Part 1

HURSKAS KURJUUS

Päättynyt suomalainen elämäkerta

Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

I. Syntymä ja lapsuus. II. Sukulaisten hoivissa. III. Miehuutta kohden. IV. Elämän helle. V. Kuolema panee parastansa. VI. Kapinoitsija.

Toivolan Jussi, Juha, Janne -- kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaminpoika -- oli vanha vastenmielisen näköinen äijänrahjus. Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa ja korvilla reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittava hiuskiehkura. Kasvot olivat myös ruskean rakkimaisen takkukarvan peitossa, vain suippokärkinen nenä oli selvästi näkyvissä. Sillä silmien tienoilla oli taas karvaa ja lakinreunakin varjosti, niin että niiden kohdalla näkyi vain jostakin syvältä kaksi kalseata pistettä, joihin ei kunniallisen ihmisen tehnyt mieli katsoa. Muutamien ihmisten katsetta kartetaan, mutta tavallisesti vallan toisista syistä kuin Toivolan Jussin. Sen silmissä ei ollut mitään uhkaavan jylhää, päinvastoin niiden ilme pikemmin tapaili hymyilyä. Niissä oli jotakin mielipuolta muistuttavaa, eikä mikään pane sielun voimia sen kovemmalle koetukselle kuin mielipuolen hymyileviin silmiin katsahtaminen, sillä niiden hymy tahtoo ikäänkuin osaaottavasti ilmaista tietävänsä kaiken sen, mitä ihminen ei mistään hinnasta myönnä itsessään olevan. Siinä vain odottaa, että koska se hullu akka sanoo jotain semmoista kaikkien kuullen... Toivolan Juha nyt ei ollut mikään mielipuoli; vaikka hänen järkensä olikin perin näivettynyt, niin vallitsi siinä kumminkin täysi tasapaino. Paikkakunnan talolliset pitivät häntä päinvastoin suurena veijarina ja taitavana villitsijänä. Ja kun tuli ilmi, että hän kapinan aikana oli jollakin lailla sekaantunut erääseen törkeään murhaan, niin langetettiin hänen tuomionsa pitemmittä arveluitta. Puhdistustyötä toimittamaan komennettu jääkäri lopetti hänen räsyisen elämänsä eräänä keväisenä yönä yhtaikaa kahdeksan muun mokoman kanssa.

Kuolemantuomiot vaikuttivat veltostuneisiin paikkakuntalaisiin, jotka eivät sitä olleet ennakolta tulleet ajatelleeksi, yleensä hiukan tyhmistyttävästi. Melkein pyrki ääni vapisemaan, kun niistä ensi päivinä puheltiin. Mutta Toivolan Jussin lopussa oli muuan pikku kohtaus, joka väkisinkin nauratti, koska siinä oli ilmenevinään jotakin Jussille ominaista. Kapinallisia ammuttiin hautausmaalla valmiiseen hautaan, ja Jussi sattui jäämään viimeiseksi. Tällöin hän ei jäänytkään seisoalleen, vaan laskeutui pitkäkseen karttuneen ruumiskasan päälle -- valmiiksi mukamas. Se oli niin Jussia. Siihen ei häntä kumminkaan ammuttu, vaan käskettiin nousta seisoalleen. -- -- --

"Sodassa täytyy _nauttia tappamisesta_ -- muuten ei sota menestykään", on muuan suomalainen "kynäsoturi" kirjoittanut (harvennus hänen) ja varmaan osunut oikeaan.

Mutta sotahan ei itsessään, tarkoin ottaen, ole mitään: se on ihmis- ja joukkokohtaloiden vissi hetkellinen suhdetila. Se häviää, mutta kohtalot ovat saavutettuja aarteita, niin yhdet kuin toisetkin. Varsin pian taistelujen jälkeen voi inhimillinen yksilösielu jo saavuttaa semmoisen hetken, jona sen katse ei tahtoenkaan pysähdy toisarvoiseen pintaan, sen ruumiillisiin ponnistuksiin, likaan, nälkään ja julmuuksiin, vaan vastustamattomasti näkee syvemmälle, missä kaikki ovat ikäänkuin asentoihinsa pysähtyneet ja vaienneet. Siellä ei ole toinen toistaan jalompi eikä oikeutetumpi, sillä taistelevien puolien välityksellä ovat toisiaan koskettaneet seikat, joista taistelijain tiedossa ei ole aavistustakaan. Kuolleetkin nousevat ja ihmettelevät, miksi heidät on näin haudattu eri hautoihin, he eivät mitenkään voi muistaa, mitä sillä on tarkoitettu. Toivolan Jussi ja jääkäri ovat vanhat tutut, jääkäri on kerran siellä jossakin kuulakkana yönä ampunut Jussin. Se tapahtui varmaan hyvin sivumennen, koskei hän silloin yhtään huomannut kuinka merkitsevä mies Jussi todella on...

I

Syntymä ja lapsuus

Toivolan Juha kuului synnyltään talollissäätyyn, vaikka nykyajan nuoremmasta väestä vain harva on tullut sitä tietäneeksi, hänen etäisempi entisyytensä kun ei ole kenenkään mieltä kiinnittänyt. Mutta hänellä on vielä tänäkin päivänä mahtavia sukulaisia toisien kolmansien pitäjien talollisten keskuudessa, vaikka ne ovat niin vieraantuneet, etteivät edes tulleet hänen mieleensä silloin kun hän oli ahtaalla kapinoimisestaan.

Hän syntyi eräässä koillisen Satakunnan pitäjässä Harjakankaan kylässä Nikkilän talossa vuonna 1857. Syntyminen tapahtui perjantai-iltapäivällä ennen Mikonpäivää. Syksyisen juhlapäivän aattotunnelma vallitsi jo taloa ja tanhuvia, sekaantuen siihen omituisen äitelään tunnelmaan, joka ikäänkuin säteili synnyttävästä vaimosta. Aamupäivällä oli rankasti satanut, mutta iltapuoleksi selkisi, aurinko paisteli jo koivu- ja haapametsien kirjavuuteen ja yksinäisten kuusien elpyneeseen vihantaan. Nikkilän isäntä Penjami, viidenkymmenen ikäinen valjuryhtinen, tupakkileukainen äijä, laskeutui epävarmoin askelin ylistuvan rappusia myöten pihamaalle. Hänen yllään oli pitkä nuhraantunut röttimekko, nahkavyöllä vyötetty, mutta sekä mekon että paidan pitimet olivat ylhäältä auki, niin että luiseva punertava rinta oli pitkältä avoinna syksyn ilmalle. Hän oli hiljallensa häviöön menevä mies: äijä tuommoisena mekkoineen pihamaalla ja viinapannu kiehuvana kodassa, siinä oli leppeä sopusointu, joka jatkuvasti leyhyi talon kuluneissa nurkissa ja lemahtavilla seinustoilla. Penjami oli jo kolmatta kertaa naimisissa ja nyt oli tämä kolmas vaimo saamassa ensimmäistä lastaan. Kuppari paitahihasillaan ja kasvot hikisinä vei vettä kodasta saunaan ja kun näki Penjamin menevän kylälle päin, niin huusi:

-- Pysy nyt vaan äijä kotona tää ehtoo!

-- Pysykää te ämmät vaan pilttuullanne, ärisi Penjami ja saapasti edelleen kylää kohden, punertavilla äijän-kasvoillaan muikean itsetietoinen hymy, joka kuvasteli ulkoa päin leppeätä päivänvaloa ja sisältä päin yhtä leppeitä vanhan-miehen sala-ajatuksia.

"... Ämmät saavat lapsia ... ämmät on semmoisia, että ne saa aina lapsia ... nytkin taas saa tää mun kolmas ämmäni lapsen, mutta kuppari ei enää saa ... heh heh hei pojat...

"... Minä menen Ollilaan, Ollilan pappaa katsomaan ... se on mukava äijä, vaikka se on Kokemäeltä. Se on kanssa usein juovuksissa niinkuin minäkin, eikös vaan mahda olla tälläkin haavaa. Mikäs sen on ollessa, sill' on suuri poika, niinkuin karhun neljännes ... ja aina rukiita. Ei se piru köyhdykään, vaikk' on suuri trankki... Mutta mull' on kolmas ämmä jo ja saa taas lapsen ... kuppari siellä nyt leimehtii, mutta kyllä minä ämmiltä pian kurit lopetan ... Se on niin mukavaa, kun antaa ämmille satikutia ... keppiä on saanut mun joka ämmäni ja saa tääkin taas..."

Viina kierteli Penjamin suonissa suloisimmillaan, poskipäät punersivat niinkuin pihlajan tertut, ja silmä haeskeli lähettyviltä jotakin, johon saisi purkaa hyvää tuultaan. Hän haastoi kinaa perunankaivajien kanssa, kysyi Husarin mukuloilta: "Onko isäs kotona?" --"O'", sanoi poika. -- "Mitä hän nyt tekee?" -- "En minä tie'", vastasi poika. -- "Taitaa olla äites vieressä", sanoi Penjami, nauroi kähitti ja meni edelleen pitkin raittia Ollilaan.

* * * * *

Tämän Penjamin kolmannen emännän nimi oli Maija. Hän oli syntyisin entisiä Ollilan tyttäriä; ei tosin tämän nykyisen kokemäkeläisen, vaan siten, että se joka myi Ollilan tälle nykyiselle, oli Maijan veli. Veli oli silloin nuorimies, mutta pääsi samaan aikaan kotivävyksi jonnekin Tampereen taakse ja siitä syystä myi kotitalonsa. Sisar Maija joutui silloin hiukan heikoille oksille. Hänelle jäi kyllä joku rupla rahaa, mutta ne eivät näyttäneet kelpaavan kenellekään. Jonkinlaisia heikkoja koreilun ja komeilun yrityksiäkin lienee hänellä ensimmältä ollut, mutta niissä oli joku semmoinen vivahdus, että niille naurettiin, ja lopulta ne ikäänkuin yhteisön puolesta saivat luonnollisen loppunsa: Maijalle tuli vahinko. Lapsi kyllä kuoli melkein heti, mutta niillä teillä olivat ruplatkin huvenneet ja Maijan edessä oli se yksi ja ainoa, mikä aina on vaimoihmiselle avoinna: ruveta piiaksi. Ihmiset ennustelivat tällöin hänelle uusia vahinkoja, sillä hän oli luonnoltansa pehmeä lallukka. Nämä ennustukset eivät kumminkaan täyttyneet. Mutta kun Nikkilän emäntä sitten Mikonpäivän aikaan kuoli ja Maija samana syksynä meni Nikkilään piiaksi, niin sanoivat ihmiset: "No siitä saa nyt Penjami emännän." Ja se ennustus täyttyi. Maija makasi nyt Nikkilän saunan parvella, ja kuppari Loviisa hääri hänen ympärillään.

Hän oli hartaasti toivonut ja odottanut tätä tilaisuutta, sillä koko hänen tähänastinen elämänsä ja etenkin emännyytensä oli ollut kovin hapuilevaa ja epäsointuista, ja hänen pieni laimea järkensä oli keksinyt, että jos hän saa perillisen, niin sitten hän vasta pääsee alkuun. Eihän hänen elämältään ollut koskaan puuttunut muuta kuin alkuunpääsy, eikähän se puute ollut hänen vikansa. Minkä hän sille mahtoi, ettei häneltä ollut oikein sujunut talontyttären tavallinen elämänmeno? Hän oli ollut viisi vuotta piikana, mutta ei ollut koskaan pitänyt piikuuttaan minään alennuksena, vaan ainoasti välitilana, kunnes pääsisi oikein alkuun. Heti hän sitten suostui Nikkilän isännän viittauksiin; Maijasta melkein tuntui hyvältä, että isäntä oli semmoinen kuin oli, vanha, tupakkileukainen ja viinaanmenevä -- ja leski. Kaikki se oli hyvä vaan; ei sen vuoksi, että Ollilan Maija olisi ajatellut omaa alennustaan, muuten he vain olivat niin sopivinansa tämmöisen talon pariskunnaksi.

Mutta se oli vain sen ajan tunnetta, kun hän jo varmasti tiesi emännäksi pääsevänsä; kun sai koko viikon kuvitella, kuinka ensi pyhänä kirkossa sanottiin: "talollinen leskimies Penjami Penjamin poika ja talollisen tytär nuori neito Maria Josefina Sefanian tytär". Mutta kirkossa sanottiinkin, että "saman talon palveluspiika" -- eikä nuoresta neidosta puhuttu mitään. Ja muutenkin sai Maija pian huomata, ettei hän vieläkään ollut päässyt alkuun. Sillä hänen olossaan ei vihkimisen jälkeenkään tapahtunut juuri mitään muutosta. Hän ei osannut sanoa Penjamia muuksi kuin isännäksi ja teiksi, ja tyttäret sanoivat häntä Maijaksi niinkuin ennenkin. Isäntä taas naisista puhuessaan sanoi yleensä vain ämmät; jos oli erikoisen suopea, niin sanoi ämmäväki. Sama ainainen nimetön pelko, joka Maijalla oli ollut emännäksi toivoessaan, jatkui yhä hänen emännäksi päästyään. Alkuunpääsyä täytyi aina vain lykätä. Niin-ja-niin olisi pitänyt olla ja niin-ja-niin, mutta kaikki täytyi jättää huomiseksi. Yhden vaatimattoman yrityksen hän kerran teki: hän oli tyly kupparille, että se olisi vieraantunut talosta. Mutta siitä oli seurauksena että isäntä kerran kotiin tullessaan juonitteli aivan hirveästi ja huusi, että "jollette te ämmät -- lehmät -- pysy tolallanne, niin" -- Penjami ikäänkuin veti esiin koko peloittavan vanhuutensa ja rumuutensa ja ilmaisi olevansa yläpuolella kaikkia ämmiä. Penjamin elämältä ei puuttunut alkuunpääsyä; sille ei voinut muuta kuin antaa vaan kaikki kunnioitus. Ja kuppari osoitti myös, ettei hän ole mikään häijy ihminen; hän oli sen jälkeen Maijalle melkein entistä hyväntahtoisempi.

Ei tainnut Maijan elämä sittenkään päästä tämän kummempaan alkuun. Jonain yksinäisenä hetkenä raadantansa lomassa hän tajusi, että hän jo oli ikäihminen, tähän taloon näin joutunut ... ja että kaiken yläpuolella oli Penjamin punertavat äijänkasvot ja kohmeloinen komento, vuosikymmeniä sitten omaan uomaansa asettunut, missään vaiheissa järkkymätön. Ja siinä välissä kuppari ja tyttäret omine tietoineen ja päältäkatsojana ympäröivä harmaa kylä. Näin kai siis oli jatkuva... Semmoiset aattelu-hetket painoivat hänen nenänsä juurta yhä alemmaksi; kaksi etuhammasta oli jo pudonnut. Jos Penjami kuolee, niin kuinka hänen käy silloin, kun ei ole perillistä eikä taida tulla.

Mutta sitten se lupasi tulla. Kalventuneitten poskipäitten välistä katselivat Maijan vetistävät silmät usein haaveellisesti eteensä tuona odotusaikana. Nyt perillinen oli tulossa, mutta siihen seikkaan liittyi niin paljon pakollista suunnittelua, oli toimittava eteenpäin. Oli hoidettava ja kasvatettava lasta, pidettävä aina huolta siitä, että sen perintöosa karttui eikä huvennut. Ja aina kun Maijan yllättivät nämä pakkomielteet, tunsi hän olonsa tukalaksi. Häntä ahdisti ja väsytti kaikkinainen eteenpäin suuntautuva pyrkimys; kun näki kuvituksissaan menestyviä, hyvin tarpeellisia tuloksia, mutta samalla tunsi että niihin tarvittiin harkittua aloitetta ja pientä jatkuvaa tarmoa. Maija oli eläissään kokenut tuhannen tuhatta pientä hankaluutta, mikään ei häneltä vielä koskaan ollut täydellisesti sujunut. Tässäkin oli Eeva ja Marke ja Penjamin vanhuus ja kaikki muu. Miksei hänen naimisensakaan ollut tapahtunut niinkuin muitten tyttöjen? Siihenhän ihmisen pitäisi päästä, ettei tarvitsisi mitään pyrkiä.

Mutta luonto ei semmoisia kuunnellut, vaan teki jatkuvaa työtänsä. Luonnon ehdoton, vaativa jatkuvaisuus toisaalta ja ihmisaivoitus toisaalta, elämän murhenäytelmän ydin, toteutui noissakin oloissa, aivan niinkuin kukka kehittyy lajinsa mukaan vihoviimeisten korpien käymättömissä perukoissa. Kun synnytys sitten oli käsillä, höltyi Maijalta hetkiseksi kaikkien noitten epämukavuuksien tukala paine. Hän tunsi tulleensa kuin johonkin ihannetilaan. Eevat ja Market, Penjamit ja kupparit saivat olla niinkuin olivat.

* * * * *

Ollilan pakarikamarissa palaa talikynttilä ja sen kellertävässä valossa istuu kolme miestä. Ollilan pappa itse on seitsemättäkymmentä käyvä mies, kasvot paljaiksi ajellut, leuan alla korvanjuuresta toiseen ulottuva tuuhea valkoinen kiehkura. Hän puhuu Kokemäen murretta, kaula ja yläruumis aina jäykkinä. Hän ottaa ryypynkin arvokkaasti, ja kun Nikkilän Penjami yrittää liiaksi kieppua ja kiusoitella, niin masentaa pappa hänet rauhallisen häikäilemättömästi; eikä Penjami uskalla ruveta riitelemään. Sillä papan vieressä istuu yhtä jäykkänä ja liikkumattomana poika Fransu, roteva, tasatukkainen kolmannella kymmenellään oleva mies. Fransukin sanoo joskus jonkin lauseen totisesti, koskaan hymyilemättä. Hän tekee kyllä huomautukset omasta puolestaan, mutta aina ne vahvistavat sitä mitä pappa on sanonut. He eivät juovu, vaikka juovat. He ikäänkuin hypittävät Penjamia tässä omassa piirissään, Penjamia joka Nikkilässä on sellainen valtias.

Kokemäkeläisiä on yksi ja toinen ruvennut asettumaan tähän pitäjään. Ne ovat komearintaisia ja paikkakunnan sävystä piittaamattomia. Huiveineen ja turkkeineen ne sanovat kirkonmäelläkin toisilleen suurella äänellä "mää" ja "sää".

Kynttilä lähestyy loppuaan ja Nikkilän Penjami samoin. "Et sää näykkä kestävän muukko yhden valun ajjaan", sanoo Ollilan pappa. Pappa alkaa vilkastua kun Penjami alkaa sammua. "Suotta sää mull' sillo vihottelit, kon en mää sull rahhaa antanu, mutten mää lainkan tuntenu sun olikkeitas -- ja sanon mää sen viäläki, et kui sää sillaila otit ja naeit..."

Juopuneessa tajunnassaan tuntee Penjami kuinka vieras hän on noille miehille ja kuinka kiusoittavan ylivoimaisia nuo hänelle ovat. Ikäänkuin hän ja hänen talonsakin jo olisi joutumassa noitten valtoihin, noitten tahtomattakin. Penjamissa herää vaistomaisesti ärtymisen oireita, hän nousee ikäänkuin aikoisi tehdä jotain. Mutta silloin nousee pappakin ja sanoo:

"Lähdes ny sentän naapuri kottiis päi akkaas kattomaa, mää luulen et hän saa pienii juur parhaillas."

Pappa ja Fransu taluttavat Penjamin ulos. Hän tulee pilkkopimeälle tanhualle ja alkaa jalkaa myöten pyrkiä kylän toista päätä kohden. Silmät tuijottavat pimeyteen, ja kun viina on turruttanut tajunnasta pois kaiken jokapäiväisen, näkee hän vain elämänsä ja asemansa yksinkertaiset peruspiirteet kaikessa ellottavuudessaan. Tähän maahan ja tuohon taivaaseen ja noihin kokemäkeläisiin, niihin ei pysty häijyt kurit. Kaikkiin muihin on pystynyt. Tympäisee kauheasti tunne siitä, että on olemassa sellaista, johon ei kurit pysty ja josta ei pääse erilleen. Vanhaa Penjamia ihan puristaa se päälle tunkeva aavistus, että on sellaistakin, jolle on annettava jotain arvoa.

Hän myrähtää ja istahtaa tien oheen.

* * * * *

Päre palaa pihdissä ja sen valossa näkyy Nikkilän pirtissä Nikkilän molemmat punatukkaiset tyttäret, vanhempi Eeva ja nuorempi Marke. He ovat molemmat isännän keskimmäisestä aviosta, ainoat eloon jääneet, äitivainaansa muotoiset. He ovat juron näköisiä eivätkä paljoa puhu keskenäänkään, mutta pyrkivät kumminkin aina toistensa läheisyyteen. Tänä ehtoona heillä on erikoisen harras yhteismieliala, sillä he ovat koko puhteen ajan saaneet kahden hallita lapsuutensa pirttiä. Kun emäntä on poissa ja isäntä poissa, niin ovat palkollisetkin poissa, sillä nyt on paras pestien ja viinojen aika. Vain sirkat huutavat huutamistaan uuninraoista ja palanut karsi rapsahtelee aavemaisesti vääntyessään karrelle. Ihan pihdin äärellä istuu Marke höpisten pitkää kapeata katkismusta, ja etäämmällä polkee Eeva rohdinrukkiaan. Kun Eeva pysähtyy nostamaan lankaa seuraavalle hampaalle, lakkaa Markekin lukemasta haluten sanoa jotakin, mutta sisar taas vain vääntää pyörän käymään, kastaa sormeaan ja jatkaa. Marke on vielä hiukan lapsellinen, ripillä käymätön, mutta Eeva on jo tulossa aikaihmiseksi.

Heidän mielialansa aineksina ovat yksinomaan heidän pienen elämänsä ja ympäristönsä sattumukset. Kun suvi käy lopullensa, sytytetään iltaisin päreet ja talvi on taas lähellä. Niin näkyy tapahtuvan jatkuvasti vuodesta vuoteen ja siinä ohessa huomaavat tytöt kasvavansa. Äitivainaa kuoli toissa syksynä, näihin samoihin aikoihin; nyt on Maija täällä niinkuin kotonansa, liikkuu aitoissa ja luhdeissa ja on nyt saunassa saamassa lasta; isä on aina juovuksissa. Äitivainaan kuoleman jälkeinen vuosi oli Eevalle ja Markelle viehättävin; silloin isä oli melkein aina poissa, eikä kumminkaan hakannut heitä niinkuin oli hakannut äitivainaata. Eevalla oli avaimet ja hän piti niitä niin, ettei kuppari siihen aikaan paljoa päässyt pitelemään, vaikka se täällä aina liehui. Kuppari sinuttelee isää eikä ole milloinkaan sitä pelännyt, vaikka isä on vihainenkin.

Marke laski kirjan helmaansa ja yritti puhella sisarelleen:

-- Missähän isäkin taas on?

-- Ollilassa kai.

-- Mitä se Loviisa täällä niin yhtämittaa on? mitä se isälle aina sillä lailla nauraa?

-- Kuppari on ollut kanssa isän morsian.

-- Niin mutta kuinka se nytkin vielä on täällä kun Maijakin on? Ja kuinka se Maijakin saa täällä niin olla?

-- Se on emäntä.

-- Äitihän emäntä oli.

-- Niin mutta nyt on Maija ja se saa lapsenkin nyt juuri, ettäs tie't.

-- Kuinka se sen saa? mitä varten se sen saunassa saa?

-- Kysy Maijalta.

-- Koska sinä saat lapsen?

-- Pyh, isona huomenna kun kisperit kypsyy, vastasi Eeva väsyneesti hymähtäen, nousi, laski rukkinsa syrjään, haukotteli ja piteli tukkaansa.

Kahden kesken jääneet Nikkilän tyttäret, pienisilmäiset, punatukkaiset, alkoivat ikävissään hankkia makuulle. Emäntä Maija ja kuppari Loviisa viipyivät vielä saunassa, isäntä Penjami viipyi kylällä. Nämä kolme ihmisryhmää varmaan tietämättään vieroivat toisiaan kukin tahollaan tuona pilkkopimeänä syysiltana, kun kylän kujalta silloin tällöin kuului humaltuneen rengin karjahdus. Eeva sammutti päreen, sulki räppänän ja kallistui natisevaan vuoteeseen muurin viereen karsinapuolelle, jossa Marke jo odotti hykertyäkseen tiiviisti hänen kylkeensä. Eeva salli sen tapahtua, vaikkei se häntä erikoisemmin miellyttänyt.

Porstuasta kuuluivat kupparin kiireiset askeleet. Hän käväisi sekä kamarissa että pakarissa, avasi pirtinkin ovea ja meni taas. Poika oli jo maailmassa, ruokottuna ja sidottuna. Sillaikaa kun kuppari haki koppaa, teki äiti kämmenellään ristinmerkkiä sen rintaan ja höpisi jonkinlaista loitsun ja siunauksen sekaista. Sitten hän huoahtaen taas laskeusi pitkälleen, mielessä ja jäsenissä luontainen onnen ja raukeuden tunne. Ei ollut sillä hetkellä pelkäämistä, ei raatamista, sai olla hetkisen lapsen kanssa kahden täällä saunan hiljaisuudessa.

Salaperäinen tunnin vanha ihmisolento ähki kopassaan Nikkilän saunassa yöllä Mikonpäivälauantaita vastaan kaukana pimeällä kulmakunnalla kuusikymmentä vuotta ennen punaista kapinaa. Eihän se ollut mikään sopusointuinen syntymähetki, jos ei erityisen epäsointuinenkaan; se tapahtui varsin tavallisissa oloissa. Pirtissä Eeva heräsi ensin siihen, että isä Penjami kompuroi sänkyään kohden. Sitten hän jälleen heräsi siihen, että isä pauhasi jotain, johon ovensuu-sängystä lopulta kuului vastaus: "Ole nyt äijä märisemättä, taikka kun minä täältä nousen, niin vissiin lakkaat." Se oli renki Aapeli, joka kanssa oli tullut myöhään kotiin. Äijä kyllä herkesi tuokioksi, mutta nousi sitten taas ja jotain myristen meni porstuaan, jossa kuului kyselevän Loviisaa. Nuorempi käskyläispoika hihitti sängyssään. Nämä kaikki Eeva hyvin kuuli, eikä siinä hänelle ollut mitään tavatonta. Marke ei kuullut mitään, vaan nukkui yhä kiinteämmin Eevan kylkeen puristuneena, arvattavasti luullen unissaan Eevaa äidikseen.

* * * * *

Maija oli omista syistään pojan syntymistä odottanut ja synnytyksen jälkeen kokenut ne juhlalliset tunnelmat, jotka luonto itse herättää. Mutta niin pian kuin tunnelmat ovat ohi, on kaikkivaltias arki taas esillä ja silloin käsitetään lapsen syntyminen yleensä vaan joksikin semmoiseksi, jonka kunnialliset ihmiset nurkumatta ottavat vastaan ja kärsivällisesti kestävät; se on niitä tulemia, joita elämä aina muodossa tai toisessa tuo mukanaan ja jotka ihmis-elämälle antavat sen harmaan ja hiukan painavan sävyn. Jos lapsi kuolee nuorena, on se yleensä paljon iloisempi tapaus kuin sen syntyminen. Kyyneleet kyllä vuotavat äidiltä, mutta hän selittää ne avoimesti ilon kyyneleiksi.

Ollessaan lapsesta erillään muisti Maija aina, että hänelle oli tärkeätä lapsen elossa pysyminen. Joskus välähti mielessä semmoistakin, että Penjami ei välitä lapsesta; uusia tunteita heräsi tällöin Maijan sydämessä Penjamia kohtaan. Se alkoi vähitellen tulla ilmi aviopuolisoitten välisissä sananvaihdoissakin. Maija kyllä vaistomaisesti koetti niissä säilyttää morsiusajalta jäänyttä herttaisen naljailevaa otetta, mutta saattoi kumminkin kahden kesken ollessa häikäilemättä ja karkeata leikkiä laskien sanoa Penjamia sinuksi. Tämä tapa näytti muuten jollakin lailla tehoavan Penjamiin; Maija tunsi arvonsa ja vaikutusvaltansa kasvavan.

Niin kauan kuin pikku Jussi oli taitamaton eikä omin päin kyennyt retkeilemään, olivat hänen päivänsä jokseenkin yhtäläisiä. On vanha kolhittu kehto pirtin karsinapuolella. Ehtoopimeässä makaa siinä kolmannella oleva poika jalat sisarpuolen Marken sylissä, joka istuu poikkipuolin kehdon jalkopäässä. Permannon korkealle jääneet oksakohdat loskuttavat kovasti kehtoa, jota Marke kyllästyneesti rallattaen soutaa. Poika ei tahdo nukkua. Tavan takaa se pyrkii istualleen ja huutaa äitiä, jolloin Marke aina työntää sen takaisin makuulle. Lasta vaivaa vahveneva pimeys ja sitä purevat kirput ja luteet.

Kun lapsi poraten nousee jo kuinka monennen kerran, ponnistautuu Marke vihdoin ylös ja punnertaa pojan syliinsä, kohlii käsivarsilleen sen länkeytyneet sääret ja lähtee ikkunaa kohden, josta vielä kuultaa päivän valoa. Lapsi tyyntyy hiukan, kun se kaivon ja navetan vaiheilla näkee hämyssä hääriviä hahmoja. Sitten se taas alkaa hiljaisesti jatkuvasti porailla. Ulkona läimähtää ovi, sisällä sirittää sirkka, silloisten pirttien uskollinen eläin, pärevalojen aikalainen. Marke on jo kyllästynyt kyllästymiseensäkin. Hän katselee siinä ikkunan edessä täysin tunteettomasti pojan itkusta nuhrautuneita, sekaisia piirteitä. Tämä on Maijan poika ja isä on tämänkin isä...

Jo tulevat pirtille miehet, Aapeli ja Kustaa, käskyläispoika. Mastomäki, taksvärkkäri, näkyy kääntyvän portilta pois päin. Maijankin askeleet kuuluvat porstuassa menevän pakariin. Puhde alkaa.

Kun Aapeli on riisunut mekkonsa, saattanut muurin holviin kintaansa ja kastuneet tallukkaansa, kurottaa hän orsilta pärekimpun, hakee tulitikun, raapaisee muurin kyljestä tulen ja sytyttää päreet. Lapsi lopettaa hiljaisen itkunsa ja kipristelee silmiään. Se on uupunut, mutta jos sitä yrittää laskea kehtoon, niin se parkaisee.