Part 2

Luonnollista siis oli, että alettiin ajatella liittoa näiden molempien kesken, joiden huomattavissa kyvyissä isänmaan menestys näkyi niin kauniisti orastavan. Sitäpaitsi oli näiden kahden perheen lähempi liittyminen toisiinsa siihen aikaan jo senkin vuoksi poliittisesti tärkeätä, että yleisesti uskottiin niillä olevan erisuuntaisia harrastuksia, kuten Puolassa oli laita niin monessa muussa perheessä.

Hermenegilda, joka täydellisesti käsitti nämä mielipiteiden virtaukset, piti hänelle määrättyä puolisoa isänmaan lahjana, ja niin päättyivät valtiolliset neuvottelut hänen isänsä maakartanossa molempien nuorten juhlalliseen kihlaukseen.

Kuten tunnettua, puolalaiset joutuivat tappiolle. Kun Kosziuskon johtama armeija voitettiin, raukesi samalla se kansannousu, joka oli liiaksi luottanut omiin voimiinsa ja ilman riittäviä perusteita edellytettyyn uskollisuuteen aateliston taholta.

Kreivi Stanislaus, joka aikaisemman sotilasuransa, nuoruutensa ja tarmonsa nojalla kuului armeijaan, oli taistellut sankarillisesti. Hädintuskin pelastuttuaan joutumasta häpeälliseen vankeuteen hän palasi pahasti haavoittuneena. Ainoastaan Hermenegilda kiinnitti häntä enää elämään, ja morsiamensa sylissä hän uskoi jälleen saavansa lohdutusta ja uutta toivoa.

Kohta kun hän oli vähänkin toipunut haavoistaan, riensi hän kreivi Nepomukin sukutilalle, mutta täällä häneen iskettiin toisenlainen haava, vieläpä kaikkein tuskallisin. Hermenegilda otti hänet vastaan melkein herjaavan ylenkatseellisesti.

"Tuossa siis on se sankari, joka tahtoi mennä kuolemaan isänmaan puolesta!"

Näin hän huudahti Stanislaukselle tervetuliaisiksi; näytti siltä, kuin hän järjettömän oikkunsa vallassa olisi pitänyt sulhoaan sellaisena tarumaisen ritarikauden edustajana, jonka pelkkä miekka pystyi kokonaisia armeijoita tuhoamaan. Siinä ei ollut apua mistään vakuutuksesta, ettei inhimillinen voima kyennyt vastustamaan valtavana kohisevaa virtaa, joka kaikki ahmaisten ryöppyi isänmaan yli; turhia olivat myös kiihkoisan rakkauden kaikki rukoukset. Ikäänkuin Hermenegildan jääkylmä sydän olisi voinut lämmetä vain suurten tapausten hurjassa temmellyksessä, pysyi hän jäykästi siinä päätöksessä, että hänestä tulisi kreivi Stanislauksen puoliso vasta sitten, kun vieraat tulokkaat oli maasta karkoitettu.

Kreiville selvisi nyt liian myöhään, ettei Hermenegilda ollut häntä koskaan rakastanut, samoin kuin hänen oli pidettävä varmana, ettei Hermenegildan panema ehto voisi koskaan tai ainakin vasta pitkän ajan kuluttua täyttyä. Vannoen pysyvänsä kuolemaansa saakka uskollisena hän jätti lemmittynsä ja rupesi upseeriksi ranskalaiseen armeijaan, jonka mukana hän joutui Italiaan sotimaan.

Puolalaisista naisista on yleensä vallalla se käsitys, että heidän luonteensa on omituisen oikullinen. Syvä tunne, keveästi antautuva mieli, uljas itsensäkieltäminen, hehkuva intohimo, kaameanjäykkä kylmyys, kaikki se, mitä heidän sielussaan on ristiriitaisen sekaista, saa aikaan päältäpäin katsoen sen merkillisen epävakaisen hyörinän, joka näyttää samantapaiselta leikiltä kuin yhä edelleen solisevien laineiden ainainen vaihtelu uomansa pohjasta asti liikkeellä olevassa virrassa.

Kylmäkiskoisena katseli Hermenegilda, kuinka hänen sulhonsa poistui avaraan maailmaan, mutta tuskin oli kulunut montakaan päivää, kun hän tunsi sielussaan sellaista sanomatonta kaipuuta, joka saa alkunsa vain tulisimmasta rakkaudesta.

Sodan myrsky oli tauonnut, yleinen anteeksianto julistettiin, ja vankeudesta päästettiin puolalaiset upseerit. Ja silloin saapui kreivin kartanoon vähitellen useita Stanislauksen aseveljiä.

Syvä suru mielessä muisteltiin kovaonnisia päiviä, mutta samalla myös innostuttiin puhumaan siitä uljuudesta, jota kaikki olivat ankarassa kamppailussa osoittaneet eikä kukaan suuremmassa määrässä kuin Stanislaus. Tämä oli johtanut uudestaan tuleen jo perääntyvät pataljoonat, kun kaikki näytti olevan hukassa; hänen oli myös onnistunut ratsujoukollaan murtaa vihollisrivit. Mutta sen päivän kohtalo vaihteli, ja silloin häneen osui luoti. Huutaen: "Isänmaa -- Hermenegilda!" hän suistui verta vuotaen ratsunsa selästä maahan.

Tämän kertomuksen jokainen sana oli kuin tikarinpisto syvälle Hermenegildan sydämeen.

"Voi minua, kun en tiennyt, että rakastin häntä niin suunnattomasti jo ensi hetkestä saakka hänet nähtyäni! Mikä onneton silmänlume sai minut hurjan niin sokaistuksi, että aioin elää ilman häntä, joka on ainoa elämäni! Minä juuri olen hänet lähettänyt kuolemaan, hän ei milloinkaan palaa!"

Näin purki nyt Hermenegilda rajuja valituksiaan, jotka koskivat kipeästi läsnäolijain mieleen.

Unta saamatta, ainaisen tuskan kiduttamana, hän harhaili yölläkin puistossa, ja ikäänkuin öinen tuuli voisi kantaa hänen sanansa kaukaisen lemmityn kuuluville, huusi hän yläilmoihin päin kohotetuin kasvoin:

"Stanislaus, Stanislaus, tule takaisin, -- minä se olen, Hermenegilda sinua huutaa, -- etkö kuule, tule takaisin, muutoin minun täytyy menehtyä tuskallisessa kaipuussani, lohduttomassa epätoivossani!"

III.

Hermenegildan ylenmäärin kiihtynyt tila näytti kehittyvän todelliseksi mielipuolisuudeksi, joka ajoi häntä lukemattomiin hullutuksiin. Rakkaan lapsensa vuoksi peloissaan ja huolissaan kreivi Nepomuk luuli, että lääkäriltä voisi tähän saada edes jotakin apua. Hänen onnistuikin tavata sellainen lääkäri, joka suostui jonkun aikaa oleskelemaan kreivin maatilalla ja hoitamaan hermotautista neitoa.

Kuinka oikein suunniteltu hänen enemmän sielullinen kuin ruumiillinen parannustapansa lieneekin ollut ja vaikkei voitukaan kokonaan kieltää sen tehokkaisuutta, jäi kuitenkin epävarmaksi, voisiko koskaan olla puhetta varsinaisesta paranemisesta, sillä kauvan aikaa kestäneen levollisuuden jälkeen tuli taas mitä kummallisimpia hermopuuskauksia.

Muuan omituinen tapaus antoi tälle sairaudentilalle uuden käänteen.

Hermenegilda oli sommitellut itselleen pienen nuken, joka esitti ulaania, ja tätä hänen oli tapana puristaa rintaansa vasten kuin lemmittyä ja antaa sille mitä suloisimpia nimiä. Mutta kerran hän vihastuneena heitti sen tuleen, kun se ei mitenkään suostunut laulamaan erästä puolalaista kansanlaulua. Juuri kun hän oli tämän tempun suoritettuaan palaamassa omaan kamariinsa ja astui vierashuoneen poikki, kuuli hän takaansa jonkun askelia kannusten kilistessä. Hän kääntyi katsomaan, näki upseerin, jolla oli ranskalaisen jääkärikaartin puku, vasen käsi sidottuna, ja syöksi hurmaantuneena tämän syliin huutaen kimeästi: "Stanislaus, Stanislaus!"

Hämmästyksen yllättämänä seisoi upseeri kuin kiinni naulattuna lattiaan ja jaksoi töintuskin vain toisella käyttökelpoisella käsivarrellaan pitää pystyssä tainnoksiin mennyttä Hermenegildaa, joka kookkaana ja muhkeana ei ollutkaan aivan vähäinen taakka. Hän puristi tajutonta neitoa yhä lujemmin itseään vasten, ja tuntiessaan Hermenegildan sydämen tykyttävän povellaan hänen oli pakostakin myönnettävä itselleen, että tämä oli viehättävimpiä seikkailuja, mihin hän oli koskaan joutunut.

Niin kului sekunti toisensa jälkeen, ja upseeri, hehkuen lemmentulesta, joka tuhansina sytyttävinä säkeninä uhkui hänen sylissään uinuvasta viehkeästä olennosta, painoi kuumia suutelolta suloisille huulille.

Tässä asennossa tapasi heidät kreivi Nepomuk, joka saapui paikalle huoneistaan. Hänkin huudahti riemastuneena: "Kreivi Stanislaus!" Sillä hetkellä Hermenegilda heräsi tainnostilastaan ja syleili upseeria kiihkeästi alkaen uudestaan aivan suunniltaan joutuneena huutaa: "Stanislaus, lemmittyni, puolisoni!"

Hehkuvin kasvoin, vavisten ja melkein tajuntansa menettäneenä astui upseeri askeleen taaksepäin ja irroitti itsensä lempeästi Hermenegildan rajusta syleilystä.

"Tämä on elämäni suloisin hetki, mutta en tahdo ahmia sitä autuutta, joka tulee osakseni vainu erehdyksen vuoksi. Enhän minä ole Stanislaus, -- voi minua, minä olen ihan toinen." Näin puhui upseeri änkyttäen ja epäröiden. Kauhistuneena ponnahti Hermenegilda taaksepäin ja päästyään upseeria tarkemmin tähystäen varmuuteen siitä, että vieraan todella merkillinen samannäköisyys Stanislaukseen verrattuna oli häntä eksyttänyt, riensi hän pois hurjasti valittaen.

Kun upseeri nyt esitteli itsensä kreivi Stanislauksen nuoremmaksi serkuksi, kreivi Xaver von R:ksi, oli kreivi Nepomukin aluksi vaikea uskoa, että todellakin näin oli laita, sillä hänestä tuntui ihmeelliseltä, että poika oli niin lyhyessä ajassa varttunut täyskasvuiseksi nuorukaiseksi. Tosin vaikutti tähän osaltaan sekin, että sodan rasitukset olivat antaneet kasvoille ja koko ryhdille miehekkäämmän leiman kuin mitä muutoin olisi odottanut.

Kreivi Xaver oli näet yhdessä vanhemman serkkunsa Stanislauksen kanssa jättänyt synnyinmaansa ruvetessaan Ranskan palvelukseen, jolloin hänkin joutui Italian sotaretkelle. Silloin oli hänellä ikää tuskin kahdeksantoista vuotta, mutta pian hän osoittautui niin taitavaksi ja urhoolliseksi sotasankariksi, että armeijan päällikkö ylensi hänet ajutantikseen, ja nyt hän oli kahdenkymmenen ikäisenä kohonnut jo everstiksi.

Hänen saamansa haavat pakottivat hänet jonkun aikaa lepäämään. Hän palasi isänmaahansa ja joutui Stanislauksen asioilla kreivi Nepomukin sukutilalle, missä hänet otettiin vastaan sillä tapaa kuin hän olisi tuo kaivattu lemmitty itse.

Kreivi Nepomuk ja lääkäri koettivat kaikin mahdollisin keinoin tyynnyttää Hermenegildaa, joka oli aivan menehtynyt häpeästä ja katkerasta tuskasta eikä suostunut tulemaan huoneestaan esille, ennenkuin Xaver poistuisi talosta, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhia.

Xaver joutui aivan suunniltaan kuullessaan, ettei hän enää saisi Hermenegildaa nähdä. Hän kirjoitti tälle saavansa syyttömästi liian kovan rangaistuksen siitä, että kovaksi onneksi oli serkkunsa näköinen. Mutta hän lisäsi samalla, ettei tuon kohtalokkaan hetken aikaansaama onnettomuus koskenut vain häneen yksin, vaan sattui myöskin Stanislaukseen, koska häneltä, suloisen lemmensanoman tuojalta, näin riistettiin tilaisuus jättää Hermenegildan omaan käteen Stanislauksen kirje, jota hänellä ei ollut, sen kirjoittajan käskyä noudattaen, oikeutta muille luovuttaa, ja lisäksi kertoa suullisesti yhtä ja toista, mitä Stanislaus ei kiireessä ehtinyt panna paperille.

Hermenegildan kamarineitsyt, jonka Xaver oli voittanut puolelleen, otti toimittaakseen hänen kirjeensä suotuisalla hetkellä perille, ja mikä ei ollut onnistunut isälle eikä lääkärille, sen sai nyt aikaan Xaver kirjeellään. Hermenegilda päätti laskea hänet puheilleen.

Sanaakaan lausumatta, katse maahan luotuna, hän otti huoneessaan vastaan Xaverin, joka läheni häntä horjuvin askelin ja istuutui hänen sohvansa eteen. Mutta kumartuen tuoliltaan nuori kreivi vaipui melkein polvilleen, ja siinä asennossa hän mitä liikuttavimmin sanoin, sellaisella äänensävyllä, kuin pitäisi hänen syyttää itseään tärkeimmästä rikoksesta, rukoilemalla rukoili Hermenegildalta, ettei tämä sälyttäisi hänen niskaansa sen erehdyksen syytä, joka oli suonut hänen tuntea rakastetun ystävän autuutta. Eihän Hermenegilda ollut häntä, vaan itse Stanislausta syleillyt jälleennäkemisen hurmauksessa. Hän jätti nyt kirjeen ja alkoi kertoa Stanislauksesta, kuinka tämä aitoritarillisen uskollisena ajatteli lemmittyään verisen taistelunkin tuoksinassa, kuinka vain hänen sydämensä hehkui vapauden ja isänmaan puolesta, ja muuta semmoista.

Xaverin esitystavassa oli tulta ja lentoa, hän ihastutti Hermenegildaa, joka pian vapautuneena kaikesta arastelusta kiinnitti häneen ihanien silmiensä lumoavan katseen, niin että hän alkoi huumaavasta riemusta väristä ja kertomuksen jatkaminen kävi vaikeaksi. Itsekään sitä huomaamatta, kamppaillen sielussaan sitä intohimoa vastaan, joka pyrki kirkkain liekein leimahtamaan, hän eksyi mitä laajimmin kuvailemaan yksityisiä taisteluita. Hän puhui ratsuväen hyökkäyksistä, hajalle lyödyistä joukoista, vallatuista pattereista. Viimein Hermenegilda keskeytti hänet maltitonna huudahtaen:

"Pois nuo veriset kohtaukset helvetillisessä näytelmässänne, -- sano -- sano minulle vain, että hän lempii minua, että Stanislaus minua rakastaa!"

Silloin Xaver, täysin rohkaistuneena, tarttui Hermenegildan käteen ja painoi sitä rintaansa vasten.

"Kuule häntä itseään, Stanislaustasi!" huusi hän ja nyt tulvi hänen huuliltaan sellaisia kaikkein hehkuvimman rakkauden vakuutuksia, jollaiset ovat ominaisia vain jäytävimmän intohimon rajuille puuskille.

Hän oli vaipunut Hermenegildan jalkain juureen, ja tämä oli kietonut molemmat kätensä hänen kaulalleen, mutta kun hän kiireesti ponnahti seisaalle ja tahtoi puristaa neitoa rintaansa vasten, tunsi hän työnnettävän itseään kiivaasti taaksepäin. Hermenegilda iski häneen jäykän, oudon silmäyksen ja virkkoi kolealla äänellä:

"Turhamielinen nukke, jos saisitkin eloon virota povellani, et sinä kuitenkaan ole Stanislaus eikä sinusta koskaan hänen vertaistaan tule!"

Samalla hän poistui huoneesta hiljaisin, hitain askelin.

Xaver älysi nyt malttamattomuutensa liian myöhään. Että hän oli hulluuteen asti rakastunut Hermenegildaan, sukulaisystävänsä morsiameen, sen hän tunsi liiankin elävästi, mutta myöskin sen, että jos hänellä olisi mielessä millään tapaa toimia järjettömän intohimonsa hyväksi, hän joutuisi syyttämään itseään kavalasta ystävyysliiton rikkomisesta.

Lähteä kiireesti tiehensä, enää tapaamatta Hermenegildaa -- se oli hänen sankarillinen päätöksensä, jota hän kohta panikin sen verran toimeen, että käski laittaa tavaransa kuntoon ja valjastaa hevoset matkavaunujensa eteen.

Kreivi Nepomuk hämmästyi aika lailla, kuu Xaver lausui hänelle jäähyväiset. Hän koetti kaikin mokomin pidättää vierastaan, mutta osoittaen jäykkyyttä, joka johtui oikeastaan enemmän jonkinlaisesta kouristuksesta kuin todellisesta tahdonvoimasta, Xaver pysyi siinä väitteessään, että erikoiset syyt pakottivat hänet lähtemään. Miekka valmiina vyöllä, sotilaslakki kädessä hän seisoi keskellä salia, palvelijan pidellessä matkaviittaa eteisessä, ja alhaalla portaiden edessä hirnuivat hevoset maltittomina. Silloin aukeni ovi, Hermenegilda astui sisään, lähestyi kreiviä kuvaamattoman viehättävästi ja sanoi hempeästi hymyillen:

"Aiotteko lähteä, rakas Xaver? Ja minä kun luulin vielä saavani kuulla niin paljon rakkaasta Stanislauksestani! Tokkopa oikein tiedättekään, että kertomuksenne lohduttavat minua niin ihmeellisesti?"

Xaver loi punastuen katseensa maahan. Kaikki istuutuivat, ja kreivi Nepomuk vakuutti kerta toisensa jälkeen, ettei Hermenegildaa oltu moneen kuukauteen nähty näin hilpeällä, pirteällä mielellä.

Kun sitten heidän puhellessaan oli kulunut jonkun aikaa, katettiin kreivi Nepomukin viittauksesta illallispöytä samassa huoneessa. Laseissa helmeili mitä jaloin Unkarin viini, ja hehkuvin poskin maisteli Hermenegildakin täytetystä pikarista lemmittynsä, vapauden ja isänmaan kunniaksi.

-- Myöhemmin illalla lähden kuitenkin matkalle, -- tuumi Xaver. Ja kun oli pöydästä noustu, kysyi hän todellakin palvelijaltaan, vieläkö vaunut odottivat, mutta sai sen ilmoituksen, että kreivi Nepomukin käskystä oli matkatavarat jo aikoja purettu, vaunut viety vajaan, hevoset olivat tallissa ja ajaja kuorsasi olkimatrassillaan.

Xaver jätti asian sillensä. Hermenegildan odottamaton ilmestyminen oli saanut hänet siihen uskoon, ettei ollut ainoastaan mahdollista, vaan myös soveliasta ja mieluista jäädä tänne, ja tästä vakaumuksesta hän joutui toiseen, että mäet tarvitsi vain voittaa itsensä, torjua sisällisen intohimon purkaukset, jotka kiihoittaessaan Hermenegildan sairaaloista sieluntilaa voisivat käydä hänelle itselleen joka suhteessa turmiollisiksi. Kuinka asia sitten edelleen kehittyisikin -- tuumi Xaver mietelmiensä lopuksi --, niin ei luulisi itse Hermenegildankaan, tointuessaan haaveistaan, pitävän synkkää tulevaisuutta parempana kuin hauskaa nykyisyyttä, ja muuten saisi kaikki riippua eri asianhaarain vaikutuksesta puoleen tai toiseen eikä tässä ollut mitään aihetta pelätä uskottomuutta, ystävyyden liiton rikkomista.

Kun Xaver seuraavana päivänä jälleen tapasi Hermenegildan, onnistui hänen todellakin, huolellisesti karttaen kaikkea, mikä olisi vähänkään voinut kuohuttaa hänen kovin kuumaa vertaan pitää intohimoaan kurissa. Pysyen ankarimman säädyllisyyden rajoissa, vieläpä noudattaen kankeita muodollisuuksia, hän antoi puhelulleen vain sellaisen mieluisen kohteliaisuuden leiman, joka naisiin valaa makean sokerin mukana turmiollista myrkkyä.

Vaikka Xaver oli vasta kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen ja varsinaisissa lemmenasioissa kokematon, saattoi hän kuitenkin esiintyä niin taitavana kuin täysi mestari, kun häntä johti sisäisen kiihkon varma viettelemisaisti. Hän puhui vain Stanislauksesta, tämän sanomattomasta rakkaudesta ihanaan morsiameensa, mutta sen hehkuvan kuvan lävitse, jonka hän tällöin loi, hän osasi antaa katsahtaa omiinkin tunteisiinsa, niin ettei Hermenegilda itsekään hämminkinsä vallassa lopulta tiennyt, kuinka voisi toisistaan erottaa poissaolevan Stanislauksen ja läsnäolevan Xaverin kuvat.

Pian oli kiihtyneessä Hermenegildassa herännyt oikea tarve saada yhä uudestaan tavata Xaveria, ja siitä seurasi, että heidät nähtiin melkein aina yhdessä ja usein kuin sydämellisesti lemmenasioistaan puhumassa. Tottumus pääsi yhä enemmän voitolle Hermenegildan arkuudesta, ja samassa määrässä uskalsi Xaver astua jäykän muodollisuuden rajojen poikki, joissa hän aluksi oli viisaasti harkiten pysynyt. Käsitysten he kulkivat puistossa, ja huoletonna antoi Hermenegilda kätensä jäädä Xaverin käteen, kun tämä istuen huoneessa hänen vieressään kertoi onnellisesta Stanislauksesta.

Jollei ollut puhetta valtiollisista asioista, isänmaan kohtalosta, niin ei kreivi Nepomukin katse ulottunut kovinkaan syvälle. Hän tyytyi vain siihen, mitä kykeni pinnalla huomaamaan; hänen kaikesta muusta poispäin kääntynyt mielensä saattoi vain hetkellisesti kuvastimen lailla heijastaa elämän nopeasti liitäviä kuvia, jotka sitten häipyivät jäljettömiin. Aavistamatta Hermenegildan sisäistä olemusta hän piti hyvänä, että tytär vihdoinkin oli elävään nuorukaiseen vaihtanut ne nuket, jotka oli järjettömän mielikuvituksen riehuessa ennen pantu esittämään poissaolevaa lemmittyä, ja hän luuli myös voivansa ovelasti jo ennakolta nähdä, että Xaver, joka oli hänelle vävyksi yhtä mieluinen, voisi täydellisesti astua Stanislauksen sijalle.

Samaa uskoi myös Xaver, kun parin kuukauden kuluttua Hermenegilda, niin täynnä kuin hänen koko olentonsa näyttikin olevan Stanislauksen muistelemista, sittenkin ilmeisesti mukaantui siihen, että Xaver yhä enemmän lähestyi häntä omalla kosimisellaan.

Eräänä aamuna sanottiin, että Hermenegilda oli kamarineitsyensä kera sulkeutunut huoneisiinsa eikä tahtonut ketään tavata. Kreivi Nepomuk ei osannut arvella muuta kuin että oli sattunut uusi hermopuuskaus, joka pian lakkaisi, ja pyysi kreivi Xaveria nyt käyttämään Hermenegildan parantamiseksi sitä vaikutusvoimaa, jonka hän ilmeisesti oli tässä suhteessa saavuttanut.

Mutta vanha kreivi hämmästyi aika lailla kun Xaver ei ainoastaan jyrkästi kieltäytynyt mitenkään lähestymästä Hermenegildaa, vaan myös näkyi omituisesti muuttuneen koko olennoltaan. Ennen hän oli esiintynyt melkein liiankin uljaasti, mutta nyt hän arkaili aivan kuin olisi nähnyt aaveita, hänen äänensä sointu oli epävarma ja kasvojen ilme raukea, sekava.

Xaver alkoi puhua siihen suuntaan, että hänen nyt oli välttämättä matkustettava Varsovaan, ettei hän arvatenkaan enää koskaan saisi Hermenegildaa nähdä, -- että tämän häiriintynyt mielentila oli viime aikoina herättänyt hänessä pelkoa ja kauhua, -- että hän oli lakannut toivomasta rakkauden onnea. Ja lisäksi hän valitti mitä syvimmin häpeävänsä sitä, että oli ollut vähällä joutua syypääksi ystävänsä kavaltamiseen, mikä hänelle oli vasta nyt oikein selvinnyt, kun oli saanut katsella Hermenegildan ihan mielipuolisuutta lähentelevää uskollisuutta. Kaikesta tästä ei hänellä muka ollut muuta pelastusta kuin pikainen pako.

Kreivi Nepomuk ei käsittänyt hänen puheestaan mitään eikä voinut kuvitella muuta kuin että Hermenegildan hullu haaveilu oli lopulta tarttunut nuorukaiseen. Hän koetti tätä todistaa Kaverille itselleenkin, mutta turhaan. Mitä hartaammin Nepomuk hänelle selitti, että hänen pitäisi parantaa Hermenegilda kaikista mielettömistä päähänpistoista ja siis jälleen seurustella neidon kanssa, sitä kiivaampi oli Xaverin vastarinta. Ja pian päättyikin heidän kiistansa, kun Xaver, ikäänkuin näkymättömän, ehdottoman vallan pakottamana, juoksi alas portaita, hyppäsi vaunuihinsa ja kiiti pois.

Täynnä murhetta ja kiukkua Hermenegildan käytöksestä kreivi Nepomuk ei välittänyt hänestä moneen päivään, jotka hänen tyttärensä siis sai häiritsemättä viettää sulkeutuneena omiin huoneisiinsa, missä häntä ei kukaan muu nähnyt kuin kamarineitsyt.

IV.

Syvissä ajatuksissa, mieli täynnä sen miehen urotöitä, jota puolalaiset siihen aikaan ihailivat kuin epäjumalaa, istui Nepomuk eräänä päivänä huoneessaan, kun ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi Hermenegilda täydessä surupuvussa, pitkälle riippuvaan leskenhuntuun verhottuna.

Hitain, juhlallisin askelin hän lähestyi isäänsä, laskeutui sitten polvilleen ja puhui väräjävällä äänellä:

"Voi isäni, -- kreivi Stanislaus, rakas puolisoni, on manalle mennyt, hän kaatui sankarina verisessä taistelussa ja edessäsi seisoo nyt polvillaan hänen surkuteltava leskensä!"

Kreivi Nepomukin täytyi pitää tätä uutena ilmauksena Hermenegildan sekaantuneesta mielentilasta sitä suuremmalla syyllä, kun vielä päivää aikaisemmin oli tullut viestejä kreivi Stanislauksen hyvinvoinnista. Hän nosti Hermenegildan lempeästi seisaalle ja vastasi:

"Rauhoitu, rakas tytär, Stanislaus on terveenä, pian hän rientää syliisi."

Silloin Hermenegilda henkäisi kuin tuskaisessa kuolonkamppauksessa ja vaipui raatelevan murheen valtaamana kreivin viereen sohvalle. Hetkisen kuluttua hän kuitenkin tointui ja puhui ihmeellisen tyynesti:

"Anna minun kertoa, rakas isä, kuinka kaikki tapahtui, sillä sinun tulee se tietää, jotta ymmärtäisit minun olevan kreivi Stanislaus von R:n lesken.

"-- Tiedä siis, että kuusi päivää takaperin olin iltahämärässä siinä huvimajassa, joka on puistomme eteläreunalla. Kaikki ajatukseni, koko olemukseni oli kiintynyt lemmittyyni, ja silloin tunsin silmäni ehdottomasti sulkeutuvan, mutta ei uneen, ei, vaan minut valtasi ihmeellinen tila jota en osaa muuksi sanoa kuin uinailuksi valveilla ollessa.

"-- Mutta pian oli ympärilläni hälinä ja jyminä, kuulin hurjaa temmellystä, ja ihan likelläni paukkui laukaus toisensa jälkeen. Kavahdin pystyyn ja hämmästyin: yhtäkkiä olin joutunut kenttämajaan. Edessäni oli polvillaan hän itse -- Stanislaukseni.

"-- Syleilin häntä ja puristin rintaani vasten 'Jumala olkoon ylistetty', huusi hän, 'sinä elät, sinä olet minun omani!'

"-- Hän kertoi minulle, että minä olin heti vihkimisen jälkeen vaipunut tainnoksiin, ja vasta nyt minä hupsu nainen muistin, että Cyprianus munkki, jonka juuri silloin näin menevän kenttämajasta ulos, oli äsken vihkinyt meidät likeisessä kappelissa tykkien jyristessä, hurjan ottelun riehuessa ihan lähellämme. Sormessani kiilsi kultainen vihkisormus.

"-- Kun nyt uudestaan avasin sylini puolisolleni, tunsin kuvaamatonta autuutta. Onnellisen vaimon ennentuntematon, sanomaton hurmaus värisytti koko olentoani -- tajuntani häipyi jälleen -- sitten minua viilsi jäinen kylmyys. Aukaisin silmäni -- kauheata! Keskellä vimmatun kamppailun tuoksinaa -- silmäini edessä palava kenttämaja, josta minut arvatenkin oli pelastettu -- Stanislaus vihollisten ratsumiesten ahdistamana -- ystäviä riensi paikalle häntä pelastamaan, mutta liian myöhään -- takaapäin hakkasi hänet muuan ratsumies hevosen selästä maahan."

Jälleen luhistui Hermenegilda, hirveän tuskansa valtaamana, ja menetti tajuntansa. Nepomuk kiirehti noutamaan vahvistavia aineita, mutta niitä ei tarvittu, sillä ihmeellisellä tarmollaan Hermenegilda taas voitti tainnostilansa.