Part 11

Hiltu nyt kumminkin menee piiaksi. Asian kuultuaan hän itkee hiukan, jostain syystä tulee äiti-vainaa taas mieleen. Hän ei sentään pane vastaan, vaan elää jo itsekin yhtämittaisessa menon ajatuksessa. Hän puhelee ja häärii entistä enemmän pikkulasten kanssa, käy uudestaan läpi monia pieniä näperryksiä, joita hän pikkuisten kanssa yhdessä on näperrellyt. Siinä kuuluu: "mikä te huvila on? mikä te telettöltkä on?" Ja välillä itkee Hiltu äitivainaata, sillä lauantai on jo ylihuomenna.

Omituinen sisäisen puhtauden tunnelma täyttää Toivolan asumuksen Hiltun lähdön edellä. Valmistuksissa ei tule mitään kiirettä, odottamalla odotetaan lähtöhetkeä. Ja vihdoinkin nousee se aamu, jona asumuksen väet herätessään muistavat, että tänäänhän Hiltu lähtee.

Päivä paistaa sinä päivänä. Se paistaa Hiltun uusiin rasvanahkakenkiin ja valkoiseen lettinauhaan. Lähtökunnossaan hän on ihmeellisen hento olento, joka jo kauan sitten on näistä toisista eronnut. Kun hän nyt menee sinne kauaksi ja semmoisiin oloihin, eikä täällä kotona enää ole äitiäkään, niin vaistotaan selvästi, että hän eroo iäksi. Se seikka antaa hänen olemukseensa tuon oudon hohteen. Pikkulapset ovat totisia. Heidät suljetaan pirttiin siksi aikaa kun isä on Hiltua saattamassa. Nyt ne jo menevät navetan edessä. Kaksi pientä päätä painuu pirtin ikkunaan niin lähelle kuin suinkin, mutta niiden silmät eivät näe lähtijöitä muuta kuin kolmen neljän sylen matkan; viimeisenä näkyy Hiltun kantapää, niinkuin jokin erillinen pikku sävähdys, joka nopeasti kierähtää ruudussa olevaan nystyrään. Lapset viipyvät vielä nenä ruudussa. Sitten he pudottautuvat penkiltä alas tyhjään pirttiin, jossa vielä tuntuu iäksi kadotetun Hiltun haikea henki. Sitten alkaa pitkällinen isän-odotus lukittujen ovien takana.

* * * * *

Suuri tai ainakin ennenkuulumaton asia on tapahtunut. Torppari Johan Toivolalle on postissa tullut jotakin. On tullut kirje ja sanomalehtiä. Ne ovat viikkokauden maanneet talon kyökin ikkunalla, kun Juha työhön tullessaan saa ne kyökkipiialta.

-- Toivolasta on kanssa tullut temokraatti, pilailee isäntä, kun näkee Juhan Kansan Lehdet. Juha on ihmeissään, kun hänelle sanomia on ruvennut tulemaan. Kirje on kaiketi Hiltulta -- vaikka Juhalle sekin ajatus oli kovin outo. -- Lue sinä Iita.

-- No antakaa tänne vaan, kyllä minä luen.

-- Älkää antako, sanoo isäntä taas, ei sitä tiedä vaikka olisi morsiamilta.

-- Lue nyt vaan, höpähtää Juha.

-- Tää on Kallelta -- Kaarlo Toivola on tossa noin alla, sanoo Iita.

-- No lue nyt vaan, että-mä kuulen ennenkun-ma menen.

Päällä oli ensin "rakas isäni, siiskoni ja veljeni" ja sitten oli asiaan kuuluvat alkulauseet lumivalkoisesta paperista, kynästä kylmästä ja kädestä lämpöisestä, joka ei nyt ulottunut tervehdykseen tällä erällä, vaan oli kuitattava pännän terällä. Kirjoittaja ilmoitti voivansa hyvin ja toivovansa samaa herran lahjaa "teitillekkin". -- Ja minä olen nyt täällä ajurina elikkä vosikkana, niinkuin te maanmoukat sanotte, mutta me sanomme issikka ja voin hyvin ja tienaan enemmän kuin te siellä kun te olette talonjussin nyljettävinä ja minä lähetän teille Kansan Lehden että vähän tulette tietämään noista köyhälistön asioista...

Kirjoittaja tiesi myös, että Hiltu nyt on täällä Tampereella, taikkei se Tampereella ole, mutta on Pyynikillä siellä huvilassa ja se on hienompi elikkä viinimpi rouva kuin on koko teidän pitäjässä ja minä olen sitä kyyttinyt monta kertaa kaupungista ja olen ollut Hiltun tykönä jo kerran kahvillakin...

Ja äitikin on kuollut, minä kuulin sen pirsissä Pirjolan isännältä ja se on aina raatajan kohtalo että kuolla ja Vilho poika on kanssa siellä kuollut...

Koko talon väki oli kuunnellut kirjettä, ja lukemisen loputtua sanoi isäntä:

-- Kuuluupa sillä pojalla olevan pännä yhtä hyvällä paikalla kuin suukin.

Kirje ja sanomat herättivät Juhassa sekavia tunteita. Kalle oli jo melkein unohtunut, ja jostain syystä tuntui tämä saatu elonmerkkikin nyt Juhasta vieraalta. Tuntui niinkuin Kalle ei olisi ollut oikein hyvillä jäljillä, ja samassa heräsi myös epäilyksiä Hiltun suhteen. Olihan asia päältä katsoen kylläkin niin, että molemmat lapset olivat menestyneet yli kaikkien odotusten, päässeet semmoisiin asemiin, ettei olisi luullut Juhan ja Riinan lasten ikänä sillä lailla menestyvän. Kaupunkilaista vormuniekka vosikkaa piti Juha melkein herrana; olihan se suurinta, mitä töllin poika saattoi ajatella, ettei tarvinnut pelloilla eikä metsissä henkensä edestä raataa, ei muuta kuin istua vaan kuskipukilla. Mutta Juhalla oli hienoa epäilystä, ettei Kalle oikein kunniallisesti semmoiseen kykene, olisi melkein turvallisempaa tietää sen olevan renkinä jossain pirtin sopessa; kun ei olisi valetta koko kirje. Hiltun oli toista; se ikäänkuin paremmin ansaitsi nykyisen onnensa, sen, ettei tarvinnut lehmänsonnassa rypeä, vaan sai hienojen kamarien tomuja pyyhkiä. Se oli lapsesta asti ollut nöyrä ja hentomielinen. Mutta nyt tuntui siltä kuin Kalle olisi viemässä Hiltuakin huonoon päin.

Kun siis Juha tänä iltana kuutamossa kulki talosta kotiinsa, oli hänen mielensä oudon tyhjä. Viime viikkojen haaveileva sopusointu oli poissa, ajatus ei nyt kurkottanut edeltä päin sinne pirtin lämpöön lasten luo, vaan askaroi jossain etäällä Kallen vosikkana olossa. Oli oudostaan kovin arkista, vaikka kuukin paistoi; melkein teki taas mieli näräillä jonkun kanssa. -- Mikä hän, nulikka, siellä on vosikkana keikkumaan kun minä täällä raadan. Nytkin olen niin väsynyt, että tuskin jalka nousee, ja kotona pitää kumminkin ruveta lehmää hoitamaan. Hänen tähtensä me täällä saimme Ville-vainaan kanssa tuskitella ja rahoja kuluttaa. Onkos lähettänyt penniäkään, vosikka...

Vanha Juha vaistosi sen tosiasian, että hän oli tässä maailmassa huonosti katsonut eteensä; oli jäänyt alakynteen omasta juonikkasta pojastaan. Se käsitys, että elämä oli hapanta ja tylsää, uhkasi taas tänä iltana ruveta elpymään; viime viikkojen sopusointu pyrki vetäytymään niitten suvellisten Tuorila-haaveitten rinnalle ja saamaan saman värin. Oli taas niinkuin joltakin nololta matkalta palatessa: eikä ollut edes vaimoa kotona. Kuun valossa näytti tölli entisaikojen kuolleelta jätteeltä. Olisi ollut edes Hiltu kotona.

Mitään selvää syytä ei Juhalla tähän närämieleen ollut, mutta kun hän sitten lampun ääressä yksinään katseli sanomia, niin oli kuin niitten jututkin olisivat häntä vaan enemmän harmittaneet. Hän tunsi jääneensä jäljelle, kylmäävään yksinäisyyteen. Tuolla sängyssä nukkuu kaksi pientä huonoa, jotka on elämään saatettu, mutta ei muuta... Ja tässä istuu hän tänä syysehtoona korven sydämessä, kuudennella kymmenellä.

Sanomia tuli sitten joka postissa. Juha luki niitä ehtoisin ja mieli pysyi yhä apeana ja närään taipuvaisena. Sanomien jutut eivät suurestikaan hänen mieltänsä kiinnittäneet; niissä oli samanlainen ärsyttävä sävy kuin Kallen kirjeessä oli ollut. Ne puhuivat köyhyydestä jonkinmoisella ylpeydellä niinkuin huutittomat kyörtit, tai sitten imelällä hempeydellä, joka ellotti Juhaa. Ei Juha niistä jutuista innostunut. Hän luki niitä vain uhalla, niinkuin oman näränsä ylläpidoksi, kun eläminen nyt taas oli tämmöiseksi vierähtänyt.

Kahden taitamattoman lapsen kanssa tuli olo sittenkin vaikeaksi. Lehmän pito kävi vanhalta mieheltä heikosti, maitojen kanssa vähtääminen ei tahtonut sujua. Oli sittenkin typerää päästää Hiltu menemään sinne kauaksi vieraaseen. Mutta paha sitä oli sieltä takaisinkin tahtoa; millä sen ruokkii ja vaatettaa? Tuntui yhtäkkiä toivottomalta Lempin ja Martinkin olo. -- Jos minulle täällä tulee jokin tulema, niin mikä nuo taitamattomat silloin perii? Ja jos minä pahasti vanhenen ennenkuin ne kykenevät minnekään? Juha kaipasi vaimo-vainaataan. Sillä oli vikojensa ohella sentään ollut hyviäkin puolia. Oli ennen sen terveenä ollessa edes yön uni oikeata, nyt oli sekin niinkuin olisi vieraalla vuoteella nukkunut. Paremmin oli elämä sujunut vielä sittenkin kun Hiltu oli kotona.

Hiltua kaipasi Juha yhä enemmän ja monta kertaa jo tuskastuneena päätti, että hän sittenkin ottaa sen takaisin. Tämä ärtymys oli nyt vielä paljon sietämättömämpää kuin se oli ollut ennen vaimo-vainaan aikana. Tämä ulottui leveämmälle, sinne Kalleen ja Hiltuun asti, ja siihen liittyi uusi tekijä: uhkaava, turvaton vanhuus.

Kunnes vielä tuli yksi ratkaisu -- ennen viimeistä ratkaisua.

Taas nousi yksi päivä ja sinä päivänä oli Juhan taas mentävä taloon työhön. Oli jo toisenmoista aikaa kuin ennen muinoin: vasta kuudelta mentiin työhön. Työ oli jotain helppoa hemputtelua, taittiin olla koneriihellä. Kahdeltatoista antoi isäntä höyrypillin viheltää ja mentiin päivälliselle. Talon miehet menivät kyökkiin, mutta Toivola ja eräs toinen omaruokainen menivät pirttiin eväilleen. Näin oli aina ennenkin tapahtunut.

Mutta kun Juha tänäpänä oli muutaman kerran maitopulloaan kallistanut, tuli Iita pirttiin tuomaan hänelle sanomia ja sanoi samalla:

-- Taas tuli Toivolalle preivi.

Kirje oli ihan tuore, posti oli äsken juuri sen tuonut. Taas sai Iita lukea sen, ja kun hän avasi sen, tipahti sieltä kymmenen markan raha. Mitäs se merkitsi? Taas oli siinä samat alkulauseet hyvän voinnin ilmoituksineen ja toivotuksineen -- ja saan tietä antaa sen surusanoman että rakas tyttärenne Hiltu on täällä onnettomasti kuollut, toissailtana se meni järveen, kun oli juuri kirkas kuutamo ja rouva oli poissa kotoa. Sen rouvan poika oli kyllä kotona, mutta se oli yläkerrassa ja makuulle menossa eikä tiennyt mitään, ennenkuin aamulla ja silloin se oli jo myöhäistä.

Ja Hiltu haudataan ylihuomenna jos tahdotte tulla ja se rouva sen kustantaa hautaan, mutta ei se sanonut mitään palkkaa antavansa kun Hiltu oli niin vähän aikaa että se menee kaikki hautaukseen ja minä panen tähän tämän kymmenen markkaa, että saatte jotain ostaa itsellenne ja keskiviikon Kansan Lehdessä on ilmoitus Hiltun kuolemasta se maksoi kaksi markkaa ja sisällä lehdessä on uutinen ja kyllä teitiä nyt on kuolema koetellut, mutta se on köyhälistön osa että kuolla ja taistelkaa tekin köyhälistön puolesta kun olette raataja ja älkää antako kapitaalin itseänne riistää, Kaarlo Toivola.

Vanhan Juhan ajatus seisahti, niin ettei hän kotvaan huomannut mitä ympärillä tapahtui: kuinka emäntä vihaisena tuli hakemaan Iitaa, joka vielä oli ruvennut sanomasta lukemaan Hiltu-vainaan kuolemanilmoituksia, ja tiuskaisi: "mihinkä sinä työstäs hyppelet -- eikä semmoisia sanomia tartte meidän huoneissa levitellä". Siitähän olisi Juhankin sopinut ottaa itseensä, mutta Juha tuskin huomasi emäntää ollenkaan.

Nyt on siis Hiltukin jo kuollut. Eikös se ollut ihan selvää jo silloin kun se lähti? Eikös se ole ollut selvää sen lapsuudesta asti? Kun Hiltun kuvia etäisemmiltäkin ajoilta nyt tulee Juhan mieleen, on hän aina näkevinään sen menossa kuolemaansa kohti. Juhan tajuntaan painuu lähtemättömäksi semmoinen harhakäsitys, että Hiltun kuoleman on aiheuttanut jokin ulkonainen tapaturma.

Muuten jättää uutinen Juhaan kolean jäljen. Ei tule tällä kertaa mitään surunvoittoista vapautuksen nousua. Päivällisen jälkeen hän menee työhön niinkuin muutkin miehet. Toivolan Hiltun kuolema on väen kesken kuitattu sillä, että se on kuultu, työmaalla ei semmoinen sovi puheen aineeksi. Siellä on miesmäisempää juttua, varsinkin kun isäntäkin on mukana. Hyvin syvällä juttujen pohjalla tuntuu jo "yhteiskunnallinen kysymys". Isäntä saa kuulla sinne päin tähtääviä hienoja letkauksia. Isäntä paasaa viisaamman ylemmyydellä omaa järkeänsä. Työn teko tällöin aina vaistomaisesti hiukan kiihtyy. Vanha Toivola sanoo lopulta jotain niin häijyä, että toiset miehet vetävät suutansa nauruun. Isäntä ihan selvästi hillitsee tulistumistaan, kun hän sanoo:

-- Pian se temokraatti näkyy menevän vanhaankin jäärään; niinkuin vosikalla ajais vaan.

Näin kireälle ei jousta vielä ennen oltu tämän talon työmaalla jännitettykään. Koko ehtooruokavälin oli mieliala jäykkä. Oli niinkuin käsillä oleva työ olisi eristäytynyt omaksi itsekseen, niin että oli siis kolme jäykkää kohtaa: isäntä, miehet ja tehtävä työ. Tuo kolmikko muodosti ikäänkuin suljetun voimakehän, joka oli niin suunnattomasti suurempi, raaempi, miesmäisempi seikka kuin minkään Hiltun kuolema, että niitten rinnastaminen samaan ajatukseen tuntuu tympeän luonnottomalta.

Ei tullut surunvoittoisen vapautuksen tunnetta tästä kuolemasta. Ei ollut mitään revittyjen juurten jälkiä, ei mitään korvauksen kaipuuta. Juhan mieli oli tylyssä vireessä, kun hän tänä iltana kulki korpitietään. Kuu paistoi, mutta sen oikea reuna oli jo kutistunut ja sen valo lankesi koleana pirttirähjän yli. Pirtistä ei nyt lähtenyt mitään haaveellisen entisyyden kajoa, se oli täysin tämänpäiväinen. Se ikäänkuin kiiruhti ilmaisemaan, että se on pahasti ränstynyt, että se on vihamielisen miehen maalla ja sen oma ja että sen sisällä on kaksi ihmislasta, joiden olemassaololla ei juuri olisi väliä.

Tie on selvä eteenpäin.

VI

Kapinoitsija

Eipä voisi juuri keksiä keinotekoisempaa tutkimuksen esinettä kuin: mikä oli Toivolan Juhan suhde siihen kansallisten kärsimysten jaksoon, joka tunnetaan nimellä sortovuodet. Toivolan Juhan kärsimykset eivät siihen aikaan olleet juuri entistään kummempia eikä hän siinä maailmassa, jossa hän liikkui, muuallakaan nähnyt mitään erinomaisia kärsimyksiä. Talon isäntä nyt ainakaan ei kärsinyt, sillä hän vaurastui vaurastumistaan; hänen karjakantansa kohosi noina vuosina kahdestatoista lypsävästä kahdeksaantoista ja hevosten lukukin lisääntyi kahdella. Hänen suhteensa miehiin oli tullut suljetummaksi ja samalla äreämmäksi -- patruunimaiseksi, kuten miehet sanoivat.

Ei isäntä kärsinyt, eikä sanottavammin Juhakaan. Alkoi kyllä juuri niihin aikoihin ikäänkuin kuultaa läpi hänen asemansa epävarmuus; hänellä kun ei ollut kontrahtia ja talon paras metsämaa ympäröi hänen tiluksiaan. Mutta eräitä huojennuksiakin oli. Työpäivä oli lyhentynyt viisitoistatuntisesta kaksitoistatuntiseen ja itse työnteko muuttunut paljon laimeammaksi; entinen käsin kierrettävä puimakone oli ensin muuttunut hevoskierroksi ja lopulta höyrykierroksi, ja viikatetta tarvittiin talossa enää vain sarkojen päitä aukoessa. Tosin eräs koneista, separaattori, myös laimensi ruokapöydän sisällystä loihtimalla entisen vahvan piimän "kurnaaliksi" ja entisen kotoisen voin tympeäksi "kasvis"-voiksi, jota väen kesken leikillisesti kutsuttiin kukkaseksi.

Juhan tapainen väki ei parhaalla tahdollaankaan olisi päässyt selville, mikä Suomen "kansan" asemassa nyt yhtäkkiä olisi ollut niin erinomaisen synkkää. Kun talolliset selvästi yhä vain pullistuivat eikä pitäjän herroissakaan näkynyt mitään köyhtymisen eikä laihtumisen merkkejä, niin oli alhaiselle kansalle käsittämätön se hätä ja hämminki, joka sielläpäin vallitsi. -- Taitaa olla niitten virat jollakin lailla vaarassa. Pantiin toimeen kotikouluja ja ne olivat kyllä hauskoja. Siellä istui ikämiehiä, jotka osoittivat huomattavaa lahjakkuutta Europan kartan oppimisessa, mutta oli semmoisia poikasiakin, jotka tirskuivat tyttöjen kanssa, kun nuori vaalea maisteri poru silmässä esitteli "isänmaan" historiaa. Pian kotikoulut sitten kuivivatkin kokoon, mutta monet aivot olivat siellä saaneet kelpo sysäyksen ja alkoivat sen jälkeen aprikoida yhtä ja toista.

Juha ei kuulunut edes niihin, joihin kotikoulut vaikuttivat. Kyllä hänkin niistä juuri jotakin vihiä sai -- omassa kylässäkin oli yksi koulu -- mutta hänen tajunnassaan ne saivat saman värin kuin monet muutkin tämänaikaiset ilmiöt ja esitelmät, joitten kaikkien pohjalla, olkoot vaikka kuinka ovelasti järjestetyt, kumminkin aina piili se yksi ja ainoa: rahan kieruaminen. Juha oli vakuutettu siitä, että kotikouluissakin lopulta jonkinlaiset "piljetit" oli lunastettava -- milläs semmoiset maisterit simsettiänsä tärkkäyttäisivät. Ja hän tunsi hiljaista itsekylläisyyttä todetessaan, ettei hän milloinkaan ollut semmoisiin mielitellyt, itseään nenästä vedättänyt. Eihän hän kylläkään ollut osannut varoihinsa päästä, mutta niin lapsellinen hän ei sentään koskaan ollut, että olisi mennyt piljettejä ostelemaan.

Tämä oli Toivolan Juhan suhde sortovuosien isänmaallisuuteen; tuntuu todellakin keinotekoiselta siitä ollenkaan puhua. Se oli jotain semmoista kuin kirkonkylän nuorison-"yhtiöt", joka kanssa omalla tavallaan kierusi rahaa hervottomilta renkipojilta ja piikatytöiltä.

Näin ollen jäi myös ensimmäinen iso-lakko häneltä vallan elämättä ja koko sen sisällys täysin käsittämättä. Kuulihan hän sen tapauksista puhuttavan -- mihin siitä olisi korvansa pannut? -- mutta niissä puheissa oli Juhalle jotakin ärsyttävää. Että semmoisen homman perustana oli jotain kierää, siitä oli Juha vakuutettu, ja ne sanat, jotka Rinne sanoi suurlakon jälkeen, jäivät pysyvästi hänen mieleensä. Rinne sanoi: "työväki kuurasi herrojen napit".

Saavuttamalleen äänioikeudelle ei Juha antanut sen suurempaa arvoa eikä ensimmäisissä vaaleissa äänestänytkään. Niihin aikoihin oli hänen yksityinen elämänsä juuri vaikeimmillaan, vuotta ennen kuolemantapauksia. -- Harrastakoot ne, joitten asiat ovat paremmalla kannalla. Ei niistä kumminkaan leipä lisäänny.

Suurlakon jälkeenhän työväenliike pääsi Suomessa suureen vauhtiin; innokkaat agitaattorit lähtivät liikkeelle, yhdistyksiä perustettiin ja sanomalehdet liehtoivat. Kolme vuotta suurlakon jälkeen tiedettiin Toivolan Juhakin jo selväksi "temokraatiksi" ja niin kai hän olikin, mutta -- niin uskomattomalta kuin se kuuluukin -- ei suurlakko, eivät agitaattorit eivätkä sanomalehdet olleet siihen asiaan hiventäkään vaikuttaneet; ne eivät pystyneet tasatukkaiseen, kaljupäiseen Juhaan. Hän ei viitsinyt etäisestä asumuksestaan lähteä tallustelemaan agitaattorien kokouksiin. Sanomalehti hänelle tuli ja ensimmältä hän sitä lueskelikin, umpimähkään nylkemisjuttuja ja naimailmoituksia, mutta Hiltun kuoleman jälkeen hän ei enää niitä viitsinyt tavailla; eikä hän koskaan ollut semmoisille taruille pannut täyttä arvoa.

Sinä päivänä jona Hiltun kuoleman sanoma oli saapunut, ei Juha ehtoolla sänkyyn mentyänsä heti saanut unta. Ensin hän muisteli Hiltun lähtöä ja omaa osuuttaan siihen -- itse kuolemantapaus ei juuri hänen ajatustaan askaroittanut. Himmeä kuuvalo täytti pirtin, Lempin ja Martin hento hengitys kuului. Tämmöisenä hetkenä, kun ajan ja paikallisuuden vaikutus heikkenee, tekevät laihemmatkin aivot hyvin kevyesti laajoja katselmuksia. Kuudennellakymmenellä oleva töllin äijä, jolta vaimo ja lapsia on kuollut, tulee pakosta ajatelleeksi myös omaa kuolemaansa ja ennen kaikkea jäljelläolevaa elämäänsä. Tunti kuluu tunnin jälkeen, mies laskee mällin pois ja ottaa sen taas takaisin, nousee juomaan ja oikaisee taas sänkyynsä. On niinkuin makaisi tuulisessa autiossa huoneessa; uni ei tule. Nuo kaksi lasta noin nukkuvina tässä hiljaisuudessa ovat hänelle hirvittävän vieraat; ne ovat semmoisia lapsia, jotka ovat tulleet maailmaan sattumalta, joiden syntymisestä ei ole iloittu; jotka äiti pois mennessään on tänne jättänyt.

Kun töllin äijällä on vaimo, vaikka huonokin, ja kasvavia lapsia, toisin sanoen perhe ja "huusholli", niin saa hänen taakkansa olla kuinka raskas tahansa, hänen elämänsä on kumminkin täyttä sitkeätä elämistä, tasaista, köyhää ja ajatuksetonta. Hän ikäänkuin laskee taakkansa maahan eikä yritäkään sitä sen kauemmaksi. Ja niin kuluu vuosia. Mutta sitten se tulee se uneton yö, jona hän huomaa ettei hänellä enää ole edes taakkaa. Kuolema on viime aikoina runsaalla kädellä jakanut huojennusta. Mutta nyt tuleekin huojennus taakaksi. On tyhjyys, kolea vapautumisen tuoma tyhjyys, johon _pakkoajatukset_ omin valloin virtailevat; ja sellainen on tottumattomalle tukala vaiva. Kun huushollin suuri tunne on poissa, tulee lukemattomien sivuasioitten huono tila alastomammin näkyviin. Tulivathan ne huonot asiat kyllä ennenkin mieleen etäämmällä yksin kulkiessa, mutta kaikkien niitten yläpuolella oli se mitä siellä kotona oli: vaimo, lapset, lehmä, sanalla sanoen huusholli. Se oli semmoinen olemisen ja elämisen keskus, jota eivät mitkään huonot asiat voineet olemattomaksi tehdä. Siihen kurjaan seikkaan kaikki perheen jäsenet tiedottomasti turvautuivat; siihen kuului silloin Jumalakin. Nyt ei ole sitä elämän keskusta, laakea muu-maailma on noussut minän tasalle; nuo kaksi nukkuvaa lasta ovat niinkuin tiellä, sivuasioista on tullut pääasioita.

Juhan yöllisen mielialan pohjalla liikkuu jo tiedoton kaipaus muitten pariin. Tämä autio pirtti ei enää tunnu kodolta, tänne ei enää koskaan palaa Hiltukaan...

Niin aletaan Toivolan Juhassa näihin aikoihin huomata semmoinen uusi piirre, että hän viivyttelee kylässä, poikkee tuttuihin asumuksiin, istuu ja puhua paasaa tuntikausia. Hän arvostelee tämän maailman olikkeita, ääni tulee kimeäksi, melkein vihaiseksi. Esityksellä on kauttaaltaan semmoinen sävy, että hän on sen itse niin tutkinut ja harkinnut, ei hän ole mikään semmoinen tavallinen temokraatti, jommoisia muut miehet ovat. Puheesta kuuluu vielä joskus semmoisetkin sanat, että "niinkuin Vapahtaja sanoo" --

-- Vanha Toivola taas profeteerasi puolen päivää, sanovat akat hänen lähdettyään.

Semmoisen pitkän paasauksen jälkeen on Juhalle kotiinpaluu entistä kolkompaa. Metsäteitä mennessään hänestä tuntuu, niinkuin hänellä olisi noitten vieraitten ihmisten asioita ajettavanaan, niinkuin olisi antautunut johonkin pitkälliseen toimeen niitten hyväksi. Se tunne tympäisee, sillä hänen perusluontonsahan ei ole milloinkaan rakastanut ihmisiä. Hän on niitä sietänyt, sillä hänen on ollut niitä siedettävä hamasta lapsuudesta. Mutta milloinkaan eivät ihmiset -- semmoisena kokonaisuutena kuin ne tätä maailmaa asuvat -- ole hänelle ehjästi mitään hyvää suoneet, eivät köyhät eivätkä rikkaat.

Oikeastaan on siis minkäänlaisen aatteen (Juha sanoo: aarteen) harrastaminen Juhalle luonnon vastaista. Mutta luonnossa on ristiriitaisia voimia ja jokin semmoinen peruuttamaton, sattuneisiin tapahtumiin nojautuva voima ajaa hänet nyt tätä "temokraatin aarretta" asumuksissa paasaamaan. Se voima ikäänkuin seisoo jossain rinnatusten sen tosiasian kanssa, että kotona on koleata eikä enää voi lämmetä. Hänen täytyy jankuttaa ihmisille jotakin. Ei hän näissä aatteellisissa keskusteluissaan milloinkaan ole täysin yksimielinen kenenkään kanssa. Vaikka hänelle sanoisi kuinka selvän temokraattisen tosiasian, niin ei hän siihen nyökkää, vaan on hänen siihen keksittävä jotakin, usein sangen hämäriä perusteluja, joita toinen ei ole käsittänyt, vaikka onkin löyhästi lausunut tosiasian. Vanhan Toivolan täytyy saada "profeteerata".

Ja hän "profeteeraa", ikäänkuin polkee yksillä jalan sijoilla, monina vuosina, joina suomalainen työväenliike nuorien tärkkikauluksisten etumiestensä ajamana edistyy ja kehittyy. Nuo tärkkikaulaiset ovat hänelle vieraita, melkein vastenmielisiä, sillä hän ei pääse siitä vanhasta epäluulosta, että ne ainakin jonkun verran kieruavat rahaa myös omaan pussiinsa. Joku tärkkikaulainen taas, jos sattuu Juhan paasausta kuulemaan, katselee häntä tylsin, vaivautunein ilmein. Niin kuluvat vuodet.