Part 4
1. _Timon_. Oi Zeus, sä ystävyyden, vieraanvaraisuuden, toveruuden ja kotilieden suoja, sä valan-valvoja, ja pilvien kasaaja, salaman singahuttaja ja ukonjyristäjä, tai miten nuo löylyn lyömät runoilijahöpsöt muuten sinua nimittelevätkään -- varsinkin kun ovat pulassa, mistä saada säkeen täytettä; silloin sinä monilla nimilläs saat säkeen aukkoja täytellä ja antaa runopolville pontta -- mihin on nyt sulta jäänyt räiskyvän ratiseva salamasi, jymeän jyrisevä jylinäsi, sun leimahtava, häikäisevän kirkas, kamala ukonnuolesi?[1] Tyhjää loruahan tuo kaikki jo onkin nähty olevan, pelkkää runoilijain savua, ainoastaan puheen pauhinaa. Vaan tuo sinun maanmainio, kauas-ampuva, aina käsillä oleva tulinuolesi, en tiedä eikö tuo jo vaan liene lopen sammunut ja jähtynyt, niin ettei siitä liikene enää pientä kipinääkään pahankuristen varalle.[2] 2. Pikemminpä joku väärän-valan teon aikeissa oleva pelkäisi eilistä lampun kartta kuin sinun kaikkiruhjovan salamasi liekkiä. Niin, heidän luullen sinä heilutatkin vain jotain päresoihtua, jonka tulta ja savua ei kukaan pelkää; jos sillä isketkin, niin ainoa haitta siitä on heistä se, että saavat naamansa noetuksi![3] Kummako sitte että Salmoneus[4] uskalsi jyristä sinua vastaan? Oliko se niin perin tavatonta että noin kiivas ja kuumaverinen mies kerskaili mointa hidasluontoista Zeuta vastaan? Kuinkas muuten? Kun sinä nukut sikeästi ikäänkuin unijuomasta uupuneena, niin ettet kuule valapattoja etkä näe muita ilkitöitä, vaan olet vanhuuttas käynyt räämäsilmäksi ja huonoksi näöltäs sekä korvistas kuuroksi niinkuin ikäloppu ainakin. -- 3. Nuorena olit tosin kiivas ja kiukkuinen,[5] tuima ja tulinen, ja silloin kuritit kovasti pahantekijöitä ja väkivaltaisia etkä suonut heille mitään sotilakkoa. Aina oli nalkkisi täydessä toimessa, kilpesi (egiidisi) heilui aina, jylinäsi jyrisi ja ehtimiseen salamasi sinkoili edestakasin niinkuin heittokeihot kahakassa; maa järähteli ikäänkuin seulassa ravisteltuna, lunta pyrysi parvittain, rakeita paasittain,[6] ja oikein pontevasti pulmakseni, sadekuurot tulla romahtelivat rajusti ja rankasti maahan, joka pisara virtana, ja siitäpä tuota pikaa Deukalionin aikana syntyi veden tulva semmoinen, että kaikki hukkuivat haaksirikkoon aaltojen alle, ja yksi pieni arkkunen hädintuskin pelastui törmähtäen Lykorian vuorenhuipulle, säilyttäen ihmissuvun taimi-kipinän, josta uusi entistään pahempi sukupolvi sukeusi. -- 4. Vaan nyt on toisin, ja siksipä sinä heiltä saatkin velttoutesi ansaitun palkan, kun näet ei kukaan enää sinulle uhraa eikä sinua seppelöitse, paitsi jos se joskus tapahtuu sivuseikkana eli kaupanpäällisenä Olympian leikeissä. Vaan eipä silloinkaan sitä luulla välttämättömäksi, vaan se tapahtuu noin sivumennen ja ajattelematta, vanhan tavan vuoksi. Täten sinusta, jaloin jumala, vähitellen tehdään toinen Kronos: ne panevat sinut viralta pois. Jätän sanomatta, kuinka usein he jo ovat ryöstäneet templiäsi, ovatpa muutamat jo käyneet käsiksi sinuun itseesikin Olympiassa! Vaan sinä, jyryjumala, et viitsinyt edes herättää koiria etkä edes huutaa naapureita hätään, jotta nämä olisivat juosseet rosvojen perään ja ottaneet heidät kiinni, ennenkuin vielä pääsivät pakoon: vaan sinä kaikkivaltias "Titaanien tuhooja" ja "Jättiläisten-voittaja" istuit siinä, kymmenkyynäräinen ukonvaaja kädessäs, ja annoit varasten vaan keritä tukkaasi.[7] Milloinkahan, sinä kummallinen herra, lakkaat tätä niin väliäpitämättä katsomasta? milloin kaiken tään ilkivallan masennat? Montakohan Faesthonia[8] tai Deukalionia tarvitaan rankaisemaan ihmisiä kylliksi niiden äärettömästä häijyydestä? 5. Mutta jätän sikseen yhteiset asiat, ja puhun vaan omasta kohdastani. Minä, joka nostin jalkeille niin monta atheenalaista, joka tein monta köyhää raukkaa rikkaaksi ja autoin kaikkia hätää kärsiviä, jopa tuhlasin koko summattomat varani ystävilleni hyväntekemiseen[9] -- nyt kun kaiken tämän kautta olen joutunut köyhäksi, nytpä saan jos jotakin heiltä kärsiä. Nytpä eivät enää ole tuntevinaan minua, ja ne samat ihmiset, jotka ennen nöyrästi kumartelivat ja ryömivät edessäni ja tottelivat mun pienintä vihjaustani, ne nyt hätinä katsahtavat minuun. Jos sattumalta kohtaan jonkun heistä kadulla, niin kiertää hän minut kiireesti, aivan niinkuin kauan aikaa sitte kuolleen vainajan vanhuuttaan kumoon kaatuneen muistopatsaan ohi mennään, sen kirjoitusta lukemattakaan; niin monipa jo kaukaa, minut nähtyään, kääntyy toiselle tielle, ikäänkuin peläten kohtaavansa jotain pahan-enteistä ja inhaa ilmiötä, jos kohtaisi minun, jota he vähä aikaa sitte kiittelivät suojelijakseen ja hyväntekijäkseen. -- 6. Niinpä siis hädän ajamana tälle takamaalle, ylläni kurja nahkapuku, kaivelen maata neljän obolin[10] päiväpalkasta ja juttelen filosofiaa lapiolleni ja tälle autiolle seudulle. Sen verran voitan tällä kumminkin, ettei minun täällä tarvitse nähdä noita monia, joiden vastoin heidän ansiotaan käy hyvin; sillä sitä en saata sietää. Jospa siis nyt kerrankin, sä Kronon ja Rhean poika, ravistaisit päältäsi tuon syvän ja sikeän unesi -- sillä vetelethän raskaampaa unta kuin itse Epimenides[11] -- sytyttäisit tulinuolesi Aetnan ahjosta tai muuten virittäisit ne ilmi-liekkiin ja vielä kerran ilmestyisit tuona miehekkäänä ja nuoren reippaana Zeuna -- jos ehkei vaan ole totta mitä Kretalaiset juttelevat sinusta ja sun haudastasi.
7. _Zeus_ (katsoen alas Olympista, Hermekselle). Kuules Hermes! Kukahan tuo lienee tuolla alhaalla Attikassa Hymetton juurella, tuo likainen ryysyinen vuohennahalla vyötetty mies rahjus joka niin huutaa ja meluaa?[12] Hän on selkä kyyryssä ja kaivaa maata, luulenma. Mikä rohkea ja laverteleva äijä! Taitaa olla joku filosofi. Ei hän muuten semmoista jumalatonta suukopua pitäisi meitä vastaan.
_Hermes_. Kuinka, isäni! Etkö enää tunne Timonia Echekrateen poikaa Kollyttosta, häntä joka niin usein kestitsi meitä juhla-uhreilla, jopa kokonaisilla hekatombeilla, hän jonka luona me usein niin ihanaa iloa pidimme Diasia-juhlissa?
_Zeus_. No jestanpoo sitä muutosta! Tosiaanko! tuo komea rikas mies, jonka ympärillä aina liehui niin paljo ystäviä? Mikäs hänelle on tapahtunutkaan kun hän on tuommoiseen tilaan joutunut? Siis nähtävästi kurja kuokkuri, päiväpalkkalainen, päättäen tuosta raskaasta kuokasta, jota hän heiluttaa.
8. _Hermes_. Voisi sanoa, että hänet hävitti hänen hyvyytensä, ihmisrakkautensa ja surkonsa kaikkia hädänalaisia kohtaan; mutta totta puhuen, se oli hänen ymmärtämättömyytensä, typeryytensä ja älyttömyytensä ystävien valinnassa,[13] hän kun ei älynnyt että hän hyvyydellään suosi susia ja korppeja, vaan vaikka nuo petolinnut syödä nokkivat onnettoman maksaa, luuli hän niitä pelkiksi ystävikseen ja veljikseen, jotka muka vaan ystävyydestä häntä kohtaan jakoivat hänen kanssaan saalista. Vaan kuinkas kävi? Sitte kun olivat hänestä tyynni jyrsineet ja kalvaneet kaiken lihan luita myöten, vieläpä, jos luihin oli jäänyt hiukan ydintä, perin tarkoin senkin suuhunsa imeneet, lähtivät ne tiehensä, jättäen hänet kuivana luurankona, juuresta poikkihakattuna puun runkona[14] maahan makaamaan, sen enempää häntä tuntematta tai katsomatta -- sillä mitäspä hänestä enää? -- saatikka sitte että olisivat häntä nyt vuorostaan auttaneet tai antaneet hälle jotain takasin. Siitäpä syystä hän nyt kuokkurina ja nahkavaatteissa, kuten näet, häpeästä jätettyään kaupungin, päiväpalkasta viljelee maata, synkkämielisenä ja äissään, kun nuo hänen vahingostaan rikastuneet konnat ylpeästi astuvat hänen ohitsensa, enää muistamattakaan että hänen nimensä muinoin oli tuo "rikas" Timon.
9. _Zeus_. Mutta tuota miestä ei saa enää heittää huomaamatta ja laiminlyödä. Eipä hän suinkaan suotta vaikeroitse vaivojansa ja soimaa meitä, jos olemme yhtä kiittämättömät kuin nuo konnamaiset imartelijat ja unhotamme miehen, joka alttareilla on meille polttanut niin monta lihavaa härän ja vuohen reittä. Tunnenpa vieläkin nenässäni niiden makeaa käryä. Muuten täss' on ollut niin paljo puuhaa ja tointa,[15] nuo valapatturit, rosvot ja ryöstelijät pitävät niin kauheaa melua, ja etenkin on semmoinen pelko kirkonvarkaista -- niitä kun on paljo, ovat vaikeat silmällä pitää enkä niiltä uskalla hetkeksikään silmiäni ummistaa -- niin etten enää moneen aikaan ole kerjennyt katsahtaa Attikan puolelle, etenkin sittekun filosofia ja sanakiistat siell' on ruvennut rehottamaan. Sillä siellä on nyt sellainen riita ja rähinä, ettei hurskasten rukouksia enää voi kuullakaan: siis täytyy joko istua korvat lummessa tai ruveta noiden rääkättäväksi, ne kun suurella äänellä saarnata holottavat jostain "hyveestä" tai "ruumiittomista olioista" tai mitä rojua se lieneekään.[16] Siitäpä syystä emme ollenkaan tulleet huomanneeksi tuota kelpo miestä.
10. Vaan kuules nyt, Hermes! Ota mukaasi Plutos (Rikkauden jumala) ja lähde viipymättä hänen luokseen. Vieköön Plutos muassaan Thesaurin (Aarteen); asukoot molemmin Timonin luona ja älkööt ensi hopussa sieltä paetko, jos kohta hän hyvänluontoisuutensa viettelyksestä taaskin alkaisi heitä kotoaan karkoitella. Mitä taas tulee noihin imartelijoihin ja heidän kiittämättömyyteensä häntä kohtaan, niin pidän minä siitä asiasta toiste huolta. Jahka saan salamani paratuksi ja kuntoon, niin kyllä minä ne lurjukset opetan.[17] Siitä särkyi näet kaksi suurinta sädettä ja muut tylstyivät, kun tuonaan liian kiivaasti iskaisin Anaxagoras sofistaa, joka uskotteli oppilaitaan että meitä jumalia ei ole olemassakaan.[18] En tosin osannut häntä -- sillä Perikles nosti kätensä hänen suojakseen -- mutta salama iski tuonne Kastorin ja Polydeukeen templiin ja poltti sen poroksi, vaan itse se oli vähällä särkyä säpäleiksi kallioon. Vaan taitaapa siinäkin jo olla kyllin kuritusta noille lurjuksille, kun jälleen näkevät Timonin entistään upporikkaampana.
11. _Hermes_ (itsekseen, Plutoa noutaessaan). Kas vaan! kun huutaa kohti kurkkuaan, räyhää rohkeasti ja pauhaa pahanpäiväisesti -- kyllä siitä usein on apua, eikä ainoastaan käräjöiville, vaan jumaliltakin rukoileville. Kas vaan Timonia! Keppikerjäläisestä tulee hän nyt yhtäkkiä upporikkaaksi sillä vaan, että hän rohkeni räyhätä ja herjata Zeuta rukoillessaan; jos hän olisi jäänyt ääneti selkä kyyryssä maata kaivamaan, kyllä hän huoleti vastakin saisi kaivaa.
_Plutos_. Vaan minäpä en halusta lähtisi hänen pariinsa.
_Zeus_. Miksi et, Plutos kulta? Olenhan minä sua käskenyt.
12. _Plutos_. Sentähden, kautta Zeun! että hän piteli minua niin pahasti,[19] silpoi minua siruiksi, vaikka olin hänen ystävänsä isänsä ajoilta asti, milt'eipä sontatadikolla karkoitti minut kotoaan ja heitti menemään ikäänkuin oisin tulena hänen sormiaan polttanut. Ja pitäisikö mun taas mennä sinne norkkojen, narttujen ja imartelijain haaskattavaksi? Ei, lähetä minut, Zeus, ennen niitten luo, jotka osaavat lahjaasi arvossa pitää ja helliä, joille olen arvokas ja haluttu. Vaan nuo ahmatit pysykööt köyhyyden parissa, jonka ovat minua parempana pitäneet! Saakoot häneltä kuokan ja lammasnahkatakin ja tyytykööt neljän obolin päiväpalkkaan, nuo narrit, jotka niin hurjasti heittivät kymmentalentin summia menemään!
13. _Zeus_. Kyllä Timon jo varoo kohtelemasta sinua samoin kuin ennen. Kyllä kuokka on häntä niin kovassa koulussa pitänyt,[20] jollei hän ole peräti tunnoton kivuille kupeiltaan, että hän on oppinut asettamaan sinua arvosijaan köyhyyden edelle. Muuten näytät sinä olevan aika nurkuja. Nyt soimaat Timonia siitä että hän avasi ovensa selko selälleen ja salli sun vapaasti leijailla ympäri,[21] mustasukkaisen rakastajan tavoin salpaamatta sinua huoneesen. Toisin ajoin taas päinvastoin kiukuttelet rikkaita vastaan, sanoen heidän sulkevan sinua lukkojen ja telkien taka, jopa painavan sinettiäkin päällesi, niin ettet voinut edes kurkistaa päivänvaloon. Tätä kaikkea valittelit katkerasti minulle ja sanoit tukehtuvasi tuossa pilkkopimeässä. Sen takia näytit myös kalpealta ja surun sortamalta, alituisesta rahain lukemisesta oli sormesi kangistuneet[22] ja ensi tilaisuudessa, milloin vaan se tarjoutuisi, uhkasit karata heidän käsistään. Ylimalkaan: tilasi tuntui sinusta kovin tukalalta Danaeen[23] tavoin viettää neitsyytesi päiviä vaski- tai rautakammiossa[24] kahden ankaran ja ilkeän opettajan, Koronkiskonnon ja Laskun, kasvatettavana. 14. Järjettömästi arvelet kuitenkin niiden menettelevän, jotka lempivät sinua ylenmäärin ja vaikka vapaasti voisivat sulouttasi nauttia, ollen sinun herrojasi, eivät kuitenkaan sitä uskalla tai malta tehdä, vaan yhtä päätä valvoen, vartioiden ja silmiään rävähyttämättä tuijottaen sinettiä ja salpaa, jonka takana siinä piilet, jos kohta eivät itse sinua nautikkaan, pitävät riittävänä lemmennautintona sen, kun siitä saattavat jokaista muuta estää;[25] niinkuin koira seimessä, joka ei itse syö seimeen kasattuja kauroja, mutta ei myöskään tahdo sallia nälkäisen hevosen niitä syödä. Usein naureskelit myös noita rakastelijoitas, kun ne surkeilivat ja vahtailivat sinua; vaan hullunkurisinta sinusta oli, kun he olivat lemmenkateita itsiänsä kohtaan, heidän aavistamattakaan että samalla kuin isäntä parka, istuen himmeän kapeakaulaisen, öljyn janoa kituvan lampun ääressä, antaa korkojenlaskun riistää itseltään unen, samalla joku petollinen orja roisto, tai talonhoitaja tai orjainvartija salaa hiipii saiturin aarteistoon ja tekee hänelle aika kepposet hänen selkänsä takana. Ennen oli tapanasi moittia kaikkia näitä; kun nyt Timon kääntyi perin toiselle tolalle, niin soimaat häntäkin -- eikö se ole sinulta aivan väärin?
15. _Plutos_, Jos katsot asiaa oikealta kannalta, niin huomaat että kummassakin tapauksessa menettelen oikein. Timonin ylön hurja ja huolimaton menettely ei osota suopeutta ainakaan minua kohtaan, se on ihan selvä; ne taas jotka vartioivat minua teljettynä pilkkopimeään salpojen ja ovien taa, siinä aikeessa että siellä hyötyisin, lihoisin ja turpoaisin[26] oikein paksuksi, jotkeivät kajoo minuun eivätkä tuo minua päivän valoon, jottei kukaan sais minua nähdä, niitähän täytyy mun pitää mielettöminä ja väkivallantekijöinä mua kohtaan, kun mädättävät minua viatonta niin raskailla kahleilla eivätkä muista, että heidän pian täytyy täältä lähteä ja jättää minut muille ennestään rikkaille. 16. En siis voi kiittää kumpaisiakaan, en saitureita enkä niitä jotka aina pitävät minua käsillä, vaan ainoastaan niitä, jotka kohtuutta noudattaen -- joka aina onkin parasta -- eivät tykkänään karta minua eivätkä myöskään tuhlaa minua tyhjiin. Ajatteleppas, oi Zeus, kautta Zeun, asiaa! Jos esimerkiksi[27] joku naisi nuoren ja kauniin vaimon eikä sitte ensinkään pitäisi häntä silmällä tai kotona eikä vähääkään olisi kade hänen puolestaan vaan antaisi hänen mielin määrin öin päivin reijata ja leijuta ja seurustella kenen parissa vaan mielisi, entäpä jos vielä itse käyttelisi vaimoaan rakastelijoille, pitäisi ovensa näille avoinna, rupeisi itse parittajaksi ja kutsuisi kaikkia hänen herkuilleen vieraiksi,[28] tokkohan tuommoinen näyttäisi vaimoaan rakastavan?[29] Et sinä ainakaan, Zeus, sitä myöntäisi, joka niin usein olet rakastellut. 17. Jos taas toinen tuotuaan kotiaan jalon aviovaimon, siittääkseen hänen kanssaan kelpo lapsia, ei kuitenkaan nauttisi aviollisia oikeuksiaan eikä soisi kenenkään muunkaan häntä edes silmäilläkään, vaan sulkisi hänet perimmäiseen huoneesen ja jättäisi tuon ihanan suloisen olennon ikäänkuin Demeterin papittaren hedelmätönnä iki-impenä elin-iäkseen surkastumaan, ja kaiken tämän ohessa kuitenkin vakuuttaisi häntä rakastavansa, jota rakastajan kalpeus, laihtumus ja kololle vajonneet silmät kyllä todistaisivatkin; eikö mointa miestä syystä saisi hulluksi sanoa?[30] --- Näin minunkin aina käy. Toiset ne minua halvasti potkivat, haaskaavat ja hukuttavat; toiset taas sitovat ja merkitsevät minua poltinraudalla ikäänkuin mitäkin karkulaista -- ja tuo se minua sydämestäni suututtaa.
_Zeus_. Suotta suutut heille. Saavathan he siitä kumpikin puoli sopivan rankaisun. Toiset, niinkuin Tantalos, janoissaan nälissään, kuivin suin ja kita ammollaan aina turhaan tavottelevat tuota rakasta rahaa; toisten käy kuin Fineuksen:[31] petolinnut sieppaavat heiltä ravinnon suusta. Vaan lähde nyt jo tapaamaan Timonia entistään monin verroin viisaampana!
_Plutos_. Ja hänkö koskaan lakannee minua tahallaan ikäänkuin moniläpisen kopan kautta ajamasta, ennenkuin vielä olen ehtinyt sen sisään valuakaan, tahtoen ajoissa jouduttaa ulosvuotoani, etten ehkä reunojen yli paisuttuani ehtisi hukuttaa häntä tulviini? Niinpä minä mielestäni vaan kannan vettä Danaotarten seulaan ja ammentamistani ammennan siihen turhaan: astia jää kun jääkin tyhjäksi, koska vanha tavara on jo melkein maahan vuotanut ennenkuin ehdin ammentaa uutta sijaan. Ja vuotoa en minä voi estää, reikää en saa tukituksi.
19. _Zeus_. Timon tukkikoon itse läven! Jos hän ei sitä tee, vaan antaa sinut uudelleen suotta vuotaa maahan, niin löytääpä hän kumminkin astian pohjasakasta -- nahkanuttunsa ja kuokkansa! Vaan lähtekää jo ja tehkää hänet rikkaaksi! Ja kuuleppa Hermes! muista tullessasi tuoda Aetnasta kykloopit korjaamaan ja hiomaan salamaani teräväksi. Olen jo kauan kaivannut terävämpää asetta (lähtee).
20. _Hermes_ (kahden Pluton kanssa). No Plutos, lähdetäänpä nyt astumaan? Mutta mitä! Onnuthan sinä? Tiesin sun kyllä olevan sokean; mutta että sinä, herraseni, myös olet nilkku, sitä en aavistanut.
_Plutos_. Ei laitani aina ole niin. Vaan kun Zeun lähettämänä lähden jonkun luo, silloin, tiesi miksi, hidastelen[32] aina ja onnun molemmin puolin, niin että vaivoin pääsen matkani perille ja ihmiset minua odotellessaan joskus ehtivät jo vanhetakin. Vaan näkisitpä, kun lähden pois, mitä vauhtia sitä silloin mennään! Silloin lennän lintuna,[33] haihdun unelmia nopeammin. Tuskin on sulkuköysi[34] maahan laskettu, niin julistaja jo huutaa minut voittaneeksi, minä kun niin nopeaan olen kiitänyt kilpakentän päähän, että katsojat tuskin näkivät minusta vilahdusta.
_Hermes_. Tuo ei ole totta. Voisinpa mainita sinulle useita, joilla ei eilen ollut penniäkään, sillä ostaakseen itselleen (hirtto) nuoranpätkää, vaan tänään äkkiä rikastuneina ajavat komeasti valkoisella vaunuparilla, vaikkei heillä eläissään ennen ollut yhtä aasiakaan. He astelevat ylpeinä, purppuraviitta hartioilla ja sormet täynnä kultasormuksia, niin että tuskin itsekään oikein voivat uskoa, ettei heidän rikkautensa liene vaan unennäköä.[35]
21. _Plutos_. Se on jotain aivan toista, Hermes. Silloin en kävele omin jaloin, eikä minua silloin lähetä Zeus, vaan Pluton, näet kun hänkin on rikkauden antaja ja runsaslahjainen, kuten hänen nimensäkin ilmaisee. Kun minun nyt Plutonin käskystä on mentävä toisen luota toisen luo, panevat he minut ensin tauluun,[36] sitte sulkevat minun tarkasti sinetillä,, nostavat ja kantavat kiiruusti muualle. Sillä välin vainaja[37] makaa jossain talon pimeässä loukossa, polviltaan peitettynä vanhalla huivi-rääsyllä, ja kissat tappelee keskenään hänestä; minua taas perilliset odottavat oikeuspaikassa, toivossa iloiten ja suut ammollaan ikäänkuin pääskysenpojat, jotka odottavat pesään palaavaa emäänsä. 22. Kun sitte sinetti on revitty pois; lanka leikattu poikki, testamenttikirja avattu ja minun uusi isäntäni julki julistettu, olkoon hän sitte joku vainajan sukulainen tahi entinen imartelija tai joku siloposkinen, isännän hempukaksi heittäynyt ja siten monen vuoden vaivoista näin suuren palkan ansainnut orja -- silloin tietysti tuo onnen myyrä, olkoon ken hyvänsä, ei muuta kuin sieppaa minut testamenttineen, rientää joutuun kotiin, ja entisen Pyrrhias tai Drómon tai Tibias[38] nimensä sijaan ottaa hän uuden nimen Megakles, Megabyzos tai Protarchos,[39] vaan muut, jotka turhaan olivat suutansa ammottaneet saalista kaapatakseen, ne jäävät sinne pitkin nenin toisiaan töllistelemään ja vilpittömästi vaikeroimaan, että niin lihava kala pääsi heidän verkostaan puikahtamaan pois, vaikka oli montakin syöttiä heiltä niellyt.
23. Kun nyt minun keskelleni pudota pölskähtää mokoma[40] raaka, sivistymätön, paksunahkainen moukka, joka vielä pöyristyy[41] jalkarautaa aatellessa ja, jos joku ohi-ajaja ilman aikojaan mäjähyttää ruoskalla, heti hörössä korvin sävähtää ja myllyhuoneen nähdessään sylkäisee, inhoten sitä ikäänkuin isäntänsä asuntoa, käy hän aivan sietämättömäksi niille, joilla on hänen kanssaan tekemistä: vapaita hän kohtelee röyhkeästi, entisiä orjatovereitaan hän ruoskii, koetellen miltä tällainen huvi nyt vihdoin hänestä itsestäänkin tuntuneisi -- kunnes hän vihdoin joutuu jonkun tyttö-naasikan permiin tai mielistyy hevos-urheiluun taikka heittäytyy imartelevain norkkojen haltuun, jotka vannovat että hän on muka Nireuta[42] kauniimpi, Kekropsia tai Kodroa jalosyntyisempi, Odysseuta viisaampi, kuuttatoista Kroisoa yhtaikaa rikkaampi, -- ja tällä kurin miesparka vähässä aikaa hävittää sen tavaran mikä vähitellen oli kokoon kääritty monilla väärillä valoilla, ryöstöillä ja konnankoukuilla.
24. _Hermes_. Likipitäin esität asiat niinkuin ne tapahtuvatkin. Mutta kun kävelet omin jaloin, mitenkä silloin, noin sokea kun olet, osaat tien? Tai millä keinoin saat selville ne, joille Zeus sinun lähettää katsottuaan ne rikkautta ansainneeksi?
_Plutos_. Ja luuletko minun ne todella löytävän? Totta jumaliste, eipä niinkään! Sitte en suinkaan olisi mennyt Aristeideen sivutse ja tullut Hipponikon ja Kalliaan[43] ja niin monen muun atheenalaisen majaan, joista tosiaan ei viitsisi maksaa viittä penniä.
_Hermes_. No kuinkas teet tänne lähetettynä?
_Plutos_. Kuljeskelen sinne tänne, kunnes sattumalta kohtaan jonkun kenen hyvänsä: Hän ilman muitta mutkitta vie minut mukaansa kotiaan ja ylistää sinua, Hermes, odottamattomasta saaliistaan.[44]
25. _Hermes_. Mutta näinhän Zeuta petetään, hän kun luulee sinun hänen mieltään myöten rikastuttavan ainoastaan niitä, joita hän katsoo siihen otollisiksi.
_Plutos_. Syystä, kyllä, ystäväni. Tarvitseeko hänen ehdon tahdon panna sokea tutkimaan asiaa, niin hämärää, pientä ja elämässä harvoin ilmaantuvaa, ettei Lynkeuskaan[45] sitä voisi hevin huomata? Kun siis hyviä on ani harvassa, mutta huonoja on paljo ja ne enimmäkseen hallitsevat ja vallitsevat maailmassa, kummako sitte että harhaillessani helposti kohtaan näitä ja joudun niiden verkkoihin.
_Hermes_. Mutta kuinkas sitte, jättäessäsi heidät, niin helposti pääset pakoon, kun et tiestä tiedä.
_Plutos_. Silloinpa taas, tiesi miten, minusta tulee tarkkasilmä ja tervejalka tuota paon tilaisuutta varten.
26. _Hermes_. Selitä minulle vielä yksi asia: kuinka sinä, joka olet sokea ja -- suo anteeks suoruuteni! -- lisäksi vielä noin harmaan kalpea naamaltasi ja kömpelö sääriltäsi, kuitenkin saat niin monta rakastajaa, että kaikki sinulle silmää iskevät ja sinut saatuaan luulevat tulevansa autuaiksi, vaan jos sinut menettävät, eivät mielestään enää jaksa elääkään? Tunnenpa useita heistä, jotka olivat sinuun tuiki rakastuneet, niin että he -- runoilijan kanssa puhuakseni -- "syöksyivät, syväkuiluiseen mereen tai huimaavilta kalliohuipuilta maahan",[46] ainoastaan sen tähden että luulivat sinun heti ylönkatsovan, vaikket ollut heihin edes katsonutkaan. Vaan kaiketi itsekin myöntänet, jos muuten itseäsi osaat arvostella, että ne jotka hullastuvat rakkaudesta mokomaan rakastettuun, varmaankin ovat koryhanti-vimman[47] valtoihin joutuneet.
27. _Plutos_. Luuletko heidän sitte näkevän minun tämmöisenä kuin todella olen, sokeana, rampana, raajarikkona ja niin edespäin?
_Hermes_. Kuinkas muuten, Plutos, jolleivät itsekin ole sokeita kaikkityyni?