Part 14

Kun ryöstäjät vielä viipyivät Paitulan päärakennuksessa, lähestyi jäältä päin jo pakenevien moninainen jono, josta yön hämärässäkin karkeasti henkäili sekä hätä että alakuloisuus. Siitä Juha vasta oikein tuli ajatelleeksi, mitä oli tapahtumassa, ja hän alkoi hullunkurisesti pöykähdellä, niinkuin lammas, joka on hairaantunut laumasta. Sillä tämä lauma ei enää ollut Juhan, ei hän tämmöisessä osannut olla; puuttui Juhalle välttämätön turvallisuuden tunne. Kiväärin perä alkoi polttaa kämmentä: tuolta lähestyivät nyt nuo ja tuolta sisältä voivat tulla nuo, tuolta näkyy Rinnen tuli, mutta en minä sinne pääse enkä uskalla mennä. Hätä, hätä! Juha hiipii vaunuvajaan, laskee kiväärin pimeään nurkkaan ja kuuntelee lähestyvää rahinaa. Jo kuuluu ihmisääntäkin, kuuluu lapsen itkua ja vaimon valitusta ja ihan yhtä tasan niitten kanssa jotakin aivan muuta puhetta. Oman vapisevan hengityksensäkin hän kuulee; ja kivääri on siinä käden tuntuvilla niinkuin epäluotettava olento, joka voi lähteä ja ilmaista hänet.

Nyt tulevat ne sisältä ja kiroovat, kun ei häntä näykään. "Olikos se saatana lahtari? Jumalauta, se saa leipäkortin."

Kuinka nyt käy? Herra Jumala taivaallinen isä! -- Mitä minä sanonkaan -- minä en käynyt ripillä viime suvena. En minä kuole, en minä kuole. Ripille, ripille -- minä menen ripille oitis kun täältä pääsen. Rahinaa ja mulinaa yhä kuuluu. Ei voi enää erottaa niitten ääntä, jotka sisältä tulivat. Hakevatko ne Juhaa? Herra Jumala, kun hän pääsisi ripille, sitten saisi tulla mitä hyvänsä. Vilu kouristi vanhoja sääriä, nälkä heidytti.

Juha seisoi nurkassaan vielä pitkät ajat sittenkin kun melu ja rahina jo oli häipynyt. Mielikuvitus oli yhä näkevinään liikkujia talon vaiheilla. Paitulan rouva siellä tuntui toimekkaasti häärivän joittenkin vihaisten herrojen kanssa -- semmoisten, jotka aina ymmärtävät väärin, vaikka niille mitä sanoisi. Arkaillen Juha hiipi vajan ovelle, ja kun ei kuulunut eikä näkynyt muuta kuin himmeä yö, uskalsi hän astua tanhualle. Yö huokui vielä sitä, mitä äsken oli tapahtunut ja tuntui odottavan uutta. Rinnen valot olivat sammuneet, mutta kirkonkylän valot vilkuttivat yhä Kuuskoskelta päin, ikäänkuin ilmaisten, ettei vielä ole palattu mihinkään entiseen Maarianpäivä-yöhön.

Tämä vaihe ripillemeno-aatteineen oli siis ohi. Kivääri oli jäänyt nurkkaan, ja nyt vasta Juha tunsi olevansa tekemässä ilmeistä pahaa, kun hänen puutunut ajatuksensa arvioi monikohtaista matkaa täältä kotiin. Kun vain pääsisi tästä talon piiristä pois! Hän laskeutuu hiljaksensa jäälle päin ja kuulostaa tarkoin voidakseen tarpeen tullen paeta sinne kiväärinsä luo. Hän ei ole eläissään ampunut laukaustakaan eikä ampuisi nytkään, mutta kumminkin sanoo vaisto, että tällä hetkellä hädän tullessa kiväärin parissa sittenkin on turvallisempaa, ikäänkuin rehellisempää. Ahteen puolivälissä tulee aavistus: tänne päin ne toivat Paitulan herran. Ei, ei hän jätä kivääriänsä. Hän palaa juoksujalkaa takaisin, kopeloi aseensa ja lähestyy uskaliaammin rantatörmää.

Mustaa häämöttää hangella tiensivussa siinä missä ranta-ahde päättyy jäälle. Juha lähestyy kivääreineen; ympäröivä yö ikäänkuin kehoittaa, se ikäänkuin omasta puolestaan tahtoo näyttää tätä hänelle. Kauhuun sekoittuu juhlallisuutta ja uteliaisuutta. Jo näkee selvästi: se makaa selällään, niska taakse taipuneena, rinta ja vatsa korkealla. Oikean käden on nostanut ylös, niinkuin nukkuessa; vasen on suorana lumella. -- Tuo on Paitulan herra, äsken se oli Rinnellä ja puhui sillä lailla. Juhan mieleen ei ollenkaan tule murha eikä sen tekijä, tuota herraa hän vain kavahtaa. On niinkuin hän siinä hangella näkisi tuon kuolleen herran järjen koko ärsyttävässä, ylivoimaisessa suuruudessaan.

Juha pelkäsi kovasti ja ajatus tapaili puolustusta: minä katselen ruumista, kyllä kai minä nyt ruumista saan katsella. Jos tähän nyt tuli kuka hyvänsä, niin tietysti ruumista ensinnä katsellaan. -- Ja hän silmäili arasti ympärilleen, ikäänkuin siinä jo olisi ollut joitakuita. Herran ruumis järkineen jäi taas sivuasiaksi. Hämyinen yö ikäänkuin kysyi: uskallatkos lähteä tästä poispäin? tätä on pitkä matka avointa maata, ennenkuin pääset omaan korpeesi; sitten olet kyllä turvassa. Ja kiväärisi? mihin sen panet?

Juha kaarsi ruumiin ohitse, kurotti kiväärinsä sen sivuun niinkuin jonkun käskystä -- ja sitten juoksujalkaa poispäin. Kuuskoskella paukahti. Vanha Jussi mennä läähättää jäätä myöten tietä osaamatta, pyrkii vastarantaan tien nousun kohdalle. Nimetön vaara on aivan niskan takana ja mieli hakee turvaa siitä, että hän jätti kiväärin sinne ruumiin viereen. Hänellä ei ole mitään käsitystä tästä tilanteesta, ei muuta kuin: kotiin, sinne niin, entiselleen. Mielessä vilahtaa lapset ja vaimo-vainaa, joku sopuisa pyhäaamun hetki ... elämä voi vielä menestyä. -- Samassa hän kompastuu käsilleen, vanha tyrävika painahtaa esiin, vettä tulee silmään. Kaksi vihaista laukausta pamahtaa Kuuskoskella. -- Mitä minä olen teille ihmiset tehnyt, että te minua vainootte? Sosial-temokraatti minä olen... Juha levähtää hangella.

Etäämmällä viittatiellä kuuluu taas menevän uusia pakolaisjonoja. Niistä Juha saa jonkinlaista tukea, niin että hän taas jaksaa nousta ja lähteä tarpomaan tiensuuntaa kohden. Kivääri on jäänyt jo kauaksi, se löydetään siitä ruumiin vierestä eikä mitenkään voida ymmärtää, kuinka joku on sen siihen pannut.

Kahden aikaan Juha pääsi tölliinsä ponnistusten uuvuttamana. Hän ei ollut viikkoon käynyt kotona, ja kun tyttö oli päästänyt hänet sisälle pirttiin, tuntui tunkkainen yöilma kovin viihdyttävältä. Hän otti tulen lamppuun ja näki silmillänsä pitkin pirttiä pientä kurjuutta, joka johtui saamattomien lapsukaisten taloudenpidosta. Jotakin ne olivat yrittäneet keitellä ja laitella. Voita, jonka hän viime kerralla oli paperissa tuonut Rinneltä, ei oltukaan pantu pyttyyn, sen jätteitä vetelehti vielä samassa paperissa perunankuorien ja silakanperkeitten seassa. Paikattujen ja jälleen rikkuneitten peitteittensä alla kyyhöttivät lapset yhteisellä olkivuoteellaan jäähtyneessä huoneessa. Olivat huonoja metsästä asti puita noutamaan -- tuoreita puita.

Kaikki tämä tuttu, koko elämän iän kestänyt kurjuus oli kumminkin tänä Maarianpäivä-yönä vanhalle Jussille viihtyisä. Toi tyydytystä turtuneeseen olemukseen tieto siitä, että ne hommat siellä nyt olivat loppuneet, ei tarvinnut enää siellä rehjuta. Oli hän mitä hän oli, sekin -- ja niin se nyt meni. Nyt on otettava uudet keinot.

Haettuaan jotakin syötävää nukahti Juha siinä hurskaassa luulossa, että tästä nyt ilman muuta vaan oli uusi elämä alkava.

Ja uusi elämähän siitä alkoikin heti kun päivä valkeni. Kokonaisia voimakkaita elämäntiloja oli yhtäkkiä pyyhitty pois ja tyystin unohdettu. Kylistä lähti isäntiä parhaat turkit yllään ajelemaan kirkonkylille päin, heitä seisoskeli siellä kaikkialla, kunnantuvalla, kansakoululla, seurantalolla. Jos heidän suhteensa entiseen tilanteeseen oli kaikessa hiljaisuudessa ollut hiukan epäselvä, niin oli se nyt tähän uuteen nähden selvää selvempi. Vankeja kaiken ikäisiä ja näköisiä oli jo ehditty poimia pitkin pitäjää ja aamuhämärissä oli muutamille jo ehditty antaa heidän ansaittu palkkansakin. Monesta lempeäluontoisesta isännästä oli tuo pikainen palkanmaksu kyllä ensin hiukan outoa; kun kuultiin, että joku tuttu äijä taas oli ammuttu, niin sävähdettiin. Mutta pian siihen eläytyivät aremmatkin ja koettivat jo näyttää muita rivakammilta. Sivumennen vain kuiskattiin ja naurettiin...

Huvittavinta oli sivulta katsoa niitä työläisiä, jotka eivät olleet kapinaan yhtyneet, niitä oli mökeissään siellä täällä pitkin pitäjää. He olivat kyllä yrittäneet olla kovin varovaisia puheissaan, mutta heidän kehitysasteellaan on ihmisen liian vaikea peittää todellista mielenlaatuaan, ja niin oli heiltä pitkin aikaa päässyt vaarallisia puheita, jotka nyt vaivasivat heidän omiatuntojaan. Silmät seisoen ja kovin vähäpuheisina he nyt yrittivät pysyä niin huomaamattomina kuin suinkin. Monet talolliset olivat kyllä kapinan aikana suullaan puhuneet pahempaakin, olivatpa antaneet lahjuksia ja tehneet toisistaan ilmiantojakin, mutta sehän oli vallan toista se, sillä eihän kenenkään päähän pistänyt epäillä talollista kapinoitsijaksi. Mutta kun sattui olemaan työläinen ja oli tullut vähänkin soittaneeksi suutaan, niin se oli hullumpaa. Miehet tallustivat kiireen kaupalla kutsuntaan ja akat pysyivät varjossa. Useita semmoisia akkoja kumminkin pidätettiin ja lähetettiin pohjoiseen, ja toiset olivat sitä enemmän kauhuissaan, kun S. K. vilahti ikkunan ohi.

Paitulan herran murhakin oli selvitetty tuossa tuokiossa. Ruumiin vierestä löydettiin kivääri ja Rinneltä, josta lähtö näkyi tapahtuneen kovin kiireesti, löydettiin miesten kivääriluettelo. Se osoitti, että kivääri oli kuulunut Johan Toivolalle. -- "Sekö saatanan kampura sen työn on tehnyt!" -- Paitulan rouva oli sitäpaitsi nähnyt Jussin yöllä heidän portilla.

Toivolan Jussinkin äly on aamulla kirkkaampi kuin illalla. Heti kun hän heräsi, ymmärsi hän myös, ettei hänen asiansa vielä ollut tällä hyvä. Milloin tahansa sopi odottaa tänne vieraita.

Kun Jussi istui pirtissä, kääntyi hänen silmänsä alinomaa oviseinään. Mutta oviseinässä ei ollut ikkunaa eikä siitä nähnyt tielle päin; Jussin oli tavan takaa käväistävä pihamaalla. Lehmä sai yhtä mittaa heinätukkoja, sitä suittiin ja sonta ajettiin tyystin pois. Harvoin oli tämä asumus nähnyt semmoista toimeliaisuutta kuin tänä Maarianpäivänä. Mutta ketään ei vaan kuulunut.

-- "Nyt siellä on löydetty se kivääri siitä ruumiin vierestä -- oliko se hyvä vai paha, että minä sen siihen jätin? -- pahempi ainakin olisi ollut, jos olisin sen sinne nurkkaan jättänyt." -- Mutta siinä tulee Jussin mieleen, ettei joku herra tai talollinen olisi kivääriänsä sillä lailla jättänyt; ettei niitten mielessä voi ollenkaan semmoista kysymystä herätä. Kun joku herrapoika sen siitä löytää, niin sitä ärsyttää ja naurattaa, kun se vainuaa siinä jotakin moukkajärjen keksintöä, jonka ajatus semmoiselle itselleen on mahdoton käsittää. -- Todellakin: Toivolan Jussi ja joku herrapoika! On vaikea keksiä mahdottomampaa, särähtävämpää, mieltäetovampaa henkistä rinnastusta. Sen Toivolan Jussi oli ikänsä kaiken niin vahvasti tuntenut.

Luonto kumminkin joskus järjestää semmoisia soraisia tilanteita, ikäänkuin tahallaan purkaakseen niihin joitakin salaisia sanattomia totuuksiaan, ihmisten koettaviksi. Maarianpäivän iltapuolella lähestyi Jussin mökkiä kaksi terve-ihoista, valkohampaista nuorukaista erään paikkakuntalaisen, Pirjolan, opastamina. Jussi huomasi heidät navetan ikkunasta, kun he jo olivat pihaveräjällä. Hänen sopi sieltä katsoa miesten kasvoja heidän huomaamattaan ja hän tunsi verensä seisahtuvan. Tämä oli uutta. Juhalla ei ollut mitään selvää mielikuvaa vihollisesta. Hän kyllä oli ajatellut talollisten poikia ja herrapoikia, mutta hän ei tällöin nähnyt niitä minään kokonaisuutena, vaan jokseenkin vaarattomina vastapuolen olentoina, yksityisinä, hiukan tyhminä. Mutta näillä oli yhtäläiset lakit, vyöt ja hihnat; näitten takana oli koko se yhteiskunta, jota Juha vieroksui. Nyt hän on niitten käsissä, ei muuta kuin pysyä täällä navetassa, kunnes hakevat. -- Minä olin Paitulan herraa vahdissa; tuossa suojassa on tuon Pirjolan heiniä.

Pirjola kuuluikin juuri seisovan navettasuojan edessä ja sanovan: -- Jaa'a, siinä on kanssa meiltä tuotuja ruohoja.

-- Onko hän ryöstänyt ne teiltä? kysyi vieras puhtaalla ja kankealla kielellä.

-- On kyllä vaan.

Toinen vieras oli sillaikaa pirtissä ja näki hänkin sen pienet kurjuudet, vaikka eri silmillä kuin Juha. Hän kysyi tytöltä: -- Missä sinun isäsi on? -- En minä tiä. -- Kuinka et tiedä? -- Tyttö ei parhaalla tahdollaankaan osaisi siihen vastata. Vieras kääntyi poikaan päin ja kysyy: -- Tiedätkö sinä missä isäsi on? -- E'. -- No onko isäsi ollut kotona äskettäin? -- O'. -- No kuinka sinä et sitten tiedä, missä hän on? tiuskaa vieras ja astuu lähemmäksi. Poika rupeaa poraamaan. -- No älä nyt huuda, en minä sinua syö.

Sillaikaa seisoi Jussi navetassa oviseinälle painautuneena, niin ettei Pirjola ovea avatessaan ensin nähnyt muuta kuin lehmän. Mutta pian hän jo keksi vastenmielisen tutut killisilmät ja huudahti äänellä, joka ilmaisi sekä vihaa että reippautta:

-- Täällähän se on toisen punikin seurassa.

Se joka oli pirtissäkin käynyt tuli myös ovelle. Jussi näki sen soreat kasvot ja ryhdikkään yläruumiin ja kuuli täsmällisesti äännetyt sanat:

-- Tulkaa ulos sieltä.

Jussi lähestyi ovea, mutta pysähtyi taas, kun toiset tukkivat aukon. Nuorten soturien ilmeet olivat semmoiset kuin he olisivat olleet käsittelemässä jotain saastaista eläintä.

-- No ettekö kuule, tulkaa ulos.

Jussi tulee, pää vapisten ja silmät aivan pyöreinä. Pirjola sanoo, vieraitten vuoksi tutunomaisella äänellä:

-- Lähdetääs nyt Janne vaan esikuntaan, vaikken minä senpuolesta yhtään takaa kuinka siellä käy.

Matkalla kysyy toinen vieraista:

-- Olikos se te kun murhasitte herra Palmunoksan?

-- En, minä en ole ollu', vaikka tähän ammuttaisiin, en ... missää' tekemisissä... Juha niistää nenäänsä.

-- No missäs teidän kivääri on?

-- Se on kyllä siellä ... mutten minä siinä ollu'.

-- Saatte sitten lähemmin selvitellä esikunnassa.

Vaelletaan ääneti edelleen. Juha laskee ajatuksissaan, kuinka paljon jäi kotiin leipää, silakkaa, puita ja heiniä -- jos tuo Pirjola hakee pois ne heinät, niin silloin lehmä ei tule toimeen. Ja mikä perii pojan -- tyttö kyllä menee maailmalla. Tulee mieleen Hiltu-vainaan kohtalo; kyyneleet valuvat. Kuolee hän tällä matkalla ... ei hän enää tätä aidanvierua palaa... Ei ole tullut valmiiksi mikään; hän on ollut akan kanssa, on pitänyt tölliä, on ollut sosialisti; kaikki ne ovat olleet samantapaisia asioita. Hän on niitä toimittanut, kun niitä pitää toimittaa -- ja nyt hänen pitää jo kuolla -- eikä lapset ymmärrä mitään. Ei nekään ole niinkuin muitten lapset, ne on niinkuin semmoisen tekemiä, joka ei osaa...

Tullaan kylän aukealle ja Juha näkee talot illan alkavassa hämyssä, niinkuin olisi kulunut kymmenen vuotta menneestä yöstä. Hän ajattelee jo selvästi, että hänet tapetaan; kuuma tunne lievittää mieltä ja valuttaa yhä uusia vesiä vanhoista silmistä ja nenästä. Jalkaa väsyttää, mutta väsymys on nyt omituisen huumaavaa. Lientyneen mielen taustalla asuu yhä vahvempana eletyn elämän tuntu, masentavan osaamattomuuden tunne. Jos ammoin kuolleitten vanhan Penjamin ja Nikkilän entisen piika Maijan kuusikymmenvuotiaalla pojalla nyt olisi kehittyneemmät aivot, voisi hän näillä maallisen vaelluksensa viimeisillä kilometreillä ehkä saada viileätä tyydytystäkin noista elämänsä tosiseikoista. Mutta nyt ne vain kyynelten mukana ikäänkuin valuvat pois ja mennessään koskettavat yhä pehmenevää mieltä.

Yhä oli taloja matkan varrella. Toisissa vilisi sotamiehiä -- Juhakaan ei osannut ajatuksissaankaan nimitellä näitä lahtareiksi. Kymmenittäin hevosia seisoskeli pielissä. Yhdestä talosta Juhallekin annettiin hevoskyyti ja uudet saattomiehet. Juha tunsi yhä selvemmin, ettei hänestä tule tämän tämmöisen maailman asukasta. Kun vain tekisivät sen pian eivätkä rääkkäisi. Tulee niin pahasti mieleen ne lapset ja lehmä -- ja itkettää yhtä mittaa...

Johan Toivolan juttu tiettiin kyllä heti itsestään selväksi. Hän oli viimeiseen päiväänsä asti ollut mukana rikoksissa -- viimeksi vällyryöstöissä -- ja sitten oli hänellä ilmeisesti huomattava osuus hra Palmunoksan murhassa, vaikka halukkaimmankin syyttäjän, miehen nähtyään, täytyi hiukan epäillä sitä, että hän olisi ollut ampumassa. Eikä koko paikkakunnan väessä ollut ainoatakaan, jolla olisi ollut häntä kohtaan myötätuntoa. Kun jotkut isännät Maarianpäivä-ehtoona näkivät häntä vietävän, niin he tunsivat väkisinkin sääliä. Mutta säälikin oli vastenmielistä ja isännät tunsivat tyydytystä, kun ohi päästyään tiesivät, ettei heidän sen enempää tarvinnut olla tekemisissä Jussin eikä hänen asioittensa kanssa. Ihan niinkuin joku sovittautuu pois kotoa silloin kun on teurastus, mutta palattuaan katselee mielellään karttuneita siistejä lihoja.

Juhan sielu ja ruumis värisi, kun hän saapui vankipaikkaan. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että hänet tapetaan, jo tänä iltana; hän kuvitteli yhtä mittaa, kuinka luoti tulee ruumiiseen. Sillaikaa suu höpisi jotain rukouksen tapaista eikä huomio sen vuoksi tullut kiintyneeksi olosuhteisiin. Huoneessa oli kovin ahdasta, niin etteivät kaikki mahtuneet pitkälleen. Yskittiin ja syljettiin. Tuntien kuluessa tuli kuoleman odotus yhä kylläisemmäksi. Moni rukoili, että Jumala itse ottaisi heidän henkensä, ennenkuin ihmiset ehtivät. Nuoret huligaanit olivat hullunkurisen näköisiä, kun heidän eläimellisillä kasvoillaan nyt pakosta asui vakavuus. Joku heistä yritti puhutella vartijaa. -- Ei teitä kaikkia tapeta, sanoi vartija yhtäkaikkisesti hymähtäen.

Yö kuluu eikä vaan ketään viedä ammuttavaksi. Aamupuoleen alkaa yksi ja toinen torkahdella ja kohta kuuluu huoneesta vain unista ähinää, yskäkohtauksia ja joskus joku "Herra Jumala taivaallinen isä". Kuuluupa kuorsaustakin: nuori huligaani voi mainiosti nukkua näissäkin oloissa.

Aamupuolella tuodaan vielä useita uusia vankeja. He koettavat rämpiä lojuvien yli akkunan ääreen, mutta vartija kieltää ja komentaa seinän vierelle päin.

"Kallis on vapauden lunastus, perkele", sanoo yksi tuoduista.

Nukuttu uni ei ole suurenkaan arvoista ja kaikki ovat vakuutettuja siitä, etteivät ole ollenkaan nukkuneet. Pienempikin aamutorkahdus kykenee kumminkin muodostamaan rajan eilisen ja tämän-päivän välille. Aamulla kaikki vaistoillaan tajuavat, ettei ketään nyt taas ammuta ennen iltaa. Pitkä päivä tutkintoineen on edessä.

Puoli yhdeksän aikaan juovat kenttätuomari, komendantti ja paikallispäällikkö aamukahvia. He ovat kaikki hermostuneita, melkein riitelevät keskenään, sillä kaikki asiat ovat hienokseen sekaisin ja raskas päivä on taas edessä. Kaikkea tarvitaan eikä mitään ole. Suuri vankimäärä tuottaa hankaluutta, niitten suhteen ei ole mitään varmaa menettelytapaa. Niitä on vapauteltu talollisten takauksilla, toisia ovat miehet ampuneet omin päinsä, suutarit on muitta mutkitta pantu työhön. Pitkin päivää tuovat talolliset tänne akkoja ja jos jotakin kuulusteltaviksi. Joku tulee vaatimaan kuittia telefonistaan, jonka sotamiehet ovat vieneet. Tämä on niin ärsyttävää, että komendantti ja tuomari tavan takaa vahingossa puhuvat ruotsia, vaikka paikallispäällikkö on suomalainen.

Vankikysymys on kuitenkin pulmallisin.

-- Täytyy enstään ekspedieerat ne kun tulee kuolemaan, sanoo tuomari.

-- O alla esikunta-huliganer kan man ge brödkort utan vidare, sanoo komendantti.

-- Jaa mut piru tietää, kuka niist on esikunta-huligaani.

Nuo molemmat niin erilaiset mielenvireet -- vankien ja esikuntaherrojen -- joutuvat sitten yhdeksästä alkain mitä läheisimpään kosketukseen toistensa kanssa. Tuomari on tarmokkaalla tuulella, hän saa tänään asiat luistamaan. Kun ilta ehtii, on neljäkymmentä vankia lähetetty pohjoiseen ja yhdeksän on valmiina ammuttavaksi.

Ne, jotka on määrätty ammuttaviksi, viedään erityiseen pieneen huoneeseen toiselle puolelle pihaa. Ovipieleen asettuu kaksi vartijaa pistimet kivääreissä ja käsipommit vyöllä. Paikkakuntalaisten sotamiesten kesken leviää päivän kuluessa tietoja, keitä tuohon erikoishuoneeseen on karttunut. Siellä on osuuskaupan hoitaja: no sen nyt tiesikin -- Kulmalan Alviina ja Virtasen Manta: vai se niillekin tuli -- Toivolan Jussi: vai on sekin; kunta saa ruokavieraita senkin jälkeläisistä.

Siellä pienessä huoneessa ne yhdeksän odottavat yön tuloa. Muutamilla naisilla on mielentilassaan rauhallisempi vaihe, ja yksi kysyy vartijalta, paljonko kello on.

-- Olisiko teillä mihkää mentävää? kysyy vartija vastaan.

Vartijat vaihtuvat. Taas kysyy joku vartijoilta, eikö vartioiminen ole väsyttävää.

-- Kiitos vaan kysymästä, mutta pianhan tästä päästään. Jääkäri on jo täällä.

-- Tuleeko jääkäri vahtiin?

-- Juu, se on pyytänyt säästämään viimeisen vahtivuoron hänelle.

Ei tee mieli enää kysellä.

Kaksi typerää nuorta ihmisen lasta vietti jo toista kauhuisaa yötä kaukana viheliäisessä metsätöllissä. Illalla oli tyttö juosta pompottanut etäisessä naapuritöllissä, muka kysymässä oliko mitään kuulunut isästä. Mutta hän ei löytänyt siitä töllistä ketään ja suden kolloa itkien ja läähättäen hän palasi takaisin metsäisen taipaleen. Poikakin itki pimeässä pirtissä, ja niin he turvattomina valmistuivat taas kestämään yön. He olivat alinomaa torailleet keskenään ja isä oli heitä lyönyt. Mutta nyt he alati näkivät silmissään isänsä vanhan kaljun pään ja harittavat äärihiukset. Kauhun itku velloi esiin veren tiedottomat vaistot. Vertaus vangitusta linnusta ja pesään jääneistä poikasista on tässä tapauksessa hymyilyttävä, niin tosi kuin se onkin.

Siellähän se vanha lintu istui nurkassa kädet ristissä polvien yli ja pää huojuen. Rintaa on pistänyt ja henkeä ahdistanut koko päivän. Hän on ollut tuomarin edessä, mutta siitä hän ei muista mitään. Erinäiset seikat hänen elämänsä varrelta ikäänkuin tanssivat ohi hänen tajuntansa. Ensimmäiset yöt, jotka hän vietti vaimo-vainajansa seurassa -- ne olivat kuin olivatkin onnellisia. Ja sitten Hiltun kohtalo; kun hän nyt näki Hiltun vaiheita lapsuudesta asti, näkee hän ne vain jatkuvana matkana siihen kuutamoyöhön asti, jona Hiltu meni järveen. Tämä näkemys on Juhalle niin selvä, ettei hän ollenkaan huomaa, kuinka se vasta nyt on ruvennut siltä näyttämään. Hän vain huojuttelee päätään, ja ennen pitkää näkee hän oman elämänsä tapaukset samanlaisena sarjana kuin Hiltunkin elämän...

Kuuluu matala-ääninen käsky: "tulkaa ulos". Jussinkin mieli värähtää nykyisyyteen ja alkaa siinä käyntinsä taas johonkin vallan toiseen suuntaan. Lähdetään. Tällainen lähtö oli hyvin tavallinen Suomen vapaussodassa.

* * * * *

Viimeisenä tallustaa hautausmaan portista sisään Toivolan Juha. Toiset nuoremmat kiiruhtavat juoksujalkaa, vain paksuvatsainen osuuskaupanhoitaja on jättäytynyt Jussin rinnalle.

Vilu, nälkä ja unettomuus ovat tehneet hyvää vanhan Jussin olemukseen. Rinnan pistos ja hengenahdistus ovat lakanneet kiristämästä, ne kyllä tuntuvat, mutta ikäänkuin pehmeämmin. Vapiseminenkin on tullut tunnottomaksi, ja ajatuksessa on niinkuin jokin kehä, joka pysyy paikoillaan, sillaikaa kun tuhannen tuhatta pientä miellettä kiihkeästi jatkaa survontaansa. Näin on aina niin kauan kun jotakin jatkuvasti tapahtuu, kun kaikki säännöllisesti astuvat eikä mitään komenneta. Mutta niin pian kun jotain pienempääkin erikoista sattuu, kun jääkäri työntää rautaportin puoliskoa kauemmaksi, kun hän kääntyy katsomaan taakseen ja kiväärin piippu heilahtaa hämärässä, silloin tuntuu aina kauhea väsyneen epätoivon vihlaus. Se ei enää pistä, se ikäänkuin lyö jollain nahkapallolla sisuksiin.

Haudasta kaivettu hiekkajono häämöttää. "Seis!" Etumaiset pysähtyvät, mutta takimmaiset astuvat vielä muutamia askelia. Kaikki seisovat, hengitys kuuluu, yksi vajoaa polvilleen ja käsilleen, mutta kukaan ei puhu mitään. Juhan ajatuksesta on kehä hävinnyt, häntä vetää kovasti pitkälleen, mutta hän seisoo. Hänellä alkaa olla samanlainen tunne kuin kerran ennen sairaana Herran Ehtoollista saatuaan. Ja eikö hän olekin juuri hiljakkoin ollut Herran Ehtoollisella? Hän muistaa ihan elävästi sen kun hän seisoi siellä Paitulan vajan nurkassa, onnellisessa entisyydessä, mutta siitä hetkestä tähän asti on kaikki tyystin kadonnut. Oikeus ja vääryys, syyllisyys ja syyttömyys, ne ovat tälle tilanteelle, tälle aivotilalle äärimmäisen vieraita kysymyksiä. Ne eivät tällä hetkellä pääse tietoisuuden pimeimpäänkään soppeen. -- Minkämoinen puku oli Hiltu-vainaalla silloin kun se lähti kotoa, päivänpaisteessa? Semmoinen se oli ja kengät olivat semmoiset.

Juhan aistit havaitsevat mitä tapahtuu. Paksuvatsainen on sanaa sanomatta haettu joukon takaa, sen on käsketty riisua kenkänsä ja vaatteensa, se riisuu niitä juuri. Nyt se kävelee hautaan, hiekka vähän luhistuu sen jalkojen alla. Vihainen äänettömyys. -- Raks ni-naks raks taraks. Pitkän pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa puristava luonnottomuuden tunne saavuttaa huippunsa. Paukaus on kuin suuri helpotus. Kun ensimmäinen on ohi, käy kaikki helpommin.