Part 13

"Muistatte kai, sir", virkkoi hän, "että kun Jim, Bill ja minä saimme nuo rahat odotimme me saavamme määräyksen, miten meidän olisi rahat käytettävä, vaan kukaan ei maininnut mitään siitä asiasta. Katsokaas, nyt me tahtoisimme hankkia jotain signaalin tapaista, jotain, mitä ei voi puhaltaa pois — jotain, mikä kelpaa muistoksi kaikista kokemuksistamme kovissa kohtaloissa. Kun mrs Lecks sai inkivääriruukun asetettavaksi kaikiksi ajoiksi huoneensa muurin otsalle, silloin tulimme Jim, Bill ja minä ajatelleeksi, että mrs Aleshinenkin pitäisi saada inkivääriruukku, sillä siihen on hän yhtä oikeutettu kuin hänen ystävättärensäkin, ja se se olisi sellainen signaali, muisto. Ja kun te nyt matkustatte Filadelfiaan, sir, niin tahtoisimme me kysyä, ettekö te ottaisi näitä rahoja — ne ovat vielä kaikki jälellä — ja antaisi laittaa niillä aivan samanlaisen inkivääriruukun kun se toinenkin on. Mutta porsliininen ei kelpaa, sillä se särkyy helposti. Sen täytyy olla hyvästä tammesta, luja ja kelvollinen. Ja sen kuori on paksusti hopeoitava aina veden rajaan asti. Sitten se täytyy rapata ja takoa ja tilkitä niin hyvin ettei se mistään kohden vuoda, ja pohjaan on kaiverrettava Jimin, Billin ja minun nimet, että ne selvästi näkyvät, jos ruukun köli joskus sattuu kääntymään taivasta kohti. Ja sivuille on kulumattomasti kirjoitettava joko pitkittäin tai poikittain kaikkien teidän muiden nimet — jotta muistetaan, ketkä kaikki siellä yhdessä hääräilivät. Ja jos rahaa jää jälelle, niin antakaa niiden piirrellä joka paikkaan ankkurin, sydämen, pumpun tai muiden sopivien esineitten kuvia niin paljon kuin vaan mahtuu. Ja se ruukku asetetaan mrs Aleshinen muurin otsalle, jossa sen pitää oleman niin kauan kuin hänen silmänsä paistavat. Ja peeveli vieköön, sir", sanoi hän lopuksi, vieden käden suulleen, ettei vaan kukaan kuulisi, "jos mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen ruukut joskus iskevät vastakkain, niin tahdompa tietää, kummanko astia sen kolauksen kestää!"

Minä otin toimittaakseni heidän asiansa ja parin päivän perästä saavuin takaisin kaupunkiin mukanani ihmeellisin inkivääriruukku, mitä ikänä maailmassa on valmistettu. Merimiehet olivat siihen sangen tyytyväiset.

Kun se annettiin mrs Aleshinelle herätti se hänessä suurta ihastusta, ja hän osoitti merimiehille jakamatonta kiitollisuuttaan. Vähän ajan perästä tuli hänen osakseen toinenkin suuri ilo. Hänen poikansa palasi Japanista. Saatuaan tietää, että se laiva jolla hänen äitinsä matkusti, oli joutunut haaksirikkoon, oli hän tullut hyvin onnettomaksi, ja kun äidiltä oli tullut kirje, lähti hän heti matkalle kotiin.

Hän oli hyvin kasvatettu, kelpo nuori mies, sekä sitäpaitsi varreltaan kaunis ja komea. Kaikki pidimme hänestä hyvin paljon, eikä aikaakaan, kunnes Lucillesta ja hänestä oli tullut niin hyvät ystävät, että he piankin jonain kauniina päivänä ilmoittaisivat mrs Aleshinen iloksi kihlausuutisensa.

Me viivyimme Meadovillessa kauemman kuin olimme aikoneetkaan.

Sitten kun lumi oli peittänyt vuoret ja laaksot, teimme me kelkka- ja rekiretkiä. Kaikilla oli hupaista — eikä Lucillella ja äsken saapuneella nuorukaisella vähiten.

Jonkun ajan kuluttua täytyi Dusantein matkustaa lopuksi talvea Floridaan, ja mr Enderton, joka oli ehtinyt lukea kaikki hotellin kirjat, oli lähtenyt New Yorkiin. Myöskin Ruth ja minä päätimme, että meidänkin vihdoin oli matkustettava itään.

Ennen kuin seurueemme hävisi kihlautuivat Lucille ja mrs Aleshinen reipas poika, ja heidän häänsä päätettiin viettää seuraavana keväänä.

Keväällä kokoonnuimme kaikki, mr Endertonia lukuunottamatta, Meadovillessa, missä heidät sitten johdettiin avioliiton satamaan.

Vietimme sitten yhdessä muutamia viikkoja, jonka jälkeen Ruth ja minä matkustimme siihen kaupunkiin Uudessa Englannissa, jonka olimme asuinsijaksemme valinneet, sekä Dusantet ja nuori vastavihitty pari lähtivät matkalle Kanadaan ja koillisiin valtioihin.

Oleskelumme Meadovillessa sattui juuri sipulinviljelyksen aikana.

Eräänä aamuna olimme Ruth ja minä sipulipellolla katselemassa noiden kolmen merimiehen työskentelyä. Maa oli pehmeätä ja huolellisesti pengottua ja näki selvästi, että siihen oli nähty paljon vaivaa, Ja nuo kolme merimies-maanviljelijää istuivat penkereellä leveissä merimieshousuissaan, puseroissaan ja matruusilakeissaan, innokkaasti istuttaen sipuleja, tavalla, millä niitä tuskin koskaan sitä ennen oli istutettu. Tätäkin työtä tekivät he aikaisemman ammattinsa tarkkuudella.

Siinä osassa peltoa, jonne ensin oli istutettu, näkyi jo pieniä taimia, jotka muodostivat mitä merkillisimpiä kuvioita: ankkureita, sydämiä, kuunareja, mastoja ja mitä muita meri-esineitä tahansa, joiden nimiä Ruth ja minä emme tietäneetkään.

"Minusta tuntuu", virkoin minä, "että tuolla yksinäisellä Tyynen valtameren saarella asui joku taikavoima, joka loihti onnea meille kaikille."

"Se on totta", vastasi Ruth, "ja onnen tuojana olivat etupäässä rahat inkivääriruukussa."