Part 12

Kunnes tuli maailmaan se suuri sota, jonka kärsimysten kautta ihmiskunnan oli käytävä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtäviä toteuttamaan. Ihmiset, jotka olivat perineet yhdeksännentoista vuosisadan sielun, istuivat loppukesän iltoina sanomalehtiensä ääressä koettaen arvella, mikä puoli tässä nyt voittaa ja eläen siinä uskossa, että sitten sitä taas jatketaan niinkuin ennenkin; on hauska elää tämmöinen maailmansensatsioni. He uskoivat sodan loppuvan ensimmäiseksi jouluksi, mutta kun se ei loppunut vielä toiseksikaan, niin he alkoivat tuntea ahdistusta, sillä he tiedottomasti aavistivat, että tästä ei ollenkaan päästäkään aseellisella voitolla, vaan on sen jälkeen edessä jokin pitkällisempi piina. Jatkuva aseitten kalske muodostui tällöin niinkuin armon ajaksi ja tuli ilmi sellainen uskomaton seikka, että ihmiset hirvittävän teurastuksen aikana olivat vähemmän vakavia kuin rauhan oloissa, he elivät vedenpaisumuksen aikana niinkuin heidän ennen sanottiin eläneen sen edellä. Ne aatteet ja ihanteet, joita viime vuosisadan jälkipuolisko oli afääriensä lomassa kokoon näperrellyt, osoittautuivat olevan paperia ja mustetta. Sääli oli nähdä ikämiehiä istumassa romahtaneiden ihanteittensa ääressä, sääli sen vuoksi, että he todellakin näyttivät niihin uskoneen. Nuoriso oli onnellisempaa, sillä se ei ollut aikaakaan niihin enää uskonut. Se kuljeskeli maanteillä ja tanssi yhdistyksissään ja muutamat hävisivät salaperäisellä tavalla. Yleensä elettiin päivästä toiseen.

Kunnes idässä romahti. Siinä romahduksessa oli monelle suomalaiselle, kaikessa hiljaisuudessa, pettymyksen ilkeä sivumaku. Mitäs nyt tehdään, kun tähän asti oli tehty afäärejä ja vallitöitä? Hiukan toivuttuaan riensi kansa osoittamaan, että se oli erinomaisen uskollinen valtakunnan kokonaisuudelle. Uskollisuuden merkiksi saatiin ja annettiin erinäisiä suuteloita ja allekirjoituksia, joita vastaan ei muistutuksia tehty, vaikka sananvapaus vallitsi. Valitettiin salaperäisesti kadonneita nuorukaisia, joiden teko Suomenkin perustuslakien mukaan oli maanpetos. Tätä uskollisuutta kesti bolshevikkien esiintymiseen asti, joka ensin oli valtiorikos, mutta muuttui sitten tunnustetuksi valtioteoksi. Siihen aikaan alettiin Suomessa yleisemmin puhua itsenäisyysmiehistä...

Siellä syvyydessään eräässä Suomenmaan kohdassa elää vielä Toivolan Juhakin; onpa hän tällä hetkellä varsin kiinteästi tekemässä kansallensa historiaa.

On ihana aamu toukokuun lopussa, maa ja maan kasvut tuoksuvat, siellä täällä ojanteissa näkyy keltaista väriä. Toivolan Juhan karvaisista kasvoista kiiluvat pienet silmät virkeinä ja touhukkaina, kun hän lämmenneestä korvestansa lähestyy kylän maita. Hän on nuorekkaamman näköinen kuin kymmenen vuotta takaperin, elämä tuntuu turvalliselta näin kesää vastaan -- ja muutenkin. On hauska taas mennä aukeille maille koko päiväksi. Hän ei mene nyt päivätöihin, vaan Rinnelle.

Kävi niin tässä aikaisemmin keväällä, että Juha sattui olemaan kirkolla juuri sinä päivänä, jona vallankumoussankarien hautajaisia vietettiin. Kansaa tuli kaikilta suunnilta pitkissä jonoissa ja punaisia lippuja oli aina siellä täällä jonon keskelläkin. Juha osui Kuuskosken tienhaaraan juuri samaan aikaan kuin tehtaalaisten jono saapui. Jonosta käskettiin tiukanpuoleisella äänellä Juhaakin yhtymään riviin. Juha sanoi: "kyllä minä paikkani tie'n", ja yhtyi riviin. Hän katseli sitten sitä punaniskaista nuorta miestä, joka häntä oli komentanut, ja ajatteli, että mikä sinä luulet olevasi. Mentiin nuorisoseuran talolle ja ruvettiin siellä pitämään kokousta. Muutamat kirkonkylän herrat olivat nostaneet sinivalkoisen lipun; nyt keskusteltiin mitä niille olisi tehtävä. Vieläkin ärtyneenä siitä, että häntä oli niin tylysti riviin komennettu, käytti Juha puheenvuoron, ensimmäisen eläissään. Häntä katseltiin ja outoiltiin ja siitä Juha nautti. Hänen puheensa oli lyhyt eikä ollenkaan koskenut koko lippuasiaa, mutta siitä oli kumminkin se seuraus, että hänet valittiin siihen komiteaan, joka lähti vaatimaan lippuja poistettaviksi. Komitean johtavana miehenä oli se sama kuuskoskelainen punaniskainen, mutta Juha katsoi asiakseen vanhimpana miehenä kanssa sanoa sanansa. Ja Juhan puheet eivät olleetkaan mitään lipsutuksia. Kun herrat myöhemmin keskenään juttelivat päivän tapauksista, sanoivat he:

-- Kuka se takkunaamainen äijä oli? Se nyt vasta aika risa oli.

Niin Toivolan Juha varsinaisesti joutui ajan paisuvaan huminaan ja pysyi siinä uskollisena lähes loppuun asti. Kun hän sinä päivänä palasi kirkolta, täytti hänen mielensä vielä korpitielläkin ankara uho. Hän oli vieläkin näkevinään kaikki ne vieraat kasvot, jotka päivän kuluessa olivat häneen tuijottaneet ensin kokoushuoneessa ja sitten herrojen tykönä. Hänellä oli sama, hiukan näräinen tunne kaikkia noita kasvoja kohtaan. Ei hän tarvinnut kenenkään ohjausta, kyllä hän tiesi mitä tekee.

-- Ei semmoset miehet tie' temokraatista mitään -- en minä tarvitte neuvoja.

Pirtti tuli taas näkyviin, niinkuin tuhannesti ennen. -- Ajakaas vielä minä pois tästä asumuksesta, ajatteli Juha, ja pitkästä aikaa vierähti mieleen taas tulevaisuuden suunnitelmia. -- Onpa talvi ohitse...

Kun Juha sitten seuraavan kerran oli talossa, paasasi hän työmaalla niin pitkälle, että isännän täytyi kiroten tiuskata: "Suu kiinni! se olen minä, joka täällä mökötän." -- "Kyllähän vielä nähdään", sanoi Juha hiljempää.

Ja pian se sitten nähtiinkin, sillä tänä alkusuven aamuna ei Toivolan Juha olekaan menossa päivätöihin vaan Rinnelle. Nyt on suuret lakot tässä pitäjässä. Meijeri on saanut käydä näihin asti, mutta nyt pannaan sekin toppiin. Saa nähdä tuleeko sinne talollisia vastarintaa yrittämään. Juha menee kuin kirkkoon, hän on paraassa kunnossaan niin sisältä kuin ulkoa. Miehevä turvallisuuden tunne täyttää mielen. Kun hän kylän aukealla katselee vainioita ja muistaa niitten kunkin omistajaa, niin häntä pyrkii hymyilyttämään. Eilen hän oli joukon mukana silmäilemässä rikkureita ja tänään on vainioilla jokin uusi sävy. Ennen toi varttuva laiho mieleen isännän ja hänen lukitut aittansa; nyt se tuo vain tämän käynnissä olevan työväen homman tänä keväisenä päivänä. Koko lakeuden rikkaus on niinkuin yhtä rikkautta.

Oman talon isäntä on järvellä rysiänsä kokemassa ja näkee Juhan tulevan pitkin korpeen vievää karjakujaa. Välimatka on siksi pitkä, että isäntä voi avoimesti katsoa tuota vanhaa äijää, jonka hän tuntee paremmin kuin soisi tuntevansa. Se on niin vanha, niin köyhä ja niin vakiintuneesti tiedoton ja älytön, että isännästä hänen vihansa sitä kohtaan tuntuu vastenmieliseltä. Hän ei voi sitä muuta kuin vihata, mutta samalla on tuossa sen hartaassa menossa jotakin vääntävän epätoivoista. Se asia, jonka humina nyt täyttää nämä päivät, on jotakin toista; se on kyllä ahdistavaa, mutta se on semmoista, jonka edessä ihmisen syvin, yksinäinen tunto seisoo avuttomana ja myöntyväisenä. Jonakin totisena hetkenä tuntee halua antautua sen valtavaan huminaan, mutta kun sitten näkee tuommoisen vanhan vastenmielisen Jussin takkuparran ja hölmömäisen pisteliäät killisilmät, niin sävähtää ilkeästi ja tuntee vihaa; se viha on oikeastaan omakohtaisen ristiriidan synnyttämä.

Tämmöiset pienet sisäiset tapaukset ikäänkuin kumpuilevat ihmisistä kaikkialla ja yhtyvät siksi jännittyneeksi paineeksi, joka täyttää ilman tänä vallankumoussuven päivänä. Se paine muovautuu ja purkautuu niissä joukkonäytelmissä, joita esitetään meijerin pihalla. Sieltä kuuluu huutoja ja pitempi puhe, isomman joukon puolelta näkyy jännittyneitä alaleukoja ja katseita, pienemmän joukon puolelta kiukustuneita. Siellä ollaan puoleen päivään asti ja sitten hajaannutaan; tämän päivän näytelmä on tällä paikalla ohi. Illan tullessa keskustellaan siitä monessa ihmisasumuksessa. Ei enää puhuta siitä, kenellä on oikeus tai onko kenelläkään, vaan selostellaan omituisen eloisasti vastapuolen liikkeitä ja menettelyjä. Ja kun päivä laskee, sulkevat talolliset visusti ovensa ja asettuvat nukkumaan vuoratuissa ja maalatuissa päärakennuksissaan. Noissa suurissa huoneriveissä ja ruohoisilla pihamailla on vielä jäljellä vanhan kotirauhan varmuutta.

Mutta maantiellä kylän raittilla liikuskelee hämäriä olentoja. Paperossit kiiluvat ja joskus rämähtää nauru. Yhtäältä lähestyy kolme piikatyttöä kaikilla samanlaiset hohtavan valkoiset pumpuliliinat päässä. Heihin yhtyvät nuo miehiset olennot ja he menevät kaikin pieneen tönöön, jossa joskus on myyty vehnästä ja limonaatia. Heitä on siellä pihamaalla toistakymmentä eikä yksikään isänmaanystävä voi milloinkaan saada selville, mitä heidän keskensä siellä tapahtuu.

Se on _sitä_ joukkoa. Toivolan Juha ei siitä tiedä mitään. Hän puolestaan on koko päivän rehjunnut mukana ja ehtoolla väsyneenä laahustanut korpeensa. Hänen mielessään ei tällä kertaa ole sijaa epäluuloille eikä saivarteluille, ei hän näinä päivinä enää ole profeteerannut. Hän näkee nyt vain talolliset ja niiden vastarinnan. Semmoinen tila on selvempi ja samalla ehjempi; se on sopusoinnussa ajan aaltoilun kanssa. Vanha Jussi elää täydesti vallankumoussuven hengessä.

Ja vallankumous jatkuu ja paisuttelee omaa varmuuttaan. Joka aamu tuo posti sanomia, jotka kertovat kuinka liike yhä on kasvamassa kautta maan, aina Helsingistä ruveten. On Suomen köyhälistön ihanin kesä. On viikkokausia, joina ei tarvitse nähdä kulmaakaan porvarillisista herraslehdistä, jotka aina vetelevät ja venyttelevät koettaessaan ponnistella työväen totuutta vastaan. Ei merkitse mitään leikkuupellolla, vaikka isäntä on mukana ja vihapäissään yksin pystyttelee kolmen saran elon. On melkein nautinto nähdä hänen voimatonta kiukkuaan, kun miehet istuvat toista tuntia sirppejään hiomassa. Entisaikain kilpaleikkuusta ei näy jälkeäkään. Köyhälistön kesä 1917. Vapaana ja pystypäin kulki sorea sälli kesäisiä teitä, torpparille kävivät torpan maat rakkaammiksi, niistä henki iloista lupausta...

Mutta Suomen kansan kaikkienkin kerrosten vaiheissa on tähän asti tuskin muuta ollut kuin tragiikkaa, omituisen hentoa tragiikkaa. Kohtalo ei ole meitä tappanut, vaan on hiljakseen kidutellut. Se antaa päivän pilkahtaa, ja kun me oikein olemme tulleet uhoomme, niin ettemme tiedä ketä syleilisimme, niin se näyttää, ettei se sentään olekaan totta tarkoittanut.

On talvi, on tammikuu. On pyryä ja pakkasta, on kirkkaita tähti-iltoja, joina pysähtynyt aika hiljaisissa metsissä näyttää kuuntelevan vuosikymmenien takaisia asioita ja lumen tupsahdus oksalta alas on kuin syvä häiritsemätön henkäys hartauden keskellä. Semmoisina ovat vuosikymmenien talvet uudistuneet ja kapeilla talviteillä lumisten puitten varjossa on liikkunut ihmisiä, joita perinnäinen luonto on vetänyt tuon hartauden osallisuuteen.

Niin on ollut; ei nyt.

Tuskin nyt kukaan huomaa, että talvi on tullutkaan; äskenhän juuri oli marraskuu, kun lahtarikaarti masennettiin. Vasta on kolme viikkoa oltu verolakossa. On myös päätetty olla maksamatta kirkollisia maksuja. Töllinäijien aika ei kulu kotona. Kotona yksinäisessä pirtissä vaanii hämyisinä päivinä entisaikainen unelias hiljaisuus, ja se ei sovi nyt. Tiedottomasti sitä kartetaan. Kuinkahan eduskunnassa käy? Aikovatko porvarit laillistuttaa lahtarikaartin? Silloin on meidän poikien kanssa aika nousta. Mitä se on se eduskunta? Me hävisimme vaaleissa -- no hävittiin sitten, jumalauta, se on pieni asia. Koko eduskunta on akkamainen asia; porvarit siellä kumminkin aina mukana kieruavat, jos hävittiin tai voitettiin. Vaikka työväellä olisi mimmoinen enemmistö eduskunnassa, niin on se samantekevä niin kauan kun porvareita kerran on ja aittojen avaimet riippuvat heidän kamariensa seinissä. Me emme perusta semmoisista eduskunnista emmekä enemmistöistä. Kyllä me näytämme kellä enemmistö on. Meitä on vissiin enemmän, sitten kun tosi tulee.

Aivan niin kuin reimaa sälliä jossain nimipäivätanssissa alkavat ällöttää kahvipöydät ja muut sievät laitokset. Hän hihkaisee ja lyö.

Toivolan Juhalla ei enää ole sanottavia kotihuolia, sillä Lempi on jo neljäntoistavuotias ja hoitaa kyllä lehmän, vallankin nyt, kun se ei lypsä. On siis jo kulunut kymmenen vuotta siitä suuresta kuoleman suvesta, jolloin tuo sama Juha kävi Tuorilassa sukulaisissaan. Se oli niitä vanhanaikaisia suvia, kun sihisevillä poudilla ei tahtonut olla loppua ollenkaan... Ei Toivolan Juha enää muistele niitä vainaita, enempää kuin suuria sukujaankaan, ne eivät kuulu tähän tämänaikaiseen. Nyt on torppari-asia kysymyksessä, siitä nyt puhutaan, ja lahtarikaarteista. Juha istuu tutussa asumuksessa ja paasaa kimeällä äänellä. Ehtoolla hän menee kotiin, haukottelee ja ajattelee tuskin mitään. Pirtti sänkyineen ja ryysyineen on vuosien kuluessa saanut toisen ilmeen. Ennen siellä asui puute, nyt siellä asuu lievä, mutta oikea kurjuus; pirtin monista pienoiskohdista on kadonnut entinen asumuksen henki, ne muistuttavat suuren talon renkipirttiä, jonka ilmaan on jäänyt lemuamaan maantieltä työhön otettujen tilapäisten sällien kalsea rivous. Sitä voisi pitää kuvitteluna, jollei sitä vahvistaisi silminnäkyvä tosiseikka: täi. Se on jo Toivolassakin. Ja siinä sängyssä, missä täi on, siinä eivät viihdy haaveelliset ilta-ajatukset. Täi ei ole tolkuton eikä satunnainen eläin, ei sen viihtyminen riipu likaisuudesta, vaikka niin uskotellaan. Se voi pysyä poissa ränstyneimmästä tönöstä, mutta se ilmestyy aina hitaana ja varmana sinne, missä niinsanottu ihmisyys värjöttelee viimeisillään, kuten sotarintamien juoksuhautoihin, renkipirtteihin ja muihin suojiin, joissa työväkeä säilytetään.

Toivolassa on nyt sekä puute että kurjuus. Juha ei päässyt syksyllä kenenkään ruokakuntaan, korttileipä on haettava kirkolta, jonne on toista penikulmaa. Toivolassa nähdään usein päiväkausia selvää nälkää, ei ole muuta kuin perunoita ja silakan suolavettä. Lempi ja Martti sitä useimmiten syövät kahdestaan, sillä Juha on melkein aina poissa; onpa joskus poissa öitäkin. Nuo kaksi hoikkakaulaista, kuoppasilmäistä olentoa ovat säilyttäneet henkensä. Siellä ne lämmöttömien ryysyjen seassa ovat harmaina ja laimealiikkeisinä, niinkuin kaksi aineellistunutta puutteenkäsitettä. Eivät ne käy kansakoulua, eivät edes elämän koulua.

Juha viihtyy kylän mailla poissa kotoa. Hänen on kuiskaillen puhuteltava yhtä ja toista "toveriaan" -- hänen täytyy pyytää rahaa lainaksi. Rinne -- kuka sen miehen oikein tuntee? Hän on viekas ja kavala villitsijä, mutta -- kaikessa hiljaisuudessa hän holhoo vanhaa Toivolaa. Hän teettää Juhalla pieniä yhdistyksen toimia, mihin tämä suinkin pystyy, ja pistää niistä aina kouraan jonkin markan. Rinnellä on suuret asiat, hän liikkuu vielä porvarienkin meiningeissä, kaiken maailman lautakunnissa. Silmäkulmat ovat aina kurtussa ja puhe on terävää ja lyhyttä selittelyä. Hän vain hymähtää Juhankin puheisiin, kun Juha uhossaan jotakin hölpättää. Rinne on sentään parempi kuin yksikään isäntä.

Mutta kun ihmisen asiat ovat ahtaalla, tulevat ne usein vielä ahtaammalle ja ovat lopulta ahtaimmillaan. Sinä keskiviikkona oli Toivolassa asiat niin, että päivä oli oltu leivättä, lehmältä olivat viimeiset heinänrippeet loppuneet, eikä Juha enää nähnyt mitään pelastuksen mahdollisuutta. Lehmä poiki viiden viikon päästä; sitä oli surkea pitää pelkillä lepänkerpuilla. Mutta Rinnellekin tuntui vaikealta taas näin pian mennä. Ja mistä se heiniä antaisi? Lapset kastavat perunaansa suolaveteen ja nieleskelevät raskaita nielauksia. Juha kumminkin lähtee kylälle, poikkeaa vain muuten Rinnelle, ei puhu mitään. Lapset alkavat nyyhkyttää, sillä he arvaavat, että isä on taas yön poissa, kun se näin iltapuolella lähtee.

Vanha Toivola lähestyy Rinneä niinkuin jotain parempaansa ainakin -- viime viikkojen asiat ovat hänestä paljastaneet saman piirteen, joka hänet kerran vei Tuorilaan. Mutta kun hän astuu Rinnen pirttiin, tuntee hän heti, että hän on tullut kovin sopimattomaan aikaan. Ei Rinne nyt kerkiä Juhaa muistamaan. Ääni kuuluu kamarin puolelta, siellä on useita muitakin miehiä ja puheesta kuuluu, ettei siellä keskustella kauniista ilmasta, ei olla koossa sattumalta. Rinneska vie sinne kahvia ja Rinne käväisee pirtissä katsomassa, kuka tuli. Hän vastaa Juhan hyvään päivään teennäisen ystävällisesti ja menee sitten kamariin takaisin. Kun Rinneska palaa kahvia viemästä, sanoo hän Juhalle:

-- Menkää vaan Toivola tekin kamarin puolelle, siell' on toisiakin miehiä.

-- Passaako sinne mennä?

-- Kyllä-mar -- eikös Toivola saa tulla? huutaa hän kamarin puolelle. Sieltä ei kuulu oikein selvää vastausta, mutta Rinneska sanoo: -- Menkää sinne vaan.

Juha tulee ja istuu kamarin ovipuoleen. On ihan niinkuin olisi talossa päässyt kamarin puolelle isäntien seuraan. Täälläkin on paperossit ja kahvikupit, on liinat pöydässä ja tauluja seinässä. Juha ei aavista, miksi kaikki paikkakunnan johtomiehet näin arkipäivänä ovat noin juhlallisesti kokoontuneet, paremmissa vaatteissaan ja pitkävarsisaappaissaan. Onko jokin kokous?

Juhan ei auttaisi näin istua. Jos nyt kotona olisi leipää ja heiniä, niin olisi Juhan tässä erinomaisen viihtyisä olla. Malttamattomana hän koettaa kanssa ottaa osaa keskusteluun, jonka perustaa hän ei vielä tiedä. Puhutaan Kuuskosken harjusta, mimmoinen se on miltäkin kohdaltaan. Kyllä Juha sen harjun hyvin tietää.

-- Kyllä-mar se vaan hyvä puolustuspaikka on, sanoo Juha. -- Meinataanko sitä sitten semmoiseen tarvita?

-- Tiedä, vaikka jo tarvittaisiin, sanoo yksi miehistä.

Ja niin Juha, sopivassa tilaisuudessa aina kysäisten, lopulta pääsee asiasta selville. Sota on alkanut. Sota -- sitä sanaa ei sanota, se on niinkuin suuri, liian peloittava yhteissumma joistakin edellä käyneistä seikoista. Sota -- onko se todellakin sotaa, kun punakaarti ja lahtarit ottavat yhteen. Eikö se ole vain jotain semmoista kuin suvella meijerin tykönä, mielenosoitusta. Eihän mielenosoittajille kukaan mitään voi, niitähän on niin paljon. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että semmoiseen sakkiin ruvettaisiin ampumaan.

Pirttiin tulee uusia miehiä ja Rinne menee vastaan. Sillaikaa koettaa Juha kamariin jääneiltä udella tätä asiaa, melkein kuiskaten, ikäänkuin ei olisi rohjennut Rinnen aikana. Juhalla on kotona vähän huonosti asiat, kuinkahan tässä käy?

Pirttiin on tullut kuusi miestä, sieltä näkyy jo haulikon piippuja. Tähän asti oli kamariseura keskuksena, nyt se hajoo. Keskus siirtyy pirttiin, jossa on joukossa tavallisia nuoria sällejäkin. On linnassa olleitakin, joita Juha tähän asti on vaistomaisesti pitänyt parempiin asioihin kelpaamattomina. Mutta nyt on ilmassa semmoinen suuri henki, joka pyyhkii pois entisyydet. Paperossin savu sakenee. Joukko on jo siksi suuri, että yksilö ja hänen erikoisuutensa katoaa. Tämän päivän tuntu kohoo, ei ole eilistä eikä huomista. Kun parikin uutta miestä saapuu, kasvaa joukkohenki aina kaksinkertaisesti. Suunnitellaan jo vahtivuoroja yöksi. Ihan kuin itsestään, kenenkään pyytämättä, jää Toivolan Juhakin Rinnelle yöksi. Jossain hyvin kaukana on se iltapäivä, kun hän lähti sieltä kotoa, kun ei ollut leipää eikä heiniä. Noilla miehillä on kaikilla vielä äsken ollut samanlaisia asioita. Nyt ei niitä ole.

Tämän paikkakunnan "punainen aika" on alkanut. Aamulla on jo Rinnen pihassa miehiä riveissä, jotka sitten etenevät eri suunnille aseita ottamaan. Iltapäivällä on jo ensimmäinen talollinen saanut pakkomääräyksen, hän tuo olkia -- kasarmille; se sana on ilmestynyt käytäntöön päivän kuluessa. Miehet palaavat pyssymatkoiltaan, heitä on jo paljon, ei enää osaa sanoa, milloin kukin on tänne ilmestynyt. Tupakin savun seassa käy puheen porina, muistellaan mitä kussakin talossa tapahtui. On jo joukossa semmoisiakin sällejä, joita ei Toivolan Juha ollenkaan tunne. Rinne oleskelee eilisen seuransa kanssa taas kamarissa; se on esikunta. Kasarmi ja esikunta -- niiden ympärillä leviää muu paikkakunta vieraantuneen näköisenä. Tuolla on Toikka, tuolla on Paitula. Mitähän kirkonkylässä on tapahtunut?

Toivolan Juhalla on yksi pieni painajainen, joka häntä melkein ärsyttää: on jo toista vuorokautta siitä, kun hän läksi kotoa. Tämä humina on herkistänyt hänen tuntonsa. Hän ymmärtää, ettei hänen vielä tämänkään päivän kuluessa käy lähteminen! Syödessään voileipää ja perunakeittoa hän koettaa ratkaista kysymystä, kestävätkö lapset ja lehmä vielä tämän päivän. Tämän yhden iltapäivän ja tulevan yön.

Vaikka vyöry kasvaisi kuinka nopeasti, niin vaatii se kumminkin aikansa. Ja Juhan asian menestyminen edellytti jo vyöryssä melkoista suuruutta. Vasta kolmannen päivän iltapuolella se tapahtui.

Silloin kuului jo hyräilynä, vihellyksenä, äänekkäänä lauluna, lasten kimityksenä ja naisten hoilotuksena, kuului maanteiltä hevosjonoista, sivuteiltä ja karjapihoista, että

raakaa sortovaltaa vastaan nousee maasta armeijasta jalon kansan parhaat voimat taistohon;

silloin tiedettiin jo mikä oli hallitus ja tunnettiin mitä merkitsi vapaus. Vapaudentunne karmi vilunväreinä vanhan Jussinkin koko olemusta, ohut ääni vapisi laulua tavoitellessa, kun pitkän kiusauksen jälkeen vihdoin hänenkin yksityinen vapautuksensa koitti; kun Pirjolasta vietiin Toivolaan heinäkuorma niin että heilahti vaan ja Juha itse kantoi Rinneltä runsaan taakan elintarpeita lapsille, jotka nälästä ja itkemisestä olivat puolipökerryksissä. Lopultakin saattoi Juha häiritsemättä antautua laajemman, aatteellisen vapautuksen asialle.

Silloin oli kaikki jo niinkuin perästäkin. Seuraavana yönä Juha näki Rinnellä Kalle-poikansakin, lihavan ja punakan tamperelaisen vosikan; se oli komppanian päällikkö. Mitään isän ja pojan suhdetta ei heidän välillään ollut; ei ollut sen edellytystä: Juhan äreätä isänvaltaa. Kalle puheli Juhalle niinkuin muillekin miehille. Aamulla hän lähti Kuuskoskelle päin.

Kuului jo kuiskeita: se-ja-se suuri herra ei enää ole elävien joukossa. Semmoisista ei paljoa puheltu. Puheltiin eri talollisten asioista ja olikkeista ja eriteltiin ajan kuluksi heidän kunkin luonteensa piirteitä. Huomenna tulee jo viikko siitä kun tämä alkoi. Paikkakunnan olotila oli ensi päivien aikana syvästi järkähtänyt, mutta järkytetty olotila muuttui pian vakinaiseksi. Tällä uudella olotilalla ei paikkakuntalaisten kesken ollut mitään erityistä nimeä, se oli sitä mitä se oli; sen yksityiskohdista vain arkaillen puhuttiin. Vasta valkoisten tultua kuultiin, että tämä oli kapinaa ja Suomen vapaussotaa.

* * * * *

Tätä sotaa tulee jo kestäneeksi seitsemän viikkoa. Ensimmäisten päivien kohonnut jännitys on jo aikoja lauhtunut monissa välinpitämättömissä sieluissa; kyydit, pakkoluovutukset ja lupaliput ovat jo totuttua tapaa, vain hiukan sävähdetään, kun hevonen nousee taloon ja reestä näkyy kiväärinpiipun tuttu pää lataustikkuineen ja punaisine ruususolmuineen. Mutta tulijoita puhutellaan tuttavallisesti ja heidän määräyksensä luvataan täyttää: tuttuja oman paikan miehiä, mikäs siinä... Ja sitten reki jo taas etenee pihasta. Kohta kai jo tulevat maidonottajatkin rintamalta päin.

Elämä on melkein yksitoikkoista. Ehtoohämärissä piipahdellaan talosta taloon, istutaan pirteissä ja jutellaan näkemyksiä kyytimatkoilta, toistellaan vieraspaikkaisten kaartilaisten puheita. Kaikesta puhutaan hymyillen eikä kukaan tahdo olla kenellekään epäystävällinen. Pidetään mahdottomana lahtarien etenemistä tänne -- muuta nimitystä kuin lahtarit ei kukaan käytä. Joku on kyytimatkalla saanut tupakkia ja jakaa sitä toisille. Kuullaan että Paitulan herra on määrätty käymään Rinnellä neljästi vuorokaudessa; se nyt ei liikuta ketään. Joku sivullinen ajattelee salaa mielessään, että pieni nöyryytys tekee sille hyvää. Puhutaan, että Rinnen poika on kaatunut; sama sivullinen tuntee melkein hiljaista riemua, että sekin huligaani on poissa. Sivullinen näkee kaikki ne seikkojen sarjat, jotka tähän ovat vieneet. Hänelle tuottaa tämä aika hillittävää tyydytystä, kun tapahtuu juuri niinkuin pitääkin, eikä hänellä ole muuta tunnonvaivaa kuin hitunen malttamattomuutta. Pikemmin vain lävitse kaikki. Hän tietää, ettei kumpikaan puoli ole kykenevä voittoon. Sillä kaiken voiton ensimmäinen edellytys on se, että voittaa itsensä.