Part 32

Hullu tunsi oppivansa viisautta, kun hän näin taipui välttämättömyyden alle, ja rupesi vähitellen arvostelemaan itseään ja naapureitaan suuremmalla ja soveliaammalla leppeydellä, kuin tähän asti. Hän näki, että hän oli odottanut liian paljon, että hän oli ollut kylläksi yksinkertainen luulemaan, että leopardi _voisi_ muuttaa täplänsä, vaikka Ethiopialainen vielä säilytti tumman nahkansa. Hän oli lisäksi kiitollinen siitä suvaitsevaisuudesta, jota hänelle osotettiin, ja katsoi jonkunlaisella kummastuksella niitä miehiä, jotka niin suuressa määrässä unhottivat elikkä jättivät menneet sillensä, että he tämän tekivät. Hän vieläpä joutui sille kannalle, että hän, taaksepäin katsoessaan, kovasti ihmetteli sitä mielentilaa, joka kerta oli vallinnut hänessä. Hän oli valmis nauramaan monta liiallista miehuuden ja itsenäisyyden käsitystä, jotka hänellä kerta oli ollut, sekä kummastelemaan, kuinka hän koskaan oli voinut olla niin sanomattoman tyhmä, että hän odotti muuta, kuin mitä todella oli tapahtunut. Sillä tapaa syntyi joku molemminpuolisen kärsivällisyyden henki; he eivät enää suuttuneet hänen mielipiteisinsä, ja hän ei enää lausunut niitä; he antoivat anteeksi hänen katsantotapansa hänen pohjoisen syntynsä ja kasvatuksensa tähden, ja hän antoi anteeksi heidän tekonsa heidän eteläisen syntynsä ja kasvatuksensa tähden; he eivät pitäneet väliä hänen valtiollisilla vakuutuksillaan, koska semmoinen keino oli keksitty, jonka avulla voitiin estää niitten kiteytymistä seurauksiksi, ja hän ei koettanut panna niitä käytäntöön, koska se olisi ollut turha vaiva.

Tämän sydämen muutoksen kautta Hullu todella vähitellen herkesi harrastamasta niitä asioita, jotka ennen olivat hänestä olleet niin perin tärkeät. Huomaten oman hulluutensa ja kuinka puoleton tuo taistelo suuren kansan ylpeätä henkeä ja sivistystä vastaan oli ollut, johon niin äkkinäisesti ruvettiin, hän koetti vaan nauttia sitä, mikä oli hupaista heidän ympäristössänsä, ja unhottaa kuluneen ajan riidat. Hän oli oppinut, ettei Pohjan henkeä, ajatustapaa ja elämää voi silmänräpäyksessä istuttaa Etelään; että jos nuot molemmat toisistaan eriävät sivistykset koskaan voisivat sopia ja sulata yhteen toinen toisensa kanssa, se olisi silloin, kuin aika ja asianhaarat olivat suotuisammat taikka kuin joku suuri mullistus oli niin kääntänyt ajatuksen virrat, että ne yhtyivät yhteen, kaikki valtaavaan tulvaan.

Rauha siis vallitsi Warrington'issa. Vanhoja ystäviä unhottamatta Hullu hankki uusia, siunasi päivänpaistetta ja siimestä, ajatteli vähemmän lähimmäistensä hyvää ja enemmän omaa mukavuuttansa sekä iloitsi, että se taistelo, jonka viisaat miehet olivat jättäneet hänen ja hänen kanssa-työskenteliäinsä taisteltavaksi, nyt oli päättynyt. Hän oli taistellut jäykästi ja hyvin. Kaikki myönsivät sen. Ennenkuin hän tunsi, että juuri se aines, joka oli uskonut tämän taakan hänelle, petti, hylkäsi, epäili ja soimasi häntä, hän ei ollut milloinkaan ajatellut antaumista. Kun hän oli kerran ilmoittanut suostuvansa Uudestaan rakentamisen tuumaan, vaikka hän panikin vastalauseensa sitä tehdessään, hän tunsi, ettei hän voinut kunnialla luopua taistelosta, ennenkuin noitten hänen sotaveljiensä päätös taikka lupa päästivät hänet siitä. Tämä oli tapahtunut ja hän oli nyt vapaa velvollisuudestaan. Kun kansakunnan sotavoima vedettiin pois, kamppailu oli lopussa. Menestymättömyys oli piirretty viisaitten miesten lempi-aatteen haudalle. Jonkunlaisen helpoituksen, jollei tyytyväisyyden, tunteella Hullu tunnusti tämän lopun. Hän oli niinkuin täysin palvellut soturi, joka, vaikkei voittoisa, istuu vanhalla ijällänsä kruunattuna monen haavan kunnialla, levollisena ja tyytyväisenä, huolimatta sodankäyntinsä epäsuotuisasta päätöksestä.

Hän yhä uskoi siihen asiaan, jonka puolesta hän oli taistellut, ja oli lujasti vakuutettu siitä, että ne, joitten kanssa hän oli työskennellyt, joskus tulevaisuudessa kykenisivät hankkimaan itselleen todellista vapautta, mutta siinä taistelossa hän ei voinut tehdä paljon. Hän luuli, että se olisi pitkä ja kestäväinen; että horjuva vaaka vaapuisi vielä monta sukupolvea; ja että sillä aikaa tuo korskea, itseensä luottavainen ja vaistomaisesti hallitseva aines, joka jo oli haastanut Kansakunnan voiman-mittelöön, joutunut tappioon ja _tappiosta temmannut voiton varsinaiset hedelmät_, saavuttaisi vielä suurempia triumfeja ja epämääräiseksi ajaksi pitäisi kansallisen voiman johtonsa ja tarkastuksensa alla. Hän näki tämän ilman kateutta; sillä hänestä oli selvä, että kansalla, joka voi toimittaa niin ihmeteltäviä valtiollisen silmänkääntö-taidon temppuja niitten pelkoa ja tuskin epäluuloakaan herättämättä, joitten voimaa he olivat tunteneet, mutta joitten vallan he olivat kumonneet -- joitten kunnian he jo olivat tallanneet tomuun, siksi kuin katsottiin paljon kunnollisemmaksi, että oli tavottanut kansakunnan henkeä, kuin pannut oman henkensä altiiksi iskua torjuakseen -- että siis semmoisella kansalla oli erityisessä määrässä ne ominaisuudet, joita tarvitaan vallan saavuttamiseen ja säilyttämiseen.

Vaikka häntä kyllä harmitti näitä seikkoja huomatessaan, ja vaikka hänen poskensa punastuivat jostakin häpeäntapaisesta, kun hän muisti oman kansansa ontuvan, horjuvan epäneuvoisuuden ja kuinka se oli antaunut kivulloiseen, _taudintapaiseen_ hentomielisyyteen, luopuen tämän vuoksi tosi-vallasta, pettäen ja hyljäten liittolaisensa sekä sälyttäen heidän päällensä sen tappion alennuksen ja häpeän, joka siitä seurasi, hän ei voinut muuta kuin jonkunlaisella ylpeydellä myöntää, että ne, jotka näin olivat vastustaneet ja voittaneet voittajansa, olivat syntyneet miesten hallitsijoiksi, olivat semmoisia, joitten valta ei suinkaan vaipuisi mistäkään jäntevyyden puutteesta. Hän katsoi eteenpäin ja näki, kuinka he jälleen saavuttivat _ante bellum_ päivien ylpeän ylivallan -- vaikka ei milläkään tyytyväisyydellä; sillä mitä hän niin kauan aikaa oli nimittänyt "peri-ajatuksikseen", seisoi jäykästi tiellä, ja hän oli paitsi sitä varma, että he joskus kukistuisivat -- mutta ainakin ihmettelevällä ylpeydellä tämän amerikalaisen rodun haaran ky'ystä.

Näin päivät lensivät, ja aurinko loisti, ja Warrington kävi kirkkaammaksi, ja Lily kasvoi kauniimmaksi ja kypsemmäksi, ja Metta näytti enemmän matroonan kaltaiselta ja vakavalta, ja Hullu istui päivänpaisteessa. Ne siteet, jotka liittivät Lilyn ja hänen isänsä toisiinsa, olivat aina olleet tavattoman lujat, mutta ne olivat käyneet kahta vertaa lujemmiksi ja vahvemmiksi Lilyn sankariteon kautta. Ennen hän oli ollut isänsä kumppani ja oppilas; sen jälkeen hän oli ollut vielä useammin hänen kumppaninsa, mutta oppilaan-tilan ajatus näytti kadonneen isällisen toivon ja ylpeyden itsensä kieltämiseen. Hänen edistyttämiseensä isä nyt pyhitti sen elämän kypsimmät voimat, jonka tytär oli pelastanut. Käsittäen täydellisesti hänen johonkin määrin katkonaisen kasvatuksensa puutteet, kun hän joutui sen hedelmää tutkimaan, hän ihmetteli, mitä oli aikaan saatu. Sille perustukselle, jonka Metta väsymättömällä ahkeruudella oli laskenut, oli lujasti rakennettu molempien vanhempien aina sallitun ja luottavan vapauden kautta, sekä erittäin sen kautta, että isän oli ollut tapa keskustella tyttärensä kanssa kaikista niistä asioista, jotka olivat ennen muita vetäneet hänen huomionsa puoleensa. Halu puhua järkevästi isän kanssa näistä aineista oli tehnyt, että tytär osittain kyselemällä semmoisia asioita, osittain tiedustelemalla kirjoja ja aikakauslehtiä, joita isä luki, oli perehdyttänyt itsensä niihin niin, ettei löytynyt monta yleistä ajatuksen esinettä, joista hän ei pystynyt keskustelemaan, ei ainoastaan ymmärtäväisesti, vaan myös alttiisti ja semmoisella selvyydellä ja alkuperäisyydellä, joka oli kummastuttanut niitä harvoja vieraita, joitten kanssa hänellä oli tilaisuus ajatuksia vaihtaa. Nähden tämän perustuksen lasketuksi, Servosse päätti jatkaa hänen kasvatustaan melkein samalla tavalla, ohjaten sitä nyt erityisiin aineisin ja tehden tuommoista kätevyyttä monilukuisissa asioissa pikemmin hänen kasvatuksensa ripsu-koristeeksi kuin itse kankaaksi, sillä hänen mielestään melkein sama suhde saisi vallita niitten välillä, kuin pitäisi olla tosi-elämässä. Koska se oli hänen ajatuksensa, että todellinen kasvatus oli enemmän siinä, että pystyi hallitsemaan yhtä ainetta, havaitsemaan, keksimään ja järjestämään asioita, jotka olivat yhteydessä sen kanssa, kuin siinä, että vaan opittiin noita tosiseikkoja, hän ei rajoittanut hänen opin-alaansa kuiviin osa-asioihin eikä askarruttanut hänen mieltänsä erityisten perustelmien tutkimisella. Hänen tähtensä hän kääntyi jälleen noille ajatuksen tanterille, jotka olivat olleet hänen nuoruutensa ja varhaisen miehuutensa ihastus, ja johdatti lempeällä kädellä hänen jalkansa halki kirjallisuuden kauniitten kenttien -- mailman ajatuksen historian. Rinnatusten tämän kanssa hän levitti hänen eteensä tuota toista kirjaa, jota me _nimitämme_ historiaksi -- kertomusta mailman ulkonaisista tapauksista, sen sankarien teoista, sen marttyyrien vääryyksistä ja sen suurten pahantekiäin synneistä sekä siitä vähästä, mitä tiedämme sen isojen joukkojen kärsimyksistä, taakoista ja onnettomuuksista. Lily ei ollut koskaan tuntenut mitään muuta koulua, kuin kotinsa, eikä mitään muita opettajia, kuin hartaat vanhempansa. Hänen tähtensä he olivat karkottaneet kotipiiristään lapsuutensa kielen ja rajoittuneet semmoisiin kieliin, jotka pitkästä käyttämättömyydestä olivat käyneet kankeiksi heille. Hän oli oppinut kolme asiaa, joita Servosse katsoi kaikkia muita tärkeämmäksi; _ensiksi_, että kasvatus on kokonaisen elämän työ eikä mikään semmoinen asia, jonka voi muutamina vuosina suorittaa; _toiseksi_, että oppilaan useimmissa aineissa täytyy myöskin olla opettaja, taikka toisin sanoin, että opettajan tehtävä on pikemmin siinä, että hän tutkii oppilaan tietomäärää, kuin siinä, että hän johdattaa häntä tietojen hankkimisessa; ja _kolmanneksi_, että tietäminen on huomaamista, ymmärtämistä ja kyky opittua esitellä.

Huojennuksena tuosta hänen huomiotansa kokonaan kiinnittävästä ajatuksesta, jonka hän oli uhrannut yleisiin asioihin, tämä velvollisuus oli erittäin mieluisa Servosse'lle, ja näytti siltä, kuin heidän aikaisen toivonsa nauttiminen olisi suotu hänelle ja hänen vaimollensa, kun hän rupesi havaitsemaan, että tämän aikakauden asianhaarat ja tunteet varmaan riistäisivät häneltä tämän hänen elämänsä suurimman ilon. Metta, joka aina piti tarkkaa vaaria tyttärensä edusta, alkoi esittää matkustamisen tarpeellisuutta ja tahtoi, että hyvin vaalitun mielen kasvatus päätettäisiin ja viimisteltäisiin vaihtelevaisen elämän kokemuksella. Tätä kysymystä oli jo hartaasti keskusteltu, kun Servosse yhtenä päivänä hämmästyi eräästä tapauksesta, jonka hänen viisaampi-sydäminen vaimonsa oli edeltäpäin arvannut.

Sillä heidän molempien yli valvoi hellä ja huolellinen Metta, ylpeänä ja onnellisena ihanan tyttärensä nykyisyydestä, ja täynnänsä toivoa hänen tulevaisuutensa suhteen, mutta kummallisella epämukaisuudella, riemuiten enemmän siitä, mitä hänen puolisonsa oli ollut _accès de la foliensa_ aikana, kuin siitä, mitä hän nyt oli, kun hän astui viisauden tietä. Mutta semmoinen on aina naisellisen luonnon ristiriitaisuus.

XLIII LUKU.

Ystävällinen välitys.

Lukia muistanee, ettei John Burleson ollut jättänyt ilmoittamatta översti Servosse'lle, mitä juonta Melville Gurney oli käyttänyt auttaaksensa Lily'n pakoa, kun hän oli tuntenut hänet tuona hänen vaarallisen ratsastuksensa yönä. Servosse'lla oli semmoinen luottamus mielihevosensa ominaisuuksiin, ettei hän alusta ollut taipusa antamaan niin paljon arvoa tuolle teolle.

"Koska Nuori Lollard kerran oli sivunnut Mr. Gurney'n, ei ollut suurta mahdollisuutta, että tämä parhaallakaan tahdolla olisi voinut pysäyttää tytärtäni. Ei löydy koko valtiossa toista hevosta, joka voi suorittaa neljä penikulmaa semmoisessa ajassa, joka tämän varsan mielestä olisi jonkun arvoinen", hän arveli Burleson'ille.

"Saattaa olla", vastasi tuo kunnon mies vanhalla karkealla ja uhkamielisellä tavallansa, "vaikkei se tamma, jolla Mel. Gurney sinä yönä ratsasti, ollut sekään mikään hituri. Mutta otaksukaat, että hän olisi käyttänyt pistooliansa, jota hän pitelee yhdellä kädellä yhtä hyvin kuin kahdellakin. Minun luullakseni ei voisi missäkään tilassa saattaa Mel. Gurney'ta ampumaan ketäkään ladyä; eikä kukaan koskaan voisi missäkään valossa erehtyä niin, että hän pitäisi Lily'a minäkään muuna. Yksin se tapa, jolla hän istuu hevosen selässä, osottaa sitä. Mutta otaksukaat, että hän olisi -- otaksukaat, että hän ei olisi ollut se uljas, ritarillinen Mel. Gurney, jota hän on: kuinka sitten olisi käynyt?"

"Mies, jonka on vasen käsi lävitse ammuttu ja jonka täytyy hallita täysi-veristä hevosta, ei voi tuottaa suurta vaaraa revolverillansa sille, jolla on Nuori Lollard allansa ja avoin tie edessään", vastasi Hullu iloisella naurulla. "Todellakin, Mr. Burleson, olen pian valmis uskomaan, että etu oli toisella puolella. Ensiksi Mr. Gurney saisi olla kiitollinen siitä, että luoti kävi hänen käsivarteensa. Tietysti se oli sattumus; mutta minä en tahtoisi luottaa semmoisiin sattumuksiin, kun Lily tähtää minua revolverilla vähemmän kuin kymmenen askeleen päästä. Hänellä on kummallisen varma käsi. Paitsi sitä en tiedä oikein, kun ei vaan Mr. Gurney'n tulisi pitää yhtenä tuon yön armon-osotuksena sitä asiaa, ettei hänen tammansa saavuttanut Nuorta Lollard'ia. Minä en ole ensinkään varma, vaikka Lily, yllytettynä hurjuuteen saakka kun hän oli, olisi näyttäynyt vaarallisemmaksi vastustajaksi".

"Minä näen, että olette päättänyt olla myöntämättä ystävälleni Gurney'lle mitään muuta kunniaa, kuin että hän keksi sukkelan jutun omaa tappiota peittääkseen", lausui Burleson.

"Minä tunnustan", vastasi Servosse kylmäkiskoisesti, "etten voi havaita paljon muuta ansiota siinä. Minusta näyttää siltä, kuin tuo nuori mies olisi tehnyt kaikki, mitä hän voi, estääksensä tyttäreni pakoa, ja kun tämä ei onnistunut, keksinyt jutun kanista ja tapaturmaisesta laukauksesta, välttääksensä pilkkaa, kun hän oli päästänyt naisen kulkemaan vartiopaikkansa ohitse. Arvatakseni hän olisi pikemmin kuollut kuin tunnustanut sen. Luullakseni olisin minäkin hänenä tehnyt mitä hyvänsä, ennenkuin olisin siihen mennyt. Tietysti minä en tahdo loukata teitä, kun puhun näin teidän ystävästänne. Ensiksi olin niin hämmästynyt siitä, että yksi, jota olin pitänyt oivallisena, miehekkäänä toverina, joka oli käynyt minun talossani ja jonka isää minä niin vilpittömästi kunnioitin, oli ollut tuossa joukossa ja ottanut osaa tuommoiseen toimeen, etten voinut levollisesti asiaa ajatella. Minä olin todellakin niin kiitollinen tyttäreni pelastuksesta kuoleman vaarasta, puhumatta siitä, että itse olimme välttäneet kauhean kohtalon, että luulen, että olisin voinut kiitollisuudesta syleillä joka miestä tuossa murhaaja-joukossa, yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei heidän onnistunut tehdä, mitä yrittivät".

"Sulkien heidän lukuunsa nöyrän palveliannekin, arvaan minä", lausui Burleson hyvän-sävyisesti.

"Tietysti", vastasi Servosse. "Minulla ei ollut silloin mitään syytä eroittaa teitä yleisestä tuomiostani. Siitä päättäen, mitä olin teistä ennen tietänyt ja kuullut, minua ei todellakaan kummastuttanut, että tapasin teidät semmoisessa seurassa".

"Te tulette minuun ainakin yhdessä asiassa", sanoi Burleson, punehtuen puhuessaan. "Puhettanne ei mikään suoruuden puute pilaa".

"Me olemme yhtälaiset useammassakin kohdassa, Mr. Burleson", lausui Hullu miettiväisesti ja vaaria pitämättä toisen hämmingistä. "Minä olen ajatellut sitä monta kertaa tuon yön jälkeen. Tarkastaessani kaikkia asioita, jotka kuuluvat yhteyteenne Klan'in ja ryöstöretken kanssa (ja sama koskee myös nuorta Gurney'ta), näyttää minusta siltä, kuin minä olisin teidän sijassanne tehnyt saman; paitsi että varon, ettei minulla olisi ollut rohkeutta luopua erehdyksestäni ja erittäin niin miehuullisesti panna vastalausetta, kuin te Bentley'n Tienristeyksessä, josta Lily on kertonut minulle".

"Älkäät, jos suvaitsette, översti!" sanoi Burleson, ja hänen miehekkäät kasvonsa lensivät punaisiksi kerta toisensa perästä. "Minua peräti hävettää, että minun huomattiin narrimaisesti pelkäävän pilkkaa jostakin, joka jollakin tapaa oli yhteydessä tuon asian kanssa. Tiedättekö, etten kertaakaan ajatellut asian oikeutta tai vääryyttä eli arvostellut sitä sillä tapaa, kuin te vaistomaisesti sitä arvostelette. Minä ajattelin vaan asian epäviisautta ja vaaraa -- minä tarkoitan vaaraa kansallemme, Etelälle. Minä en muistanut erittäin itseäni; sillä minä olin päättänyt muitten kanssa kohdata kaikki, mitä tuli. Minä tahdoin nähdä puolueeni voittavan enkä ottanut ensinkään teidän oikeuksianne lukuun. Minä en todellakaan myöntänyt, että teillä oli mitään oikeuksia -- mitään laillisia taikka siveellisiä oikeuksia poliitilliseen valtaan, tarkoitan. Minä pidin neekerin vapauttamista laillisen vallan-anastuksen ja siveellisen kunniattomuuden tekona, ja katsoin teitä kaikkia carpet-baggereita ja scalawag'eja osallisiksi tuohon rikokseen. Minusta tässä väkivallassa oli kylläksi puollustusta jokaiselle säännöttömälle sodankäynnille, paitsi semmoiselle, jossa todella henki vietiin, josta itse teossa alusta ei uneksittukaan. Totuutta puhuakseni, minä arvelin, että olisi hyvä asia, jos noin puolet maan niggereistä vedettäisiin ulos ja piestäisiin noin pari kertaa kuukaudessa; enkä minä ole varma, vaikka se nytkin olisi paikallansa".

"Vanhan Jerry'n tappaminen herätti minut ensiksi. Minä olin poissa siihen aikaan enkä tietänyt sanaakaan siitä. Jos olisin ollut täällä, ei sitä olisi tehty, paitsi hengettömän ruumiini yli. Minä tunsin hänet lapsuudestani asti; ja jos koskaan löytyi rehellistä, kristittyä niggeriä maan päällä, hänen nimensä oli Jerry Hunt. Jumalisten! Sir, hiukseni nousivat pystyyn, kun sain kuulla siitä! ja, sieluni pelastuksen kautta, översti, minä en ole vieläkään voinut päästä siitä ajatuksesta, että minun on hänen verensä käsilläni. Tahdon tulla kirotuksi, jollei minusta tunnu aivan siltä!"

"He janoivat kiihkeästi teitä sen jälkeen, översti. Ihmiset ovat tavallaan juuri niinkuin koirat. Antakaat heidän vaan päästä veren makuun ja he ovat julmat, kuin sudet. Kohta kun Jerry oli tapettu, näytti siltä, kuin koko Klan'i olisi himonnut verta. Ainoastaan harva vastusti sitä -- mutta heitä oli kylläksi ja he olivat oikeata lajia. Sattui lisäksi niin, että useimmat näistä olivat nuoria huimapäitä, niinkuin Mel. Gurney ja minä itse. Vanhat miehet lukevat tavallisesti ansiokseen koko mailman konservatismin; mutta se on varsin suuri erehdys. Vanhan miehen konservatismi tarkoittaa vaan vaaran torjumista -- omien liepeittensä puhtaana pitämistä; mutta nuori mies huopaa yhtä vahvasti, kuin hän soutaakin. Jos hän vastustaa jotakin asiaa semmoisessa seurassa, hän taistelee sitä vastaan kynsin hampain. Voitti taikka voitettiin, yhtä kaikki hän menee muun joukon kanssa, ottaa osaa vaaraan ja sälyttää edesvastauksen päällensä. Mutta kun täysi mies on päässyt ohitse jonkun vissin ijän, hän muuttuu suuresti käärmeen tapaiseksi. Nuot vanhat toverit, jotka vastustivat semmoisia asioita, sanoivat vaan, etteivät tahtoneet, että heillä oli mitään tekemistä niitten kanssa, ja pysyivät kaukana poissa. Niin oli juuri Melville Gurney'n isän, kenraalin, laita. Hän yhtyi Klan'iin, kun se ei vielä toimittanut muuta, kuin kuljeksi ympäri ja säikähytti niggereitä, jota hän ei suinkaan vastustanut, semmenkin kuin hän oli kandidaatina johonkin juuri siihen aikaan. Kun nämät pahemmat seikat alkoivat, hän kaikessa hiljaisuudessa luopui siitä; vieläpä niin, ettei hänen poikansa koskaan tietänyt, että hän oli ollut jäsen, ennenkuin tuona päivänä Glenville'ssa. Minä arvaan, että jos olisi niiksi tullut, hän olisi puollustanut _teitä_. Minä olen kuullut hänen suurella kunnioituksella puhuvan teistä. Mutta hänellä ei ollut koskaan mitään tilaisuutta siihen. Minä luulen todella, että olen kolme neljä kertaa seisonut teidän ja vaaran välillä, jolloin te ette tietänyt siitä mitään".

"Ja epäilemättä pelastitte minut Bentley'n Risteyksessä, sillä sanasotanne kautta Jake Carver'in kanssa pääsi tyttäreni huomaamatta pujahtamaan pois", arveli Servosse leppeästi.

"Noh, ehkä niin on laita", vastasi Burleson kummastuneena. "Minä en ole ensinkään tuota ajatellut; mutta minä en ansaitse mitään kiitosta siitä, koska se tapahtui tietämättäni. Melville Gurney'n ritarillisuus ja kerkeäneuvoisuus ne pelastivat teidät -- lähinnä, tietysti, miss Lily'n sankariutta".

"Minä en voi ymmärtää", lausui Servosse maltittomasti, "miksi arvostelette Gurney'n tointa tässä asiassa niin tärkeäksi. Teidän ystävällinen puolueellisuutenne sokaisee teitä, ettette näe, mikä oli syy hänen käytökseensä".

"Ei", vastasi Burleson, "te se olette, joka olette sokea -- sokeampi, kuin yölepakko, kuten olette joskus vielä huomaava".

"Minulla ei ole mitään taipumusta tehdä mitään vääryyttä tuolle nuorelle miehelle", sanoi Servosse.

"Oh! minä en luule sitä -- en ensinkään", lausui Burleson; "mutta te ette tunne Melville Gurney'ta, niinkuin minä. Hän on taattu kuin teräs, ja suora kuin vasama, sekä sananmukaisesti että kuvannollisesti. Minä vaan ihmettelen, että hän ollenkaan joutui tuohon asiaan. Minä _olen kuullut_ sen syyn, joka saatti hänet menettelemään tuona yönä niinkuin hän menetteli, hänen omasta suustaan; eikä Melville Gurney valehtelisi, vaikkapa saisi kokonaisen valtakunnan. Katsokaat tänne, översti!" hän lisäsi kiivaasti, "minua kummastuttaa, ettette voi nähdä tätä asiaa sen oikeassa valossa. Otaksukaat, ettei Melville Gurney olisi tahtonut, että tyttärenne pelastuisi ja menestyisi yrityksessään: mitä hän olisi tehnyt? Antanut tietoa leirille siitä, mitä oli tapahtunut hänen vartiopaikassansa, eikö niin?"

"Niin, minä arvaan sen", lausui Servosse.

"Ja mikä seuraus siitä olisi ollut?"

"Sitä minä en suinkaan tiedä".

"Ettekö tiedä? Tunnetteko Jake Carver'ia?"

"Kyllä".

"Rohkea ja uskalias mies, hellittämätön aikeissaan ja säälimätön vihassaan".

"Minä olen kuullut sen".

"Ja tämä mies komensi satamäärää hyvillä ratsuilla varustettua ja välinpitämätöntä miestä".

"Entä sitten?"

"Entä sitten? Jumalisten, mies! kauanko hän olisi miettinyt päättäessään seurata tyttärenne jälkiä ja vangita teidät ja tuomari Denton'in kaupungissa eikä sillalla?"

"Taivaitten kautta!" huusi Servosse kavahtaen seisaalleen. "En ollut ollenkaan sitä ajatellut".

"Niinpä luulisinkin", lausui Burleson voitollisella äänellä. "Mutta jollei Melville Gurney olisi eksyttänyt häntä väärälle jäljelle, olisitte varmaan sitä ajatellut! Vähemmässä ajassa kuin neljänneksessä -- ennenkuin olisitte vienyt miss Lily'n takaisin hotelliin -- olisi Jake Carver ja muu joukko ollut kimpussanne ja olisivat paistaneet teidät kypi-kypsiksi Denton'in sillalla. Miss Lily myös" --

"Hyvä Jumala!" lausui Servosse, "te olette oikeassa! Minä en ollut ensinkään ajatellut asiaa sillä tapaa. Minä olen tehnyt vääryyttä tuolle nuorelle miehelle. Minä tahdon kirjoittaa hänelle ja ilmoittaa kiitollisuutemme".

John Burleson oli kovasti iloissaan, ajatellen, että hän oli palvellut ystäväänsä ei ainoastaan tehokkaasti, vaan myöskin taitavasti; sillä Servosse'lla ei ollut mitään aavistusta siitä oikeasta syystä, joka elähytti Melville Gurney'ta, kun hän keksi tuon tarinan, jota hän oli käyttänyt selittäessään, kuinka hänen käsivartensa oli haavoittunut.