Part 36

"Totta puhuen, tohtori, minä en voi sanoa," vastasi Servosse. "Että semmoinen tunne on olemassa, ei tarvitse epäillä. Amerikan afrikalaisen rodun historiassa on lisäksi jotakin kummallista ja salamyhkäistä, joka mahtavasti vaikuttaa siihen taika-uskoiseen mysticismiin,[108] joka vallitsee heissä. Tuotuina tänne vastoin tahtoansa; pakoitettuina kärsimään orjuuden kovaa holhon-alaisuutta, samalla kuin he yhä näkivät ja kuulivat sitä herkeämätöntä jumaloitsemista, jota kansakuntamme tarjoo vapaudelle; kahtena orjuuden vuosisatana oppien sivistyksen alkeita, uskonnon, lain, mekaanillisten taitojen aapistoa, talouden salaisuuksia ja työn tarpeellisuutta ja palkintoa; vapautettuina melkein ilman ponnistusta omasta puolestaan ja kokonaan ilman omantakeista ja tiettyä osan-ottoa -- kaikki nämät tosi-seikat silmiensä edessä, ei sovi ihmetellä, että he pitävät itseänsä Jumalan erityisinä lemmittyinä -- jonkunlaisena valittuna kansana. Tätä ihmeitten luetteloa, joiksi he katsovat näitä kummallisia tapauksia, esitellään aina rodun hehkuville mielikuvituksille; ja vaikka se tähän saakka on taivuttanut heitä toimettomuuteen, se voisi olla voimakkaana yllyttimenä, jos se kerran joutuisi vaikuttamaan yhteydessä semmoisen vakuutuksen kanssa, että heidän tulevaisuutensa on sijoitettava semmoiseen seutuun, joka on kaukana heidän entisyytensä näkymöiltä. Jos he olisivat samaa sukuperää, kuin hallitseva rotu, olisi ehkä mahdollista, että erottava rajalinja aikoja myöten häviäisi. Mutta he ovat merkityt eri värillä, vieläpä semmoisella, jota kauan aikaa on pidetty halpana ja alhaisena, eikä ole aivan vähän totuutta koko heidän historiansa loppusäikeessä: 'niggerit eivät voi koskaan täällä päästä valkoisen miehen kannalle'".

"Mutta mitä voi tehdä heidän korotuksekseen ja lievityksekseen tai estääksensä keski-aikaisen barbariuden perustamista meidän keskuuteemme?" kysyi tohtori huolestuneena.

"Noh, tohtori," lausui Hullu hilpeästi, "tähän kysymykseen tulee jonkun muun vastata, ja siihen on lisäksi vastattava teoilla eikä sanoilla. Minä olen antanut miehuuteni vuodet näitten kysymysten miettimiseen, ja minua pidetään sentähden hulluna. Minusta näyttää, kuin näitten vammojen parannuskeino olisi helposti keksitty. Rohdot ovat kuitenkin semmoiset, joita tulee tuottaa ulkoapäin. Sairas ei voi itseään parantaa. Etelä ei ole koskaan puhdistava itseänsä niistä haitoista, jotka sitä vaivaavat. Sen äly, sen ylpeys, sen varallisuus, lyhyesti, sen voima, ovat kaikki asetetut yksin sitäkin hiljaista ja hitaista kehittymistä vastaan, jonka aika ja puoli-barbarismi tuottaisivat. Tunnista tuntiin kahleet kotkataan kiinteämmiksi. Katsokaat orjuuden historiaa maassamme! Katsokaat, kuinka lainsäätäjät, oikeustot, yleinen mielipide ja koko maan voima vuosi vuodelta ja kaikissa orjavaltioissa käyvät tylymmiksi ja väkivaltaisemmiksi orjaa ja hänen vertaistansa 'vapaata mustaa' vastaan! Minä näen, että muistatte sen, vanha ystäväni. Aivan vastoin kaikkia valtiomiesten ennustuksia orjuuden peukalon-puristimia väännettiin vaan uudelleen ympäri ja kireämmäksi joka vierivältä vuodelta. Vapauden ja oikeuden jäljet pyyhittiin pois lain-säädännön kautta, ja armon pujahdus-reiät tukittiin tuomio-istuinten selitysten avulla, siksikuin ei jäänyt jälelle muuta, kuin musta tavattoman orjuuden kuilu".

"Minä näin nuot kaikki ja myönnän ennustuksen oikeaksi; mutta minä en vielä tiedä ajatustanne käytettävästä lääkkeestä," arveli vanha mies epäileväisesti.

"Noh, te ymmärrätte, ettei lääke voi tulla sisältäpäin," lausui Hullu. "Vähemmistö tuntee voimansa, ja enemmistö huomaa heikkoutensa niin hyvin, ettei sisältäpäin ole mitään odotettavana. Se, mikä on tehnyt pelottamisen mahdolliseksi, tekee edistyksen mahdottomaksi. Sentähden minusta näyttää, että tuohon kysymykseen jo on vastattu -- _sen täytyy tulla ulkoapäin_!"

"Mutta kuinka?" kysyi vanha mies maltittomasti.

"Kuinka?" toisti Hullu. "Minua kummastuttaa, ettette näe sitä; ettei maa näe sitä; taikka pikemmin, että, nähden, he antavat semmoisen uskonkappaleen aaveen, jonka säätämiseksi veri-virtoja vuodatettiin, pelottaa itseänsä astumasta sitä uraa, joka leveänä ja selvänä, kuin kuninkaan valtatie, on edessämme: "_pimeyden lääke on valo; tietämättömyyden -- taito; vääryyden -- oikeus_".

"Se on totta kyllä pelkkänä ajatuksena, ystäväni; mutta kuinka sitä käytäntöön pannaan?" kysyi kuuntelia.

"Kansakunta kasvatti ja suojeli orjuutta. Orjuuden hedelmä on ollut oppimaton vapautettu, oppimaton köyhä valkoinen mies ja röyhkeä isäntä. Vapautetun kykenemättömyys, köyhän valkoisen miehen taitamattomuus, äskeisen isännän kopeus ovat kaikki seurauksena kansallisen vallan käyttämisestä vapaan ajatuksen, vapaan työn, vapaan puheen pidättämiseksi. Antakaat Kansakunnan nyt peräyttää se paha, jota se on sallinut ja kehoittanut. Antakaat sen kasvattaa niitä, jotka se teki taitamattomiksi, ja suojella niitä, jotka se teki heikoiksi. Se ei ole mikään suosio mustaa kohtaan, vaan Kansakunnan turvallisuus sitä vaatii. Laittakaat aapiskirja kansallisen voiman valtikaksi. Antakaat Kansakunnan kasvattaa mustaa miestä ja köyhää valkoista miestä, _koska_ Kansakunta piti heitä orjuudessa ja on edesvastauksessa heidän kasvatuksestaan; kasvattaa äänestäjää, _koska_ Kansakunnalla ei ole varoja suvaita, että hän on oppimaton. Älkäät koettako torjua pois edesvastausta ja verhota vaaraa. Isojen joukkojen vilpitön tietämättömyys on enemmän pelottava, kuin muutamien harvojen pahansuopa intelligenssi. Se toimitti kapinan syvät rivit ja nuot ennakkoluulojen sokaisemat laumat, jotka tekivät Kukistus-politiikin voimalliseksi. Köyhät Valkoiset, Vapautetut, Ku-Klux'it ja Pelottajat ovat kaikki samassa määrässä tietämättömyyden satona. Kansakunnalla ei ole varoja kasvattaa semmoista viljaa".

"Mutta kuinka," kysyi tohtori, "Hallitus voi kasvattaa näitä Valtioin kansalaisia Valtioin oikeuksia loukkaamatta?"

"Ah, hyvä, vanha ystäväni!" lausui Servosse, nousten ja asettaen kätensä toisen olkapäälle, "minä jätän teidät nyt, kun tuotte esiin jumaloittavakseni tuon amerikalaisen valtioviisauden juggernautin,[109] jonka kautta niin monta hekatombia on muserrettu ja silvottu. Tämä dämoni vaati miljoonia henkiä, ennenkuin hän salli, että orjuus hävitettiin: kenties sama verta lisäksi saisi hänet suostumaan siihen, että sidotut sielut irroitetaan ja lasketaan vapaiksi".

"Te olette katkera, poikani," sanoi vanha mies, nousten myöskin ja luoden kumppaninsa silmiin tyvenen moitteen katseen. "Älkäät pitäkö tuota mielipidettä. Olkaat kärsivällinen ja muistakäat, että teistä olisi tuntunut aivan niinkuin meistä, syntymäseutuisen Pohjamme miehistä nyt tuntuu, ilman sen kytevän vallankumouksen hohtoa, jonka keskellä olette elänyt. Sen miehen, joka on ollut tulivuoren aukossa, ei tule kummastella sen levollisuutta, joka on nähnyt vaan savun. Minä olen usein ajatellut, että Pyhä Paavali olisi ollut kärsivällisempi juutalaisia veljiänsä kohtaan, jos hän aina olisi pitänyt mielessään sitä ihmetyötä, jota vaadittiin hänen omaan kääntymiseensä".

"Ehkä olette oikeassa, tohtori," arveli Hullu; "mutta eikö pitäisi myöskin myöntämän jotakin vanhan Joonaan innolle, joka häiritsi makaajia Ninive'ssa? Oli kuinka hyvänsä, minä jätän teidän kysymyksenne viisaitten miesten vastattavaksi. Minä tahdon vaan lausua kaksi sanaa siitä. Etelä -- tuo _sala-Etelä_, jolla valta on -- ei tahdo, että tämä kysymys tehdään sen kansalle, ja on vastustava sitä parhaitten voimiensa perästä. Jos sitä ollenkaan tehdään, se on tehtävä Pohjan kautta -- herätetyn, yllytetyn Kansakunnan kautta ja Pohjan tarkastuksen alla, minä tarkoitan -- sen omaksi itsepuolustukseksi. Se _täytyy_ olla suveräniteetin teko, vallan käyttämistä. Kansakunta odotti, että vapautetusta orjasta tulisi vapauden liittolainen. Se oli aivan oikein ja soveliasta, että se toivoi ja odotti sitä. Mutta se teki turmiollisen erehdyksen, kun se luuli, että vapautettu ilman harjaantumista taikka taitoa menestyksellä taistelisi omassa sotarinnan osassaan. Tämä erehdys on korjattava. Mitä välikappaleisin tulee, olen varma, että, kun Kansakunta on kärsinyt kylläksi hulluudestansa, se keksii keinon pahan poistamiseksi, seisoi Valtioin Oikeuksien Moloch tiellä taikka ei".

XLVII LUKU.

Kotona viimein.

Vuosi oli melkein kulunut umpeen; ja Comfort Servosse palasi Warrington'iin vähäistä ennen sitä aikaa, jolloin hänen perheensä oli määrä tulla, katsomaan, että paikka oli soveliaasti valmistettu heidän vastaan-ottoansa varten.

Hän oli erään rahamies-yhtiön palveluksessa valvonut heidän asioitaan jossakin Keski-Amerikan tasavallassa. Hänen tehtävänsä oli ollut varsin tärkeätä laatua, ei ainoastaan sentähden, että yhtiöllä oli rahallinen etu siitä, vaan myöskin sentähden, että se suuresti vaikutti siihen outoon taisteloon sivistyksen ja puoli-barbariuden välillä, jommoisia aina taistellaan näillä ihmeellisillä seuduilla, jossa luonto näyttää asettaneen jaloimmat voimansa sotarintaan kaikkea vastaan, mitä nyky-aika sanoo "edistykseksi". Samalla kuin maa tuottaa niin runsaasti, ettei sen vertaista muilla tienoilla tiedetä, näyttää ihmisten mieli vaipuneen vastustamattomaan väsymykseen, ja ainoastaan järjen muistutukset näyttävät kykenevän toinnuttaa ruumista taudintapaisesta unesta.

Tämä taistelo soveltui hänen kummallisia seikkoja lempivään luontoonsa, ja yritys tarjosi yltäkyllin tilaisuutta hänen ehdotus- ja järjestys-ky'yllensä. Hän oli palannut ainoastaan täyttääksensä perheensä kanssa tehtyä sopimusta ja aikoi, kun jouto-ajan kuukaudet olivat ohitse, muuttaa taloutensa takaisin erääsen vuori-huvilaan tuohon auringon maahan, jossa luonnon ihanuudet niin suloisesti yhtyvät ja alinomaa vaihtelevat ja sen liiallisuudet niin lieventyvät tuulen ja meren ja vuoriharjanneitten yhteisen vaikutuksen kautta, että matkustaja ihmetellen kysyy, eikö Nuoruuden lähde ja synnittömän autuuden Edeni vielä ole tavattavana tässä taika-maassa.

Sieltä palatessaan hänen tuli kulkea tuon Eteläisten valtioin vyöhykkeen poikki, jossa tiedettä aika-välistä vaaditaan käymään turhaa sotaa tuota kaikkein selittämättömintä taudin lajia, tuota ruttoa vastaan, joka pilkkaa kaikkea ihmistaitoa. Pari kolme henkilöä, jonka otsaan julma hävittäjä jo oli painanut vaski-leimansa, oli siirretty pois juuri siitä junasta, joka toi hänet pohjoiseen päin Warrington'ia kohden. Hän oli ihmetellyt sitä mysteeriä,[110] jonka suhteen tiede on yhtä tehoton kuin taika-usko, nähdessään, kuinka he kannettiin junasta, joka jatkoi kiireistä kulkuansa, ikäänkuin paeten pois ruton käsistä. Hän oli nähnyt, ihmetellyt ja kiitänyt eteenpäin sen enempää ajattelematta tuota tutkimattoman tuomion kummallista, surkeata tosiseikkaa.

Oli toinen aamu hänen Warrington'iin tulonsa jälkeen. Vaivattuna siitä väsymyksestä, joka aina ilmestyy pitkän matkan perästä, hän edellisenä päivänä oli ilman aikojaan käyskellyt siellä täällä tutuilla paikoilla. Musta kansa oli kokoontunut tervehtimään häntä, tehden tuhansia kysymyksiä ja toisiin vastaten. Vähäisissä neljän, viiden hengen joukoissa he olivat pistäyneet hänen luonansa matkallansa kirkkoon (sillä nyt oli sunnuntaipäivä) ja sieltä palatessaan. Koko pitkän päivää hän oli ehtimiseen vaadittu ponnistamaan muistiansa, että hän johdattaisi mieleensä joitakuita kerta tunnettuja kasvoja. Andy ja hänen hyvä vaimonsa olivat ilosta seitsemännessä taivaassa. Vanha Lollard oli tuntenut isäntänsä vihellyksen, ja kankeana ijästä ja melkein sokeana suruisella itsepintaisuudella seurannut häntä paikasta paikkaan tiluksilla. Kartano, kirjasto, huoneen edustan nurmikko, kaikki olivat täynnä iloisia muistoja niistä rakkaista, joita hän pian oli kohtaava. Hänen vanhat naapurinsa saapuivat toinen toisensa perästä sinne: Eyebright ja Nelson; John Burleson, yhä korkea-äänisenä ja kapinoitsevana; ehkäisemätön Vaughn, vielä meluavana ja liiallisena, mutta sydämestään kuitenkin ystävällisenä; Durfee ja Dawson ja satamäärä lisäksi -- tulivat pudistamaan hänen kättänsä ja puhumaan entisyydestä, joka oli täynnä toisten varjoja, joita he eivät enää voineet tervehtiä, ja herättämään niitten päivien muistoja, joina hänen sydämensä syyt olivat aivan eriämättömästi sidotut suureen aatteesen joka, siltä näytti, oli tuottanut vaan Sodomin-kaltaista, tuhkaista sanojen satoa.

Yö oli tavannut hänet alakuloisena ja uupuneena, sydän täynnä kiitollisia kyyneliä niistä hupaisista tervehdyksistä, joita hän oli vastaan-ottanut, ja vielä enemmän täynnä hellempiä kyyneliä niitten puolesta, joitten tervehdyksiä hän kaipasi. Hän ikävöitsi enemmän kuin koskaan rakkaitten omaistensa tuloa ja sen lyhyen ajan kulumista, jona hänen oli määrä oleskella vanhoilla tutuilla näkymöillä. Se ei ollut enää mikään koti, vaan ainoastaan semmoisen kuolleen entisyyden kalmisto, jonka ilot ja surut olivat väistyneet ja synnyttäneet ainoastaan haudan synkeyttä hänen sydämessänsä, kun ne väikkyivät ohitse varjoisen olemattomuuden kolkossa kauheudessa.

Kun hän heräsi aamulla, häntä rasitti jonkunlainen horroksen tunto, josta hän turhaan koetti päästä. Hänen päätänsä painoi ja myöskin pakotti, ja siellä täällä rinnassa ja jäsenissä hänellä oli pistoksia. Hänen jalkansa laahasivat maata hervaantuneina. Oli joku polttava kipu jossakin, hän ei voinut tarkoin sanoa, missä. Hän arveli, että hänen tulisi koettaa kylpyä, ja Andy valmisti hänelle semmoisen -- ison ammeen sitä helmeilevää lähde-vettä, joka aina niin hyvin elvytti hänen uupuneita jäseniään -- ikäkausia sitten, hänestä tuntui. Hän vaan loiskutti sitä käsillään ja jaloillaan: auringon kiillottamat pikku aallot tuntuivat hänen kummallisen kuumeisesta lihastaan kätkevän väkäisiä nuolia. Kun hän nukahti vähän, ilma näytti olevan täynnä kirkkaita, säihkyviä kipinöitä.

Andy käski sisään tohtori Gates'in, joka sattui kulkemaan ohitse.

"Hyvää huomenta, översti! Minua ilahuttaa nähdä teidät," lausui ilomielinen lääkäri, jonka hiuksia ja partaa ajan oli onnistunut valkaista, mutta jonka ympyriäinen muoto, terävä silmä ja tulinen sydän näyttivät vielä uljaasti taistelevan sitä vastaan. "Saanut teidät pitkäksenne viimein, vai kuinka?" hän jatkoi hauskasti. "Minä pelkäsin, etten koskaan pääsisi teidän kimppuunne. Teillä on mainio ruumiin-rakennus. Ajattelin aina, että olitte tehty ruoskan siimasta. Käynyt Keski-Amerikassa, mitä? Palaatte taas sinne? Ja miss Lily ja Madam -- missä he ovat?"

Servosse vastasi untelosti ja raukeasti. Tohtori katseli häntä tarkasti.

"Antakaat minä koetan valtasuontanne".

"Ah! hiukan kuumeinen -- melkoisestikin. Raskastunteinen päästä ja jaloista? Ei? Näyttäkäät minulle kielenne. Jo riittää. Minnekä tuo poika sai?"

Tohtori astui ulos portiikoon ja huusi: "Andy! _Hoi_, Andy! tulkaat tänne!" Kun palvelia tuli, hän asetti hänelle monta kysymystä. Sitten hän palasi ja tutki uudestaan sairasta hyvin huolellisesti. Silloin hän taas kutsui Andy'n ja sanoi hänelle: --

"Andy, te pidätte paljon överstistä, ettekö niin?"

"Minä luulisin niin, Sir! Enemmän kuin kenestäkään muusta, minkä ikinä olen nähnyt".

"Kylläksi jäämään hänen luoksensa, vaikkapa henkenne kaupalla?"

Andy katseli kirkasta päivänpaistetta ja ajatteli vaimoansa ja kolmea ebeni-ihoista lastansa, jotka köntivät kyökissä.

"Sillä, jollette tahdo," arveli tohtori, joka oli katsonut häneen terävästi, "minun täytyy hankkia joku muu".

Tämä ratkaisi asian.

"Ei kukaan muu saa hoitaa överstiä, se on varmaa!" hän lausui pontevasti. "Minä sen teen".

"Översti tulee kovasti sairaaksi, Andy, ja hänen tautinsa voi olla tarttuvainen. Minä en luule, että on erittäin suuri vaara; mutta hänen täytyy saada joku, joka pysyy hänen luonansa koko ajan".

"No niin, tohtori, minä teen sen," vastasi musta mies alttiisti.

"Hyvä, Andy," sanoi tohtori. "Minä hankin jonkun avuksenne: mutta teidän täytyy aina olla täällä; te ette saa liikahtaa talosta. Paljon riippuu siitä hoidosta, joka hänelle annetaan, ja te tiedätte, ettei ole ketään hänen omaisistaan, joka vaalisi häntä".

"Olkaat huoleti, tohtori," lausui Andy. "Översti Servosse ei ole kaipaava mitään hoitoa, niin kauan kuin joku musta mies elää täällä, joka koskaan näki hänen kasvonsa. Minä voin saada kosolta heitä avukseni."

"Mutta te ette saa lähteä talosta".

"Minun ei tarvitsekaan. He tulevat tänne".

"Kaikki hyvin. Minä käyn täällä pari kolme kertaa päiväänsä, siksi kuin se on ohitse. Menkäät ilmoittamaan asia vaimollenne: käskekäät, että hän ei häiritse teitä eikä ole levoton."

"Älkäät pelätkö hänen puolestaan, tohtori," lausui Andy luottavaisesti: "hän olisi valmis tekemään yhtä paljon, kuin minäkin, överstiä palvellakseen".

Musta mies teki, niinkuin häntä oli käsketty, ja palaten siihen huoneesen, jossa Servosse makasi, sai tarkat määräykset, kuinka hänen tulisi sairasta hoitaa. Sillä välin kuin tohtori antoi nämät neuvot, Servosse tointui siitä horroksesta, johon hän oli vaipunut, ja kuunteli lääkärinsä ja hoitajansa keskustelua.

"Te pidätte minua varsin sairaana, tohtori?" hän kysyi heti.

"Varsin sairaana," vastasi tohtori lyhyesti, jatkaen käskyjensä antamista.

"Ehkä kovastikin sairaana, tohtori?"

"No niin, _kovasti_ sairaana, översti".

"Mitä se on?"

"Noh, teissä on joku kuume, näettekö".

"Te koetatte pettää minua, tohtori," arveli sairas. "Älkäät tehkö sitä. Minä olen kuullut ja huomannut kylläksi siitä, mitä olette tehnyt ja sanonut siitä asti kuin tulitte tänne, ymmärtääkseni, että katsotte tätä kohtausta sangen vaaralliseksi. Antakaat minun täydellisesti tietää, kuinka vaarallinen se on".

"Minä en tahdo tarpeettomasti saattaa teitä levottomaksi eikä tauti ole vielä vakaantunut niin, että voin varmuudella puhua," tohtori vastasi.

"Te koetatte yhä välttää, tohtori," lausui Servosse. "No sallikaat minun siis sanoa teille, mitä te, minun luullakseni, ajattelette, Te arvelette, että minussa on _keltakuume_".

"Minä en voi kieltää, översti, että vähän sitä pelkään. Te olette juuri kulkenut saastutetun vyöhykkeen poikki, ja tautinne oireet todellakin osottavat sinnepäin. Mutta toiselta puolen erehdymme sangen usein noissa asioissa. Kelta-kuumeen enteet eivät ole alussa kylläksi selvät, että lääkäri, joka ei ole äsken nähnyt sitä tautia, voisi varmuudella lausua jotakin siitä. Nyt en ole nähnyt mitään kelta-kuumeen kohtausta -- antakaat, minä ajattelen -- kahteenkymmeneen vuoteen ja vähän päällekin. Ja mitä siihen tulee, toivoin, ettei minun tarvitsisi ikinä toista semmoista nähdä. Mutta teidän tautinne näyttää suuresti sellaiselta, kuin miksi tuota muistan. Sitä myöten kuin puhe on teknillisistä tunnusmerkeistä, niistä, joita tapaamme kirjoistamme, ne ovat alussa melkein samanlaiset, kuin toisten samanluokkaisten kuumeitten".

"Minä en ensinkään epäile, että arvelunne on oikea," vastasi Servosse tyvenesti. "Minä muistan nyt, että kaksi tätä kuumetta sairastavaa taikka mitä sanottiin täksi kuumeeksi, vietiin pois junasta Meridien'issa, kun kuljin sitä tietä".

"Noh," lausui lääkäri, "parasta lienee kaikissa tapauksissa parannella sitä, niinkuin se olisi se. On aina hyvä toivo, yksin Kelta-Jack'issakin,[111] kun sairaalla on teidän rohkeutenne ja luja ruumiin-rakennuksenne. Me koetamme tehdä parastamme, översti, ja minä toivon, että vielä suoriutte siitä".

Tohtori oli antanut kaikki käskynsä ja oli lähtemällään, kuin sairas vakaasti lausui: --

"Tohtori, te sanoitte juuri, että oli viisasta parannella tätä, niinkuin olisitte varma pahimmasta. Minä luulen, että tämä on totta, mitä minuunkin tulee. Minun tulee menetellä, niinkuin menettelisin, jos olisin pahimmasta varma. Minulla ei ole paljon tehtävää, mutta minun täytyy tehdä se nyt. Kuinka kauan kestää, ennenkuin tämä on ohitse -- jos -- jos olette oikeassa?"

"Noh," arveli tohtori, "siinä tapauksessa -- pahimman pitäisi olla ohitse noin lauantaina".

"Kiitoksia, tohtori," vastasi sairas juhlallisesti. "Tahtoisitteko odottaa vähän aikaa portiikossa? Minua pahoittaa, että pidätän teitä; mutta minun täytyy kirjoittaa vähän, ja minä soisin, että viipyisitte siksi kuin se on tehty. Andy jää luokseni," hän sanoi vastaukseksi tohtorin kysyvään katseesen.

"Mielelläni, översti," vastasi tohtori; "ja olisi parasta, että kaikissa tapauksissa tekisitte kaikki määräyksenne -- noh, niinkuin pitkällinen tauti olisi edessä".

"Minä ymmärrän," lausui sairas levollisesti.

Melkein tunti kului, ennenkuin tohtori käskettiin sisään jälleen.

"Pääni on vähän sekava, tohtori," arveli sairas; "ja minä soisin, että katselisitte tätä lisäystä, jonka olen pannut testamenttiini, nähdäksenne, onko se soveliaasti kokoonpantu".

Tohtori luki sen ääneen.

"Se on hyvä," sanoi Servosse; "minä tahdoin vaan jättää muutamia käskyjä hautauksestani ja niin edespäin. Minä ajattelin näitä eilen. Minä en tiedä miksi, mutta minua valloitti jonkunlainen tunto, etten eläisi kauan, ja minä arvelin, että, jos kuolisin tänne, mielelläni valitsisin paikan haudalleni ja määräisin, mitä olisi siihen piirrettävä".

"Mutta tämä -- te olette aivan varma, että tässä on se, mitä tahdotte?" kysyi tohtori. "Teidän päänne ei ole" --

"Oh, kyllä! minun pääni on aivan hyvä," vastasi sairas huvitetun hymyllä. "Teidän ei tarvitse pelätä sitä. Minä olen sanonut, mitä tarkoitan, ja tarkoitan, mitä sanon. Sitten siinä on tuo pieni lahja Andy'lle ja hänen puolisolleen sillä ehdolla, että hän hoitaa minua viimeisessä taudissani. Se on kaikki oikein. Nyt, tohtori, pyytäisin, että te ja Andy todistatte tämän testamentin. Minä olin aina aikonut jättää sen vaan omakätisesti kirjoitettuna; mutta on kukatiesi asiain näin ollen yhtä hyvä, että se on todistettu".

Testamentti allekirjoitettiin ja todistettiin; ja sitten Servosse ojensi tohtorille yhden kirjeen ja telegrammin, molemmat adresseeratut hänen vaimollensa.

"Tehkäät hyvin ja lähettäkäät telegrammi, niin pian kuin pääsette kaupunkiin," hän sanoi. "Metta on palaava tänne parin päivän perästä, jollette sitä tee".

"Ettehän ole kieltänyt häntä tulemasta?" kysyi tohtori kummastuneena.

"Minä ilmoitan hänelle, etten ole valmis vastaan-ottamaan häntä ennenkuin lauantaina taikka sunnuntaina," kuului vastaus.

"Mutta, översti, ei ole suuri vaara -- varsin vähän".

"Vaan he eivät saa panna itseänsä alttiiksi edes sillekään," lausui Servosse päättäväisesti.

"En todellakaan, översti," arveli lääkäri, "voi suostua noudattamaan tahtoanne. Te tiedätte hyvin kyllä, että sekä vaimonne että tyttärenne olisivat valmiit kohtaamaan mitä ruttoa hyvänsä teidän tähtenne".

"Ja juuri siitä syystä ei saa päästää heitä tulemaan tänne. Tainnos-tila on tuleva, ennenkuin he saapuisivat tänne, ja minä olen varma, että minua hyvästi hoidetaan. Te ja Andy pidätte kyllä huolta siitä. Minä tiedän, että se näyttää julmalta heitä vastaan, mutta se on todellinen armo. Teidän täytyy luvata minulle, että lähetätte tämän eikä mitään muuta sen ohessa".

"Jos se on teidän vakaa tahtonne, en voi tehdä muuta," vastasi tohtori epäileväisesti.

"Kiitoksia, tohtori. Ja tämä kirje, tehkäät hyvin ja pitäkäät se; siksi kuin -- siksi kuin tiedätte, kuinka käy, ja lähettäkäät taikka jättäkäät se silloin -- Metta'lle". Hänen äänensä tukehtui, ja hän näytti melkein kadottavan itse-hillintönsä. "Te sanotte heille, tohtori, että se oli minun rakkauteni, joka oli tyly. Se on kovaa -- kovaa. Jospa vaan saisin nähdä heidän kasvonsa kerran vielä! Sanokaat heille, kuinka minä rakastin heitä tässä -- tässä --".

"Oh, älkäät antauko tuskaanne!" huudahti tohtori ammattinsa puolesta koettaen sairasta kehoittaa. "Me laitamme teidät terveeksi pian".

"Sanokaat heille -- mitä minä en voi sanoa, tohtori -- jos en enää saisi nähdä heitä jälleen".

"No niin," lausui tohtori, puristaen hänen kättänsä. "Minä teen kaikki, mitä käskette".