Part 3

"Taivaan tahto on täytetty", lausui hän synkän juhlallisesti. "Minun ei sovi valitella, mutta kuolemaani saakka uskollisena puolisolleni en anna minkään maallisen liiton itseäni hänestä erottaa. Stanislausta murehtia, hänen ja meidän puolestamme rukoilla -- se olkoon nyt kohtaloni, eikä mikään saa minua siitä estää."

Kreivi Nepomukilla oli täysi syy uskoa, että Hermenegildan sielussa kytenyt mielipuolisuus oli purkautunut tuollaiseksi harhanäyksi. Ja kun Hermenegilda nyt alkaisi rauhallisesti, luostarimaisesti surra puolisoaan, jolloin tulisi loppu hänen entisestä hurjastelevasta, levottomasta hyörinästään, niin tuntui hänen isästään tämä uusi vaihe huojennukselta, ja sitten olisi täysi parannus piankin mahdollinen, kun kreivi Stanislaus saapuisi kotimaahan.

Kun kreivi Nepomuk joskus sattui lausumaan jonkun sanan haaveista ja harhanäyistä, hymyili Hermenegilda surullisesti, painoi uutta kultasormustaan huuliaan vasten ja kostutti sitä kuumilla kyynelillä. Kreivi Nepomuk huomasi ihmeekseen, että tuo sormus todellakin oli vieraalta taholta; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä tyttärensä hallussa, mutta kun tietysti saattoi monella tapaa selittää, kuinka se oli joutunut Hermenegildalle, ei hän katsonut edes olevan aihetta sen alkuperää tutkia. Tärkeämpi hänestä oli se surettava viesti, että kreivi Stanislaus oli joutunut vihollisen vangiksi.

Hermenegilda alkoi omituisella tavalla sairastella; usein hän valitti tuntevansa merkillistä vaivaa, jota ei suorastaan osannut taudiksi sanoa, mutta joka salaperäisesti värisytti koko hänen olentoaan.

Näihin aikoihin saapui ruhtinas Z. puolisonsa kera. Ruhtinatar oli, Hermenegildan äidin varhain kuoltua, ollut hänen huoltajanaan, ja jo tämänkin vuoksi otti Hermenegilda tätinsä vastaan niin hellästi kuin olisi hänen oma lapsensa.

Hermenegilda aukaisi entiselle vaalijalleen koko sydämensä ja valitti haikein mielin, että vaikka hänellä oli kaikkein vakuuttavimmat todisteet niiden asianhaarain luotettavaisuudesta, jotka koskivat hänen todella tapahtunutta vihkimistään Stanislauksen puolisoksi, häntä kuitenkin moitittiin mielenvikaiseksi haaveilijaksi. Ruhtinatar oli saanut kuulla kaikki, ja hänellä oli nyt itselläkin tilaisuus huomata Hermenegildassa mielenhäiriön merkkejä, minkä vuoksi hän viisaasti kyllä varoi väittämästä vastaan, tyytyen vain lohduttamaan nuorta sukulaistaan sillä, että aikaa myöten kaikki selviäisi ja että oli parasta hurskaassa nöyryydessä kokonaan alistua taivaan tahtoon.

Sensijaan kävi ruhtinatar tarkkaavammaksi, kun Hermenegilda puhui hänelle ruumiillisesta voinnistaan ja kuvaili niitä omituisia puuskia, jotka tuntuivat häiritsevän hänen sisällistä olemustaan. Ruhtinattaren nähtiin pitävän Hermenegildaa tuskallisen huolellisesti silmällä, ja hänen huolestuksensa näytti pahenevan sen mukaan kuin Hermenegilda ilmeisesti alkoi sairaalloisesta tilastaan toipua. Kuolonkalpeat posket ja huulet saivat jälleen punaisen värinsä, silmistä katosi kaamean jylhä loiste, ja katse kävi lempeäksi ja levolliseksi; laihtumisen sijaan tuli takaisin yhä huomattavampi muotojen pyöreys, -- sanalla sanoen, Hermenegilda puhkesi kukoistukseen täydessä nuoruudessa ja kauneudessa.

Mutta ruhtinatar näkyi pitävän häntä entistä sairaampana kysellen häneltä: "Kuinka on laitasi, lapsi kulta, kuinka voit, miltä tuntuu?" Ja jos Hermenegilda vain vähänkin huoahti tai joskus kalpeni, tuli hänen tätinsä kasvoille syvän huolestuksen ilme.

Kreivi Nepomuk, ruhtinas ja ruhtinatar neuvottelivat, mitä tästä oikeastaan lopulta tulisi, kun Hermenegilda oli saanut päähänsä sen järkkymättömän uskon, että hän oli Stanislauksen leski.

"Minusta tuntuu, ikävä kyllä", virkkoi ruhtinas, "että hänen hulluutensa pysyy parantumatta, sillä ruumiillisesti hän on kerrassaan terve ja ravitsee mielipuolisuuden myrkyttämää sieluaan täysin voimin. Niin", jatkoi hän, ruhtinattaren tuijottaessa eteensä tuskaisin katsein, "hän on peräti terve, vaikka häntä ihan tarpeettomasti ja hänen omaksi vahingokseen hoidetaan kuin sairasta, hemmoitellaan ja kaikenlaisella huolenpidolla rasitetaan."

Ruhtinatar, johon nämä sanat koskivat, kiinnitti nyt silmänsä kreivi Nepomukiin ja sanoi kiireesti ja päättävästi:

"Ei, Hermenegilda ei ole sairas, mutta jollei täytyisi muuten pitää mahdottomana, että hän olisi voinut hairahtua, niin tahtoisin varmasti väittää, että hän on siunatussa tilassa."

Sen sanottuaan hän nousi ja poistui huoneesta. Kuin salaman satuttamina tuijottivat nyt kreivi Nepomuk ja ruhtinas toisiinsa. Jälkimäinen alkoi ensiksi puhua ja arveli, että hänenkin vaimollaan saattoi toisinaan olla mitä kummallisimpia harhanäkyjä. Mutta kreivi Nepomuk sanoi hyvin vakavasti:

"Ruhtinatar on kyllä siinä kohden oikeassa, että sensuuntaista hairahdusta Hermenegildan puolesta on kerrassaan mahdoton kuvitella. Mutta kuuleppa, mitä sinulle nyt sanon. Kun Hermenegilda eilen meni ohitseni, tuli minunkin mieleeni sama hullu ajatus: -- Katsoppas vain tuota, nuori leski näkyy miehensä kuoleman jälkeen saavan pienokaisen. -- Semmoinen päätön kuvitelma saattoi johtua vain siitä, että silmäilin hänen pyöristynyttä vartaloaan, mutta kun se ajatus sittenkin lensi mieleeni, niin voinet kai pitää luonnollisena, että ruhtinattaren huomautus herätti minussa haikeata huolta, niin, suorastaan tuskallista hämmästystä."

"Tässä ei siis auta muu", vastasi ruhtinas, "kuin jättää asia lääkärin tai kätilön ratkaistavaksi, ja sillä tapaa saadaan joko vaimoni malttamaton johtopäätös kumotuksi taikka sukumme häpeä todetuksi".

Monta päivää olivat molemmat epätietoisia, miten tässä oikeastaan pitäisi menetellä. Kumpikin epäili yhä enemmän Hermenegildan tilaa. Viimein he vaativat ruhtinatarta päättämään, mitä oli tehtävä. Tämä ei hyväksynyt sitä, että sallittaisiin jonkin kenties suulaan lääkärin sekaantua asiaan, ja arveli muuten, että vierasta apua tarvittaisiin kaiketi vasta viiden kuukauden kuluttua.

"Mitä apua?" huudahti kreivi Nepomuk kauhistuneena.

"No ettekö ymmärrä -- eihän nyt enää ole mitään epätietoisuutta", jatkoi ruhtinatar kovemmalla äänellä, "joko Hermenegilda on katalin teeskentelijä, mitä koskaan on maan päällä ollut, taikka tässä piilee jokin tutkimaton salaisuus -- pääasia on sittenkin, että hän on raskaana!"

Ihan jäykistyneenä kauhusta kreivi Nepomuk ei saanut sanaakaan suustaan. Kun hän sitten vihdoin oli työläästi malttanut mielensä, pyysi hän hartaasti, että ruhtinatar koettaisi millä hinnalla tahansa tiedustella Hermenegildalta itseltä, kuka onneton mies oli hänen perheelleen tuottanut tämän haihtumattoman häväistyksen.

"Tällä hetkellä", vastasi ruhtinatar, "ei Hermenegilda vielä aavista, että olen päässyt selville hänen tilastaan. Mutta kohta kun hänelle sen suoraan sanon, luulen saavani kaikki kuulla. Hänen täytyy silloin niin säikähtyä, että teeskentelijän naamio vasten tahtoakin ratkeaa, taikka hänen viattomuutensa tulee jollakin ihmeellisellä tavalla ilmi, vaikken nyt osaa kuvitellakaan, kuinka se olisi mahdollista."

Vielä samana iltana oli ruhtinatar kahdenkesken Hermenegildan kanssa, jonka kehittyminen äidiksi näkyi joka hetki edistyvän. Silloin ruhtinatar tarttui neito-raukan molempiin käsivarsiin, katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi purevalla äänellä:

"Kultaseni, sinä olet raskaana!"

Hermenegilda loi kuin taivaallisesta hurmauksesta kirkastuneen katseensa korkeuteen ja huudahti kaikkein ihastuneimmalla äänensävyllä: "Oi äiti, äiti, tiedänhän minä sen! Jo kauvan olen tuntenut, että vaikka kallis puolisoni kaatui hurjien vihollisten murhalyönneistä, minusta sittenkin tulisi niin sanomattoman onnellinen. Niin, tuo maallisen autuuteni korkein hetki elää minussa edelleen, minä saan hänet jälleen takaisin, rakkaan puolisoni, siinä kalliissa pantissa, joka ihanasta liitostamme syntyy."

Ruhtinattaresta tuntui, kuin kaikki alkaisi pyöriä hänen silmissään, kuin menisi häneltä kaikki tajunta sekaisin. Hermenegildan ilmeessä hehkuva totuus, hänen ihastuksensa, hänen kasvojensa todellinen kirkastus ei sallinut kuvitellakaan teeskentelyä, petollisuutta, mutta toiselta puolen saattoi vain pähkähullu panna arvoa hänen merkilliseen väitteeseensä. Tämä jälkimäinen johtopäätös sai ruhtinattaren niin valtoihinsa, että hän työnsi Hermenegildan luotaan ja huusi kiivaasti:

"Mieletön! Onko siis jokin uni toimittanut sinut tähän tilaan, joka tuottaa meille kaikille häpeää? Luuletko todellakin, että voit typerillä saduilla minua pettää? Malta mieltäsi -- muistele uudestaan, mitä sinulle on viime aikoina tapahtunut! Jos kadut ja tunnustat, voit ehkä vielä sovittaa hairahduksesi."

Kyynelten virratessa, aivan nääntyneenä haikeasta tuskasta Hermenegilda vaipui tätinsä eteen polvilleen ja vaikeroitsi:

"Siis sinäkin, joka olet minua vaalinut kuin oma äiti, soimaat minua haaveksijaksi, sinäkään et usko, että kirkko on minut yhdistänyt Stanislaukseen, että minä olen hänen vaimonsa? Mutta katsoppa tätä sormusta sormessani! Ah, mitä sanoisinkaan -- tiedäthän missä tilassa nyt olen, eikö sekään riitä sinulle todistamaan, etten ole pelkkää unta nähnyt?"

Ruhtinatar sai suureksi kummakseen huomata, ettei Hermenegildan mieleenkään tullut minkään siveellisen lankeemuksen ajatus, -- ettei hän ollut sentapaista viittausta lainkaan käsittänyt.

Painaen ruhtinattaren käsiä rintaansa vasten Hermenegilda rukoili hartaasti, että hän edes nyt, kun äidiksitulo ei suonut sijaa millekään epäilykselle, uskoisi heidän avioliittonsa olleen todellisen, eikä kokonaan hämmentynyt, suunniltaan joutunut rouva lopulta enää tiennyt mitä olisi sanottava onnettomalle neidolle, millä tapaa hänen yleensä oli koetettava päästä sen salaisuuden perille, joka tässä tietysti piili.

Vasta muutaman päivän kuluttua hän selitti puolisolleen ja kreivi Nepomukille, ettei Hermenegildalta, joka väitti olevansa miehestään raskaana, voinut saada muita tietoja kuin minkä hän sielunsa sisimmässä itse uskoi olevan totta. Vihastuneina soimasivat miehet Hermenegildaa teeskentelijäksi, ja varsinkin vannoi kreivi Nepomuk, että elleivät lievät keinot saisi hänen tytärtään luopumaan mielettömästä aiheestaan tyrkyttää hänelle mokomaa hassua juttua, niin hän turvautuisi ankariin toimenpiteisiin.

Ruhtinattaren mielestä sitävastoin olisi kaikki kovuus hyödytöntä julmuutta. Hän oli näet siitä varma, kuten hän lausui, ettei Hermenegilda vähääkään teeskennellyt, vaan kaikesta sielustaan uskoi omia sanojaan. "Maailmassa on", jatkoi hän, "vielä monta salaisuutta, joita emme kykene selvittämään. Entä jos ajatusten elävällä yhteistoiminnalla voisi olla myös ruumiillista vaikutusta, -- jos henkinen yhteys Stanislauksen ja Hermenegildan kesken olisi saattanut hänet tähän tilaan, jota emme osaa selittää?"

Huolimatta kaikesta suuttumuksestaan, onnettoman hetken tuskallisuudesta, eivät ruhtinas ja kreivi Nepomuk voineet olla ääneen hohottamatta, kun ruhtinatar lausui tämän olettamuksen, jota he nimittivät nerokkaimmaksi keksinnöksi, millä ihmisestä yritettiin luoda taivaallinen olento. Ruhtinatar punastui ja sanoi suoraan, ettei raakojen miesten aisti pystynyt semmoista käsittämään. Muuten koko se suhde, johon tuo hänen nyt saamansa vakaumuksen mukaan aivan viaton lapsiparka oli joutunut, oli hänen mielestään loukkaava ja inhottava, eikä hän nähnyt ympäristön häijyyden ja pilkan välttämiseksi muuta parempaa keinoa kuin että hän ja Hermenegilda yhdessä lähtisivät matkalle, jota hän oli jo suunnitellut.

Kreivi Nepomuk hyväksyi tämän ehdotuksen mielellään, sillä kun Hermenegilda itse ei lainkaan pyrkinyt salaamaan raskaudentilaansa, niin täytyi hänet todellakin toimittaa pois tuttujen piiristä, jos tahdottiin hänen mainettaan säästää. Ja kun oli päätetty näin menetellä, tunsivat kaikki mielensä keventyvän.

V.

Kreivi Nepomuk ajatteli tuskin enää vähääkään sitä salaisuutta, joka ensin oli häntä niin säikäyttänyt, nähdessään olevan mahdollista, että se pysyisi salassa maailmalta, jonka pilkka hänestä tuntui katkerimmalta. Ruhtinas Z. puolestaan oli järkevästi sitä mieltä, että ottaen lukuun merkillisen asiain tilan ja Hermenegildan vilpittömän mielenlaadun todellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin jättää ihmeellisen ongelman ratkaisu ajan haltuun.

Mutta juuri silloin, kun oltiin aikeissa ryhtyä päätetyn matkan valmistuksiin, saattoi kreivi Xaver von R:n äkillinen ilmestyminen kaikki uuteen pulaan, uuteen murheeseen.

Tuimasta ratsastuksesta kuumana, yltyleensä pölyisenä, niin hädissään kuin hurjan intohimon riivaamana hän syöksi saliin ja huusi tervehtimättä, kaiken säädyllisen laiminlyöden, kovalla äänellä:

"Hän on kuollut, kreivi Stanislaus! Ei hän joutunut vangiksi, ei, -- viholliset hakkasivat hänet maahan -- tässä ovat todistukset!"

Samalla hän pisti monta kiireesti esille ottamaansa kirjettä kreivi Nepomukin käteen. Tämä alkoi säikähtäneenä lukea.

Ruhtinatar kurkisti myös papereihin, mutta oli tuskin lukenut muutaman rivin, kun löi kätensä yhteen, kohotti katseensa taivasta kohti ja huudahti tuskallisesti:

"Hermenegilda! Voi lapsiparkaa! Mikä tutkimaton salaisuus!"

Hän oli huomannut, että Stanislauksen kuolinpäivä oli juuri sama, jonka Hermenegildakin oli maininnut, -- että kaikki oli niin tapahtunut, kuin hän oli kohtalokkaana hetkenä ilmestyksessä nähnyt.

"Hän on kuollut", sanoi Xaver kiireesti ja tulisesti. "Hermenegilda on vapaa, eikä nyt ole enää mitään vastassani, ei mikään estä minua, joka rakastan häntä kuin elämääni! Minä pyydän häntä puolisokseni."

Kreivi Nepomuk ei kyennyt vastaamaan. Ruhtinas otti nyt suunvuoron ja selitti, että eräiden asianhaarain vuoksi oli aivan mahdotonta nyt suostua hänen kosintaansa, ettei hän tällä kertaa saisi edes nähdä Hermenegildaa, ja että hänen siis olisi parasta jälleen poistua niin kiireesti kuin oli tullutkin. Xaver vastasi hyvin tietävänsä Hermenegildan häiriintyneen mielentilan, josta arvatenkin oli puhe, mutta tätä hän tahtoi sitä vähemmän pitää minään esteenä, kun juuri hänen liittonsa Hermenegildan kanssa tekisi tuosta sairaloisesta tilasta lopun.

Ruhtinatar vakuutti hänelle, että Hermenegilda oli vannonut pysyvänsä Stanislaukselleen uskollisena kuolemaansa asti, siis hylkäisi kaikki muut kosijat eikä sitäpaitsi enää ollut kotona. Silloin Xaver nauroi ja arveli, ettei hänelle ollut tarpeen muiden kuin isän suostumus; Hermenegildan hellyttäminen piti muka jättää vain hänen omaksi huolekseen.

Aivan julmistuneena nuorukaisen rajusta tunkeilevaisuudesta selitti kreivi Nepomuk, että hänen oli kerrassaan turha toivoa suostumusta esitykseensä ja että hänen pitäisi muitta mutkitta heti lähteä tiehensä. Kreivi Xaver tuijotti häneen jäykästi, aukaisi oven eteiseen ja huusi siellä, että palvelijan oli kohta tuotava matkalaukku sisään, riisuttava hevoset valjaista ja vietävä ne talliin. Silloin hän astui jälleen saliin, heittäytyi ikkunan viereiseen nojatuoliin ja ilmoitti ihan levollisesti ja vakavasti, että ennenkuin hänen olisi annettu tavata ja puhutella Hermenegildaa, voitaisiin hänet vain ilmeisellä väkivallalla ajaa ulos.

Kreivi Nepomuk vastasi hänen siinä tapauksessa saavan valmistautua hyvin pitkälliseen oleskeluun täällä ja muuten tyytyä siihen, että hän, talon isäntä, poistui kotoaan. Kaikki, kreivi Nepomuk, ruhtinas ja tämän puoliso, lähtivät nyt salista toimittaakseen Hermenegildan täältä pois niin pian kuin mahdollista.

Mutta sattuma oli niin sovittanut, että Hermenegilda juuri sillä hetkellä, vastoin tapaansa, oli mennyt puistoon. Xaver silmäili ulos akkunasta, jonka likellä istui, ja näki hänen kaukana kävelevän. Kohta hän hyökkäsi puistoon ja saavutti viimein Hermenegildan, joka oli menossa puiston etelälaidassa olevaan kohtalokkaaseen huvimajaan. Missä tilassa Hermenegilda nyt oli, sen saattoi melkein kenen tahansa silmä havaita.

"Armias taivas", huudahti Xaver seistessään Hermenegildan edessä, mutta syöksi sitten heti hänen jalkainsa juureen, vannoi hänelle hehkuvinta rakkautta ja rukoili hellyttävimmällä äänellä, että Hermenegilda suostuisi ottamaan hänet kaikkein onnellisimmaksi puolisokseen.

Aivan suunniltaan kauhusta ja yllätyksestä Hermenegilda vastasi hänelle, että vain häijy sallimus oli voinut hänet toimittaa tänne rauhan häiritsijäksi, ja vakuutti moneen kertaan olevansa rakastetulle Stanislaukselle uskollinen viimeiseen hengähdykseen asti, niin ettei koskaan rupeisi toisen miehen vaimoksi. Mutta kun Xaver ei sittenkään lakannut pyytämästä ja lempeään tarjoomasta, -- kun hän vihdoin riehuvan intohimonsa villitsemänä muistutti Hermenegildalle, että tämä oli väärässä, koska kerran jo oli juuri hänelle suonut ihanimman rakkautensa hetken, -- kun hän maasta ponnahtaen tahtoi sulkea neidon syliinsä, silloin työnsi Hermenegilda kuin hengenhädässä hänet luotaan kasvoilla kammon ja ylenkatseen ilme ja huusi:

"Kurja, itsekäs hölmö, yhtä vähän kuin vallassasi on tuhota sitä suloista panttia, mikä minulla on liitostani Stanislauksen kanssa, yhtä vähän voit minua vietellä rikollisesti luopumaan uskollisuudestani! Pois näkyvistäni!"

Xaver heristi hänelle nyrkkiään, päästi pilkallisen hohotuksen ja karjaisi:

"Mieletön, itsehän rikoit tuon typerän valasi. Se lapsi, jota nyt rintasi alla kannat, minun lapseni se on, minun sinä annoit itseäsi hyväillä juuri tuossa paikassa, minun rakastajattareni sinä olit ja siksi jäätkin, ellen sinua puolisokseni korota."

Hermenegilda iski häneen sellaisen katseen, jossa paloi helvetin tuli, sitten hän parkaisi hurjasti: "Hirviö!" ja luhistui kuin halvauksen tapaamana maahan.

Ikäänkuin kaikkien raivotarten vainoamana karkasi Xaver nyt takaisin kartanoon ja kohtasi ensiksi ruhtinattaren, jota hän tarttui käteen ja veti mukanaan sisälle.

"Hän on inhoten hylännyt minut -- lapsensa isän!"

"Taivaitten nimessä! Sinäkö se olet, Xaver? Voi Jumalani! Sano, kuinka se on mahdollista?" huusi ruhtinatar kauhusta väristen.

"Kirotkoon minua kuka tahansa", jatkoi Xaver maltillisemmin, "mutta jos miehessä hehkuu veri niinkuin minussa, joutuu hän niinkuin minäkin sellaisena hetkenä syntiä tekemään. Näin se tapahtui: Huvimajassa tapasin Hermenegildan ihmeellisessä tilassa, jota en osaa kuvata. Hän makasi kuin sikeästi nukkuen ja unia nähden leposohvalla. Tuskin olin astunut ovesta sisään, kun hän nousi, tuli luokseni, tarttui käteeni ja kulki kanssani juhlallisin askelin huvimajan takimmaiseen päähän. Siellä hän polvistui, minä samoin, hän rukoili, ja pian huomasin, että hän oli näkevinään edessään papin. Hän otti sormestaan sormuksen ja ojensi sitä pappia kohti, minä otin sen ja pistin hänen sormeensa toisen sormuksen, jonka vedin sormestani. Sitten hän vaipui kiihkeimmän lemmen hurmiossa syliini -- -- Kun sieltä pakenin, lepäsi hän sikeässä, tajuttomassa unessa."

"Kauhea mies! Suunnaton konnantyö!" huusi ruhtinatar malttinsa menettäneenä.

Nyt tulivat myös kreivi Nepomuk ja ruhtinas saapuville, ja pian saivat hekin kuulla Xaverin tunnustuksen. Kuinka syvästi loukkasikaan ruhtinattaren herkkää tunnetta se havainto, että Kaverin ilkityö oli miesten mielestä hyvinkin anteeksiannettava ja sai selityksensä hänen läheisestä suhteestaan Hermenegildaan!

"Ei", sanoi ruhtinatar, "ei koskaan Hermenegilda suostu sen miehen puolisoksi, joka on uskaltanut helvetin kavalan hengen tavalla myrkyttää hänen elämänsä korkeimman hetken hirveimmällä rikoksella."

"Hänen tulee siihen pakko", vastasi Xaver kylmän halveksivasti, "jos mielii maineensa pelastaa -- minä jään tänne, ja asia saadaan kyllä järjestetyksi -- --"

Sillä hetkellä kuului eteisestä melua, -- sinne kannettiin Hermenegildaa, jonka puutarhuri oli tavannut huvimajassa tainnoksissa. Hänet tuotiin saliin ja laskettiin sohvalle. Ennenkuin ruhtinatar kerkisi estämään, astui Xaver lähemmäksi ja tarttui Hermenegildan käteen.

Mutta samassa ponnahti Hermenegilda seisaalle, päästi suustaan kauhistuttavan huudon, joka ei ollut ihmisäänen kaltainen, ei, vaan muistutti petoeläimen vihlaisevaa karjaisua, ja tuijotti kreiviin salamoivilla silmillään kasvojen hirveästi vääristyessä.

Xaver horjahti kuin kuolettavan salamaniskun kohtaamana ja sopersi tuskin ymmärrettävästi: "Valjastakaa!" Ruhtinattaren viittauksesta hänet talutettiin portaita alas. "Viiniä, viiniä!" huusi hän, kulautti kurkkuunsa muutaman lasillisen, hyppäsi sitten vahvistuneena ratsunsa selkään ja nelisti tiehensä.

VI.

Hermenegildan mielentila, joka näytti piintyneestä haaveilusta pahenevan hurjaksi raivoksi, vaikutti myös muutoksen kreivi Nepomukim ja ruhtinaan arvosteluun. Nyt vasta heille selvisi, kuinka kauhea ja sovittamaton Xaverin teko oli. He tahtoivat lähettää noutamaan lääkäriä, mutta ruhtinatar hylkäsi kaiken lääkärinavun, kun hänen mielestään sopi turvautua vain hengelliseen lohdutukseen.

Niinpä siis saapui karmeliittimunkki Cyprianus, perheen rippi-isä. Ihmeellisesti hänen onnistui herättää Hermenegilda tuijottavan hulluuden tajuttomuudesta. Vieläpä enemmän: pian tuli Hermenegilda rauhalliseksi ja mielenmaltti palasi; hän puheli ihan järkevästi ruhtinattaren kanssa, ilmaisten tälle halunsa saada synnytyksen jälkeen viettää koko elämänsä O:n cistereiläisluostarissa ainaisessa katumuksessa ja surussa. Hän oli surupukuunsa liittänyt huntuja jotka täydellisesti verhosivat häneltä kasvot ja joita hän ei aikonut koskaan riisua.

Cyprianus munkki lähti pois, mutta palasi muutaman päivän kuluttua. Sillä välin oli ruhtinas Z. kirjoittanut L:n kaupungin pormestarille. Tämän luona oli Hermenegildan määrä odottaa lapsensa syntymistä, ja sinne hänet saattaisi cisterdläisluostarin abbedissa, joka oli perheen sukulainen. Mutta ruhtinatar matkusti Italiaan, ja hänen luuloteltiin ottaneen Hermenegildan mukaansa.

Oli sydänyö, kun portaiden eteen ilmestyivät vaunut, joissa Hermenegilda piti vietämän kotoa pois.

Murheen koukistamana odotti kreivi Nepomuk ruhtinaan ja ruhtinattaren kanssa kovaonnista lastaan sanoakseen hänelle jäähyväiset. Huntuihin kiedottuna, munkin käsivarteen nojaten astui Hermenegilda vahakynttiläin kirkkaasti valaisemaan huoneeseen. Cyprianus lausui juhlallisella äänellä:

"Maallikkosisar Celestine lankesi suureen syntiin ollessaan vielä maailmassa, sillä pahan hengen saasta tahrasi hänen puhdasta mieltään. Mutta ainiaaksi annettu lupaus tuo hänelle lohdutusta, rauhaa ja iankaikkista autuutta. Ei koskaan enää saa maailma nähdä niitä kasvoja, jotka houkuttivat paholaista -- katsokaa! Näin alkaa ja päättää Celestine katumuksensa!"

Ja samassa munkki kohotti Hermenegildan huntuja. Kaikkia läsnäolevia värähdytti vihlova tuska, kun näkivät valkoisen kuolinnaamion, joka iäksi kätki Hermenegildan ihanat kasvot.

Voimatta sanaakaan lausua hän erosi isästään, joka riuduttavan murheen painamana ei enää luullut jaksavansa elää. Ruhtinas, muuten tyyni mies, aivan kylpi kyynelissä. Ainoastaan ruhtinattaren onnistui, kaikin voimin tukahuttaen tuon kaamean lupauksen herättämää kauhua, pysyä pystyssä lempeän maltillisena.

* * * * *

Selittämätöntä on, kuinka kreivi Xaver oli saanut tietää Hermenegildan olinpaikan, vieläpä senkin seikan, että vastasyntynyt lapsi oli päätetty pyhittää kirkolle. Mutta vähän hänellä oli hyötyä lapsen ryöstämisestä, sillä hänen saavuttuaan P:hen ja aikoessaan jättää lapsen erään tutun rouvan hoitoon kävi ilmi, ettei se, kuten hän luuli, ollut kylmästä mennyt tainnoksiin, vaan kuollut.

Sitten kreivi Xaver katosi jäljettömiin, ja hänen arveltiin tehneen itsestään lopun.

Monta vuotta senjälkeen joutui nuori ruhtinas Boleslaw von Z. matkallaan Neapeliin Posilippon lähelle. Siellä on mitä viehättävimmällä seudulla muuan kamulduli-luostari, jonne ruhtinas poikkesi nauttimaan näköalasta, jota hänelle oli kuvattu kauneimmaksi koko Neapelin alueelta.

Juuri kun hän oli astumassa puiston ulkonevalle kallionkielekkeelle, joka kuuluu olevan katselijain mieluisin paikka, huomasi hän erään munkin, joka oli ennen häntä istuutunut suurelle kivelle ja tähysteli kaukaisuuteen, avattu rukouskirja polvillaan. Hänen kasvonsa, pääpiirteiltään vielä nuorekkaat, olivat syvän murheen riuduttamat.