Part 6

Oli mahdoton vastata näin hyvin sovitettuun anteeksipyyntöön ja ehdotukseen muulla tavalla, kuin myöntäväisesti. Servosse huomasi sen ja nousten antoi kättä esimiehelle, joka muodonmukaisesti esitteli häntä kuunteliakunnalle. Uteliaasti odottaen väkijoukko kokoontui puhelavan ympärille ja pieni parvi mustia miehiä, jotka koko päivän olivat pysyneet kuunteliakunnan ulkoreunalla, ikäänkuin epäillen oikeuttansa olla läsnä, alkoi nyt toinen toisensa perästä lähestyä puhujan paikkaa. Tulokkaan lyhyet, selvät lauseet erisivät kokonaan niitten kukkaisasta ja vähän liiaksi valmistetusta puheesta, jotka olivat astuneet esiin ennen häntä. Se oli Luoteen totinen käytännöllisyys ja yltäkylläinen elinvoima verrattuna Etelän epäkäytölliseen ja väitteliääsen uhkavarmuuteen.

XII LUKU.

Pakoitettu suorasta päästään puhumaan.

"Gentlemanit", hän lausui, "minä en ole tullut tänne mitään puhetta pitämään. Minä en ole mikään puhuja enkä poliitikko. Minä en ole eläessäni pitänyt mitään valtiollista puhetta enkä suinkaan ole valmistanut itseäni tänäänkään alottamaan. Minä olen ostanut kodin teidän keskellänne ja tullut rehellisesti jakamaan kohtaloa teidän kanssanne. Olenko menetellyt viisaasti vai tehnyt hullun yrityksen, sen saa tulevaisuus osottaa. Minun täytyy sanoa, että, siitä päättäen, mitä olen täällä tänään kuullut ja kuullut ääneen kiitettävän, olen taipuisa ajattelemaan, että jälkimäinen arvelu on oikea. Esimiehemme on viitannut siihen, että minun mielipiteeni ehkä ovat toisenlaiset, kuin teidän; ja, koska tämä tosi-asia näyttää olevan tunnettu kaikille, on arvattavasti paras, että minä sitä varten, että eroisimme hyvinä ystävinä, en ilmoita teille, mimmoiset mielipiteeni ovat".

"Ei, ei! Jatkakaat!"-huutoja.

"Hyvä, siis, jollette yhdy minun ajatuksiini, muistakaat, että te olette pyytäneet minua lausumaan niitä. Niinkuin olen sanonut, en ole mikään poliitikko enkä toivo koskaan semmoiseksi tulevani. Minä luulen kuitenkin, että minulla on tavallinen järki ja aikomukseni on koettaa oppia jotakin siitä, mitä tapahtuu maailmassa niin kauan, kuin olen siinä. Minä en tahdo keskustella siitä, mitä on tehty eikä siitä, kuka sen teki. Minä tahdon vaan sanoa yhden asian lähimmäisestä tulevaisuudesta. Minä olen kuullut paljon tänään siitä, mitä Etelä kaipaa ja sen välttämättömästi täytyy saada; mitä te tahdotte tehdä ja mitä ette tahdo tehdä. Minun ymmärtääkseni teillä on kaksi yksinkertaista kysymystä vastattavana: ensiksi, mitä _voitte_ tehdä? Ja, toiseksi, mitä _tahdotte_ tehdä? Paljon on puhuttu tänään vapautettujen päästämisestä todistamaan oikeuden eteen, näitten valtioiden sotavelan kieltämisestä ja kahdesta tai kolmesta samanlaisesta kysymyksestä. Sallikaat minun sanoa, että, minun luullakseni, hukkaatte aikaanne tämmöisiä asioita miettimällä. Ne ovat jo ratkaistut. Kentiesi näyttää olevan vääryyttä siinä; mutta näitten valtioiden sotavelkaa ei koskaan makseta. Eikä voi jättää vapautettuja ilman oikeutta todistaa tuomio-istuimien edessä. Se ei eroita ollenkaan tässä suhteessa, suostutteko nyt tarjottuihin ehtoihin vai ei, -- taikka, siinä on ehkä tämä eroitus: tavallisesti on parempi kohdata ikävää täytymystä puolitiessä, kuin odottaa siksi, kuin se itse-altansa tunkee päällenne".

"Tapausten logiki on määrännyt nämät asiat. Sotavelka kävi yhtä arvottomaksi, kuin paljas paperi, kun Lee[24] antautui, eikä mikään voi jälleen elvyttää sitä. Laittoman perustuksen tahra pysyy ja on aina pysyvä siinä. Niin myöskin mitä siihen tulee, että mustan miehen sallitaan todistaa. Tämä on päätetty asia. Hänen sallittiin todistaa tappelutanterella ja hänen sallittaneen todistaa oikeustoissa. Sotamiehen valan vannoessaan, hän saavutti oikeuden vannoa vieraana miehenä. Nämät, sanon minä, ovat jo _teko-asioita_".

"Se käytöllinen kysymys, jota teidän sopii miettiä, on: kuinka suuressa määrässä ja kuinka pian kansalais-oikeuksia annetaan vapautetuille? Te olette tänään kannattaneet sitä väitettä, joka on useasti tehty, ettei Etelä koskaan kärsisi 'niggerien ääntö-oikeutta'. Mutta minä taas sanon: Etelällä ei ole minkäänlaista tekemistä tämän kysymyksen kanssa. Sota ratkaisi senkin".

"Me tahdomme toiset neljä vuotta siitä, ennenkuin taivumme", keskeytti Vaughn kovasti kiihtyneenä. Hyväksyvä humina kuului suuresta osasta kuuntelioista tässä pysähdyksessä. Puhuja ei näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä, vaan, kääntyen Vaughn'in puoleen, sanoi: --

"Ei, minun toivoakseni, översti. _Minä_ olen saanut siitä kylläksi; mutta jos _te_ tahdotte sitä, lainatkaat minulle kainalosauvanne ja antakaat minun tällä kertaa yhtyä raajarikko-prikatiin, annatteko?"

Se naurun jyminä, joka seurasi, keskeytti puhujaa pitkäksi aikaa ja teki Vaughn'ista kummastuksen kuvan. Että vieras rohkenisi tämmöiseen vastaukseen eteläiselle gentlemanille, oli jotakin, jota hän ei ensinkään voinut käsittää.

"Niinkuin sanoin", Hullu jatkoi, "mustien ääntö-oikeuden yleisen kysymyksen kanssa teillä ei ole mitään tekemistä. Se on jo täysi tosi-asia. Sitä ei ole vielä pantu asetuskirjaan, mutta se on sallimuksen kirjassa. _Tämä_ kysymys on kuitenkin vielä teidän käsissänne: onko ääntö-oikeus annettava neekereille kerrassaan vai vähitellen? Jos omasta tahdostanne suostutte antamaan kansalais-oikeuksia jollekulle osalle heistä, jolla on joku määrätty tunnusmerkki -- tietoja, varallisuutta tai mitä hyvänsä -- ja lopulle, kun he saavuttavat tämän edistyskannan, se on riittävä tähän aikaan. Odottakaat, epäilkäät ja kieltäkäät, ja yhteinen hallitus antaa heille kaikille samaan aikaan nämät oikeudet. Te sanotte sitä suureksi onnettomuudeksi. Siinä tapauksessa teidän tulee tehdä se niin keveäksi, kuin mahdollista. Jos annatte vaali-oikeuden jokaiselle mustalle miehelle, jolla on sadan dollarin arvoinen kiinteä omaisuus, ja jokaiselle, joka osaa lukea ja kirjoittaa, on kansakunta oleva tyytyväinen. Kieltäkäät, ja kaikille annetaan tämä oikeus teidän tahtoanne tai pelkoanne kysymättä".

"Minä olen sanonut teille, ei, mikä minun luullakseni pitäisi olla, vaan, mikä minun ymmärtääkseni todella _on_ teko-asiana nykyisessä asemassa. Minä näen kyllä, ettette kaikki ajattele, niinkuin minä, kenties ei kukaan teistä; mutta asia sietää miettimistä. Älkäät unhottako, mitä sanon teille ja, jollette hyväksy mielipiteitäni, muistakaat, että te pakoititte minua sanomaan, mitä olen sanonut, yhtä paljon kiihkeitten vaatimustenne, kuin esimiehenne ystävällisen kehoituksen kautta".

Hänen vaiettuansa seurasi jonkunlainen raskas, hämmästynyt äänettömyys. Juuri hänen puheensa rohkeus näytti vieneen kaiken voiman, jollei kaikkea halua, vastata. Muutamat hänen kuunteliansa katselivat häntä vihaisella, synkällä kummastuksella, toiset taas näyttivät tylsästi ihmettelevän, että kukaan oli rohjennut semmoisia väittää. Moniaat harvat näyttivät katselevan häntä jonkunlaisilla ystävällisillä tunteilla, mutta eivät osottaneet minkäänlaista suostumuksen merkkiä. Esimies nousi ja arveli, että puhujan mielipiteet olivat jotenkin kummastuttavia ja hänen luullaksensa aivan uusia kuunteliakunnalle, niinkuin hänellekin. Niinkuin översti Servosse oli sanonut, ne sietäisivät miettimistä; ja kuunteliain puolesta hän ilmoitti översti Servosse'lle heidän kiitoksensa siitä, että hän niin erittäin suoraan ja selvästi oli tuonut esiin ajatuksensa. Jollei ollut mitään muuta asiaa, lykättiin kokous toistaiseksi.

Sitten väkijoukko hajosi; ja vähän aikaa esimiehen ja muutamien muitten kanssa keskusteltuaan Hullu nousi hevosensa selkään ja ratsasti kotiinpäin.

XIII LUKU.

Sukkela temppu.

Hän ei ollut ehtinyt kauas, ennenkuin hän, laskien jotakin mäkeä alaspäin vähäistä joen haaraa kohden, saavutti kaksi miestä, jotka nähtävästi kuljeksivat joutilaina, odottaen jotakuta, jonka oli määrä saada heidät kiinni. Hän tunsi heidät miehiksi, joita hän oli nähnyt kokouksessa. Kun hän ennätti heidän luoksensa, he tervehtivät häntä iloisesti, vaikka muutoin käyttivät itsensä, niinkuin joku asia olisi pidättänyt heitä. Päivä oli laskemallaan; ja länteen päin katsoen arveli toinen heistä: --

"Te lähdette takaisin Warrington'iin tänä iltana, översti?"

"Niin lähden", kuului vastaus. "Se on juuri hauska tunnin matka".

"On varmaan hyvin pimeä, ennenkuin pääsette sinne", lausui kysyjä varovaisesti.

"Vähäinen kuuvalo tekee kaikki vaan hupaisemmaksi", vastasi hän nauraen.

"Jos tahdotte ottaa vastaan köyhän väen vieraanvaraisuutta", sanoi toinen mies vähän tuskissaan, "olette tervetullut illalliselle ja makuusijalle minun talooni. Se on aivan likellä tässä", jatkoi hän, "ei enemmän kuin korkeintaan penikulman matkan päässä teidän tiestänne. Sopiihan teidän ratsastaa sinne ja jäädä edes illalliselle. Se ei viivyttäisi teitä kauan ja me juttelisimme hyvin mielellämme vähän teidän kanssanne".

"Ei, kiitoksia paljon", vastasi hän; "vaimoni odottaa minua ja hän kävisi levottomaksi, jollen palaisi pimeän tullen tai vähän sen jälkeen. Hyvää iltaa!"

Hän kiidätti jo hevostansa, kun toinen miehistä huusi hänen perästänsä heidän omituisella tavallaan: --

"Oi vieras! odottakaat hetki. Älkäät pysähtykö, vaan kulkekaat eteenpäin juuri niin, kuin me ainoastaan toivottaisimme teille hyvää päivää. Minä en tahdo säikähyttää teitä; mutta se on minun ajatukseni, että teidän olisi paras olla lähtemättä kotiin suoraa tietä tuon puheen jälkeen, jonka piditte tänään".

"Miksi niin?"

"No, näettekö, siellä oli joukko tuimia miehiä, jotka kauheasti suuttuivat siitä, mitä sanoitte niggereistä, vaikka minä tahdon tulla kirotuksi, jollen usko, että jokainen sana oli yhtä tosi, kuin evankeliumi. Kuitenkin he ovat vimmassaan siitä; ja löytyy kaupunkilaisia, jotka ovat yllyttäneet heitä seisauttamaan teitä jossakin paikassa matkallanne kotiin, ja he voivat aikaan saattaa teille jotakin pahaa. Minä en luule, että heidän on aikomus vahingoittaa teitä; mutta toiselta puolelta ei kukaan voi sanoa, mitä semmoinen joukko saattaa tehdä".

"Te sanotte, että he aikovat asettua väijyksiin minua vastaan?"

"No, ei! me emme sitä sanoneet: sanoimmeko, Bill?" vedoten kumppaniinsa. "Mutta me ajattelimme, että he ehkä seisauttaisivat teitä ja kohtelisivat teitä raa'asti".

"Te luulette siis, että he aikovat seisauttaa minua. _Missä_ luulette heidän tekevän sitä?" hän kysyi.

"Oh, me emme tiedä sitä! Muistakaat, ettemme sano sitä; mutta _ehkä_ he sen tekevät ja, _jos_ niin, se luultavasti tapahtuisi kaalamon luona".

"Kaikki oikein, ystäväni. Kun minua seisautetaan, olisi se kummaa, jollei joku joudu vahinkoon".

"Parempi olisi nyt jäädä meille", arvelivat hänen uudet ystävänsä levottomasti, "eikä mennä vaaraan, kun yhtä helposti voitte välttää sitä".

"Ei, paljon kiitoksia", hän vastasi; "minä menen kotiin eikä kukaan ole minua siitä estävä".

Hän kannusti hevostansa, mutta oli päässyt vaan lyhyen matkaa eteenpäin, kun pieni kivi putosi tielle hänen eteensä ja sitten toinen, ilmeisesti heitettyinä pensastosta oikealta puolelta. Hän seisautti hevosensa ja aikoi juuri vetää pistoolin vyöstänsä, kun hän kuuli jonkun, nähtävästi mustan miehen, sanovan: --

"Oi, master översti! Älkäät ampuko!" ja samalla hän näki mustien kasvojen, joita harmaa tukka ja poskiparta ympäröitsi, kurkistelevan esiin jonkun pensaan takaa.

"Astukaat alas hevosenne selästä ja jääkäät tänne hetkeksi, että kerron teille jotakin".

"Mitä tahdotte?" toinen kysyi levottomasti. "Päivä laskee ennen pitkää enkä minä tahdo tulla myöhään kotiin".

"Voi minua! kuulkaat, mitä hän nyt sanoo!" lausui musta mies moittivaisesti. "Niinkuin vanha Jerry koskaan olisi tahtonut pidättää häntä poissa kotoa!"

"No, mikä nyt on, Jerry? Kiireet paikat!" sanoi Servosse, kun hän astui maahan ja talutti hevostansa siihen tiheään viidakkoon, jossa mies oli. Vähintäkään pahaa pelkäämättä hän sen teki. Hän ei tuntenut tätä miestä eikä ollut koskaan ennen nähnyt häntä, paitsi, niinkuin hän luuli, tämän päivän kokouksessa. Häntä oli varoitettu vaarasta; mutta semmoinen oli hänen luottamuksensa jokaisen mustan miehen hyvänsuontiin, että hän jätti valtatien ja tuli ilman pelotta viidakkoon häntä kohtaamaan. Se luottamus mustan miehen uskollisuuteen, ta'attavaisuuteen ja varovaisuuteen, jonka hänen palveluksensa Federalistein soturina oli synnyttänyt, ei ollut vielä kadonnut.

"He ovat teitä odottamassa, Master Översti", sanoi mies melkein kuiskaten, niin pian kuin toinen lähestyi häntä. "Minä olin istunut tänne leväyttämään rampaa jalkaani pensastossa juuri vähä aika takaperin, kun he tulivat ja pysähtyivät aivan likelle sitä paikkaa, jossa olin; ja minä kuulin heidän laskevan koko tuumansa -- seisauttaa teitä kaalamon luona ja sidottaa teidät johonkin puuhun metsässä ja ruoskia teitä siitä puheesta, jonka piditte tänään".

Mies tuli esiin pensaansa takaa ja Servosse näki, että hän oli kummallisesti rumentunut eli oikeammin rujostunut taudista. Hän käveli melkein koukussa kahden sauvan nojassa, mutta hänellä oli kuitenkin hyvin kirkkaat ja älykkäät kasvot. Hän muisti nyt, että hän oli nähnyt ne ennen. Hänen nimensä oli Jerry Hunt ja hän asui jossakin uudispaikassa likellä Warrington'ia.

"Kuinka jouduitte olemaan niin kaukana kotoa, Jerry?" hän kysyi kummastuneena.

"Lähdin kuulemaan puheita, Sir. En voi sanoa, miksi. Ajattelin, että Herra oli määrännyt jotakin vanhalle Jerrylle tehtäväksi täällä; lähdin siis varhain ja tulin. Minä tiesin, että Herra lähetti minut, mutta en ymmärtänyt minkä vuoksi, ennenkuin kuulin heidän päättävän ottaa teidät kiinni, Master översti. Silloin minä ymmärsin sen, sillä te olette meidän ystävämme: _minä_ tiedän sen".

Sitten hän kertoi, kuinka, kun hän makasi pensastossa lepäämässä, kuusi miestä tuli pitkin tietä; ja hän kuuli heidän keskenänsä sopivan, kuinka he asettuisivat väijyksiin översti Servosse'a vastaan ja odottaisivat häntä, hickory-puun oksat kädessä. He sanoivat, etteivät menneet vahingoittamaan häntä, vaan ainoastaan opettamaan häntä, ettei hänen käynyt pitää semmoisia jumalattomia puheita, kuin tänpäiväisen, tässä seudussa ilman saamatta selkäänsä juovitetuksi -- siinä kaikki".

"Ja missä heidän on määrä olla, Jerry setä?"

"Juuri tällä puolella kaalamoa, Sir -- juuri kun kuljette mäkeä alas tuohon syvään uurrokseen".

"Mutta kuinka he voivat tietää, mitä tietä minä tulen? Tie haaraantuu kolme penikulmaa ennen, kuin pääsen joen luo, ja minun sopii yhtä hyvin valita toinen, kuin toinenkin".

"Aivan oikein, Sir!" vastasi setä Jerry. "Kyllä he sitäkin ajattelivat ja sentähden he jättävät tienhaaraan yhden miehen, jolla on hyvä hevonen; hänen tulee ratsastaa sitä tietä, jota ette valitse, antamaan tietoa heille, etenkin jos menette ylätietä, jota he eivät luule, koska tulitte alatietä. He aikovat asettaa viiniköynnöksen uurroksen poikki, pysäyttääksensä hevosta".

"Ja kuka jää tienhaaraan?"

"Master Savage, Sir".

"Mimmoisella hevosella hän ratsastaa?"

"Hänellä ei ole oleva mitään tienhaarassa, vaan hän on odottavinansa Master Vaughn'in vaunujen tuloa; mutta tuo harmaa tammavarsa on kätketty pensaistoon".

"Kaikki oikein, Jerry. Minä olen suuresti kiitollinen. Jollen nyt pidä huolta itsestäni, on se oma vikani. Hyvää yötä!"

"Jumala siunatkoon teitä, Sir!"

Servosse ratsasti eteenpäin, miettien tuumaa, jonka avulla hän voittaisi vihamiehensä. Tämmöisen varoituksen jälkeen ei suinkaan ollut mikään vaikea asia välttää heitä; mutta hänen suuttumuksensa oli niin suuri, ettei hän tahtonut tehdä sitä. Siinä ajatuksessa, että häntä väijyttäisiin yhteisellä maantiellä ja rääkättäisiin sen vuoksi, että hän, heidän omasta vaatimuksestaan, vilpittömästi ja yksinkertaisesti oli lausunut ajatuksensa yhteisestä asiasta, oli enemmän kuin hän saatti kärsiä. Hän päätti tehdä enemmän, kuin vaan välttää uhkaavaa päällekarkausta, ja antaa ihmisten tietää, ettei hänen kanssaan käynyt leikkiä laskeminen.

Tienhaaraan tultuansa tapasi hän Savage'n odottamasta, niinkuin hänelle oli ilmoitettu, ja vähäisen juteltuaan hänen kanssansa lähti hän ratsastamaan ylätietä. Savage huusi hänen perästänsä ja vakuutti hänelle, että alatie olisi paljon parempi ja lisäksi lyhyempi tie Warrington'iin.

"No", kuului vastaus, "hevoseni on valinnut tämän tien ja minä annan hänen aina noudattaa omaa tahtoansa, kun matkustamme kotiinpäin".

Se hevonen, josta hän puhui, oli ruskea "messenger", jonka hän oli ottanut jossakin tappelussa ja jolla hän sitten oli palveluksessa ratsastanut melkein kaksi vuotta. Nopeuden, kestävyyden ja ymmärryksen puolesta tällä hevosella oli harva vertainen edes tässä kuuluisassa rodussa. Kaviot, jäsenet ja hengitys olivat hyvät; ja hänen tulensa tuotti kunniaa hänen mainehikkaalle sukuperällensä. Hänen lujuuteensa ja kuntoonsa ratsastaja saatti luottaa aivan täydellisesti. Hevonen ja mies olivat hyvin toistensa vertaiset; kumpikin tarkoin ymmärsi toisen taipumukset ja tavat.

"Nyt, Lollard", hän sanoi heti kuin häntä ei enää sopinut nähdä siitä paikasta, jossa Savage seisoi, "saavuta vanha 'tabernakeli-kirkko' lyhyimmässä ajassa, minkä voit, ja koeta, emmekö pane näitä gentlemaneja katumaan, että yrittävät voittaa meitä kavaluudella".

"Tabernakeli" oli erään kirkon nimi ylätien varrella noin kahden penikulman päässä alemmasta kaalamosta ja sieltä kävi metsän kautta ratsutie, joka tuli ulos alatielle noin puoli penikulmaa kaalamon ylipuolella. Lähin tarkoitus oli nyt päästä tätä ratsutietä myöten alatielle, ennenkuin Savage ehtisi sen paikan ohitse, jossa nämät molemmat tiet yhtyivät.

Lollard kulki matkaansa lujalla vauhdilla, mutta tasaisesti ja vakavasti ja semmoisella tavalla, joka osotti hänen todellista kelvollisuuttansa. Kun he saapuivat kirkon luo, heitti ratsastaja ohjakset hänen niskallensa ja hypähti maahan. Hän tunsi hyvin jokaisen pensaan kirkon ympärillä, koska hän usein oli käynyt kokouksissa siellä. Hetkisen hapuiltuansa hän notkistui vähäisen hickory-puun puoleen ja leikkasi sen poikki veitsellänsä. Siitä tuli noin syltä pitkä vitsa, joka jykeimmästä paikasta oli läpimitaten ehkä puolentoista tuumaa. Hän karsi pois sen harvat oksat, laski sitten vitsan latvan maahan ja piti sitä jalkansa alla, sillä aikaa kuin hän kiersi tyvipäätä ympäri muutamia kertoja, taitavasti vääntäen syitä niin, etteivät katkeisi äkillisessäkään lyönnissä. Tämän tehtyänsä hänellä oli semmoinen ase, jota tottuneen kädessä hyvin saatiin pitää pelottavana. Hänellä oli kyllä revolveri vyössänsä; mutta hän päätti olla sitä käyttämättä.

Nousten taas hevosensa selkään, hän syöksähti ratsutietä alaspäin, siksi kuin hän saapui alatielle. Pieni ryhmä petäjiä seisoi kulmassa molempien teitten välissä; ja tämän takana olevalle lauhealle nurmikolle hän seisattui ja, nojautuen eteenpäin, pyyhki hevosensa turpaa, estääksensä sitä hirnumasta odotetun ratsumiehen tullessa. Hän ei ollut vartonut kuin vähän aikaa, kun hän jo kuuli Savage'n täyttä laukkaa tulevan harmaalla tammavarsallansa. Kuu oli nyt noussut; ja hajalla seisovien petäjänlatvojen välitse hän silloin tällöin eroitti ratsastajan, joka tuli pitkin valkoista tietä, milloin selvästi näkyen kuunvalossa, milloin puoleksi varjoon peittyen. Pidättäen siis lujasti hevostansa, siksi kuin toinen oli päässyt ratsutien suun ohitse, hän kannusti urheata raudikkoansa ja oli puolen kymmenen harppauksen jälkeen tammavarsan rinnalla.

Pitkä, notkea hickory-vitsa viuhui ilmassa ja läiskähteli kerta toisensa perästä tamman lanteitten poikki. Kivusta kiusattuna ja pelosta hulluna tämä hypähti eteenpäin ja oli hetken saavuttamattomissa; sillä välin kuin ratsastaja, tuskin vähemmän hämmentyneenä tästä odottamattomasta päällekarkauksesta, kuin hänen hevosensakaan, kadotti itsehillintönsä ja tahtomattansa lisäsi kannuksen pistokset tämän paon syihin. Se oli kuitenkin vaan hetken loma-aika; sillä voimakas hevonen oli samalla taas hänen rinnallansa ja ehtimän kautta ratsastajan luja käsi pani tukevan raipan viiltämään varsan nahkaa tai ratsastajan hartioita. Tätä vainoavan ja vainotun kilpa-ajoa maantiellä kesti puoliväliin uurrosta asti. Silloin Servosse äkkinäisellä ponnistuksella pidätti hevosensa ja asetti sen kiihtymystä; ja pysyen tien varjokkaalla puolella hän kulki verkalleen, huomatakseen menetyksensä seurauksia. Tällä välin miehet uurroksessa, jotka kuulivat hevoskavioin nopean kopinan, päättivät, että miestä, jota he odottivat, oli varoitettu väijyksistä ja että hän riensi näin hurjasti eteenpäin, jotta heidän olisi mahdoton seisauttaa häntä metsässä.

"Taivaitten kautta", lausui yksi, "se tappaa hänet. Avatkaamme viiniköynnös". Ja hän juoksi esiin, puukko kädessä, leikkaamaan sitä poikki.

"Ei", arveli toinen; "jos hän tahtoo taittaa niskansa, on se hänen oma asiansa".

"Niin", sanoi kolmas; "jätä sikseen, Sam. Se on helpoin keino päästä hänestä".

Joku aukko metsässä salli nousevan täysikuun kokonaan valaista uurroksen ylipuolta. Tiheämmiksi, yhä tiheämmiksi kävivät vimmastuneen hevosen askelet -- likemmäksi, yhä likemmäksi ne tulivat väijyksiä, joita ratsastajan ystävät olivat asettaneet toista varten. Kauhistunut ratsastaja, tietäen sen kohtalon, joka oli hänen edessään, oli turhaan koettanut pysäyttää häntä, oli katkaissut ohjakset sitä tehdessään ja pysyi nyt hirveässä pelossa kiinni satulassa.

"Hyvä Jumala! kuinka hän ratsastaa!" sanoi yksi.

"Voi! miehet, tässä tehdään murha!" huudahti toinen, ja yhteisestä kehoituksesta he juoksivat esiin leikkaamaan köyttä poikki. Se oli liian myöhäistä. Juuri kuin etumaisen käsi koski vahvaan viiniköynnökseen, hypähti harmaa hevonen siihen paikkaan uurroksen alkupuolelle, johon kirkas kuu paisti; ja kauhusta vääntyneinä heidän toverinsa vaaleat kasvot leimahtivat heidän silmiensä eteen.

"Jumala!" he huusivat kaikki yhtä haavaa, "se on Tom Savage!"

Hevosen polvet koskivat jämeästi pingoitettua köynnöstä. Ryske, huuto; ja Tom Savage ja hänen kaunis nuori tammansa makasivat runneltuneina ja musertuneina kallio-uurroksen pohjassa, sillä välin kuin hänen toverinsa vaaleina ja kauhusta vapisevina seisoivat partaalla.

Ei tarvittu kuin silmänräpäyksen miettiminen, ennen kuin yksin heidänkin puoli-päihtyneissä mielissään selveni, mikä oli ollut seuraus heidän pelkurimaisesta tuumastaan; ja äkkiä tuntien verenvian tuskan, he kääntyivät ja pakenivat eivätkä edes menneet perustelemaan pelkoansa ja tutkimaan värvivää lihamöhkää kallioilla alhaalla. Kiireisesti nousten hevostensa selkään, jotka olivat liekatut aivan likellä, he syöksähtivät kaalamon poikki; ja se, jota vastaan tämä paha oli keksitty, kuuli heidän hevostensa kavioin ankaran ratinan, kun ne nelistivät kalliomäkeä ylöspäin toisella puolella. Silloin hän nousi ratsunsa selästä ja astui varovaisesti uurroksen reunalle. Hetkisen kuunteleminen vakuutti hänelle, ettei ketään ollut siellä, paitsi se mies, jota hän oli ruoskinut kohtalonsa perille. Hänen sydämensä sykki nopeasti ku'ottavasta pelosta, kun hän katseli runneltua ruumista tuolla alhaalla. Matala voihkaaminen kohtasi hänen korvaansa. Hän kapusi alas uurroksen jyrkkää kuvetta ja etsi kopeloiden varjossa, siksi kuin hän löysi miehen ruumiin. Hän sytytti tulitikun ja havaitsi, että siinä vielä oli henki, vaikka se oli taidotonna.

Tällä hetkellä hän kuuli jonkunlaisten kulkuneuvojen tulevan tietä myöten ylhäällä.

"Tätä tietä, pojat! tätä tietä!" huusi vanha Jerry. "Juuri tässä heidän oli määrä pysäyttää översti".

Joutuisia askelia kuului ja ratisevat yhdenvedettävät vankkurit ajoivat kuunvaloon. Vanhan Jerry'n valko-reunaiset kasvot kurkistelivat parske-nahan yli, samalla kuin puolikymmentä muuta mustaa miestä, kukin varustettu vahvalla nuijalla, ajoi hänen kanssaan tai juoksi vankkurein vieressä.

"Seis!" huusi joku ääni alhaalta.

"Jumalan kiitos!" huusi Jerry ilosta. "Se on överstin ääni. He eivät vielä ole tappaneet häntä. Joutukaat, pojat! joutukaat!"