Part 2
Hänen kantansa on kieltoperäinen, melkein pessimistinen. Niinpä ensin filosofiassa. Hän ei liity mihinkään filosofiseen lahkoon tahi katsantokantaan, sentähden että kaikki dogmit ja oppirakennelmat yleensä ovat hänelle vastenmieliset. Mitäs noista mietiskelyistä, jotka häälyvät pilventapaisissa taika-ilmoissa tavotellen metafyysillisiä meille vallan hämäriä asioita, joiden perille emme kuitenkaan tässä elämässä voi päästä! Älkäämme menkö edemmäs kuin pohjaa tuntuu jalkojen alla. Lukianon silmä ei siis kannata kauas, ei ilmiömailmaa ulommas. Hän on tavallaan epäilijä tai, paremmin sanoen, hänen kantansa on n.s. terve järki, bon sens, joka ei pyri kaukomaille hämärille. Ihmismailma oloineen -- siinä hän pysyy ja sitä hän sitä tarkemmin tähystelee. Yksityisiä aatteen leimauksia, sattuvia havaintoja ja mietelmiä hänellä kyllä ehtimiseen tavataan, mutta ei mihinkään oppikaavaan järjestettyinä. Hänen terävää käytöllistä älyänsä säesti vilkas kuvitusvoima ja tarkka silmänsä, jolla hän heti keksi koomillisuutta. Tämmöiselle hengelle tarjosi tapain kuvailu, semminkin noin monimutkaisena, jos jotakin siveellisiä vammoja potevana ja kummia uhkuvana aikana, kiitollisen alan. Siinä hän tahtoi etupäässä puolustaa terveen ihmisjärjen oikeutta, rohkeasti puolustaa totuutta, luontoa, kauneutta vastoin kaikkea mielettömyyttä, taika-uskoa, valhetta ja ulkokultaisuutta.
Muuten on L:n kanta tässäkin negatiivinen. Jos epikurolainen sanoi: nauti! stoalainen: kärsi kaikkea hyveen tähden! kyynikko: halveksu loistoa ja kunniaa ja kaikkia! --- niin Lukianos puolestaan ei ehdottomasti hyväksy sitä eikä tätä, hänpä vaan moittii niin toisen kuin toisenkin liiallisuuksia ja yksipuolisuutta, samoin kuin hän yleensä naureksii ihmisten monenlaista turhuutta ja hulluutta. Todellisuus ei täytä ihania onnen unelmiasi, soukenna siis siipesi ajoissa! Totu katsomaan elämää semmoisena kuin se todella on. Älä kiinnitä sydäntäsi mihinkään, vaan pysy individualisesti vapaana! Näin Lukianos saarnaa. Oppi ei ole uusi, mutta uusi oli se hauska, tenhoisa muoto, jossa Lukianos antaa aatteilleen lihaa ja verta.
Sanotun johdosta saattaa jo arvata Lukianon _uskonnollisen_ kannan. Kansan polytheistinen uskonto siveyttä loukkaavine, naurettavine taruineen ei hänessä voinut herättää kunnioitusta: päinvastoin näitä jumalaisjuttuja hän juuri myrkyllisimmin pilkkaa, irvistää ja ivailee, kuten useat hänen kirjoituksensa jo meille näyttivät. Taika-uskoa hän sydämensä pohjasta halveksii. Hän on epäilijä, "vapaa-aattelija", ja on siinä kohden samaa mieltä kuin epikurolaiset, vaikkei hän tässäkään tahdo sitoutua minkään määrä-koulun kaavoihin, vaan olla itselöllisesti vapaana. Hänen uskottomuutensa on selvän terveen järjen, ei filosofisen mietiskelyn asia; ja siltä kannaltaan hän kansanuskontoa ahdistaa. Tahtomatta sitä suorastaan raastaa ja repiä maahan, iskee hän siihen vaan ivansa hampaan, mikäli hän siinä luulee huomaavansa hullutuksia ja heikkoja kohtia. Hänen täytyy saada tyydyttää irvistelyhaluansa tällä niinkuin muillakin aloilla. -- Muuten jonkunlainen uskonnon virkistys ilmestyi pakanamailmassa 1:llä vuosisadalla, lieneekö sitte ollut kristinuskon vaikuttama vastavirtaus, vai mikä. Noita vanhoja jumalia aljetaan taas yleisemmin uskoa, vaikka se usko jo kauan oli ollut sammuksissa; etevämmätkin henget, semmoiset kuin Dion Chrysostomos, Plutarchos, Marc. Aurelius, Epiktetos, uskovat jumalan voimaa ja koettavat syvemmältä selittää vanhaa monijumalais-tarustoa. Sekoitellaan monen kansan uskontoja yhteen ja Olympon jumalien rinnalla upeilee Egyptin ja Persian jumalia. Vaan tämän uskon rinnalla käy kaikellainen epä- ja taika-usko; uskotaan mitä hassunpäiväisimpiä taikajuttuja ja ihmetarinoita, Tämä rikkaruoho rehottelee varsinkin suuren joukon keskellä. Näitä uskonnollisia oloja Lukianos elävästi kertoilee ja pilkkaa monissa kohdin. Hän kertoo sairaista jotka turvasivat kaikellaisiin taikatemppuihin parantuakseen (Pseudophilos); hän kertoo niistä ihmeistä joita hoettiin Peregrinuksen haudalla tapahtuvan. Nämä olivat itse tietämättänsä pettureita, jotka uskon innostuksessaan pettivät itseään ja muita; toisenlainen petturi ja silmänkääntäjä oli Alexandros, joka petti herkkäuskoisia heiltä rahaa kiskoakseen. Kaikki tämmöiset saivat Lukianolta tuomionsa.
Kristityistä puhuu Lukianos teoksissaan muutamissa paikoin. Kristinuskoa hän ei juuri ensinkään tuntenut; mutta kristittyjen elämästä, heidän alttiudestaan auttaa toisiaan, heidän keskenäisestä rakkaudestaan antaa hän varsin kauniin todistuksen, vaikka hän samalla mailmanviisaan kannaltaan surkuttelee heitä, kun muka maallista hyvää halveksiessaan helposti joutuvat viekasten petturien saaliiksi. Mutta ei hän pilkkaa heitä eikä Vapahtajaa yhdelläkään sanalla. (Sommerbrodt). Vahinko vaan että kristinuskon kauniit elon-hedelmät, joita ei pakanakaan voinut olla huomaamatta, eivät saattaneet häntä tarkemmin tutustumaan noiden hyvien töiden lähteesen, itse oppiin ja uskoon. Silloin hän olisi voinut jotain uutta rakentaa, eikä vaan vanhaa repiä. Hänen työnsä ei kuitenkaan, vaikka negatiivistakin laatua, ole siltä arvotonta. Totuutta rakastaen on hän paljastanut aikansa sivistyksen ja uskonnon turhan tyhjän, valheellisen, onton olennon ja siten ehkä enemmin kuin kukaan muu tahtomattansakin jouduttanut tuon vanhan rakennuksen raukeamista. Siten on hän välillisesti edistänyt totuuden, ijäisen totuuden, kristinuskon lopullista voittoa.
Kirjailijamme suurimpia ansioita on hänen _esitystapansa_. Vanhojen sivistyskansojen elämästä ei enää valunut kirjallisuudelle uusia hedelmällisiä aatteita, Lukianon täytyi tyytyä vanhoihin. Hän oli syvälti perehtynyt klassillisen ajan suuriin kirjailijoihin, niistä hän ammenteli aatteita, jotka hän sulatteli omiksensa. Tuo vilpas, vapaa, rohkea henki painoi niihin omituisen leimansa, niin että ne hänen lausuminaan taas tuntuivat tuoreilta, alkuperäisiltä, viehättäviltä. Miten tää tapahtui, se oli hänen sommittelunsa salaisuus. Tuo sommittelu on laadultaan niin monikeinoista, vaihettelevaa ja lietoa, että sitä on melkein mahdoton osilleen säännellä, synnylleen selvitellä. Siinä on luontoa ja taidetta lähimmässä liitossa. Sen ytimenä on Lukianon oma individualisuus: hieno, kirpelä ivailu, rohkea mielikuvitus ja kaiken sen ohessa omituinen sulosomuus ja sujuvuus. Lukianoa lukiessa tuntuu hiukan Xenofonia, Platonia, Demosthenesta, Aristofanesta, jopa Homeroa ja Herodotoakin, mutta nuo eri ainekset ovat niin sujuvasti sulaneet yhteen, ettei tunnu "vasaran jälkiä eikä pihtien pitämiä". Siinä on Croisetin mukaan "un fond brillant de fine érudition classique", jonka päällä ylinnä leijaa hänen oma henkilöisyytensä: äly, sukkeluus, kuvitusvoima.
Äly ja sukkeluus ilmestyy siinä että Lukianos ei pysy kauan samalla ajatusten ja säännöllisten lausejaksojen yksitoikkoisella uralla, vaan mielii vaihtelua, hypellen milloin mitäkin sivupolkuja pitkin, kun niiden varrella vaan ilmaantuu arvaamattomia sulosattumia, pirteitä sävyjä, hauskoja vastakohtia, pahankurisia piloja ja salavehkeitä, sukkelia sanasutkauksia. Kuviton puhe vaihtuu vähä väliä kuvilliseksi. Pilapuhe on usein hieman oppinutta, viisastellen vanhan kirjallisuuden ja taruston jutuilla ja niihin viittaillen; jos se ei aina nauratakaan, pitää se kuitenkin lukijan hereillä ja hyvällä tuulella. Yhden aatteen aiheesta venyy usein pitkä pilajuttu, jolle joku sanasutkaus luopi leikillisen tai ivallisen sävyn. Sama alkuaan aivan yleinen aate uusiutuu ja käy yhä paremmaksi, elävämmäksi, hauskemmaksi, ja asia ilmestyy yhä uudessa valossa, toiselta kannalta katseltuna. -- Tämä on selvästi sofistain koulussa opittu, loistovaikutusta tavotteleva temppu.
Tämmöiseen aatosten laajennukseen ja muodon muunteluun, uusien sävyjen keksintöön tarvitaan tietysti mielikuvitusta, fantasiiaa, jos sen kanssa yhdessä toimiikin järjen äly. Mielikuvitteellinen esitys välttää yleisiä abstraktisia lajikäsitteitä ja niiden yksijonoista kulkua; se käyttää, mikäli mahdollista, vaan speciem pro genere, todellista eloa esittäviä, ajalleen ja paikalleen konkreetisesti määrättyjä tapauksia, elokuvia, jotka kertomusta vilkastuttavat. Tavallisesti hän valitsee kuvat niin,, että ne antavat asialle pilallisen, hauskan valon. Ne eivät ole runoilijan pontevia tenhokuvauksia, ne ovat vaatimattomampia, mutta luovat kuitenkin asioihin todellisuuden eloa. Kuinka naurettavan somalta näyttääkään esim. Olympin jumalien olot ja puuhat katsottuina jokapäiväisen ihmis-elämän kannalta! Tuo mailmanhallinto on loputonta ikävää hommaa ja rähmettä, "sitä viimeistä" virkaa, josta jumalakin väsyneenä pyytää eronsa saada. Lukianon kertoilu uhkuu eloa ja todellisuutta. Hän vetää verhon tapausten edestä ja paljastaa ne, kun ne juuri paraikaa ovat tekeillä. Ja lisäksi elvyttää hän kuvailuaan sattuvilla vertauksilla. Tämä oli kaikki sofistain koulusta kotoisin. Sofistillinen sävy on myös hänen halunsa puhua pro et contra, väitellä ja todistella, niinkuin sofistat tekivät, näyttääkseen viisastelutaitoansa. Väittelyn aine saattoi olla vähäpätöinen, jopa naurettavan turha, riitaa "paavin parrasta" -- pääasia olikin vaan dialektisen taitonsa näytteleminen. Tälle ajan muodille suoritti Lukianoskin veronsa, hän kun m.m. sepitti "Kärpäsen ylistyksen" -- mutta vielä sittekin kun hän muuten oli sofistiikasta luopunut, käyttää hän mielellään sen todistelutapaa. Siis esitetään joku väitteen-aine; toiset puhuvat puoleen, toiset vastaan, ja eri mielipiteet törmäävät yhteen; väittely käy dialektiikan sääntöjen mukaan. Tätä tapaa Lukianos harjottelee huvikseen tahi on hänellä siinä satiirillinen salatarkoitus. Kats. esim. Akademian ja Juopumuksen väittelyä (Bis accusat.), tahi Diogeneen ja Parrhesiadeen s.o. Lukianon (Piscator). Väittely ei tarkoita filosofista syvyyttä, vaan hauskuutta ja pilanlaskua.
Kertoilun tahi kuvailun muodossa Lukianos siis ilmaisee ajatuksiansa. Kaikki on elävää toimintaa, useinpa oikein draamallista. Hän on mestari kuvailutaidossa. Kun hän esim. pääsee maalaamaan noita inhotuitaan vale-filosoofeja, jotka ulko-asussaan, pitkällä parrallaan, synkän syvämielisellä naamallaan, reppu selässään ja sauva kourassaan, havittelivat filosofin nimeä ja mainetta, mutta itse asiassa olivat ulkokullattuja lurjuksia ja lorunlaskijoita -- silloin hän tekee asiansa oikein "con amore". Muuten kuvat suoritellaan muutamilla reippailla hätäisillä piirteillä, ne ovat hahmopiirroksia, mutta kuitenkin sattuvia, vivahtavatpa sentään usein irvikuvien laatuun. Naurettava puoli tuodaan aina etupäässä esiin, mutta sitä lievittää joku sulo; kaikki käy lievällä kädellä, sujuvasti, sulavasti. Yhtä hyvin luonnistuu häneltä tapausten ja kohtausten kuvailu, olkoot ne tosi-oloista otetut tahi taiteen, kirjallisuuden, taruston aloilta. Etupäässä valaistaan tapausten pääkohtia, niiden karakteristinen puoli, usein humorilla. Kaikenlaisten, semminkin hullunaikaisten kohtausten kertoilu uhkuu eloa ja luonnontotuutta. Pilajuttuja ja pikkukaskuja esiintyy paljon, ei ainoastaan kertoelmissa, vaan keskusteluissakin, joiden tehtävänä on todistella. Kertoilun sävy on hilpeänlainen ja vivahtaa läheltä suusanalliseen pakinaan, joka ei aivan tarkasti noudata logiikan sääntöjä. Lukianos kertoo mielellään ja häntä haittaa kertoilijain yleinen vika, että niin helposti hairahtuu pikkuseikkoihin ja erityiskohtiin. Tietysti hän myös liioittelee. Ei hän tarkoin jäljittele todellisuuden maata; hän koskettelee siihen kyllä usein valaakseen siihen aatteen välkettä, mutta ei vajoo siihen. Kaikkea rumaa ja törkeää hän hyvällä aistilla karttaa, suosien somuutta ja miellyttävää sukkeluutta.
Vasta dialogin, keskustelun muodossa Lukianos ilmaisee koko kykynsä. Draamallinen muoto sallii hänen valaa vahvemmalti tosi-eloa ja realismia esitykseensä. Tässä ilmaantuu hänessä kehitys siihen suuntaan, että kuvitusvoima pääsee yhä enempään valtaan, kohoo rohkeana yhä korkeammalle. Kuten jo mainittiin alkoi hän mukailemalla Platonin filosofista dialogia (esim. Hermotimos) ja lopetti Aristofaneen jälkiä käymällä. Hän valitsee jonkun, tavallisesti koomillisen, situatsionin, joka jo semmoisenaan sopusoinnussa tekijän tendenssin kanssa määrää toiminnan kulun ja keskustelun pääpiirteissään. Toiminta ja puheenvaihtelot suorittavat todistuksen, saattavat sen aatteen, minkä tekijä milloinkin tahtoo, voitolle.
Kullakin henkilöllä on osansa, aatteensa kannatettavana, siitä he saavat kukin tyyppinsä ja muotonsa. Usein ne ovat vaan personoittuja aatteita, allegorioja, tämä luonnollisena seurauksena Lukianon koko suunnasta. Eihän hän olekaan runoilija, vaan paremmin filosoofi, joka toimii aatteilla. Hän ei tarkoita etupäässä lukijain esteetillistä nautintoa, vaan tahtoo antaa heille jotain ajateltavaa. Muuten on hän rohkea ja kekseliäs näiden allegoriain luonnissa ja poistaa siten sen kuivuuden joka allegoriaa muuten haittaa. Eipä lukija, niiden vilkasta tointa ja hauskaa puuhaa nähdessään, tule juuri muuta aatelleeksi, kuin että hänellä on eläviä henkilöitä edessään. Tosi henkilöt ovat tietysti sitä elävämmin kuvatut. He puhuvat ja toimivat luonteensa ja tunteittensa mukaan; ja kaikki uhkuu vilkasta draaman eloa, jonka vilinästä kuitenkin näytelmän pääaate aina vilahtaa esiin lopullisesti voittaakseen. Usein tekijä itse piiloutuu jonkun näkymöllä toimijan naamarin takana ja lausuu hänen suunsa kautta omia mielipiteitään (Tychiades, Lykinos, Mikyllos, Mómos).
Mielikuvitus vallitsee vapaasti ja laveasti. Huolimatta siitä mikä on mahdollista tai todennäköistä, häilyy se keveästi läpi maan ja taivaan, kunhan se vaan saa hauskuttaa, yllättää ja -- pilaa laskea ja ilvehtiä. Muuten tuo lento on enemmän säyseää kuin huimaa; tunteille maireita sulohaaveita ja unelmia Lukianos ei suosi. Tunnetta ylempänä vallitsee järki, ja sen avulla hän luo äkki-ihmetyttäviä, sukkelia, vaihtelevia olotiloja ja seikkoja, usein satiiria pohjallaan. Kekseliäinnä tuo kuvitusvoima ilmaantuu "Tosihistoriassa", joka vilisee mitä hullunkurisimpia juttuja ja seikkailuja -- oikea senaikuinen Münchhausiadi. Vakavalla naamalla noita juttuja kerrotaan, ikäänkuin ei epäilys olisi mahdollinenkaan -- siinä hän ilvehtii kuulijoita, joille voi jos jotakin syötellä.
Kaiken tämän ilveen takana oli Lukianolla kuitenkin täysi tosi silmämääränään. Hän tahtoi _sillä_ keinolla taistella harhoja ja valhetta vastaan paraan ymmärryksensä mukaan. Siitä jää hänelle pysyvä arvo sivistyshistoriassa. Croiset lausuu hänen merkityksensä seuraavilla sanoilla: "Or il est incontestahle quil y a dans l'homme comme un conflit perpetuel entre une disposition prudente et positive qui le porte à ne croire que son expérience, à douter de tout oe qui dépasse la raison commune, et un autre disposition toute contraire, qui le rend avide d'affirmations légères et marveilleuses. Ces deux dispositions ont leur raison d'être, et il est necessaire qu'elles se fassent équilibre mutuellement. Si l'esprit humain était trop soeptique, il nirait jamais on avant; si il est trop croyant, il se perdrait dans le rève. C'est donc lui rendre service que de le prémunir contre l'excés de ces tendences opposées. Lucien est un des écrivains qui ont le plus fait pour fortifier la résistance de la raison aux élans irréfléchis de la crédulite."
Lukianos ei ehtinyt vielä vanhaan aikaan saada arvoansa tunnustetuksi. Olihan hänen ilmestyessään jo antiikin henki sammumaisillaan, hän oli sen viimeisiä loistavimpia valon leimauksia. Vasta renässansi uuden ajan alulla, joka taas antoi ihmisjärjelle sen oikeudet, osasi häntä oikein ansion mukaan arvostella. Sittemmin on häntä ahkeraan selitelty, tutkittu, mukailtu; varsinkin viimis-aikoina ovat filologit kääntäneet häneen huomionsa. Me tahdomme tässä esitellä häntä suomalaisille lukijoille kahdella hänen teoksellaan, jotka edustavat eri asteita hänen kehityksessään.
Saksan ja Ranskan oppikouluissa on nykyaikoina ruvettu vaatimaan ja saamaankin entistään enemmän sijaa tälle kirjailijalle, sillä perustuksella että hän näkyy olevan sovelias kehittämään nuorison kriitillistä kykyä samalla kuin hän myös harrastuttaa siihen mikä on hyvää ja kaunista. Meillä kun kreikka saa tyytyä sellaiseen orvon osaan, jota sivistyksen nimessä ei voi muuta kuin surkutella, on turha siinä kohdin Lukianon hyväksi mitään toivoakaan. Kuitenkin voinevat jo nämätkin otteet hänestä saattaa oppilaita hiukan oivaltamaan antiikin kultuuri-elämää ja Lukianon merkitystä siinä.
HUONE.[1]
1. Aleksander halusi kylpeä Kydnos-virrassa, nähtyään sen olevan kauniin, kuultavan, vaarattoman syvän, miellyttävän vuolaan, hauskan uida ja suvenkin aikana viileän, niin ettei hän luullakseni sen taudinkaan uhalla, johon hän kylvyn johdosta sairastui, olisi pysynyt siitä erillään. -- Vaan jos joku näkee salin, suurta suuremman, kaunista kauniimman, valosta välkkyvän, kullasta kuultavan ja maaluutauluilla komeilevan[2] eikös häntä haluttaisikaan puheita siinä sommitella -- jos hän muuten tätä alaa harrastaisi -- eikö häntä haluttaisi siinä loistella ja kunniaa saada, täyttää huone äänellään ja siten mikäli mahdollista itsekin osaltaan sen kauneutta kartuttaa,[3] vaan, tyynni katseltuaan kaikki ja ainoasti ihmeteltyään, lähtisikö pois, jättäen huoneen mykäksi ja sanattomaksi, mitään lausumatta, ikäänkuin mykkä tai joku suomattomuudesta suunsa sulkenut?[4] 2. Jumaliste! tuo ei ole minkään kaunomielisen eikä somamuotoisimpia lempivän tointa, vaan suurta moukkamaisuutta, törkeyttä ja kauneen-älyttömyyttä[5] noin halveksia herttaisinta ja vieraksua ihaninta eikä ymmärtää, että oppimattomat ja sivistyneet eivät samalla silmällä katsele katseltavia, vaan nuo eivät enempää tahdo kuin vaan yleensä katsoa, kurkistaa ympärilleen, siirrellä silmiään sinne tänne, töllistellä kattoon heiluttaen kättänsä, ja äänetönnä ihastella,[6] heiltä kun puuttuu kyky puhua jotain noiden katselmiensa arvoista; vaan joka sivistyneen silmällä katselee kauneen ilmeitä, eipä hän vaan luulteni tyydy pelkällä katseellaan korjaamaan sulon satoa,[7] hän ei jää äänetönnä katsojana kauneutta ihailemaan, vaan hän yrittää mikäli mahdollista siinä viivähtää ja omalla puheella palkita[8] näkemiänsä, -- 3. Tuo palkka-vastike ei ole pelkkää huoneen ylistystä -- semmoinen sopisi ehkä entiselle saarelais-nuorukaiselle,[9] joka hurmaantuneena ihmetteli Menelaon taloa ja vertaili sen norsunluuta ja kultaa taivaan ihanuuksiin, hän kun näet ei vielä ollut nähnyt mitään muuta kaunista maan päällä -- vaan jo loistosuojassa puhuminenkin ja se että hän, kutsuttuaan kuulijoikseen parhaat, heille esittää näytteen puheistaan, jo sekin olisi osaltaan ylistystä. Ja ylen hauskaahan tuo toimi luullakseni oliskin. Aatteleppa! Huoneista loistavin aukenee puheitasi vastaanottamaan, täynnä puhetta[10] ja harrasta hiljaisuutta[11] vieläpä itsekin luolien tapaan hiljaa kajahtelee vastaan, matkien sanoja, venytellen sanojen viimeisiä äänteitä[12] tai paremmin sanoen, opinhaluisen kuulijan tavoin, se sanottuja muistiinsa teroitellen ja puhujaa kiitellen siten maksaa hänelle varsin sopivan vaivanpalkkion. Samoin käy kallioiden,[13] kun ne paimenten huilunsäveliä kajahuttavat: ponnahtaen takasin palajaa sävelen kaiku sinne mistä se lähti; vaan oppimaton rahvas luulee jonkun neitosen olevan jossain louhien ja kallionkolojen keskellä ja sieltä haastelevan vuorien sisältä: hänen luulevat matkivan laulajien ja huutajain ääniä. -- 4. Minun nähteni siis huoneen upeus ylentää puhujan mieltä ja kiihottaa sitä sanojen puoleen, ikäänkuin jos tuo näkykin johtaisi hänelle aatoksia mieleen; sillä kaiketi silmien kautta sieluun virtaa jotakin kaunista,[14] jonka mukaan se somistelee sanat ja lähettää ne sitte julki. Vai uskommeko sota-asun välkkeen ja muodon kiihottaneen Achilleen kiukkua Frygejä vastaan,[15] niin että hän, kun koetteeksi pukeutui siihen, heti hurmaantui, yltyi ja siivistyi sota-innon lentoon -- vaan puheenko into ei kiihtyisi paikkojen kauneuksia myöten? Ja Sokratestapa[16] tyydytti vainen platanipuun solevuus, ruohoisan nurmen nukka ja kuulakas lähde lähellä Eilissos-jokea,[17] jo siellä istuen hän naureskeli Myrrinusion poikaa Faidroa ja kumosi Kefalon pojan Lysiaan puhetta ja kutsui pariinsa Runottaria ja uskoi heidän tulevan sinne yksinäisyyteen osaa ottamaan heidän juttuihinsa rakkaudesta, ja vielä kun kehtasikin vanha mies haastaa neitosia kuuntelemaan poikainrakastelu-seikkoja! Ja näin ihanaan suojaan emmekö uskoisi heidän kutsumattakin saapuvan? -- 5. Eikä tämä suoja tarjoo ainoastaan varjoa[18] eikä se mukaile plataanin kauneutta, ei vaikkapa, jättäen tuon Eilisson varrella kasvavan, tarkoittaisitkin kuninkaan kulta-plataania; sillä tuo oli vaan upean rikkautensa takia ihmeteltävä: siinä ei ollut taidetta, ei kauneutta, ei hauskuutta, ei sopusuhtaisuutta, ei sulorytmiä kultaan yhdistynyt ja sitä muodostellut, vaan se oli barbarinen näkökappale, pelkkää rikkautta, katselijain kateus, omistajansa onni. Mitään ylistystä siihen ei liittynyt, sillä ei Arsakiidit tosi-kauniista väliä pitäneet, eivät huviksi komeuttansa näytelleet, eivätkä siitä huolta pitäneet että katselijat heitä ylistäisivät, vaan että he hämmästyisivät. Eivät barbarit ole kauneen suosijoita, vaan rikkauden mielisiä.[19] 6. Vaan tämän huoneen kauneus ei noudata barbarilaisen silmän vaatimuksia, ei persialaista prameilua eikä kuninkaallista korskeilua; se ei kysy yksin köyhää, alhaista, vaan sivistynyttä katselijaa, semmoista jonka arvostelu ei ole ainoastaan silmissä vaan jossa joku järjenkin harkinto seuraa katselun mukana. Sen vaatii huoneen kauneus.[20] Sillä se kääntyy päivän ihaninta suuntaa kohti -- vaan päivän ihanin ja suloisin aika on aamu -- ja heti kun aurinko kurkistaa esiin idän rannalta, huone ottaa sen valoa vastaan avatuista ovistaan ja täyttyy siitä tulvilleen, jonka vuoksi vanha kansa rakensikin templinsä itää kohti katsoviksi; edelleen sen pituus, leveys ja korkeus ovat sopusuhtaiset keskenään, valoaukkojen asema on vapaa ja kutakin päivänhetkeä myöten sovellettu ja eikö kaikki tämä ole somaa ja kiitettävää? 7. Vielä sopinee ihmetellä katon liikoihin menemätöntä somamuotoisuutta ja moitteetonta koristusta, johon ei ole kultaa liioin tuhlailin, vaan suhdallisen maltillisesti käytetty sievyyden vertaan asti,[21] samoin kuin siveä ja kaunis nainen kauneuttaan ylentääkseen ei enempää tarvitse kuin kapeat vitjat kaulaansa, tai halvan kantasormuksen sormeensa, tai renkaan kellukat korviinsa, soljen tahi nauhan kiinnittämään hajallisia hiuksiaan, mikä saman verran lisää muodon somuutta, kuin purppurakaista vaatteen kauneutta. Vaan eräät toiset naiset, varsinkin rumanpuoliset niistä, laativat pukunsa kauttaaltaan purppurasta ja verhovat kaulansa kokonaan kultaan, tavotellen tällä kalliilla komeudella viehätystä ja korvaten puuttuvaa kauneuttansa ulkokoristeilla; he luulevat näet käsivartensa hempeämmin heloittavan kun ne välähtävät kullan hohteessa ja jalan epäkaunisten ääriviivain piilevän kullatun sandaalin suojaan sekä kasvojensa näyttävän suloisemmilta korujen heijastuksissa katseltuina. Noin nuo; vaan siveä kotinainen viljelee kultaa vain kohtuullisin määrin ja ainoastaan tositarpeiksi; eipä hän, luulen ma, häpeisi näyttää kauneuttaan aivan alastonnakaan.