Part 1

"HUONE" ja "TIMON"

Kirj.

Lukianos

Kirjallishistoriallisella johdannolla varusti, suomensi, selitteli

Kaarlo Forsman

Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomain Osakeyhtiön kirjapainossa, 1891.

Lukianon elämä ja kirjallinen toimi.

[Apukeinoina on etupäässä käytetty: Essai sur la vie et les oeuvres de Lucien, par _Maurice Croiset_, Paris 1882. Ausgewählte Schriften des Lucian erklärt von _J. Sommerbrodt_. Berlin 1872. _E. Motz_, Lucian als Aesthetiker, 1875.]

Toinen vuosisata Kristuksen jälkeen oli alkanut. Mahtava Rooma oli valtansa alle pannut koko silloisen tunnetun mailman. Kreikan kirjallisuuden kultainen kukoistus oli jo aikoja sitte kuihtunut, mikäli Kreikan valtiollinen itsenäisyys oli mennyt, sen kansallishenki sammunut. Mutta vielä puhuttiin kreikan kieltä, vielä eli kreikkalainen sivistys laajalti Kreikassa ja Itämailla niillä seuduin ja niiden kansojen keskellä, jonne Aleksanteri Suuren valloitusretket olivat tuota kieltä ja sivistystä levittäneet ja jotka sitten olivat olleet Aleksanterin jälkeen perustettujen hellenistisien valtakuntien alueita, Itse Roomassakin tuota sivistystä suosittiin, sillä olihan Rooman kirjallisuus pilkin mittansa kehittynyt ja varttunut kreikkalaisen esikuvia noudatellen. Vieläpä kreikkalainen kirjallisuus alkoi myöhäistä jälkikukoistustaan rehotella keisarien semmoisien kuin Hadriunin, Antoninon y.m. sitä suosiessa. Tältä ajalta, 2:lta, 3:lta ja 4:ltä vuosisadalta, on Kreikan kirjallisuuden historiassa nimiä semmoisia kuin historioitsijat Plutarchos, Josefos, Dion Kassios; maantieteilijät Strabo, Ptolemaios, Pausanias; grammatikot Apollonios ja Herodianos; filosofit Plotinos, Porfyrius, sofistat Dion Chrysostonios, Filostratos, Aelius Aristeides; romaanikirjailija Iamblichos y.m. Etenkin oli retoriikka ja sofistiikka sen ajan mielitieteitä ja taiteita. Edellinen opetti puhetaidon teoriiaa, jälkimmäinen esitti sitä käytännössä. Varsinaista käytöllistä merkitystä puhetaidolla tosin ei enää paljokaan ollut, sittekun valtiollinen puhe, kansanvaltaisen hallitusmuodon lakattua, oli vaiennut; oikeustojen edessä tosin vielä puheita pidettiin, mikäli rikollisia syytettiin tai syytettyjä puolusteltiin, mutta sekin oli vaan varjo entisestään. Sitä korkeampaan kunniaan kohosi koru- eli loistopuhe, joka tarkoitti vaan kuuntelijain huvittamista loistavan kauniilla esitystavalla ja puhujan maineen saamista. Puheitten aine ja sisällys oli muodon rinnalla vähäpätöisempi asia. Olivatpa aineet usein naurettavan joutaviakin, kun esim. joku puheessaan kiitteli savua tai välipää-kuumetta tai jalansärkyä t.m.s. Ja jos aineet olivatkin tärkeämpiä, ei niitä juuri koskaan otettu tosi-elämästä, eikä ne käsitelleet päivän kysymyksiä, vaan ne olivat teennäisiä harjotelmia jumalaistaruston ja vanhan historian aloilta, tahi käsittelivät ne siveysopillisia lauselmia, paradoksi-väitteitä, sananlaskuja, tahi kertoilivat jotain taide-esinettä j.n.e. (Kuluneimpia oli deklamatsioni tiranneja vastaan.) Aineesta siis vähä väliä, kun sitä vain osattiin somasti ja sujuvasti esitellä. Sepä vasta mestari, ken osasi valmistelematta, suoraa päätä puhua jostain kuulijain hänelle esittämästä aineesta. Eikä siinä kyllä, että puhuja selvästi ja somasti, sointuvissa sujuvissa lauseissa kehitteli aineensa aatteellista sisällystä; hänen tuli lisäksi kasvojen ja käsien liikkeillä, äänen askelmääräisellä nousulla ja laskulla ja vienoilla värähdyksillä osotella puheen sisällystä ja vaihtelevia tunteita vienoimpia sävyjä myöten. Hänen tuli olla yhtaikaa puhuja ja näyttelijä. Elävästi kuvailee Lukianos tämmöistä puhujateikaria "Puhujain opettaja" kirjassaan. -- Tätä puhe-urheilua aikakausi siis suuresti suosi, ja kaikkialla missä nuo "sofistat" matkoillaan esiintyivät, kokoontui ihastunut yleisö heidän esitelmiänsä kuulemaan ja he saivat runsaasti mainetta ja rahaa saaliikseen. Suurissa juhlissa ei saanut puhujia puuttua. Niissäpä he usein keskenään kilpailivat palkinnoista ja yleisön suosiosta. Etenkin toimi ja liikkui heitä runsaasti isoissa kaupungeissa, Atheenassa, Smyrnassa, Efesossa, Antiochiassa y.m. Siellä oli varsinaisia reetorikouluja; ja Atheenaan ja Koomaan oli keisarit asettaneet jonkinlaisia valtion palkkaamia kaunopuheisuuden professorinvirkoja. Kummako siis, että kaikki lahjakkaat miehet pyrkivät tälle uralle, joka lupasi heille kultaa ja kunniaa! Sofistain joukkoon on Lukianoskin alukseen luettava.

Hän syntyi noin 120 j.Kr. Syrian Samosatan kaupungissa, kieleltään ja syntyperältään syrialaisena. Sivistys teki hänestä kreikkalaisen kieleltä ja mieleltä -- syrialaista perua oli vain ehkä hehkuva henki ja vilkas mielikuvitus. Lapsena pantiin hän enonsa oppiin tullakseen kivenhakkaajaksi, mutta tähän toimeen hän pian suuttui -- ja hän sai jatkaa koulunkäyntiänsä, oppia tieteitä, jotka -- niin hän uneksi -- avaisivat hänelle puhujan, sofistan valoisan uran, josta hän saisi mainetta, arvoa, rikkautta, onnea. Ahkerasti hän opiskeli. Hän oppi puhetaidon kaikki säännöt, temput ja juonet, samalla kuin hän täydensi tieteellisen kasvatuksensa; sillä puhujalta vaadittiin varsin laajat tiedot klassillisessa kirjallisuudessa, jonka aatteilla ja aineilla hänen tuli yhtenään puheitaan mehustaa ja elähyttää. Näin Lukianos kiipesi aikansa opin ja sivistyksen kukkuloille. Hän omaksui täydelleen klassillisten kirjailijain kielen ja oppi heiltä tuon omituisen hienon ja soman esitystapansa.

Näin täysin varustettuna alkoi hän sofistan ammattia harjotella, pitäen puheita tuomarien ja oikeustojen edessä sekä koru-esitelmiä suuremmalle yleisölle. Noin 25-vuotisena hän Rooman matkalla tapasi erään Nigrinus nimisen tietoviisaan joka aluksi teki häneen syvän vaikutuksen. Kaikki, mitä hän tähän asti oli pitänyt suurena ja haluttavana -- rikkaus, kunnia, maine, valta, elonnautinto -- alkoi hänestä tuntua tyhjältä. Valoisampi siveellinen mailma alkoi häntä houkutella, filosofia avasi hänelle templinsä, ja hän oli vähällä astua sisään -- mutta vielä se jäi häneltä tekemättä. Ei ollut niin helppo irtauda uralta, jolla hän tähän asti oli hyvästi menestynyt. Ehkäpä häntä siinä myös pidätti rakkautensa taiteesen, joka läheisesti liittyi retoriikkaan -- molemmat kun harrastavat kauneutta.

Taiteen jaloja teoksia hän oli saanut ihailla Ionian ja Kreikan kaupungeissa, ja nepä epäilemättä suuresti kehittivät hänen kirjailijalahjojaan. Tästä hänessä vilkastui mielikuvituksen into, varttui tuo plastillinen, helein värein loisteleva tyyli, joka luo ajatukset ilmi eloisiksi, tuo vienon somuuden vaisto joka karttaa liikoja -- kaikki nuo avuja, jotka antavat Lukianolle arvoisan sijan Kreikan kirjallisuudessa. Sofistana Lukianos siis vielä matkusteli esitelmiä pitäen, taidollaan loistellen, mainetta ja rikkautta korjaten. Tuommoiset matkat ovat sen ajan sivistys-oloissa verrattavat meidän aikamme tapaan, että laulajat ja muut taiteilijat matkustelevat taitoansa näyttelemässä tai kirjailijat esitelmiä pitämässä. Onhan maine välttämätön menestyksen ehto näille niinkuin se oli noillekin. Niinpä Lukianos siis tavataan matkoilla ensin Kreikassa, sitte Italiassa, jossa hän piti esitelmiä kreikkaa osaavalle hienommalle yleisölle (latinaa hän ei liene osannut). Muuten Rooma ei näy häntä suuresti miellyttäneen: häntä iljetti sikäläiset paheet ja kurja siveellisyyden tila, jonka mätää ja turmelusta sivistyksen loistava ulkokuori ei saanut peitetyksi (kats. Nigrinus; De mercede conductis). Siite Lukianos ulotti matkansa Galliaan asti, jossa hän jonkun aikaa toimitti julkisen retoriikan-opettajan virkaa. Sitte tapaamme hänet taas kotonaan Syriassa noin v. 160, samaan aikaan kuin käytiin sotaa Parthilaisia vastaan. Antiochiassa, jonka ihana luonto häntä miellytti, asui hän muutamia vuosia, kunnes hän v. 161 perheineen muutti asumaan Aiheenaan, jonne hän jo kauvan oli halunnut. Täällä hän viihtyi oivallisesti. Täällä vallitsi henki joka häntä miellytti: tapojen yksinkertaisuus, individualisen ajatuksen vapaus, aatteellinen henki, sivistyksen ydin, eikä vaan sen kiiltävä kuori, kuten Roomassa, älyllisen etevyyden valta (Demonax, Nigr.) --- arvokas perintö niiltä ajoin jolloin sen suuret runoilijat, puhujat ja ajattelijat korkealle kohottivat henkisen sivistyksen lippua. Atheenalaiset olivat vieläkin herkkiä huomaamaan kaikkea kaunista, älykästä, viisasta, jopa naurettavaakin. Ei, "Attikan suola" vieläkään ollut kirpelyyttänsä kadottanut. Eipä yleinen siveellinen turmelus, jonka mätätautia koko pakanamailma poti ja jonka vasta kristinusko paransi, ollut heitäkään säästänyt; suhteellisesti näkyy kuitenkin siveellisyys olleen täällä paremmalla kannalla kuin Roomassa. Senkin vuoksi Lukianos täällä paremmin menestyi (ks. Nigr.), ja täällä hän tapasi runsaasti tuota hienoa ivailua ja ja sukkelapuheisuutta, jota hän itse suuresti rakasti.

Näissä oloissa Lukianon henkinen näköala laajeni -- ja hän pääsi täydelleen vapaaksi retoriikan kahleista. Mitäs noista tyhjistä ilmalinnoista, joista todellisuuden vankka pohja puuttui! miksi puhua teennäisistä aineista, kun tosiolot tarjosivat niin runsaasti tosiaiheita! Todellisuutta, olemuksen perusteita Lukianos päätti ruveta tutkimaan, ja kävi siis käsiksi filosofiaan. Vaan eipä tämäkään jäykkine oppisäädelmineen kauan tyydyttänyt hänen vapaamielistä henkeään. Paitsi sitä alkoi hän pian inhota filosofeja itseänsä, joiden elämä ei ensinkään ollut sen kauniin opin mukaista, jota he saarnaelivat. Nuo filosofit kyllä kauniilla sanoilla ylistelivät hyvettä, sielun jaloutta, siveellistä etevyyttä sekä halveksivat kaikkia ulkonaisia etuja, rikkautta, mainetta, elonnautintoja, jota varten he esiintyivätkin ryysyvaatteissa, ulko-asultaan aivan siivottomina -- mutta siihenpä se kaikki supistuikin. Tilaisuuden tarjoutuessa orjailivat he halpoja himoja ja haluja, olivat hävyttömän ahnaita, lihallisia, juomareita, saaliinhimoisia, imartelivat, rahaa saadakseen, rikkaita, olivat keskenään kateellisia, riitaisia, itserakkaita. Kun Lukianos nyt kirjoissaan alkoi kaikkea tuota ulkokullaisuutta ja siveellistä mätää paljastella, ivan ja pilkan pistävillä aseilla valefilosofeja ahdistaa, sai hän heistä katkeria vihamiehiä. [Croiset luulee Lukianon tarkoittavan kuvauksillaan määrähenkilöitä, joita silloiset Atheenalaiset kyllä tunsivat, ehkä semmoisia kuin Thesmopolis, Aguthokles, Hetoimokles, Damis, Julius Pollux y.m.] Erittäin vihasivat häntä Kyynikot, mutta näitäpä hän enimmin härnäilikin. Kuvaava on Peregrinus nimisen kyynikon juttu. Tämä kuuluisa haaveksija poltatti itsensä juhlallisesti roviolla kuoliaaksi Olympiassa äärettömän ihmisjoukon nähden v. 169. Kyynikot ylistivät veljeänsä marttiiraksi, joka tällä vapaaehtoisella sankarinkuololla muka todisti olevansa kaikkia kipuja, jopa kuolonkin kammoa ylempänä. Vaan kun Lukianos todisti, että tuo sankarinkuolema oli vaan hulluuteen asti yltynyttä kunnian himoa, niin siitäkös kyynikot hurjistuivat.

Nyt oli Lukianos kirjailija-alansa löytänyt: se oli tapojen, siveysolojen, ihmisluonteen himojen, haaveitten, oikkujen, taikaluulojen kuvailu ja ivallinen arvostelu. Tällä alalla hän sitte pääasiallisesti pysyi, vaikka kirjoitustapa kyllä muutteli muotojaan mikäli hän laski mielikuvituksensa irremmälle. Teoksia seurasi nyt nopeasti peräkkäin ja hän saavutti suurta menestystä yleisön puolelta.

Lopulla ikäänsä Lukianos taas lähti matkoille, mainettaan ja kukkaroansa kartuttamaan. Vihdoin hän sai korkean keisarillisen virkamiehen paikan Egyptissä, jossa vielä jatkoi kynäilyään entiseen suuntaan. Hänen arvellaan kuolleen noin 200 j.Kr. Commodus keisarin hallitusaikana.

* * * * *

Lukianon nimellä on säilynyt noin 80 teosta, joista kritiikki kuitenkin epäperäisinä erottaa lähes 30. Näitä tulisi meidän nyt nimeltään ja sisällykseltään mainita; kyhäyksemme ahdas ala ei kuitenkaan salli tässä kohden täydellisyyttä. Mainitkaamme vaan tärkeimmät teokset. Kirjaintekijän oma kehitys vaiheineen asteineen määrää myös teosten luokittelun.

1:nen ryhmä sisältää siis nuoruuden teokset, jotka syntyivät silloisen retoriikan vaikutuksesta, jolloin Lukianos itse harjotteli sofistan tointa. Tämä aikakausi kestää siis siihen asti kuin hän noin 40:n vuoden ikäisenä siirtyi Atheenaan. Näissä teoksissa on usein esittelyn aiheena joku moraalinen thema, historiallinen tapaus tai itsessään aivan vähäpätöinen aine. Semmoisia ovat _Tirannintappaja; Phalaris I ja II; Kärpäsen ylistys_ (Suomennettuna Pedag. Tidskriftin n:ssa 1, 1891 "Muinais-aikainen esitelmä" kirj. K. Forsman), varsin sievä jutelma; _Isänmaan ylistys; Hippias; Huone_, josta vasta enemmin; _Ambra_, matkamuistelma Pon seuduilta; _Dipsades; Unelma_, jossa hän unelman muodossa esittää elämäkertaansa; _Kuvat_, jossa sofistain tapaan kaunista naista ylistellään vertaamalla häntä etevimpiin taideteoksiin -- tärkeä taidehistoriallisessa suhteessa, samalla kun se todistaa tekijänsä hienoa taiteenälyä; _Kuvien puolusteeksi; Anacharsis_, jossa vuoroon puolustellaan ja vastustellaan voimistelun merkitystä kasvatukselle; _Toxaris_ eli ystävyydestä; _Ei ole panetteluja uskominen; Kuinka on historiaa kirjoittaminen_, oivallinen esitelmä, joka ensin näyttää kuinka historiaa ei saa kirjoittaa -- ei saa omia johtajia liioin ylistää eikä vihollista mustaksi maalata, vältettäköön tarujuttuja, asiallisia virheitä ja sotkua, ei saa orjallisesti matkia Thukydidesta y.m. -- ja sitten vaatii historioitsijalta valtiotieteen tuntemista, selvää elävää esitystapaa, puolueettomuutta; _Nigrinus_ eli filosofien tavoista; y.m. Nämä eivät ole tyhjiä deklamatsioneja, vaan niissä tavataan älyää ja pontevuutta, jopa usein jo sukkelaa ivaakin. Sen lisäksi Lukianos jo muutamissa alkaa kääntää selkänsä sofistiikalle ja hakea todellisempaa pohjaa. Hän tutustuu Platonin filosofiaan, pyrkien olemusta todellisemmin käsittämään. Vaan jos hän toivoi sillä tiellä löytävänsä tyydytystä ja onnea, niin pian hän huomasi pettyneensä. Tämän tunnustuksen lausuu hän _Hermotimos_ kirjassaan, jossa hauskasti jutellaan filosofien opeista ja dogmeista, joita tekijä ei hyväksy.

Tämä kirjoitelma sopii siis 2:sen sarjan alottajaksi. Aiheet on todellisuudesta otettu, mutta mielikuvitus ei vielä lentele korkealle. Tässä Lukianolle selveni hänen alansa -- tapojen ja olojen satiirillinen arvostelu. Sen alaiseksi filosofit ensiksi joutuivat. Samaan suuntaan käy sitte _Parasiitti_ l. Norkkovieras, _Valheen ystävä_ ja _Vieraspidot_, kolme tapain kuvaelmaa, täynnä sukkelaa ivaa ja purevaa pilkkaa, jolla eräitä epäkohtia tarkastellaan. Vieraspidoissa filosofit, nuo muka malli-ihmiset, joutuvat tukkanuottasilla ja siinä ne kaikki, stoalaiset, akademilaiset, peripateetikot y.m. ottelevat yhdessä sekamelskassa. Toinen kohta kuvailee oivasti filosofien herkkusuisuutta ja ahmivaisuutta. Hyvin perehtynyt kun Lukianos oli klassilliseen kirjallisuuteen, alkoi hän siitä etsiä mallia ja esikuvia esitystavallensa. Siksi sopi hyvästi n.s. "keskimmäinen" ja "uusi Attikan ilvenäytelmä" (Antifanes, Menandros), jotka niinikään olivat tapojen maalailua ja sen lisäksi noudattivat säyseämpää kuvausvoimaa, samoin kuin Lukianoskin vielä. Tältä alalta on myös _Dialogi meretricii_.

3. Kerran ivan ja ilveilyn tielle päästyään edistyy Lukianos siinä edistymistään, ja uutena momenttina tulee entistään vilkkaampi kuvituskyky. Tässä on nähty vaikutusta erään Menippos nimisen kyynillisen filosofin puolelta, jonka keksimä n.s. "satira Menippea" vivahti samaan suuntaan. Tekijä jättää todellisuuden jokapäiväiset, olot ja liikkuu haave-ilmoissa, josta hän kyynelisen filosofin silmällä syvemmälti voi tarkastella ihmisen elin-ehtoja ja tarkoitusta ja sen johdosta vapaammin ilveillä olevia oloja ja henkilöitä. Tätä mielialaa ja henkeä lausuu seuraavat kirjoitukset: _Nekyomanteia_, keskustelma, jossa Menippos käy manalassa elon ongelmoita selville saamassa, syntyjä syviä tiedustamassa; _Vainajien keskustelut_, sekin uskonnollista puolta kosketteleva, näyttää miten ihminen manalassa riisutaan aivan paljaaksi: kaikki mikä hänelle täällä oli suurta ja hauskaa, valta, voima, komeus, loisto, rikkaus, ei maksa siellä mitään; ainoastaan hyve antaa hänelle arvoa; -- _Kronon kirjeet, Kronosolon_ esittelevät maallisen tavaran epätasaista jakoa ja siitä aiheutuneita, usein naurettavia epäkohtia. Sitte seuraa sarja teoksia, joissa fantastisen sommittelun kehissä ilmaantuu epäilijän henki, laskien pilan alaiseksi kansan uskontoa, jumalaisopin heikkoja kohtia. _Ikaromenippos_, jossa Menippos Ikaron siivillä singaiseksen taivaasen kysymään Zeus isältä tarkempia tietoja tään mailman menoista, näyttää, mihin naurettavan mielettömiin johtopäätelmiin joudutaan otaksumalla kaitsentoa, joka pitää ihmisten tuhansista pikkutouhuista huolta. Samaan suuntaan käyvät _Kumoon-todistettu Zeus, Jumalien keskustelut, Merikeskustelut, Kronon-juhla_. Ensinmainitussa Zeus pannaan pahaan pulaan nokkelilla kysymillä: "Jos muuttumaton kohtalo hallitsee, mitä tointa sitte on jumaloilla? ja mitä hyvää uhreista ja rukouksista?" Zeus vastaa: "jumalat panevat kohtalon päätökset toimeen, uhrit ovat heikomman kunnioitus mahtavampaansa kohtaan." "Kuinka kunnioittaa jumalia, joissa ei ole pyhyyttä vähääkään, jotka ovat haureellisia, toraisia j.n.e.? Ja jos välttämätön kohtalo vallitsee, niin eihän ihminen silloin ole edesvastuun-alainen?" Zeus suuttuu eikä voi vastata mitään. -- Muissa taas ivataan ja pilkataan jumalaistarujen epäsiveellisiä ja naurettavia puolia; jumalat istuvat syytettyjen penkillä, heitä moititaan ankarasti ja purevalla ivalla heidän monista ilkitöistään, julmuudesta, siveettömyydestä j.n.e. Zeus ja Kronos koettavat puolustella itseään, mutta Prometheus on ankara asianajaja, ja nolosti edelliset selviytyvät jutusta. Tarujen ja runojen aiheella luopi Lukianos vilkkaita draamallisia kohtauksia, tapauksia jumalien arkielämästä, joissa nämä esiintyvät koomillisessa valossa. Niissä puhaltaa aina satiirin viima, varsinkin kohdaten Zeuksen monia lempiseikkailuja. -- Vilkkaan mielikuvituksensa vuoksi mainittakoon tässä myös _Tosihistoria_, joka terveen järjen kannalta sukkelasti ivaa runoilijain ja muutamien historioitsijain hullunkurisia rosvojuttuja; Lukianos parodioitsee näitä keksimällä ja vakaalla naamalla muka totena kertoillen vielä kahta kummallisempia ja mahdottomampia seikkoja.

4. Vielä ylemmäs Lukianon satiirinen fantasia ponnahtaa, kun hän yhä selvemmin rupee Attikan vanhaa huvinäytelmää, Aristofanesta ja Eupolista, mukailemaan. Tähän asti on vaan pari kolme henkilöä keskenään jutellut, vaan nytpä näkymölle astuu niitä koko joukko ja toiminta käy yhä vilkkaammaksi, yhä enemmin draaman tapaan. Tekijän keksintö on entistään rohkeampi, nerokkaampi. Tarkoitus selviää selviämistään. Tämmöisiä ovat: _Tiranni_, joka ijäisyyden valossa punnitsee ihmiselämän eri kohtia ja tiloja; niinpä Charon nauraa Hermestä, jonka niskalle tuhansia pikkutoimia sälytellään. _Kukko eli unelma_, keksinnöltään hauska ja sukkela, parantaa rikkautta himoavan Mikyllos suutarin siitä kivusta. (Mainio sivukohtaus on tässä, kun sairas Thesmopolis ei anna taudin estää itseään tulemasta filosofin velvollisuutta tekemään herkkupöydässä!). Elävästi sommiteltu on myös _Charon_; siinä Charon ja Hermes korkealta vuorelta katselevat sitä ihmis-himojen, halujen, puuhien ja touhujen tohinaa joka kaikessa pienuudessaan ja turhuudessaan vilisee täällä alhaalla. Siveyttä ja uskontoa käsittelevät puolittain ivaten dialogit: _Prometheus_, joka terveen järjen nimessä soimaa Zeusta ja puolustaa omantunnon oikeutta noita vanhoja mörköjuttuja vastaan, samalla kun hän Zeuksen käskystä naulataan kiinni Kaukason kylkeen; _Jumalien kokous; -- Zeus murhenäyttelijänä_, jossa kaksi filosofia väittelee jumalain kaitsennosta ja jumalat koomillisessa mielenjännityksessä kuuntelevat odottaen väittelyn loppupäätöstä. Epikurolainen kumoo vastustajansa, ja Zeus on täytenä nollana noita kapinoivia vapaa-ajattelijoita vastaan.

Toisissa kirjoitelmissa Lukianos panee filosofit kovin ahtaalle. _Vitarum audio_, draamallista eloa uhkuva, koomillinen huutokauppa-kohtaus, jossa Hermes myytäväksi tarjoo kaikenlaisia filosofien edustamia ja ylistämiä elämiä. Tätä menettelyä puolustaa sitten kappale _Kalastaja_, jossa fantastisella kalastuskeinolla oikeat ja väärät filosofit erotellaan toisistaan. Samaa henkeä puhuu _Kaksinkertainen syytös_, jossa Lukianos puolustaikse sekä filosofiaa että retoriikkaa vastaan ja samalla moittii kumpaakin, toista siitä että filosofit ovat niin riidanhaluisia, sanansaivartelijoita, itsepäisiä, toista siitä että se on veltostunut, ettei siinä ole sitä pontta ja perää kuin esim. Demostheneen aikoina, että se kähertelee tukkaansa ja maalaa poskensa erästen naisten tapaan; siitäpä sille kerttyykin sulhoja jotka juovuspäissä sen ovella jyristävät... _Peregrinon kuolema_ ja _Pakolaiset_ pilkkaavat, semminkin jälkimmäinen kyynikkoja ("koirafilosofeja"): he ovat muka ottaneet vaan koirien pahat tavat -- haukkuvat, ovat nälkäisiä ja hävyttömiä, hännittelevät niitä keiltä tietävät herkkupaloja saavansa --, mutta koiran hyvät puolet, valppaus, uskollisuus, on heiltä jäänyt huomaamatta. _Toivomukset_ -- mikä toivoo mitäkin: rahaa valtaa y.m., mutta toiveet on vaan unelmia -- todistaa rohkeaa mielikuvattia, mutta iva on jo väljähtynyt. _Timon'ista_ vasta enemmin.

Lopuksi on vielä useita kirjoitelmia joita on vaikea tarkalleen ryhmitellä. Semmoisia ovat m.m. _Oppimatonta monien kirjain haalijaa vastaan_, sapellinen hyökkäys; _Puhujain opettaja_, jossa sofistat ja reetorit (Pollux?) saavat selkäänsä; _Lexiphanes_, ivailu attikistain sanansaivartelua, vanhentuneitten tai teeskeltyjen sanain ja sananparsien tavottelua; -- _Palkatut_ on satiiri filosofeja vastaan jotka matelevasti orjailevat rikkaita Roomalaisia, muuten Lukianon paraimpia kappaleita.

Lopulla ikäänsä Lukianos tyyntyi ja valeli niukemmalta satiirin sappea. Merkittäköön kaksi elämäkertaa, ja niissä kaksi vastakohtaa _Demonax_, Lukianon ystävä, ihmisen ja filosofin malli, siveellinen, vakaa, vilpitön, ja _Alexander l. vale-profeetta_ petturi ja ulkokullattu. -- Muut vähäpätöisemmät kirjaset jääkööt mainitsematta.

Näiden monien teosten sisällykseen olemme vain muutamin sanoin saattaneet kajota. Mutta niiden kehissä liikkuu vilkkaassa vilinässä kokonainen mailma, koko silloinen aika sivistys-oloineen, omituisine ilmiöineen ja epäkohtineen, jotka tarjosivat rikasta aihetta Lukianon moisen kritikoitsijan terävälle kynälle. Antiikin loistava sivistysmailma on hajoomaisillaan, uuden hengen viimojen puhaltaessa. Millä mielin Lukianos tätä näkee? Hän huomaa ajan potevan kuolintautia, mutta lääkettä hän ei siihen keksi eikä juuri haekaan. Ainoa keino olisi kenties palata entisiin ihanteihin -- mutta se oli mahdotonta, historian pyörää ei voi takaperin vierittää. Siis jäi hänelle vaan toimeksi katsella tuota häviötä, paljastaa aikansa paheita ja vammoja, irvistellä niitä.