Part 31

On omituista ajatella, mitä muutoksia on tapahtunut tuossa eriskummaisessa Afrikalaisessa. Noina vanhoina hyvinä aikoina ennen sotaa, jonka piti tuottaman Eteläis-valloille oikeus erota unionista, todistivat ja vakuuttivat yhtä ääntä kaikki Etelän kansan nerokkaimmat, varallisimmat, hientyneimmät, arvokkaimmat ja ylevimmät miehet -- nuot, jotka omistivat orjia ja heitä työhön käyttivät ja ruoskivat, ostivat ja möivät, avioliittoon saattivat ja avioliitosta erottivat, sikäli kuin rodun tarpeet ja kasvattajan taipumus vaativat, -- vakuuttivat nämät aivan kieltämättömäksi asiaksi (ja epäilemättä he tunsivat neekerit paremmin, kuin kukaan muu, koska heillä oli suurempi tilaisuus siihen), että musta mies ei ollut ainoastaan Jumalalta luotu ja määrätty orjuuden tilaan, vaan että hän myöskin tarkasti ja terävästi älysi omat tarpeensa, puutteensa ja kykynsä, sekä erinomaisella ilolla tunnusti Jumalan kaitselmuksen, joka hyvyydessänsä ei ollut jättänyt häntä isännättömäksi. Lyhyesti, he vakuuttivat aivan varmaksi ja välttämättömäksi asiaksi, että Afrikalainen ei ollut ainoastaan luotu orjuuteen, vaan tiesi niin hyvin luomisensa tarkoituksen ja oli niin kiihkeä sitä täyttämään, että hän oli sekä tyytyväinen orjan oloonsa ja meluten vaati sen iloja että myöskin kykenemätön lausumaan osan-ottoansa ja sääliänsä niitten harvojen rotunsa jäsenten suhteen, jotka olivat ilman tuota kaikkein suurinta siunausta -- isäntää. Tosin kyllä löytyi myöskin siihen aikaan muutamia mielipuolia tässä rodussa (eksytettyjä olento-parkoja!), jotka aina karkasivat pois kasvimaan rauhasta, ylellisyydestä, onnesta ja taivaallisesta ihanuudesta, ja pyrkivät kohti köyhyyttä ja puutetta, työtä ja tautia ja pakkasta ja pohjoisnapaa ja -- vapautta! Mutta he olivat harhaantuvia luontokappaleita, jotka vaan häiritsivät sen Edenin rauhaa, jota he eivät olleet kylläksi viisaita eikä kylläksi hyviä nauttimaan.

Löytyi siellä myöskin semmoisia, jotka eivät tahtoneet uskoa tätä todistusta orjan täydellisestä onnesta, vaan yhä väittivät, että terveimmät, urheimmat, viisaimmat ja jaloimmat Afrikalaisessa rodussa olivat ne, jotka karkasivat pois vapauteen. Mutta näitä ihmisiä ei ollut monta, ja he olivat myöskin mielipuolia -- eikä ainoastaan mielipuolia, vaan kateellisia, häijyjä ja verenhimoisia. Heitä sanottiin "yltiöpäiksi" ja "abolitionisteiksi".

Niin pian kuin sota alkoi ja heille tarjottiin vapautta, tuon nurintapaisen Afrikalaisen luonto näytti äkkiä muuttuneen. Jok'ikinen heistä vastaan-otti sen, vieläpä semmoisella halulla ja innolla, joka sangen suuressa määrässä antoi syytä siihen uskoon, että he olivat koko ajan sitä kaivanneet. Tietysti me tiedämme, ettei niin ollut laita, niitten todistusten kautta, jotka tunsivat heidät paremmin, kuin kukaan muu; mutta siltä se _näytti_, kun he häärivät federaalisten armeijojen perässä ja jättivät kotinsa, ystävänsä, sukulaisensa ja patriarkalliset isäntänsä pyrkiäkseen puutteesen, vaaraan ja vapauteen.

Ja aina siitä saakka he ovat osottaneet samanlaista vastakohtaisuutta ja ristiriitaisuutta luonnossaan. Aivan siihen aikaan asti, jolloin Ku-Klux-Klani pääsi hyvään ja lujaan järjestykseen Etelässä, neekeri osotti perin juurtunutta ja voittamatonta vastenmielisyyttä ja taipumattomuutta, kun tuli kysymys, että hän antaisi entisten isäntiensä selittää, sovittaa taikka valvoa vapauksiansa, _jollei_ semmoinen henkilö ollut julkisesti hyljännyt orjuuden ja kapinan aatetta, ollut suoraan ja selvästi ilmoittanut puollustavansa mustan rodun yhdenvertaisia laillisia ja poliitillisia oikeuksia ja valtaa sekä näyttänyt tahtovansa myöntää niitä heille, Niin pian kuin tämä hyväntekeväinen laitos, Klan'i, ja sen taitavammat ja täydellisemmät, useilla erinäisillä riimillä tunnetut seuraajat: "Pyssy-Klubit", "Sapeli-Klubit", "Pelottajat" ja niin edespäin, olivat kokonaan järjestetyt kautta maan ja kävi ilmeiseksi, että nimeksi kuolleen Chattelism'in[104] systeemin isällinen ja patriarkallinen henki yhä oli elossa ja ahkeralla huolella valvoi entisten lapsenkaltaisten alamaistensa onnea ja menestystä, kääntyivät heidän sydämensä jälleen menneen ajan rakkaudella vanhojen isäntiensä puoleen, jotka, niinkuin he nyt taas huomasivat, eivät olleet ainoastaan heidän parhaat, vaan heidän ainoat ystävänsä, ei ainoastaan heidän vapautensa etevimmät ja tunnollisimmat vartiat, vaan kerrallaan sen ensimäiset perustajat. He siis hylkäsivät ja karttivat "niggeri-poliitikkoja" ja "radikaaleja" ja kääntyivät ylenkatseella ja halveksimisella pois niitten puolesta, joitten opit eivät yhtyneet Ku-Klux-Klan'in, Pyssy-Klub'ien ja Pelottajien perus-ohjeisin ja turvautuivat jälleen ensimäiseen rakkauteensa -- heidän luonnollisiin ja Jumalalta määrättyihin ystäviinsä ja suojelioihinsa!

Tämä on ainakin mitä heidän luonnolliset ystävänsä ja suojeliansa sanoivat; ja meidän täytyy myöntää, että he tiesivät enemmän neekereistä, kuin kukaan muu, aivan niinkuin tallirenki tietää enemmän siitä hevosesta, jolla hän ajaa ja jota hän hoitaa, kuin kukaan muu, ja tietysti parhaiten tuntee hevosen ajatuksen hänestä, sanotusta tallirengistä.

Rockford'issa oli siis rauha. Mutta jonakin pahana hetkenä kunnianhimon käärme pujahti tähän Edeniin ja jätti jälkensä sen kukkiin. Kaksi rauhan, reformin[105] ja konservatismin puolueen jäsentä loi halukkaasti silmänsä samaan virkaan. Jonkun kokouksen valtaa vastaan kapinoittiin; ja eräs välinpitämätön ja kunnianhimoinen mies ilmoitti, että hän aikoi vedota Caesar'iin eikä ainoastaan Caesar'iin, vaan myöskin Tony'yn ja todellakin kaikkiin mainitussa maakunnassa asuviin Ham'in lapsiin, että he ratkaisisivat hänen ja hänen kumppaninsa välillä. Rauhan ja järjestyksen puolue näytti olevan sangen tasaisesti jaettu tämän asian suhteen; ja uppiniskainen luopio ja hänen ystävänsä lupasivat noille kummallisille Afrikalaisille, että kaikki, jotka äänestäisivät häntä, saisivat suojelusta sitä tehdessään ja että tämän puolueen säännöllinen voima ei hätyyttäisi heitä eikä heitä liioin säikähyttäisi. Todistukseksi he näyttivät revolverinsa ja Winchesterinsa[106] ja käyttivät monta kirous-sanaa ja vuodattivat heihin rohkeutta kannuttain.

Ja näitten puolelle Afrikalaiset kallistuivat.

Tämä tummien äänestäjien typerä nurintapaisuus huolestutti lain ja järjestyksen puoluetta. Jos saatiin näin vedota tähän ebeniseen ääneen ja sen avulla päästä valtaan, mihin rauhan, lain ja järjestyksen puolue joutuisi? Jotakin oli tehtävä -- jotakin, joka hävittäisi tämän ylen rohkean miehen vallan petettyjen seuraajiensa yli. Ei kelvannut koettaa puolueen tavallisia keinoja, sillä epätietoista oli, mikä semmoisesta menetyksestä seuraisi. Sen vuoksi päätettiin tukehuttaa luopioin toiveet ja luovuttaa heistä heidän uudet kannattajansa sen hellän rakkauden avulla, jolla nämät muistivat entistä johtajaansa, tuota kunniatonta John Walters'ia. Arveltiin, että, jos voisi saada heitä uskomaan, että se mies, joka pyysi heidän kannatustaan, oli yksi siitä joukosta, jotka olivat kastaneet kätensä hänen vereensä, nuot tyhmät Afrikalaiset hullumaisesta kunnioituksesta johtaja vainajansa muistoa kohtaan olisivat ainakin häntä äänestämättä. Niin muodoin seuraava kortti julkaistiin ja levitettiin yltympäri maakuntaa, samalla kuin sille annettiin etevä sija _The Moccason Gap Rattler'in_ palstoissa: --

"_Kuka översti Marcus Thompson on?_"

"Rockford'in mustat äänestäjät, jotka ovat niin kiihkeät valitsemaan tätä kuuluisaa uskalikkoa, vilpisteliää ja luopiota tämän maakunnan sheriffin virkaan, eivät luultavasti tiedä koko sitä häpeätä, joka on liittynyt hänen nimeensä. Se on hyvin tunnettu seikka, että hän monta vuotta oli tämän maakunnan Ku-Klux'ein päällikkö ja Pelottajien johtaja ja semmoisena tietysti oli edesvastauksen alainen niitten tekemistä töistä. Kuitenkaan ei ole niin yleisesti tunnettu, että se oli hän, joka suunnitti ja toimitti _John Walters'in_ murhan, ollen itse sen joukon johtaja, joka ensin houkutteli hänet hänen kuolinpaikkaansa ja jälestäpäin ei ainoastaan tappanut häntä, vaan ryösti häneltä melkoisen rahasumman, jonka översti Marcus Thompson käytti omaksi hyödykseen. Semmoinen on kuitenkin asian laita. Löytyy yltäkyllin todistuksia, että hän ei ainoastaan keksinyt murhatuumaa, vaan oli aivan ensimmäinen, joka kostutti kätensä Walters'in verellä. Hän toivoi, että hänen silloiset poliitilliset kumppaninsa palkitsisivat häntä tästä teosta sillä viralla, johon hän nyt pyrkii: Kun tästä ei tullut mitään, hän vetoo Walters'in seuralaisiin, kannatusta saadaksensa. Hyväksyvätkö he tätä punakätistä murhaajaa ja leskien ja orpojen ryöstäjää, se saadaan vielä nähdä".

Vastaukseksi tähän Thompson julkaisi seuraavan: --

_Rockford'in maakunnan äänestäjille_.[107]

Viekoitellaksensa kansalaisia minua kannattamasta, on vastustuspuolue ahkerasti levittänyt sitä huhua, että minä otin ja omaksi hyödykseni käytin _kaksi tuhatta dollaria_, jotka olivat John Walters'illa, kun hän murhattiin. Minä en tahtoisi koskea näin vanhoihin asioihin, koska siinä tapauksessa _välttämättömästi täytyisi panna alttiiksi useat meidän parhaista kansalaisistamme_. Noihin aikoihin vallitsi suuri kiihko ja levottomuus ja epäilemättä monta asiaa tehtiin, joita olisi ollut parempi jättää tekemättä. Minä olin siihen aikaan puolueeni exekutiivi-toimikunnan esimies tässä maakunnassa; ja tämän kautta julistan sen syytöksen, että käytin elikkä otin _omaksi personalliseksi hyödykseni_ yhtä ainoatakaan centtiä Walters'in luona löydetyistä rahoista, _kunniattomaksi, perättömäksi ja ilkeänjuoniseksi valheeksi_. Päinvastoin minä vakuutan, että jokainoa centti näistä rahoista käytettiin puolueen juoksevien menojen maksoksi tässä kamppanjassa, vaali-uurnien täyttämiseksi väärillä vaaliseteleillä ja vaali-certifikaatein ostamiseksi semmoisille henkilöille, jotka nyt pitävät virkoja tässä maakunnassa. Minulla on hallussani näitten teko-asiain todistamiseksi tarpeelliset dokumentit ja minä olen valmis niitä näyttämään, milloin hyvänsä minua siihen vaaditaan.

Kunnioittavaisesti

_Marcus Thompson_.

Hullu luki nämät kortit ja hymyili, vaikka ne herättivätkin surullisia muistoja, tuon sovinnon hengen makeita ja rauhallisia hedelmiä, joka oli puhaltanut yli maan, kun rangaistus uhkasi näitten lain ja järjestyksen ritarien päätä -- näitten naamioittujen ulaanein, jotka olivat sydän-öinä ratsastaneet ympäri. Niinkuin jo on mainittu, säädettiin jumalallisen säälin vaikutuksesta useissa valtioissa, että kaikista rikoksista, joita Ku-Klux'it, Pelottajat ja muut valtiolliset seurat ja yhdistykset taikka yksityiset henkilöt näitten palveluksessa, käskystä tai kehoituksesta olivat toimittaneet, että siis niistä kokonainen ja täydellinen amnestiia ja anteeksi-anto myönnettäisiin. Tämän lain kautta kysymys, kuka John Walters'in tappoi, oli käynyt vähäpätöiseksi taikka mitättömäksi asiaksi. Se oli kanne, jota ei huolittu edes kumota. Mutta syytös, että översti Thompson oli omaksi hyödykseen käyttänyt murhatulta mieheltä ryöstetyt rahat, oli soimaus, jota ei kukaan kunniallinen mies voinut kärsiä.

Näyttäisi siltä, kuin muutamissa yhteiskunnissa tuota suoraa tunnustusta, että hän oli käyttänyt näin saadut rahat vaali-virkamiesten lahjomiseksi ja turmelemiseksi, itsestänsä pidettäisiin tuskin vähemmän ilkeänä asiana. Oli kuinka tahansa, Mr. Thompson ilmeisesti tunsi itsensä kehoitetuksi personallisen luonteensa puollustukseksi kieltämään toista ja toista vahvistamaan. Mitä radikaali John Walters'in pelkkään tappamiseen tuli, hän katsoi tarpeettomaksi puolestansa sitä myöntää taikka kieltää. Se oli yhtä vähäpätöinen asia, kuin tuo kysymys lasten leikissä: "kuka kultakertun tappoi?"

Hullu mietti tätä asiaa suruisesti ja vakaasti. Hänestä se osotti vääristynyttä ja tylstynyttä siveellistä tunnetta; kuitenkaan hän ei voinut muuta kuin sääliä kärsiviä ja ihmetellä sitä lujuutta, joka oli synnyttänyt semmoista sielun tunnottomuutta. Hän muisti kertomuksen Spartalaisesta nuorukaisesta, joka seisoi hymyilevänä ja välinpitämättömänä sillä aikaa, kuin varastettu kettu raateli hänen sisälmyksiänsä.

XLII LUKU.

"Rauha Warsovassa".

Ajan kuluessa Hullun personallinen asema naapuriensa suhteen yhä parani. Näytti siltä, kuin olisi kummaltakin puolelta huomattu miellyttäviä ominaisuuksia toinen toisessa. Miehet semmoiset, jotka kaikkina niinä vuosina, joina hän oli asunut siellä, olivat pysyneet kaukana hänestä taikka vaan kylmäkiskoisesti tervehtineet häntä ja joitten oli ollut tapa puhua hänestä muille jos jollakin tavalla, paitsi ystävällisellä, alkoivat vähitellen osottaa ensiksi suvaitsevaisuutta ja sitten jonkunlaista hyvänsuopaa puolenpitoa. Tämä oli erittäinkin lähitienoitten sivistyneempien ja vilkasmielisempien miesten laita. He näyttivät jonkunlaisella kummastuksella havaitsevan, että se mies, jota he olivat tottuneet niin katkerasti soimaamaan, ei sentään ollut aivan epäseurallinen. Hänen tuttavuutensa näitten kanssa kasvoi siis semmoisella tavalla, joka muistutti hänelle sitä kärsivällisyyttä, jota välisti osotetaan mielipuolelle, joka on johonkin määrään hupainen ja samalla aivan viaton.

Tämä asian laita saatti Hullun usein hymyilemään, vaikka hän nyt oli tullut kyllin viisaaksi pitämään oikeassa arvossaan niitä rehellisiä ponnistuksia, joita useat näistä miehistä tekivät voittaaksensa perittyä ennakkoluuloa ja myöntääksensä hänelle sitä personallista kunnioitusta, jota he luulivat hänen ansainneen. Hän ei enää kummastellut, ettei niitä tervetuliaisia, joita alati valmis Länsi tarjoo niille loppumattomille ihmisjoukoille, jotka tulvaavat sen porteille, heti hänen tultuaan uuteen kotiinsa annettu hänelle; mutta hän kummasteli, että nämät miehet saattivat niin masentaa semmoisen ennakkoluulon voimaa, joka oli käynyt vaistomaiseksi, semmoista halua kaiken muukalaisuuden pois sulkemiseen, joka muutamien ihmispolvien kuluessa oli ollut melkein yhtä kiihkeä, kuin Taivaallisen valtakunnan asukasten, ja semmoista ylpeyttä, jota äskeisten tapausten säälitön päätös oli niin syvästi loukannut, saattivat masentaa siinä määrässä, että he vieläpä tunnustivat hänen _personallisen_ oikeutensa ja ansionsa, kun nämät eivät olleet missään yhteydessä minkään poliitillisen etu-oikeuden kanssa. Hän ei pettänyt itseään näitten ilmaumien suhteen. Hän tiesi, etteivät ne ennustaneet mitään sen lakkauttamista, jota nimitettiin poliitilliseksi suvaitsemattomuudeksi; ettei tuo tunne ollut höltynyt, joka ei sietänyt käskyjensä käytännöllistä vastustamista. Hän tiesi, ettei häntä suvaittu sentähden, että hän tunnollisesti pysyi kiinni valtiollisissa mielipiteissään, eikä sen tähden, että ne, jotka häntä ympäröivät, olisivat arvelleet, että jokaisen miehen oli oikeus pitää ja puollustaa semmoista poliitillista katsantotapaa, jota hän hyväksyi, eikä senkään tähden, että semmoinen vapaus oli välttämättömän tarpeellinen aines republikaanisessa hallinnossa -- vaan pikemmin huolimatta hänen tunnollisuudestaan ja koska hänen mielipiteillänsä ei ollut mitään toivoa tulevaisuudessa käytännöllisesti toteentua. Sen kielen, jota he sydämessään käyttivät hänestä, luuli hän oikein olevan tämmöisen: "Hän on kauhea radikaali; mutta hän ei ole kuitenkaan niin _paha_ mies. Hänen valtiolliset mielipiteensä eivät voi nyt tehdä mitään vahinkoa. Epäilemättä hän rehellisesti ajattelee niin: se on luonnollista, että Pohjoisvaltalaisella miehellä on semmoinen katsantotapa. Mutta muutoin hän ei ole niin ikävä". Sillä tapaa hänen jokapäiväinen elämänsä kävi paljon kärsittävämmäksi.

Vakuutus niitten ainesten perinpohjaisesta voimattomuudesta, joitten kanssa Hullu oli valtiollisesti työskennellyt, vaikutti epäilemättä johonkin määrin hänen mieleensä ja käytökseensä. Hänen ajatuksensa eivät olleet muuttuneet minkään suuren vasta-vallankumouksen kautta, joka olisi tuuliaispään tavalla riehunut hänen ympärillänsä. Hänen uskonsa inhimillisen oikeuden yhtäläisyyteen ja syntyperäisyyteen, nimitettiin sitä peri-ajatukseksi taikka ennakkoluuloksi, oli yhtä luja kuin sinä päivänä, jona ensiksi hänen mieleensä leimahti, että nuot hänen ympärillänsä eroittivat pois kaikki afrikalaiseen rotuun kuuluvat henkilöt tätä demokraatillista uskonkappalta toimeen pannessaan. Hän ei voinut saada itseänsä ymmärtämään, että rodulla, ruumiin-iholla taikka edellisellä orjuuden tilalla oli jotakin tekemistä _syntyperäisen_ oikeuden opin kanssa. Eikä hän voinut hyväksyä sitä väitöstä, jolla meidän amerikalaisten oikeustojen lain-oppineet filosofit olivat suostuttaneet itseänsä puolueettomuuteen tuossa äskeisemmässä taistelossa vapauden puolesta, joka on tavallisemmin selitetty lauseella: "ääni-valta ei ole mikään oikeus, vaan privilegiumi". Hänen oli siis mahdoton taipua mihinkään ajatus-juoksuun taikka politiikiin, joka menestyksensä puolesta riippui siitä, että enemmistön ääntä -- joko petoksen, vääristyksen taikka väkivallan kautta -- pakoitettiin vaikenemaan ja kiellettiin. Se seikka, että joku oli syntynyt orjana, ei hänen silmissään koskenut kysymykseen hänen syntyperäisestä oikeudestaan, koska hän katsoi orjuutta yksinkertaisesti luonnottomaksi ja vääräksi satunnaisuudeksi -- semmoiseksi yhteiskunnan tilaksi, joka oli pantu oikean ja luonnollisen tilan sijaan, pysäyttäen jälkimäisen tointa ja riistäen muutamilta henkilöiltä niitä oikeuksia, jotka heillä oli. Jonka vuoksi, kun semmoiset väärät ja säännöttömät olot lakkasivat, kaikki niitten kautta kärsineet olivat palautettavat niihin oikeuksiin, joita olisi pitänyt olla heillä, jolleivät nuot olot olisi syntyneet; ja näitten oikeuksien, arveli hän, tuli vaikuttaa taaksepäin ja muodostua aivan samanlaisiksi, kuin jos tuo luonnoton orjuuden tila ei olisi tullutkaan väliin.

On kuitenkin varsin luultavaa, että hän harvemmin etsi tilaisuutta lausuaksensa semmoisia ajatuksia ja piti vähemmän huolta semmoisten mielipiteitten teroittamisesta muihin siitä syystä, että se ehkä tuottaisi kärsimisiä niille, jotka hyväksyivät ja uskoivat niitä. Itse puolestansa hän ei voinut ymmärtää, kuinka kenenkään rotu taikka tila, varallisuus taikka varattomuus, taitamattomuus taikka taito vaikuttaisi hänen kansalais-oikeuksiinsa: hän oli varma siitä, että ne eivät saisi vaikuttaa, jos republikaanisen ja demokraatisen hallinnon teoriia oli oikea -- että nimittäin enemmistö oli hallitseva. Hän tunsi, että tietämättömyys, köyhyys ja ebeninen iho olivat itsekukin kauheita haittoja, ja myönsi, että sopi lukea niitä kaikkia yhteiseksi vammaksi meidän amerikalaisessa demokratiiassamme; mutta hän ei voinut myöntää, että jossakussa taikka kaikissa niistä oli jotakin perustusta todellisiin eli oikeihin poliitillisen vallan tai syntyperäisen oikeuden rajoituksiin. Hän halveksi tuota miehuuden puutetta, joka vaiti-ololla koettaa välttää edes-vastausta taikka joka taipuu vääryyteen päästäksensä vastustamisen vaivasta.

Kuitenkin hän tunnusti itsellensä, että, jos hän olisi yksi tuosta onnettomasta ja ylenkatsotusta rodusta, jos häntäkin rasittaisi tämän köyhyys, kokemattomuus ja avuttomuus, lyhyesti, jos hän olisi tässä suhteessa aivan samanlainen kuin yksi hänen mustista kanssa-kansalaisistaan, hän ei puolestansa ajattelisi mitään semmoista, kuin poliitillisten oikeuksiensa käyttämistä taikka itselleen vaatimista, vaan, päinvastoin, mukaantuisi semmoisella kärsivällisyydellä, joka olisi hänen voimassaan, kaikkeen, mikä vaan tulossa oli, toivoen ja odottaen jompaakumpaa näistä kahdesta asiasta, nimittäin: joko, että joku muutos parempaan päin tapahtuisi hallitsevan luokan luonnossa ja taipumuksissa, taikka, että ilmaantuisi joku tilaisuus lähteä pois johonkin seutuun, joka olisi ulkopuolella heidän valtaansa. Hän todella katsoi kummastuttavaksi sankariuden esimerkiksi, että musta mies oli niin kauan aikaa pannut ei ainoastaan omaa, vaan myöskin pikku lastensa hengen alttiiksi ja mennyt vaali-uurnien luo niihin laskeaksensa vaalilippuansa semmoista kauheata ylivoimaa vastaan. Hän arveli, että nuot, jotka olivat kuolleet toisen taikka toisen suvaitsemattomuuden muodon kautta siitä ajasta asti, kuin eräs suuri kansakunta väärin takasi heille turvallisuutta, vapautta ja kansalais-oikeuksia; nuot tuhannet, jotka kaatuivat Ku-Klux'ein ja Pyssy-Klubien väkivallan sekä sen surkean, vaikka luonnollisen julmuuden uhrina, joka alotti ja kannatti Kukistus-politiikia -- näitten tuhansien hän arveli muodostaneen täydellisen marttyyrein armeijan juuri niitten peri-ajatusten tähden, joita hän yhä uskoi ja joista hän kerta oli niin ylpeä.

Hän ei olisi mielestään kuitenkaan tehnyt oikein, jos hän olisi houkutellut elikkä kehoittanut muita tuhansia kiusaamaan samaa kohtaloa ja koettamaan käyttää samoja oikeuksia. Hän ei voinut yllyttää heitä tekemään, mitä hän ei itse samassa tilassa olisi tehnyt. Hänestä tuntui siis, kuin hänen ei olisi sopinut neuvoa heitä sen koommin asettumaan vastarintaan sen hyväksi, mitä nimitettiin heidän oikeuksiksensa, taikka yrittämään voittaa jotakin näitten harjottamisella taikka vaatimisella.

Vaikka ei siis mikään personallinen pelko eikä väkivalta pakoittanut häntä äänettömäksi, vaikka hän vieläpä melkoisella itsepintaisella ylpeydelläkin kehui voivansa yhtä vapaasti lausua ajatuksensa siellä, kuin Uuden Englannin kunnailla tai syntymäkodissaan Lännessä, hän ei voinut muuta kuin hymyillä sitä petelmää, joka piili hänen omissa sanoissaan. Kukistus-politiiki oli yhtä täydellisesti sammuttanut hänen halunsa astua esiin, kuin jos se olisi pannut toimeen sen tuuman, joka laskettiin Bentley'n Tienristeyksessä. Hän ehkä ei itse joutuisi mihinkään pulaan, vaikka hän lausuisi ajatuksensa; mutta hän tiesi hyvin, että ne, jotka kuuntelisivat häntä, ikäänkuin pyytäisivät puoleensa vaaroja ja kärsimisiä, jos he uskaliaasti koettaisivat toteuttaa hänen mielipiteitään. Hänellä oli tavallaan täysi vapaus menetellä mieltänsä myöten: mutta seuraukset hänen menettelystään olisivat muille olleet niin hirveät, että hänen olisi pitänyt olla joko enemmän taikka vähemmän, kuin ihminen, voidaksensa niitä aikaan saattaa. Ilman siis luopumatta peri-ajatuksistaan, niinkuin hän nimitti niitä -- sillä hän oli melkein ruvennut uskomaan, että mitä sanotaan "peri-ajatukseksi", ei ole muuta kuin syvälle juurtunut ajatus-tapa ja peritty uskon järjestelmä -- hän taipui tyvenesti siihen, että ne tehtiin tehottomiksi ja tyhjäntäpöisiksi enemmistön tahdon kukistamisen kautta taikka pikemmin sillä, ettei arvon laskussa pidetty niitä minään, jotka vastustivat valkoista enemmistöä. Näin tehden hän havaitsi nauttivansa personallista rauhaa ja suvaitsevaisuutta, joka oli sangen mieluisaa sen jälkeen, mikä oli käynyt edellä. Missä häntä oli vihattu rajattomasti ja soimattu arvelematta, siellä häntä nyt sallittiin yhdellä "jos" taikka kiitettiin yhdellä "mutta".