Part 13

Näin joku pinnan alla pysyttelevä salainen sivullinen aprikoi, ja nyt hän jo alkaa hermoissaan tuntea, että asiat edistyvät. Elämä karttaa pitkällistä yksitoikkoisuutta, elämällä on yleensä hiukan intohimoinen luonne.

Tässä jatkuvassa huminassa Toivolan Juhakin yhä mennä rehjuaa. Koko sodan aika hänet on nähty näillä tienoin punaisine nauhoineen ja killisilmineen. Häntäkin on ollut nyt toteltava monen talollisen, joka ennen ei ole antanut hänelle edes tavallisen sosialistin arvoa. Juha on mielellään läsnä kaikissa tärkeämmissä tilaisuuksissa silmät pystyssä ja suu ankarassa kureessa. Mielellään hän myös lähtee pakkoluovutuksille, vaikka oman talon isäntä jo lähetti esikuntaan semmoista sanaa, että "eikö teillä nyt siellä parempaa miestä ole kuin Toivolan Jussi". Moni antaisi mieluummin puolen taloaan jollekin toiselle, kun ei nyt sentään tarvitsisi vanhan Jussin käskettävänä olla. Jussi on jostain käsittämättömistä syistä erikoisen sietämätön ja vihattu talollisten kesken.

Juha ei omasta puolestaan niin kovasti vihaa talollisia. Ei hän muuta, kuin että he nyt näkisivät sen mitä hän on aina sanonut: että kansa on kaikkivaltias ja että toisten työn tuloksilla eläminen kerran loppuu. Ei ne sitä ennen kuunnelleet, ja jos hän meni kyökkiin, niin tuskin istumaan käskettiin. Ja vaikka hän olisi kuinka hevelin puheen antanut, niin ei muuta kuin ynähdettiin ja suunnattiin huomio muualle. Ja kyllä Juha on nyt sodan aikanakin huomannut, kuinka niitten sisällä kiehuu, kun hän menee määräystä viemään.

Semmoista se on ollut poloisen Jussin kohdalta. Tänään on jo moni salainen korva puhelimessa kuunnellen saanut aavistaa, mitä pian tulee tapahtumaan, mutta Juha ajelee vielä Niemisen Kallen kanssa pitkin kylää vällyjä keräämässä. Juhan näivettyneet aivot eivät ole kaivanneet mitään selkoa asiain tilasta. Hänellä on jo säästössä hyvän joukon kuudettasataa markkaa. Onhan siinä rahaa, mutta enemmän hän oikeastansa on ajatellut sitä tulevan nyt, kun kerran näin ruvettiin. Sillä vaikka hän nyt kyllä sen töllinkin saa taloksi metsineen päivineen, niin tarvitsisi hän silti rahaa paljon enemmän. Rupeaa vähän niinkuin pitkästyttämään. Hän on kyllä uutterasti toiminut tähän asti ja toimii vieläkin, mutta vähän hitaasti tämä toimi käy. Rinne taitaa kanssa vähän katsoa omaa etuaan, sillä kun on aina isot rahat takanaan.

Näistä hän vähin puheli rinnallaan istuvalle Niemisen Kallelle. Mutta Kalle kuunteli häntä vain toisin korvin, vastaili haluttomasti, hyräili ja katseli eteensä. Ei missään eikä kenestäkään Juha ollut koko elämänsä aikana tavannut oikeata toveria...

On jo ehtoohämy, kun Juha saapuu saaliineen esikuntaan. Hän tulee ovesta sisään, partaisissa kasvoissaan äreä uhon ilme: hän on vanha mies, mutta hän sentään kulkee ja toimii -- kyllä tässä hukka tulis, jos kaikki vaan täällä venyttelis. Toimia nyt täytyy, kun on toimen aika. Ei ole yhtään liikaa, vaikka Rinneska pyytääkin Juhaa kyökin puolelle kahville.

Kun Juha näin ryystää kahvia ja nauttii olostaan, on hänellä tavallisesti samanlainen tunnelma kuin ennen maailmassa semmoisena iltana, kun oli päivällä jostain saanut rahoja ja setelit näin kahvia juodessa suloisesti vaivasivat mieltä. Säännöllisen sujuvan toiminnan viehätys yhtaikaa sekä hivelee että vaivaa. Täällä on turvallista, täällä on aina miehiä, lämpöä, ruokaa, kahvia, toimintaa. Aina täältä johonkin lähdetään, puhutaan televoonissa ja kaikki sujuu. Onko kyökissä puita tuotuna? Näkyvät olevan vähissä, Juhan pitää mennä hakemaan. Moniviikkoinen pauhina Kuuskosken rintamalta on sekin jo tuttua ja sujuvaa, se on tähän kuuluvaa, ilman sitä ei tämä olisikaan tämmöistä. Monisataiset hevosjonot tuolla jäällä liikkuvat kuin itsestänsä, kenenkään lähettämättä; joskus tulee sana, että joku tämän paikan poika on kaatunut, ja se lisää omituisesti turvallisuuden tunnetta. Juha ei tahtoisikaan talolliseksi, näin on paljon mukavampaa. Juha ikäänkuin kääriytyy tähän tapausten humuun; mikään ei olisi luonnottomampaa kuin että hänen aivonsa ryhtyisivät laajemmalti arvioimaan tämän menon merkitystä ja seurauksia. Hänen on siinä sinänsä hyvä olla ja hän tuntee siihen joka tapauksessa turvallisesti hukkuvansa, kävi kuinka tahansa. Sillä mitä hän merkitsee tuhansien miesten joukossa, kuka häntä siinä voisi huomata? Hän menee noutamaan puita kyökkiin.

Toivolan Juha on toimelias, ja toiset esikunnan miehet katselevat ja puhuttelevat häntä aina suopeasti hymyillen. Juha huomaa sen ja ottaa suopeuden hiukan äreän näköisenä vastaan. Nytkin hän vasta äsken palattuaan jo menee puita noutamaan. Pirtin puolella loikovat miehet sängyillä, yksi istuu keinutuolissa ja lukee sanomaa.

Mutta nyt Juhan silmät omituisesti pyrkivät tarkastamaan esikuntamiehiä, hänessä herää ilkeä aavistus, että heidän rauhallisuutensa on teennäistä. Se oli semmoista jo äsken, kun Juha tuli vällymatkalta. Seinältä katselee jäykkänä naapuritalosta tuotu televooni, ja katosta riippuu pakolla laitettu sähkölamppu. Kukaan miehistä ei kiinnitä huomiota Juhan toimeliaisuuteen, on ikäänkuin he olisivat saaneet tarpeensa hänen typerästä ahertelustaan. Siinä ulos mennessään Juha tulee ajatelleeksi, että tätä tilannetta jo on kestänyt seitsemän viikkoa.

Mutta kaikki on sentään vielä ennallaan. On hiljainen ehtoo, Kuuskosken paukkinakin on hiukan tyyntynyt. Siellä ne aina vaan ovat lahtarit... Veräjällä on vahti. Tieltä kuuluu askelten rahinaa ja näkyy hämyssä kaksi lähestyvää ihmistä. Toinen on mies ja toinen nainen, mutta hyvät turkit niillä on molemmilla, eivätkä ne puhu keskenään yhtä sanaa. Tuommoista on herrasväki; Paitulan herra on ehtootuurillansa itseänsä näyttämässä ja rouva on sillä aina mukana. Kuuskoskella harvenevat paukahdukset yhä. Onkohan nyt jotain erityistä, tuntuu niin semmoiselta.

Juha menee vajaan ja ottaa haluttomasti puita syliinsä. Mikähän nyt on? Hän seisahtaa ja katselee pimeyteen: tämä on vallankumous, minä olen vallankumouksellinen. Sitä oli mukava höpistä itsekseen silloin kun tämä alkoi, mutta nyt siihen sisältyy jotain semmoista, johon ei Juha tunne pystyvänsä. Kun saisi palata entiselleen; minulla on jo sentään rahoja kuudettasataa markkaa. Juhan mieleen sävähtää kauhistava tunne siitä, ettei hän enää voi palata entiselleen. Paitulan herra menee juuri pirtin ovesta sisään, ja Juhan ympärille jää täyteläinen hiljaisuus.

Pirtin ovensuussa seisoo Paitulan herra tavanomaisen ylväässä herrasmiehen asennossaan, mustanpunaisena ja alaleuka jännitettynä ulospäin. Rinne on ruvennut häntä taas kuulustelemaan. Juha menee taakkoineen hänen selkänsä taitse ja kuulee kuinka herra sanoo jotain sähisevällä puhdilla ja ruumistaan itsetietoisesti nytkäyttäen. Juha vie puut kyökkiin, palaa sitten pirttiin ja sanoo siihen äsken kuulemaansa:

-- Kyllä kapitaali on köyhälistön vapautta niin paljon sortanut, ettei se mitään tee, vaikka yks herra hiukan käveleekin.

Juhan lause töksähtää tuohon aitoon jännitykseen niinkuin köyhän sukulaisen sopimaton esilletulo. Rinne itse on sängyllä lynkäpäisillään paperossi vasemmassa kädessä ja tekee semmoisen ilmeen kuin sanoisi herralle, että "te luulette meidän olevan tuommoisten Jussien varassa, mutta siinä te erehdytte". Ääneen hän sanoo Paitulan herralle, tehden samalla kärsimättömän liikkeen:

-- No teidän ei tarvitse enää tulla tänne, jos luulette sen olevan terveellisempää. Saatte mennä.

-- Hyvä, vastasi herra, kääntyi ja lähti. Rinne nousi myös sängyltä ja lähti ulos. Pirttiin jääneet olivat vaiti kukin asennoissaan. Toivolan Juha yksin yritti sanoa jotakin, mutta sitä ei kukaan tarkannut. Puhelin soi, Lähteenmäki nousi.

-- Halloo -- on -- ei ole -- en tiedä, lähti juuri äsken -- no kuinka niin -- eikö turkulaiset ole -- lähteneet! mihinkä? -- se on helvetin vale --

Lähteenmäki laski torven pois, mutta ei puhunut mitään.

-- Sitä minä pelkäsin, sanoi Mäkinen.

Toivolan Juha tunsi levottomuutta, vaikkei mitään ymmärtänyt. Rinne tuli sisälle.

-- Menkää te Toivola pitämään silmällä, ettei se lahtari pääse pesästänsä, sanoi hän Juhalle.

-- Jaa kuka?

-- Se joka äsken lähti. Onko soitettu? kysyi hän toisilta.

-- Kyllä.

-- Otanko minä kiväärin? kysyi Juha.

-- Tottakai, vastasi Rinne naurahtaen omituisen äänekkäästi.

Toivolan Juha lähtee nyt Rinneltä viimeistä kertaa, vaikkei hän sitä vielä itse tiedä. On ehtimässä lopulleen kuusikymmenvuotinen elämä, joka kerran Mikonpäivän aikaisena yönä alkoi niin kaukaisessa entisyydessä, ettei uskoisi sillä olevan mitään elävää yhteyttä tämän sotaisen nykyisyyden kanssa. Siellähän silloin loimotti pärevalkea, siellä Nikkilän vanha Penjami röttimekkoineen vietti päiviään omakeittoisen viinan juopumuksessa, pieksi kolmatta vaimoaan ja hallitsi taloaan, ja taivaan ja maan vahvuudesta huokui syvä talonpoikainen rauha. Siitä pojasta, joka siellä silloin syntyi -- kaikki muut sen talon silloiset ihmiset ovat jo rauhaansa nukkuneet -- siitä pojasta tuli tuo sosialisti, joka tuossa vaeltaa. Hänen aivonsa olivat yksinkertaisinta lajia ja hänen tietoisuutensa oli kovin näivettynyt, mutta hän on kumminkin jaksanut läpäistä tuon kuusikymmenvuotisen elämänkauden, jonka tiedämme olevan vaihe- ja kehitysrikkaimpia kansamme historiassa.

Kun hän nyt tuossa menee pimeällä talvitiellä partoineen, silmineen, kivääreineen, niin näyttää siltä, kuin ihmiskunnan kehityksen menninkäinen olisi istahtanut hänen laihoille hartioilleen, työntänyt kielen suustaan ja kovasti tempoen ja riuhtoen olisi ratsastavinaan Toivolan Jussilla. Ja näin katsoen ei Jussi ole niinkään vastenmielinen yksilö, vaan herättää pikemminkin leikillistä myötätuntoa. Sillä kuinka monesti onkaan sama menninkäinen asianomaisen aavistamatta koomillisesti virnaillut semmoistenkin yksilöitten olkapäillä, jotka kulkevat tietänsä korkea otsa syvän viisauden kurtuissa.

Jonkinlaista yksinäisen avuttomuuden tuntua on Toivolan Jussin mielessä, kun hän siinä saapastaa Paitulaa kohden. Tärkeitä asioita on nyt tulossa tänä Maarianpäivän yönä, vaikkei Jussilla ole selvää aavistusta, minkä suuntaisia ne ovat. Mutta sen hän aavistaa, että hänet on ikäänkuin sysätty jonnekin, jonne ei kukaan muu olisi viitsinyt mennä; että häntä huonosti palkitaan kaikista puitten kantamisistaan ja muista ahertamisistaan. Sehän on ollut Jussin kohtalo kautta hänen elämänsä, ettei kukaan ole hänestä huolinut. Kaikki hänen yrittelynsä ovat aina tulleet ikäänkuin sopimattomaan aikaan, sille ei ole voinut mitään ei Jussi eivätkä muut ihmiset. Muilta ihmisiltä sujuu niin luontevasti sekä nouseminen että laskeminen; niitten onnettomuuksissakin on aina jotain semmoista, joka on otettava täydestä. Mutta Jussi tuntee, että hänen niin onnessaan kuin onnettomuudessaan on aina jotakin karsasta, ikäänkuin mautonta. Niinkuin tämäkin rahantienaus nyt täällä ja tämä muu lupaava nousu: saadaan nähdä vaan, ettei niistäkään lopuksi mitään koidu... Silloin kun vaimo kuoli, käväisi Toivolan Jannen olemuksessa jonkinlainen hyvän sopusoinnun laine. Hän tunsi silloin, kuinka hän oli hyvä lapsille, ja mielen täytti varmuus, että nyt eläminen rupeaa sujumaan, semmoisen tapauksen pohjalta. Mielikuvitus suunnitteli, kuinka kaikki käy helposti niin ja niin, nyt kun äiti on poissa. Niin näyttikin käyvän, ja erikoisen lupaava enne oli se, kun tyttö pääsi oikeaan täysiveriseen herrasväkeen. Juha tunsi siihen aikaan itsensä niin voimakkaaksi, että hän ilman mitään vaivaa saattoi pitää kymmenen markan seteliä hallussaan viikkokausia, ostamatta sillä mitään. -- Niiltä ajoilta on Juhan mieleen ihmeellisesti jäänyt, että oli kovasti kirkkaat kuun paisteet... Se oli Jussin elämänkin kirkkainta aikaa. Mutta kun tyttö sitten sillä lailla meneytyi, niin kaikki romahti entiselleen ja Jussi heräsi vanhaan tuttuun oloon, joka aamusta iltaan sisälsi yhtä ja toista muuta, mutta ei tyydytystä. Siinä olossahan täytyi Juhalla aina olla jotakin hapuiltavaa, jotakin semmoista täytettä, jossa kyllä oli tylsä sivutuntu, niinkuin simsettien kaulaan laittelemisessa, mutta semmoista piti olla, sillä häntä olisi muuten pidetty yksinkertaisena. Ja sehän Jussin itsetuntoa sentään aina hiveli, ettei hän ollut yksinkertainen, että hänellä oli juonia enemmän kuin monella muulla... Täytteeksi tuli "toi sosial-temokraatin aate", jota sitten jauhettiin monella pirtin penkillä, niinkuin ennen "tota autuuden asiaa".

Jussi oli noussut jäältä ja saapuu Paitulan pihaportille. Talo on hiljainen ja pimeä. Yli salmen kiiluvat Rinnen esikunnan tulet ja kaukaa kirkonkylästä loimottaa kaksi suurta ulkolamppua. Niiden takaa kuuluu Kuuskoskelta tasainen lievä paukutus, ja jäältä nousee yksi hevonen Paitulaa kohden. Sitä yritetään juoksemaan ylämäessäkin. Se lähestyy, ja Jussi näkee kiväärinpiiput ja kahdet turkinkaulukset.

-- Keitäs siinä on? kysyy Jussi äreästi.

Kaulusten sisältä ei kuulu mitään ja hevonen lähtee taas juoksemaan.

Sitten kuluu kokonainen tunti, niin ettei näy ketään, tulet vain tuikkivat salaperäisinä ja laimea paukkina on kuin tämän juhlayön ankaraa puhelua. Toivolan Juha saa rauhassa tarkastella Paitulan nurkkia ja kuvailla mielessään sen herran elämää, joka Juhan mielestä on kauttaaltaan niin kovin käsittämätöntä. Paitulan herran järki, varallisuus ja yleinen elämäntapa -- Juha on näkevinään ne seikat edessään, ja häntä melkein ärsyttää se epäsointu, joka hänen mielestään niissä vallitsee. Hän muistaa monta tapausta, kun hän on tullut tekemisiin Palmunkreenin kanssa. Sen nimikin on semmoinen -- Palmunkreeni taikka Palmunoksa -- miksikähän sekin muuttamisesta tuli.

Köyhälistö ja Paitulan herra -- kuinka avuton tuommoinen herra onkaan köyhälistön edessä. Tuon herran järki ja suunnitelmat, kun sekin koettaa tässä maailmassa menestyä -- ja toisaalta köyhälistön järki. Herran järki muhii tuolla kamarissa, mutta köyhälistön järki ikäänkuin lainehtii kautta maailman.

Taas tulee hevosia tännepäin. Niitä onkin nyt rahinasta päättäen pitkä jono. Mitäs hevosia tuolta päin noin paljon tulee?

Kun etumaiset reet pääsevät Juhan ulottuville, kysytään sieltä karkeasti:

-- Oleks äijä nähny tästä menevän kahta roikkia?

-- Kyllä tästä kaks meni tunti takaperin.

-- Helvetin kätyrit -- mikses niitä pidättäny?

Kun taas on mennyt kolme-neljä hevosta, kysytään jälleen:

-- Olek-sä äijä nähny kahta pomoo, ku meni täst' ohi?

-- Olen kyllä minä ne nähny.

-- Kuin kauan siit o?

-- Tuntin väärti.

Läähättäviä hevosia menee yhä. Niissä retkottaa viisi ja kuusi, jopa kahdeksankin miestä. Naisia istuu miesten sylissä. Jostain reestä sanotaan: "Siivoo nyt äijä ittes, nyt on rintama puhjennu." Mutta se ei tee Juhaan mitään vaikutusta -- hän on joukkovaikutelman lumoissa. Samantapaiset lauseet ja kysymykset uudistuvat aina vähän päästä.

-- Onk-sul äijä lahtari kierrokses, vai mitä sä siinä kukkoilet?

Juhan pitäisi käsittää, että nuo hevosjonot ovat pakenijoita; ja ehkä hän sen jossain alitajunnassaan tietääkin. Mutta pääasiassa on hänen mielensä vire juhlallinen. Kun hän näkee tuommoiset joukot, on samantekevää, ovatko ne etenemässä vai pakenemassa. Juhlallinen nousuntunne valtaa vanhan Jussin, hänen näräinen perusluontonsakin lientyy, huulet pyrkivät hölpättämään ja aivot tapailevat vaistomaisesti joitakin sanoja: köyhälistön -- kansanvallan -- armeijasta -- voitto meitin on --

Mutta heti kun viimeiset hevoset ovat painuneet näkymättömiin, tuntee Juha olonsa epävarmaksi. Ennen pitkää hän selvästi pelkää. Paitulan pimeät huoneryhmät ja läheinen kankaan laita ovat ikäänkuin päässeet hänestä voitolle, ne ovat Paitulan herran puolella, Juha on jäänyt yksinänsä pimeälle raitille. Rinnen tuletkin välkkyvät sillä lailla kuin eivät tahtoisi tietää Juhasta mitään. Tuossa pimeässä rakennuksessa se herra jossain on tällä hetkellä. Jos se sieltä nyt hyökkäisi vaikka paljain käsin, niin ei Juha voisi sitä estää. Juha on salaa pääsevinänsä näkemään, kuinka herran ajatus toimii tuolla sisällä, ja hänen tajunnassaan on herra nyt tämän paikkakunnan keskeisin henkilö -- herra ja hän kahden, vastatusten. Kesken kaiken värähtää Juhassa kevyt ärtymyskin, kun hän on näkevinään Paitulan herran salaisen, kiivaan ajatustoiminnan. Sillä on semmoinen herran pää, jolle ei voi mitään; vaikka sen tappaisikin, niin se pää on vielä ruumiillakin, ja tappaja tuntisi sittenkin olevansa alakynnessä. Ne ovat juuri ne herrojen päät -- (Juha on näkevinään niitä suuren joukon ikäänkuin jollain lavolla) -- ne ne ovat, joiden katsanto aina köyhälistöä härnää... Tässä yhteydessä Juha yhtäkkiä huomaa, että Kuuskoskella on aikoja sitten lakannut paukkumasta. Äsken sieltä tuli pois semmoiset jonot, nyt siellä on ihan tyhjää. Juha ei nyt osaa ajatella, että siellä olisi lahtareita, siellä on semmoinen hirvittävä tyhjyys, joka lyö ja syö hänet. Ja tuossa muutaman sylen päässä on Paitulan herran pää. Nyt on Juha yksin, Paitulan herra ja tuo tyhjyys ovat liitossa, ne ovat yllättäneet Juhan, ne nauravat. Ja Rinnen tulet näyttävät kuolleilta.

Juha lähtee kävelemään rantaan päin, vaikka hän hyvin tietää, ettei hän tästä mihinkään uskalla yksin lähteä. Hän ei uskaltaisi mennä Rinnellekään, hänen on oltava tässä vaikka aamuun asti. Tässä talon hengessä on sittenkin turvallisinta, kävi kuinka tahansa.

Taas kuuluu rahinaa rannasta päin. Sieltä nousee taas yksinäinen hevonen. Äkillinen kauhu valtaa Juhan. Äskeiset elämykset ikäänkuin huutavat jälkeensä, että se hevonen on hänelle vaarallinen, että siinä se nyt tulee. Ne edelliset menijät ovat jo kaukana. Juha on nyt näitten vallassa. Kiväärit näkyy olevan näilläkin.

Ne kääntyvät portille päin. "Siinä se saatana on", supisevat miehet keskenään ja rupeevat pidättelemään hevostaan. Juhan sydän hakkaa ja ajatus luo nopeasti vankan vakaumuksen, ettei Juha ole tehnyt kellekään pahaa, ei kellekään. Miehet pysähtyvät ja toinen sanoo lyhyesti: "salamurha". Juha kuulee kyllä sanan, mutta ei oivalla siitä mitään, polvet vain vapisevat. Mies toistaa lujemmin: "salamurha".

-- Jaa -- jaa mikä salamurha? sammaltaa Juha.

-- Mikä helvetin pölvästi sinä olet, kunnes tiedä tunnussanaa? -- Mies on puhunut niin ripeään, ettei Juha ole ymmärtänyt, vaan menee lähemmäksi ja sanoo niin lämpöisesti kuin osaa: "Häh."

-- Kuka sun tänne on käskenyt? kysyy mies.

-- Rinne mun käski, sanoo Juha niinkuin vastaisi syytökseen.

-- No pysy sitten siinä ja pidä hevosta.

Ne ovat pulskia, hiukan herrahtavia miehiä. Yksi on hyvin sirokasvoinen ja lakin alta näkyy leikkaamaton hyvin kihara tukka. Se mies ei puhu mitään, seuraa vain toisia. Yksi kolkuttaa, toiset seisovat ulompana. Kolkutusta seuraa hiljaisuus. Sitten toinen kolkutus ja heti sen perästä paiskautuu ovi uhmaavasti selälleen. Kaksi menee sisään ja se sirokasvoinen pitkätukkainen jää ulkopuolelle. Juhan tekisi kovasti mieli lähestyä sitä, että saisi sanoa sille jonkin hyvän sanan, oikein toverillisen sanan, mutta hän ei uskalla. Paras vaan pysyä tässä portilla -- ei hän ole tehnyt kellekään pahaa. Kyllä hän hevosen pitää uskollisesti -- pian ne jo vissiin menevätkin -- ja kyllä ne herran vievät. Juhan tulee huokeampi olla -- hän ei ole tehnyt pahaa kellekään.

Jo pamahtaa ovi auki ja herra tulee ulos etumaisena, perässä tulevat ne kaksi. Herra astuu epäröimättä, niinkuin tietäisi mihin menee, tulee jo Juhan kohdalle, mutta ei katso päin. Toinen niistä kahdesta ohjaa sitä kiväärinpiipulla rekeen kuskipukille. Se sirokasvoinen pysyttelee vähän sivulla, ja kun herra on ottanut ohjakset ja ne kaksi istuneet reen perään, hypähtää hän vantiksille. Sitten lasketaan alas jäälle, samaa tietä, jota tultiinkin.

Juhan täyttää niin valtava hyväntunne, että tekee mieli vaipua istualleen. Hänen ei ole käynyt kuinkaan eikä hänen käykään. Paitulan herra vietiin ja Juha jäi kaikkeen rauhaan. Siitä haukkuivat, kun ei tiennyt tunnussanaa, mutta se oli hyvä vaan, ettei tiennyt, pysyy niin ulkonaisena kaikesta. On niinkuin hän saisi koko talon haltuunsa nyt kun herra vietiin, on niin turvallista ja mukavaa. Tässä hän oleileekin niin kauan kun näkee mitä tapahtuu -- Kuuskoskelta vaan ei kuulu mitään.

-- Mutta mitäs ne nyt siellä rannassa tepperehtävät? Hevonen on pysähtynyt, puhutaan, tiuskataan ja samaan menoon pamahtaa laukaus. Pamahtaa vielä toinenkin ja sitten kuuluu muminaa. Hevosta hillitään. Juhan polvet loksahtavat, hän ei ajattele mitään, mutta hän tuntee, että Paitulan päärakennuksessa ihan hänen selkänsä takana vallitsee outo ankara herran-pää ja uhoo henkeänsä juuri päin Juhaa. Ja sen pään rinnalla hyörii Paitulan rouvan pää. Ja Juhan sisältä on äkkiä sammunut koko se puoli, josta taanoin kuului, että "minä en ole tehnyt pahaa kellekään".

Hevonen nousee takaisin täyttä laukkaa, reessä istuvat ne kolme äskeistä. Ne painaltavat ohi talon mitään puhumatta. Ja kun Juha kauhun ja avuttomuuden tyrmistämänä yrittää juoksahtaa niiden jälkeen, kuulee hän jo takanansa toisen hevosen askeleet, huudetaan: seis! Reestä nousee mies ja nainen, mies juoksahtaa Juhan luo.

-- Kuka sinä olet?

-- Minä olen Johan Toivola -- Rinne mun tänne käski. En minä ole kellekään pahaa tehny.

-- Älä rähjää -- seiso tässä ja pidä hevosta -- ammu jos joku tulee.

He menevät kiireesti sisälle samasta ovesta, josta herra äsken tuotiin. Juha tahtoisi mennä perässä, kauhistaa jäädä tähän, vaikka saakin pitää kiinni hevosen suitsipielestä. Vaistomaisesti hän hyväilee hevosen otsatukkaa ja kohentaa ränkiä, mutta kaikki aistit ovat jännittyneinä hämärän yön kylläisyyteen. Tietoisuudesta on pudonnut pois kaikki viimeaikainen; esillä on sama olemus joka on läsnä silloin kun salama räjähtää hyvin lähellä.

* * * * *

Tämä oli se yö, jolloin rintama murtui Kuuskoskella ja voittajien joukot alkoivat vyöryä tähän pitäjään. Kello yhden aikaan alkoi taas kuulua paukahduksia, kun voittajat ammuskelivat Kuuskosken kujille jättäytyneitä kapinoitsijoita. Nämä jättäytyneet olivat muuten herttaista väkeä: he eivät olleet tietävinään mistään vihollisuuksista, heidän mielensä oli kummallisesti heittäytynyt siihen tilaan, ettei heidän käy kuinkaan, ettei heihin kukaan edes huomiotansa kiinnitä tämmöisessä menossa. Mutta heidän kävi ikävästi, sillä Kuuskoskella ei juuri otettu vankeja. Kun ei tunnussanaa tiennyt, niin ammuttiin, ja siinä kiireessä taisi saada loppunsa moni syytönkin. Mutta Toivolan Juha vaelsi silloin jo kapeata aidanvierutietä syvällä metsässä. Kahden puolen seisovat puut ja näreet vaimentelivat niitä jännittäviä kauhuja, joita Juha kylän aukeilla oli kokenut. Tämä kuusinen taival oli aina pysynyt vanhoillaan, ja jos olisi päässyt täällä salaa näkemään vaeltavan Juhan silmiä, olisi vuosien kuluessa monesti saanut hymyillä niiden ilmettä.

Nyt on vanha Jussi lopullisesti vapautunut kapinallisesta mielialasta. Himmeinä kuuluvat laukaukset eivät enää vähääkään kiinnitä hänen mieltään, hän on metsän turvissa, tuolla syvemmällä on hänen viheliäinen tuttu kotonsa. Ja hän tuntee vahvasti, ettei hänellä loppuiällään enää tule olemaan muita pyyteitä kuin saada elää ihan itsekseen. Ja kun hän kerran pääsi tänne asti niin pahoista paikoista kuin äskeiset olivat, niin kuluu hänen elämänsä nyt varmaan rauhassa. On sentään hyvä, ettei hän ole tehnyt kellekään pahaa.

* * * * *