Part 10

Mutta se oli vain tuota hiljaista juhlamieltä. Juhalla oli sellainen sisäinen varmuus, että kuolemantapaus oli kohottanut hänen arvoaan, ei ihmisten edessä vaan hänen itsensä edessä ja tavallaan niinkuin Jumalankin edessä. Hän oli nyt kanssa niitä miehiä, jotka ovat niinkuin paremmin tuttuja Jumalan kanssa, aivan kuin joku työmies on jonkun patruunan kanssa, niin ettei tarvitse makeilla eikä silmien edessä pyrähdellä. Suurin osa noista tavallisista tyhjänaikaisista ihmisistä ei ole ikinä ajatellut Jumalasta muuta kuin nimen, ja sen vuoksi pitää niille puheen tullen joskus ihan kivahtaa.

Kun Juha tuttua aidanvierutietä palaa talosta Toivolaan, ei hänen mielessään tänä syyssuvena enää temmo mitään ärtyneitä suunnitelmia eikä häntä kiusaa entisten suunnitelmien pettyminen. Tuorilasta palattua on ollut niinkuin jotain väliaikaa, jotain hienoa odotusta. Villen kuolema kyllä oli jo, mutta tuntuu ihan selvästi, että elämä vieläkin hakee jotakin uutta suuntaa. Onhan paljon avoimia asioita; täytyyhän tämän asumuksen suhteenkin jotain uutta eteensä ottaa, kun ei hevosta ole. Ajatus vain on kummallisen haluton sitä kysymystä pohtimaan. On vain isännälle kiitollinen joka kerrasta, kun se ei ota sitä puheeksi. Tässä on ikäänkuin jotain muuta ensin järjestettävä, mutta mitä se on, siitä ei ajatus pääse selville. Odotellaan vain paikoillaan päivästä päivään.

Väsymys on Toivolassa vuosien kuluessa ollut hyvin tavallinen olotila. Riinalla, vaimolla, oli synnynnäisesti veltto ja tarmoton luonne, jota eivät suolavesi, perunat ja piimä kypsimmälläkään iällä saaneet terästymään. Lapsi sylissä istuessaan hän usein oli aprikoinut sen typerän halun olemusta, joka piiankin ajaa naimisiin, koetti oikein avoimesti mennä itseensä ja muistutella omaa silloista mielenjohtoaan. Piian olossa on se suuri ihanuus, ettei siinä ehtoolla maatapannessaan tarvitse ajatella mitä huomenna tehdään ja mitä tänään on jäänyt tekemättä. Ne ovat piialle olemattomia kysymyksiä, mutta töllin ämmälle ne ovat jatkuvana piinana. Mutta lapsen saamisessa ovat taas asiat päinvastoin. Lapsen saaminen on nyt itsessään semmoinen seikka kuin se on, mutta piialle se merkitsee hulttiomuuden ilmitulemista, kun se taas ämmälle merkitsee vain ylimalkaista elämän harmautta, johon sivulta päin suhtaudutaan melkein osanotolla. Ja kun elämän harmaus siinä kohden kumminkin on ja pysyy vaimoväen kannettavana, niin pyrkii siis piikakin aina naimisiin. Emännän haukkumiset ehkä myöskin siihen kannustavat -- vapauteen mukamas -- mutta sille järjenjuoksulle on Toivolan Riinakin monta kertaa katkerasti hymähtänyt muistellessaan piikuutensa irrallisia päiviä. Niitä on mukava muistella silloin kun äijä on poissa kotoa, pesän edessä kahvipannun kiehumista odottaessa.

Riinaa väsytti. Viimeisen synnytyksen jälkeen oli häneen hänen vaimollisissa menoissaan tullut semmoista vikaa, jota ei ilennyt eikä julennut toisillekaan ämmille puhua, vielä vähemmän Juhalle. Tänä suvena se oli tullut erityisen pahaksi, se väsytti ja masensi, ruohoja kantaessa joskus pyrki pyörryttämään. Kun ei siitä voinut mitään puhua, aiheutti se monenlaista muutakin tukaluutta. Täytyi saada äijä toiseen sänkyyn makaamaan. Riina esitti asian niinkuin jonkin selvän ennakkopäätöksen, hiukan ärtyisästi ja sen enempi selittämättä. Äijä katsoi pitkään ja taipui, arvaten asian omalla tavallaan; äijä oli kanssa viime aikoina muuttunut.

Vaikeampaa oli väsymys ja hiljainen heikkeneminen. Nyt täytyi jo pakostakin tehdä pieniä laiminlyöntejä yhtä mittaa. Yhä useammin tuli äijän poissa ollessa heittäydyttyä sängylle kyljelleen ja siinä viivyttyä. Hiltu oli kyllä erinomainen lapsi yrittämään, oli vallan niinkuin vierasta verta, mutta se ei sittenkään tahtonut saada askareita sujumaan, vaikka olikin jo ripillä käypä. Eikä sitä aina jaksanut toruakaan, kun se oli niinkuin enkelin varjo ja kanssa heikko voimiltaan. Mistään pahuudesta sitä ei ollut tarvinnut milloinkaan piiskata; jos uhkasikin, niin se jo pallahti haikeasti poraamaan, vielä tuolla iällä kun monet jo hyppäävät poikanulikoitten perässä. Hiltu oli niin hentoinen ja näihin oloihin sopimaton, että jos se olisi kuollut, niin tuskin Riina olisi kyyneltä heruttanut. Ei Riina häntä aina viitsinyt käskeä; teki huononakin itse tai lykkäsi toistaiseksi.

Kesän työt vaativat aikanaan tekijänsä. Ne panevat väsyneenkin ponnistamaan. Juha yritti ja Riinakin jotakin yritti. Juha yritti myös tehdä taloon entistä enemmän, ettei vaan isännän mieleen tulisi häätö-ajatuksia. Kotona hän ylenänkensä kiskoi käsikärryillä eloja pellolta riiheen ja sai siinä hänkin häpeällisen ja salattavan tyrävian. Kovaa on elämä. Kesät raskaine töineen ovat ikäänkuin semmoisia peräkkäisiä taipaleita, joille yhä uudestaan on levähtämättä lähdettävä, vaikka edellisestä kuinka olisi väsynyt. Ei näe sen taivaljakson loppua, eikä tee mieli tuijottaakaan, sillä siellä on yksinkertainen kuolema. Ei muuta.

Oli sitten eräs lauantai-ehtoo, jolloin saunassa oli tavallista makeampi löyly. Makeata se oli ja runsaasti sitä oli, mutta siinä taisi sittenkin olla salaista häkää, sillä kun Riina palasi saunasta, oli hänen mentävä suoraan makuulle, töin tuskin jaksoi vielä sen verran sängyssä istua, että sai paidan yllensä. Mitään puhumatta hän sitten makasi ja huohotti; ei jaksanut vielä pyhä-aamunakaan nousta. Toivolan Riina oli siis nyt oikein asiallisesti sairaana. Seuraavana päivänä tapahtui jo kylän töllikulmalla tämmöinen keskustelu:

-- Toivolan Riinakin kuuluu tulleen kipeeksi.

-- Vai neh -- no koska?

-- No se oli ollu saunasa lauantai-ehtoona ja sielä sitä oli ruvennu niin kovasti polttaan, ettei enää meinannu pirttiin päästä. Juha oli meillä tänäpäivänä troppia hakemassa.

-- Saiko?

-- Oli mulla vähän prisinteerattuja ja sydämenvahvistusta; mutta ei siihen sisälliseen polttoon tahdo mikään auttaa.

Tästä jatkui keskustelu kaikkiin niihin tauteihin, joita eri akat olivat sairastelleet.

Riinan kipu koveni nopeasti, ja hänen vaivojaan vielä lisäsi sen äärimmäinen arkaluontoisuus -- se veriin syöpynyt käsitys, että tämmöinen tauti on saastaista ja häpeällistä. Tulihan se kuitenkin luonnon pakosta ennen pitkää oman perheen jäsenten tietoon. Juha ymmärsi minkä vuoksi Riina oli vaatinut hänet toiseen sänkyyn. Hiltukin pääsi selville äidin kivun laadusta, mutta hänen mielessään säilyi vain muisto tuosta määrätystä saunaillasta, joka oli äidin sänkyyn saattanut. Siitä hän aina laski, kuinka monta viikkoa ja päivää äidin kipu jo oli kestänyt, ja koetti samalla arvella, kuinka pian äiti paranisi. Äidin kuolemaa eivät lapset vielä tulleet ajatelleeksi. Nuoremmille -- kaksivuotiaalle Martille ja neljännellä olevalle Lempille -- oli äidin sairaus juhlallista poikkeusaikaa, kuten oli ollut Villen kuoleman aika; Martti ei tainnut ajatella vielä mitään. Päivällä he oleskelivat enemmän ulkosalla ja yöllä he eivät heränneet Riinan valitteluihin.

Juhalle oli Riinan sairaus niinkuin jotain tulevaa. Muutamille valituille ihmisille hän kylällä kulkiessaan puhua paasasi siitä mielellään ja kotona hän oli asiallinen ja toimekas. Kun hän oli kantanut Riinalle kaikki tuttavien roppivarat eikä niistä ollut apua, rupesi hän suunnittelemaan apteekkiin menoa. Lehmä lypsi sen verran, että siitä pusertamalla saatiin pari kiloa voita kaupungissa kävijäin mukaan. Siitä saadut rahat eivät kyllä riittäneet apteekkarin antamiin lääkkeisiin, mutta apteekkari oli pohjaltaan hyvänlainen mies ja lupasi odottaa loppua. Pieni juhlallisuuden väre oli siinäkin, kun Juha palasi koko päivän kestäneeltä apteekkimatkaltaan. Lempi ja Martti pyrkivät riitelemään pullon koreasta paperihatusta, ja äiti virkistyi niin paljon, että hän huohotuksensa välissä vallan lempeästi nuhteli lapsia.

Kipu oli luonnollista, muu elämän meno oli yhtä luonnollista. Sen Juha hyvin käsitti, eikä hänen sen vuoksi ollut ollenkaan vaikeata jättää Riinaa päiväkausiksi lasten hoiviin, kun hän itse liikkui kylällä asioillaan. Sitä liikkumista oli nyt entistä enemmän, kun ei enää ollut itsellä hevosta. Pellosta saadut jyvän vähät täytyi saada jauhoiksi. Ne oli nyt käsirattailla kiskottava matkojen päässä olevaan kyläkunnan myllyyn ja sielläkin oli nykyään tietämistä, koska vuoron sai, kun oli kiirein jauhatuksen aika ja talollisetkin pyrkivät vuoroista riitelemään. Myllymatkalla lähestyi jo puoliyö, kun Juha vihdoin oli palaamassa pitkää korpitietään, nälkiintyneenä ja tavan takaa kaljua päälakeaan pyyhkien. Nämä jauhot olivat nyt kumminkin olevinaan entistä arvokkaampia, sillä pakostakin tuli mieleen se lohduttava seikka, etteivät ne nyt hänen tietämättään minnekään kävele. Kotona odotti sama tuttu olo -- ja haju, joka näin yöilmasta tullen pisti nenään entistä ilkeämpänä. Lapset eivät heränneet, vanhat aviopuolisot vain silmäsivät toisiinsa väsyneesti ja alistuneesti, mitään sanomatta.

Näkymätön syöpä teki työtään, ja inhottava mädän haju kävi pirtissä yhä sakeammaksi. Pikkulasten nenät siihen jotenkin tottuivat, kun heidän pitkällisten syyssateiden vuoksi oli yhtä mittaa oltava pirtissä. Hiltu sen paremmin tuli tuntemaan. Hentoine jäsenineen hän totisena kuin kuva liikkui kaikissa äidin entisissä askareissa. Äidille hän ei koskaan puhunut, teki vain sen mitä äiti pyysi. Äidin oli vaikea puhua, eikä hän sen vuoksi paljoa kysellyt askareitten menoa. Hiltu ei hänen huohottavaa muminaansa aina ymmärtänytkään; joskus erotti jotain semmoista että: "mitä -- minä -- niistä -- huolin -- Jeesus -- auta --" Viimeiset sanat tekivät Hiltuun kaamean vaikutuksen. Hän seisahti ja katsoi suurin silmin äitiä. -- Joko kuolema tulee? Äiti huohotti taas liikkumattomana silmät kiinni. Hiltu lähti lypsämään mielessä outo vierauden tunne äitiä kohtaan. Hän oli lapsen mielellä joutunut aikuisen osaan.

Kerran kun Juha taas viipyi myöhäiseen poissa ja nuoremmat lapset jo olivat nukkuneet, nukahti Hiltukin iltahämyssä isän sijalle. Hän näki jotain herkkää unta ja kuuli selvästi kuinka äiti huusi häntä nimeltä monta kertaa. Hänen sydämensä seisahti, kun hän heräsi ja huomasi, että äiti todella huusi häntä. Pirtti oli melkein pimeä: mitä oli tapahtunut? Hän ei uskalla vastata; äiti huutaa vielä kerran. -- Mitä? kuuluu Hiltun hätäinen ääni. -- Ota lamppuun valkea. Hiltu tottelee ajatellen koko ajan sitä kauheata tosiasiaa, ettei isä ole kotona. Äiti kuolee nyt, ja mihin hän joutuu täällä metsässä! Joko hän herättäisi Lempin ja Martin? Hän ehtii nähdä niiden laihat kasvot sängyssä vieretysten, ennenkuin kääntyy äitiin päin. Äidin tuskastunut ilme viittaa Hiltua luoksensa. Hiltu menee semmoisen tunteen vallassa kuin hän olisi jo yksinään täällä metsän sydämessä. Kumminkin äiti elää vielä ja pyytää häntä johonkin. Pyytää auttamaan, ensi kerran koko sairautensa aikana... Hiltu näkee sairaan kaikki peitetyt asiat, tuntee kostean lämpöisen löyhkän. Häntä annattaa ylön, mutta samalla hän tuntee jotakin ennen kokematonta, läheistä tunnetta äitiä kohtaan, niinkuin he äidin kanssa olisivat samanikäiset. Hän huomaa nyt vasta äidin kellastuneen ihon ja suuren laihuuden, joka on muuttanut äidin ilmeen vallan toisenlaiseksi, ikäänkuin puhtaammaksi. Tällä hetkellä ei häntä kauhistaisi, vaikka äiti siihen kuolisikin.

Riina ei kumminkaan vielä sinä yönä kuollut. Juha oli viipynyt sen vuoksi, että oli poikennut Pirjolan vanhan isännän puheille. Hänen aikeensa oli ollut pyytää vaarilta rahaa lainaksi, mutta vaari oli osannut johdatella puhetta niin mukavasti, ettei Juha mitenkään saanut asiaansa puhutuksi. Sen sijaan oli vaari suurella osanotolla kuunnellut hänen kuvailujaan Riinan sairaudesta, eikä ollut ollenkaan väistänyt semmoisiakaan puheita, joissa Jumalankin nimi tuli mainituksi. Lopuksi oli hän seikkaperäisesti selittänyt sen lääkkeen, jonka hän kokemustensa perusteella luuli olevan Riinan taudille kaikkein soveliaimman. Juha ilmaisi tästä niin hyvää mieltä, että hän melkein itsekin uskoi vain sille asialle poikenneensa. Hän saapui kotiin juuri sillä hetkellä, kun Hiltu oli auttelemassa äitiään. Tämän tilanteen outous ja Riinan uusi ilme kyllä nostattivat Juhan tajunnan pohjalle semmoisen varmuuden, ettei Riina enää tarvitse mitään lääkitystä, mutta sitä suuremmalla syyllä oli hänen omasta puolestaan sitä yritettävä. Hän vain harkitsi lähtisikö nyt heti yöllä tarvittavia aineksia etsimään, vai jättäisikö aamuun. Riina näytti hiukan rauhoittuvan, sulki silmänsä ja makasi hiljaa. Juha ja Hiltu menivät myös makuulle, mutta lamppuun jätettiin täksi yöksi tuli.

Kaikki sujui hyvin aamuun asti. Heti päivän valjettua lähti Juha etsimään lääkeaineitaan, jotka eivät sen kummempia olleet kuin tuomipuun kuoria. Niistä oli keitettävä väkevää lientä ja sitä annettava sairaalle hiukan haaleana. Kun aine oli sangen karvasta, sopi ryyppäysten välillä antaa sokeripalasen.

Aamulla oli Riina niin huono, että Juhan oli hänet nostettava lääkettä nauttimaan. Sairas ei tahtonut mitenkään siitä huolia, mutta kiihkeällä houkutuksella sai Juha hänet sentään nielemään kolme aimo suullista. Silloin antoi sairas kaikki ylön ja tapahtui se semmoisella voimalla, että oli ihme, kun ei jo siihen henki sammunut. Hellä tunne kaiveli Juhan mielen pohjalla, melkein niinkuin olisi tullut rääkänneeksi jotain avutonta pikku eläintä. Siihen menivät hänen lääkitsemisvaivansa. Sairas haparoi kädellään sinne päin, missä kipu asui, Juha nosti peittoa ja näki, että sairaalle oli tullut tavaton verenvuodon kohtaus. Juha yritti ryhtyä joihinkin toimiin, mutta sairas äänsi rukoilevan vaisulla äänellä: "antakaa olla". Juha nosti peiton takaisin.

Ne olivat Riinan viimeiset sanat. Sen jälkeen ei hän enää ollut tajuissaan, vaikka elämä kyllä jatkui ehtoopuoleen. Ränstyneessä pirtissä odotteli isä kolmen lapsensa kanssa äidin hengen lähtöä tuntikausia. Välillä joku aina liikahti, istahti ja taas tuli sängyn viereen. Vihdoin viimeinkin saapui viimeinen hengenveto. Toivolan Riina nukkui kuolon uneen, tuo naisolento, joka eläissään oli ollut huono piika ja ehkä vielä huonompi töllinvaimo, mutta joka kumminkin oli joutunut tuohon vaativaan asemaan ja saanut tehtäväkseen useitten uusien ihmislasten maailmaan saattamisen. Hän oli ikänsä ollut tyhjänpäiväinen olento, mutta hänen kuollessaan itkivät hänen lapsensa häntä nyyhkytykseen asti.

Juhakin oli liikutettu. Tämä tapaus muistutti jotenkin hänen äitinsä kuolemaa siellä kaukana vieraalla paikkakunnalla. Tuo vieraan paikkakunnan tunne vihlaisi Juhan muistissa kautta koko hänen aikaisemman elämänsä ja hän tunsi siinä nyyhkivien lastensa läheisyydessä, että tämä oli hänen kotinsa. Silmä pyrki väkisin kostumaan ja nenän kärkeen ilmestyi kirkas pisara.

Vaimon kuolema, varsinkin pitemmän avioliiton jälkeen, tuntuu miehestä siltä kuin revittäisiin hänen olemuksestaan joitakin näkymättömiä, syvälle syöpyneitä juuria. Se tekee voimakkaan vaikutuksen, riippumatta ollenkaan siitä, minkä laatuisia nuo juuret ovat olleet. Hyvin monessa tapauksessa on avioelämä molemmille raskasta vaellusta, usein tiedottomasti raskasta. Tällöin merkitsee siis puolison kuolema taakasta vapautumista, ja jos eloon jäänyt on raaka luonteeltaan, niin ei hän sitä peittelekään. Mutta moni tuntee vapautumisen ohella myös haikeata kaipausta, mieliala on surunvoittoisen onnellinen. Niihin aukkoihin, joita poisrevityt juuret ovat jättäneet, pyrkii semmoinen ihminen silloin vaistomaisesti kiinnittämään lapsiaan; niiden juurruttaminen ei tuo mukanaan mitään taakan tuntua, vaan kevyen ja puhtaan korvauksen. Niin muodostui tämä kohta Toivolan Juhallekin.

Riinan kuolinpäivänä ja sen jälkipäivinä tunsi Juha olonsa niin leppeän sopusointuiseksi, ettei ollut sen vertaista kokenut sitten kuin sinä yönä, jona hän pääsi varmuuteen siitä, että hän saa Riinan. Hän ei ärjynyt lapsille, vaan hääri niitten kanssa, niinkuin joku vanha äidillinen lintu. Nyt elämä vasta juhlaa oli. Kaikki sekaiset torpan asiat ja muut semmoiset olivat pyyhkiytyneet vallan pois. Nyt hänet olisi saanut vaikka häätää, se olisi ollut ihan saman arvoinen tapaus kuin oli se, että varis lensi pellolla silloin kun ruumiille veisattiin. Jos nyt hävisikin torpasta semmoinen mies, jolta oli kuollut vaimo ja jäänyt pieniä lapsia, niin sehän oli pikemmin niinkuin juhlallista, semmoista pehmeämpää kohtalonlaatua, joka ei herätä lähimmäisten raateluhalua, kuten kovempi kohtalo usein tekee. Se luonnollinen arkailu, jota Juha laiminlyötyjen päivätöiden tähden tunsi isäntää kohtaan, oli sekin niin tyystin unohtunut, että hän vallan vapaana miehenä meni puhumaan isännälle huolensa: ei ollut rahaa, että olisi saanut ruumiin hautaan. Ja isäntä antoi -- sitä ei Juha ollut epäillytkään -- tottakai nyt miehelle, jolta vaimo juuri oli kuollut. Kaikkihan nyt hyvin sujui. Mitä hän nyt sillä hevosellakaan sitten olisi tehnyt? Lehmä oli juuri paraiksi; siitä tuli särvintä ihan riittävästi ja leipäkin nyt riitti, kun yksi syöjä -- ja myöjä -- oli mennyt pois. Ja varmaan siitä pian menee Hiltukin jonnekin. Juha jää kahden Lempin ja Martin kanssa. Kyllä kaikki hyvin käy. Kaukana oli nyt Juhasta se ahdistus, joka silloin suvella siellä kangastiellä oli vaivannut. Välistä pyrki hyräilyttämään virren värssyä.

Pienissäkin asioissa muutos tuntui. Kun etäisten naapurien ämmiä ennen kävi Toivolassa, näyttäytyi Juha heille yrmeänä, sillä hän vainusi heissä taloutensa hävittäjiä: mitä ne muuta kuin joivat kahvia ja kuljettelivat salapusseja. Nyt oli niitä samoja ämmiä pyydettävä hoitamaan Riina-vainaata arkkuun, ja oli oikein mukavaa kun ne tulivat. Ensin ne olivat totisia, mutta kun kaikki oli ohi ja ruumis riihessä, niin irtosi ämmien kieli väkisinkin siteistään ja sitä vaille, etteivät he jo ruvenneet puhemiehiksi Juhalle. Ämmien lähdettyä tuntui vähän aikaa niinkuin tyhjemmältä. Saisi vaan ruumiin hautaan, ei nyt muuta...

Juhan oli yhä helpompi soveltaa puheensa niin, että ne silloin tällöin sivusivat Jumalan sanaa. Semmoiseen puheeseen, joka nojautuu Jumalan sanaan, on harvalla ihmisellä mitään vastaan sanomista. Kun Juha oli pitänyt huutokaupan, myynyt vanhoja hevosenkaluja ynnä muuta, ilmestyi hän pyhä-aamuna talon kyökkiin. Kun hän oli vähän aikaa siinä puhellut emännän kanssa, tuli isäntä ja käski hänet kamariin, mikä ei Juhalle ollut tapahtunut sitten kun äijävainaan aikana silloin torppaan tullessa. Juha maksoi nyt huutokaupparahoista isännälle velkansa. Itsestään tulivat siinä sitten puheeksi torpanasiat. Isäntä ensin jäykästi huomautti, että Juhalta oli jäänyt iso joukko päiviä rästiin, jonka Juha lempeällä äänellä myönsi, huomauttaen puolestaan, että hänen elämänsä oli tänä suvena ollut kaikin puolin huonoa. Sen isäntä hyvin ymmärsi eikä tahtonut häntä kovia, mutta nyt oli asiat kumminkin selvitettävä. Eihän Juha hevosettomana voinut torpan maita pitää. -- Tässä Juha hiukan sävähti ja yritti toimittaa, että ehkä hän vielä --

-- Kyllä se on teidän saamatta, sanoi isäntä taas sillä jäykällä tavallaan. -- Eikä teistä ole siellä juuri muutenkaan; imette maita ja kähmitte metsää --

-- En minä vaan omin lupini -- yritti Juha.

-- Koskas te saitte luvan sinne Kinnasniitun syrjään? tokaisi isäntä ja katsoi vihaisesti silmiin.

-- En minä --

-- Kyllä minä tiedän.

Juhan mieli synkkeni. Häätö-ajatus, kun se tuli tätä tietä, oli hirveä ajatus. Selvästi se nyt aikoo häätää, kun se tuolla lailla. Juha ei ollut tätä nuorta isäntää ikänä nähnyt tuommoisena, ei se koskaan ollut semmoisista mitään puhunut.

Isäntä ei aikonut Juhaa häätää, ei olisi kehdannutkaan. Mutta Juha oli aina tuntunut hänestä jollakin lailla ärsyttävältä ja tuosta hienosta ärsytyksestä hän nyt tahtoi tehdä lopun. Juha oli ollut niinkuin liian tuttu, niinkuin olisi näkymättömästi pyrkinyt häntä ylemmäksi. Siitä johtui isännän outo tiukkuus.

Pyhäinen aamupäivä kului regulaattorikellon naksuttaessa, Juha oli isännän kamarissa hiukan kuumilla hiilillä. Kun asiat vähitellen rupesivat kääntymään parempaan päin, muuttui Juhan tuskastuminen hillityksi uhoksi, lämpöiseksi myöntelyksi. Lopullisesti sovittiin niin, että Juha luovutti Toivolan maat talon haltuun paitsi yhtä tynnyrinalaista tilkkua. Hän sai edelleen asua pirtissä, lehmä sai käydä metsässä, ja maassa olevista puista hän sai koota kaksi uutta syltä vuodessa. Näistä eduista oli hänen tehtävä kolmekymmentä päivää omin ruuin ja kymmenen päivää talon ruoassa. Ja jona päivänä hän kajoo luvattomasti metsään, niin silloin tietää mitä seuraa.

Rengit olivat jo kyökissä päivällisellä, kun Juha posket punoittaen meni siitä ohi ulos. -- No nyt oli ruumis maassa ja torpan asia selvitetty. Juha kaipasi ja kiiruhti kotiin syömään lastensa kanssa.

* * * * *

Puolukoitten poiminta-aika on parhaillaan.

Juha on Hiltun kanssa marjassa vanhoilla hyvillä paikoilla, joilta ennenkin on Toivolaan rahoja ansaittu. Entisten marjarahojen laita oli kuitenkin hiukan niin ja näin, sillä Juha itse oli marja-aikana sidottu syystöihin eikä voinut seurata noiden rahojen tuloa eikä menoa. Nyt eivät olleet syystyöt tiellä, nyt oli Juhankin hauska täysin innoin antautua tuohon sievään ja viehättävään ansioon. Marjain poiminta on aivan läpeensä toisenlaista työtä kuin esimerkiksi töllin asuminen. Kun käy tyhjentämässä poiminta-astiansa isompaan koppaan, näkee aina niin somasti kuinka niitä karttuu. Ja se on niin tyystin kaikki puhdasta ansiota, siinä ei tule kysymykseen kontrahdit eikä taksvärkit, ei lumen eikä veden makuut. Torpan asuminen ja muu semmoinen resuaminen ei ole oikeastaan mitään ansiota, se on vain semmoista täytettä, jota elämän on sisällettävä ja johon erottamattomasti kuuluvat akka, mukulat, kivulloisuus ja muu hankaluus. Siinä on Juhakin aikansa ollut, mutta nyt tuntuu vihdoinkin pääsevän ansaitsemaan. Kyllä niitä ansioita aina ilmestyy. Parkin luistaminen ei suju enää tänä vuonna, mutta annas kun ensi suvi tulee, silloin otetaan siitäkin sievät markat.

Toiminnan piiri pienenee ja käy samalla tiiviimmäksi ja herttaisemmaksi. Lapset jäävät kolmestaan kotiin, kun Juha menee puolukoita myymään. Jäävätpä Lempi ja Martti vallan kahdenkin, kun Hiltu jo menee uusia marjoja poimimaan. Ville on poissa ja äiti on poissa, kuuma suvi on poissa; on syksy -- "tytky", kuten Martti sanoo Lempin perässä. On raukea hiljaisuus, monen monessa pirtissä päivä liukuu säteettömänä aamusta iltaan.

Tuttu Toivolan Juha mittaa puolukoita erään huvilan portilla. Hinnasta on jo sovittu ja Juha on itsetietoisen näköinen, sillä hän tietää jo suunnilleen paljonko hän tulee saamaan rahaa. Roteva huvilan röökynä seuraa mittausta, ja kun se on päättynyt, antaa hän setelin ja kysyy antaessaan:

-- Eikös Juhalla ole siellä kotona semmoinen ripillä käypä tyttö?

Juha keskeyttää vaivalloisen päässälaskunsa ja vastaa, että on kyllä, Hiltu.

-- Jaa. Minun tätini rehtorska vaan tarvitsisi semmoista palvelustyttöä ja hän ottaisi mieluummin maalta, kun hän on vanha ja vakavahenkinen leski-ihminen. Eikös teidän tyttö ole semmoinen yksivakainen?

Juhan on yhä puolukoitten hinta laskuerissä. Hän vastailee hajamielisesti ja höpisee hermostuneesti. Saa vihdoin summan selville ja pussiaan kaivaessaan tokaisee:

-- Kyllä Hiltu semmoinen on, ettei se siitä parane. Jaa mikä se on se röökynän täti?

Päivä on samea mutta niin hiljainen, että kukon laulu kuuluu etäisestä talosta. Kylien halki vaeltaa Juha maantietä pitkin korpeaan kohden tyhjä koppa selässä ja rahat taskussa. Hiltu pääsee terehtörskän tykö piiaksi. Yhä jatkuu vapautuminen ja kohoaminen. Sitä tietä Hiltu vielä nousee. Minunkin likkani kelpaa herrasväkeen piiaksi. Aina se sieltä voi jotain hivuttaa Lempille ja Martillekin. Yhä vähemmän tarvitaan elämiseen, kun Hiltukin vielä menee pois. Kyllä minä lehmän hoidan. Niinä päivinä on huonompaa, kun minä olen talossa, mutta kyllä se menee. Juha alkaa laskea ja suunnitella olojansa, jotka nyt tuntuvat melkein liian valoisilta. Täysin tyvenessä, kosteassa ilmassa kuuluu yhä kukkojen laulua. Pyrkii väkisin mieleen, ettei tämä rauha tiedä hyvää.