Part 28

"Ethän vaan luule, että rupean ilmi-antajaksi, John Burleson?" lausui Gurney, suuttuneena kääntyen ystäväänsä kohden.

"Hornassa! luuletko minun käyneen hulluksi?" kysyi Burleson yhtä suuttuneena. "Katsoppas tänne, Gurney, sinä ja minä olimme pojat yhdessä. Tiedätkö minun koskaan tehneen jotakin halpaa?"

"En koskaan!"

"No, kuuleppas sitten. Minä aion saattaa julki koko tämän toimen. Minä en aio kieliä kenenkään muun päälle (sinä tiedät, että ennen saisivat kiristää ja paloitella minua), minä aion vaan tunnustaa _oman_ yhteyteni sen kanssa, kertoa niin paljon, kuin voin, ilman ketään muuta siihen kietomatta, ja tehdä parastani sitä hajottaakseni. Minä en ole koskaan ennen ajatellut, että voisin tehdä juuri tällä tapaa, enkä olisi nytkään keksinyt sitä, jollei sinun asiasi olisi tullut".

"Minun asiani?" kysyi Gurney kummastuneena.

"Niin, sinun asiasi. Etkö ymmärrä, että sinun täytyy tällä tapaa tunnustaa, ennenkuin kumpikaan isä tai tytär ottaa edes katsoakseen sinua?"

"No? Minä menen ensiksi ja raivaan tietä, siinä kaikki".

"Milloin aiot alkaa?"

"Tänään -- nyt!"

"Millä tavalla?"

"Minä menen alas kadulle ja julkaisen niin paljon, kuin hyvin voin, tästä hyökkäysretkestä, ja koetan kiittää tuon nuoren ladyn urhoollisuutta noin puoleksi siitä, mitä se ansaitsee. Jumala siunatkoon häntä! Minä tahtoisin suudella sitä paikkaa, johon hän on asettanut jalkansa, juuri osottaakseni, kuinka suuressa arvossa minä pidän häntä!"

"Luuletko todella, että sinun on parempi uskaltaa semmoista menetystä? Se voi olla sangen vaarallinen toimi", arveli Gurney.

"Juuri paras syy kaikista, miksi John Burleson ryhtyy asiaan. Jonkun täytyy tehdä se eikä sinun sopisi olla ensimmäinen. Ei tule usein tilaisuutta palvella ystäväänsä ja samalla haavaa tehdä isänmaallista velvollisuutta. Itse teossa kaikki jo on tunnettu. Liikkeellä olevat huhut ja arvoitukset eivät eroa, kuin hiuskarvan verran, todellisuudesta. Saattaa yhtä hyvin saavuttaa jotakin etua sillä, kuin ei. Minä vien nuorelle ladylle hänen hattunsa" --

"Anna minun tehdä se, jos suvaitset", lausui Gurney kiihkeästi.

"Aivan mielelläni, jos vaan luulet voivasi kestää tulta".

* * * * *

Alas kadulle meni siis John Burleson. Ensimmäinen mies, jonka hän kohtasi astuessaan hotellin portaita alas, oli tuomari Denton. Sydämellisesti ojentaen kättänsä, hän sanoi äänellä, jota kaikkien sopi kuulla: --

"Tuomari, minua hävettää sanoa, että olin tuossa pirullisessa toimessa eilen illalla. Minä en tietänyt, mimmoinen se oli, ennenkuin tulimme Tienristeykseen, eikä liioin kukaan muukaan meistä, paitsi komentajat. Se ei kuitenkaan muuttanut mitään. Me olimme siellä sitä varten, enkä epäile ollenkaan, että olisimme sen suorittaneetkin, jollei miss Lily Servosse olisi tullut. Hän ansaitsee muistopatsaan, tuomari. Minä en voi tuoda esiin mitään puollustuksekseni. Minä en ole mikään lapsi eikä minua oltu petetty. Milloin hyvänsä vaaditte, olen valmis tunnustamaan itseni syylliseksi kaikkiin, mitä olen tehnyt. Kaikissa tapauksissa tämä on viimeinen hyökkäysretki, johon minä otan osaa, ja viimeinen, joka tehdään, jos minä voin sitä estää".

Hän astui tiehensä, jättäen kummastuneen tuomarin katsomaan jälkeensä ja miettimään, oliko hän kuullut oikein. Erilaisilla lisäyksillä Burleson toisti saman puheen jokaiselle joutilaitten joukolle, jonka hän tapasi kadulla, niin että neljänneksessä tuntia se sanoma oli kuulunut, että John Burleson oli luopunut Ku-Klux'eista. Se levisi kulovalkean nopeudella. Hänellä oli ollut etevä sija laitoksessa, ja tunnettu oli, että hän tiesi monta sitä koskevaa, vaarallista salaisuutta. Se telegrafeerattiin joka haaralle ja meni miehestä mieheen Klan'in jäsenten joukossa kymmenkunnassa maakunnassa, jossa hän oli hyvin tunnettu. He tiesivät, etteivät uhkauksilla eikä lahjoilla voisi saada häntä äänettömäksi. Suuri pelko valloitti heidät, kun he kuulivat sen, ja moni pakeni maakunnasta ilman enempää tiedustelemista. Se pieni kaupunki, jossa he olivat, oli tunnissa melkein autiona. Huomaten tämän seikan ja kokonaan käsittäen sen syyn John Burleson lähestyi tuomari Denton'ia ja översti Servosse'a ja lausui heille: --

"Gentlemanit, juna on tunnin kuluttua täällä. Minulla ei ole mikään oikeus neuvoa teitä, mitä teidän tulee tehdä; mutta sallikaat minun sanoa, että eilis-illan tapahtumien jälkeen minun luullakseni tuomari Denton'in olisi paras palata meidän kanssamme Verdenton'iin ja sitten viettää muutamia päiviä Warrington'issa. Tavallaan se ei olisi muuta kuin vieraanvaraisuuden vaihettamista".

"Päinvastoin", arveli Denton, "minä koetin juuri puhutella översti Servosse'a, että hän lähettäisi noutamaan vaimoansa ja suorittaisi meillä-käyntinsä eilis-illan _contre-temps'ista_ huolimatta".

"Se on aivan mahdotonta", lausui Servosse. "Lily sanoo, ettei hän koskaan voisi mennä tuon sillan yli; enkä minä luule, että olisi hyvä hänen nykyisessä tilassaan panna häntä altiiksi tarpeettomalle mielenliikutukselle".

"Ei suinkaan!" vastasi Denton. "Eilis-illan sankariutensa jälkeen hänen on oikeus saada jokainen tahtonsa täytetyksi".

"Koska näin ajattelette", sanoi Servosse, "rohkenen puollustaa Mr. Burleson'in mielipidettä ilmoittamalla, että tyttäreni erittäin soisi, että tulette kotiin meidän kanssamme. Hänellä on kauhea pelko tulevaisuuden suhteen ja semminkin mitä teihin koskee, Sir. Hän luulee, että, jos lähtisitte tuonne maalle, te varmaan tulisitte murhatuksi. Hänen mielestään ei ole likimainkaan niin suuri vaara, jos olemme yhdessä; ei ainoastaan sen vuoksi, että heitä arveluttaisi enemmän käydä kahden kimppuun, vaan sen vuoksi, että koska molemmat olemme johonkin määrin eteviä miehiä, meidän yhteinen murhaamisemme varmaan suuremmassa määrässä herättäisi hallituksen ja Pohjan kansan huomiota sekä virittäisi heidän kostonhaluaan, kuin kummankin meidän yksityinen tappamisemme. Hänellä on todella se käsitys, että juuri pohjoinen syntyperäni -- etevyyteni 'carpet-bagger'ina', niin puhuakseni -- on itsessänsäkin jonkinlainen suojelus".

"Ja siinä hän on aivan oikeassa", arveli Burleson. "Minua on kummastuttanut, gentlemanit, ettei ennen ole joutunut teidän mieleenne tiedustella, miksi niin harvaa pohjoisvaltaista miestä, jolla on joku arvo tai asema, on hätyytetty. Se ei ole tapahtunut mistäkään ystävällisestä tunteesta heitä kohtaan, sen vakuutan teille; vaan on arveltu, että jos ahdistettaisiin teidän kaltaisia miehiä -- eteviä pohjoisvaltalaisia miehiä -- se ehkä synnyttäisi semmoista melua, joka haittaisi meitä. Juuri tämä seikka vaan on pelastanut enemmän kuin yhden miehen, jonka voisin nimittää".

"Tämä on juuri tyttäreni ajatus", lausui Servosse, "ja siinä on ehkä jotakin perää. Epäilemättä Mr. Burleson tietää asian", hän lisäsi, tarkoittavaisesti katsellen Denton'ia, sillä tuomari oli liian luulevainen ja tuo uusi seikka liian selittämätön, että hän olisi voinut täydellisesti luottaa Mr. Burleson'in tunnustettuun muutokseen. Tämän gentlemanin seuraava muistutus enensi hänen epäluuloansa.

"Sivumennen sanottuna", Burleson arveli, "en tullut koskaan sitä ajatelleeksi ennen; mutta millä mimmoisella tavalla sai miss Lily tietoa tästä hyökkäysretkestä? Minä en saata luulla, että hän vaan lystin vuoksi oli siihen aikaan yötä ratsastamassa mielijuoksijallanne!"

"Me emme voi tässä tilaisuudessa vapaasti puhua siitä", lausui Comfort totisesti.

"Olkoon niin!" vastasi Burleson. "Minä vaan toivon, että se on aukko, joka päästää valoa asiaan. Minä olen aina luullut sen tulevan ja tietänyt, että jos vaan joku kerta särkisi kuoren, tuhannet koettaisivat ensimmäisinä saada päänsä ulos. Jos se tieto vaan joskus tulee yleiseksi, tuomari, että joku on heittänyt asian, teillä on oleva täysi työ tunnustuksia vastaan-ottaessanne. Niissä on oleva myöskin täysin määrin kauhistuksia -- enemmän kuin koskaan olette voinut uneksiakaan. Te varmaan luulette nostavanne pois pohjattoman haudan kannen, josta piruja laumottain virtaa ulos".

"Ehkä", lausui Denton terävän tarkastuksen katseella, "itse voisitte kertoa jotakin?"

"Joko voin taikka en", vastasi Burleson, "se on yksi kaikki. Te tunnette minut kylläksi hyvin, tuomari, tietääksenne, että minä _en_ kerro mitään, joka voisi saattaa ketäkään muuta pulaan. Minä mielelläni myönnän, että kuuluin tähän laitokseen, että olin yhden maakunnan päällikkö, koska katson tarpeelliseksi niin tehdä, sitä hajottaakseni; mutta minä en aio tunnustaa itseäni kuritushuoneesen eikä hirsipuuhun. Kuitenkin menisin pikemmin siihen, kuin pettäisin niitä, jotka ovat panneet henkensä ja kunniansa alttiiksi minun kanssani. Niin pitkälle, kuin voin mennä ilman semmoista pettämistä, olen valmis kulkemaan teidän kanssanne. Tämä on yksi syy, miksi soisin, että palaatte Verdenton'iin: minä tahtoisin selvästi ymmärretyksi, että olen luopunut koko toimesta. Se ei ole millään tavalla mikään turvallinen menetys ja ehkä minun täytyy yhteydessä teidän kanssanne, gentlemanit, tapella henkeni puolesta. Jos niiksi tulee, esittelen, että panemme kaikki terät leikkaamaan ja, jos minun pääni kaatuu, aion ottaa hyvän joukon tovereita mukaani. Minä soisin teidän lähtevänne, että olisitte valmiina, jos taistelo tulee!"

Tuomari Denton taipui näihin hartaisin kehoituksiin ja lähti ystävänsä kanssa, toimitettuaan ensin sanan perheellensä, että se tulisi seuraavana päivänä.

Ennenkuin juna meni, lähetti Melville Gurney palvelian översti Servosse'lta pyytämään hetken keskustelua. Kun Servosse tuli hänen huoneesensa ja, nähden, että hän oli haavoitettu, kysyi, kuinka se oli tapahtunut, hän ilmoitti itsensä kysymällä: --

"Eikö tyttärenne ole kertonut sitä teille. Sir?"

"Hyvä Jumala!" sanoi Servosse, ylen hämmästyneenä vaipuen tuolille. "Tekö se olitte, Gurney? Onko mahdollista, että semmoisen miehen poika, joka on tuntenut minut niin kauan, kuin isänne, jos kohta vastustajaksensakin, voi ottaa osaa hankkeesen henkeäni vastaan? Minä en olisi voinut sitä uskoa".

Hän peitti kasvonsa käsillään ja häntä värisytti puhuessaan.

"Minä vakuutan teille, översti Servosse", lausui Gurney, "ettei minulla ollut mitään aavistusta siitä, että retken tarkoitus oli semmoinen, enkä, totta puhuen, ensinkään tietänyt sen tarkoitusta. Se ei kuitenkaan ollut minulle tuntematon asia, että se oli laiton yritys, enkä minä voi moittia teitä osotetusta kauhistuksestanne. Minua itseä kauhistuttaa ja minä kummastelen, että koskaan saatiin katsoa asiaa toiselta kannalta".

"Minä en voi ymmärtää sitä, -- minä en voi ymmärtää sitä", lausui carpet-baggeri. "Minä luulin aina, että isänne oli kunniallinen, ylevämielinen mies ja hyvä kansalainen".

"Ja sitä hän on, Sir", sanoi Gurney tulistuen. "Ei löydy häntä parempaa eikä puhtaampaa!"

"Ja te", lausui Servosse, nousten ja tarkasti katsellen häntä, -- "_te_ olette _murhaaja_!"

"Minä arvaan", vastasi Gurney vähän hämmentyneenä, "että siksi olisin tullut, johdonmukaisesti ainakin, ilman tyttärenne rohkeata välitystä".

"Ei, te olitte jo", sanoi Servosse ankarasti. "Te olitte lähtenyt laittomaan toimeen ja olitte valmis vuodattamaan verta, jos niin tarvittaisiin, sitä täyttääksenne -- oliko se minun vereni vai jonkun muun, se on vähäpätöinen asia, jota ei tarvitse ajatella. Tämmöinen on melkein aina murhamiehen mielen-tila. Murha on tavallisesti välikappale eikä tarkoitus".

"Se on kova sana, översti Servosse; mutta minä en ymmärrä muuta, kuin että minun täytyy myöntyä siihen", arveli Gurney. "Minä tahdon kuitenkin vakuuttaa, etten ryhtynyt siihen isäni tahdosta eli ehdoituksesta eikä edes tiedollakaan. Suurin huoleni lähtee, totta puhuen, juuri siitä, että minun täytyy ilmoittaa asia hänelle."

"Jumalisten!" lausui Burleson, joka oli molempien huomaamatta astunut huoneesen, "teidän ei tarvitse vaivata itseänne niin paljon sillä. Hän kuuluu liittoon itse".

"John Burleson!" huudahti Gurney, kavahtaen seisaalle.

"Oh, älkäät huoliko!" vastasi Burleson. "Översti Servosse on liian suuressa määrässä gentlemani koettaaksensa hyötyä semmoisesta tiedosta, jonka tähän aikaan annan hänelle". Hän kääntyi ja kumarsi puhuessaan Servosse'a.

"Todestikin", jälkimäinen lausui. "Minä en voisi yksityistä keskustelua väärin käyttää".

"En minä sitä tarkoita!" huudahti Gurney -- "en ollenkaan! Mutta siinä ei ole perää!"

"Hst! Vakaasti, nuori ystäväni!" sanoi Burleson kiivaasti. "Minä satun tietämään, mistä puhun. Minä olin itse läsnä ja avullinen hänen jäseneksi otossaan. Uskotko minua nyt, Mel. Gurney?"

"Suuri Jumala!" huudahti Gurney. "Minä en tietänyt sitä! Minä en olisi voinut sitä uskoa, jollet sinä olisi sitä vakuuttanut".

"Minä sanon", arveli Hullu, "etten voi sitä ymmärtää -- en voi sitä ymmärtää!"

"Noh", keskeytti Burleson nauraen ja ottaen Lily'n hatun vuoteelta, "tässä on jotakin, jonka, luullakseni, voitte ymmärtää".

"Tyttäreni hattu!" sanoi Servosse, kummastuneena katsoen toisesta toiseen.

"Sitä varten", arveli Burleson jyrkästi, "minä toin sen tänne. Kun miss Lily, näettekö, eilen illalla ratsasti esiin kuusikosta, hän kadotti tämän; ja siten, kun hän hyökkäsi Gurney'ta kohden, tämä tunsi hänet -- sillä silloin oli yhtä valoisa kuin päivällä: koto-pappimme olisi nähnyt lukea hautajais-menot -- ja ollen älykäs toveri Gurney tyvenesti ratsasti tytön jälkeen, kun tämä ensin oli ampunut häntä, tuo särjetty käsivarsi lerppuen ylös alas joka askeleelta, siksi kuin hän oli varma, että tyttö oli aivan turvassa, jolloin hän palasi tuolla jutulla, kuinka kani oli säpsäyttänyt hänen hevostansa ja hänen pistoolinsa oli lauennut ja särkenyt hänen käsivartensa".

"Onko se niin?" kysyi Comfort kummastuneena.

"Sa-nas-ta sa-naan", vastasi Burleson tarkalla ääntämisellä. "Ei yksikään mies tuossa leirissä aavistanut, että nainen oli läsnä ja näki sen toimet, ennenkuin kuulimme, kuinka tyttärenne oli keskeyttänyt matkanne. Myöskin silloin se oli pelkkää arvelua, paitsi mitä Gurney'hin tulee".

"Siinä tapauksessa", lausui Servosse, ojentaen kättänsä Gurney'lle, "näyttää siltä, kuin minun tulisi kiittää teitä aikomuksesta pelastaa tytärtäni".

"Totta puhuen, Sir", vastasi Gurney, "tuolla hevosella hän sangen vähän kaipasi apuani".

"Nuoren Lollard'in kanssa ei helposti kilpailla", sanoi Servosse hiukan ylpeästi. "Mutta se ei vähennä aikomuksenne ansiota. Arvatakseni", hän lisäsi hymyillen ja koskien hattua, "soisitte, että vapautan teidät tuosta pikku kapineesta".

"Päinvastoin", lausui Gurney totisesti, "minä pyysin teitä luokseni sitä varten, että tahdoin kysyä teiltä lupaa saada itse palauttaa sen omistajallensa".

"Hyvä, Sir", vastasi Servosse miettiväisesti, "minä en ymmärrä muuta, kuin että olette hankkinut itsellenne oikeuden tehdä sen. Minä menen katsomaan, voiko hän ottaa vastaan teitä".

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin Melville Gurney, vähän heikkona ja vapisevana veren hukasta ja sitä seuraavasta mielenliikutuksesta, tuli portaita alaspäin, nojaten ystävänsä Burleson'in käsivarteen, ja saatettiin hotellin vastaanotto-huoneesen, jossa Lily Servosse seisoi isänsä käsivarren nojalla. Vaaleana ja vapisevana hän syvällä kumarruksella antoi pois hatun ja astui ulos sanaakaan lausumatta.

"Noh, kunniani kautta!" sanoi Burleson minuti perästä päin, "jos olisin tietänyt, että juuri viimeisellä hetkellä ilmestyisit pelkurina, en olisi koskaan seurannut sinua!"

Comfort Servosse ei kertaakaan uneksinut, että tuo vapiseva olento, joka turvautui hänen käsivarteensa ja vuodatti kyyneliä hatun päälle, kun hän silitti ja rypisteli sitä, oli muuta, kuin pelkkä lapsi. Hän lausui siis hauskalla hymyllä: --

"Se ei ole edes rytistynyt, rakas lapseni, vai kuinka?"

XXXIX LUKU.

"Ja koko mailma oli mullin mallin".

Se juna, joka saatti Lily'n ja hänen isänsä, tuomari Denton'in, Burleson'in ja Gurney'n Verdenton'iin, ei saapunut sinne huomaamatta. Kertomus Lily'n urhoollisesta ratsastuksesta ja Burleson'in luopumuksesta Klan'ista oli käynyt sen edellä; ja suuri ihmisjoukko oli kokoontunut halukkaana näkemään sitä reipasta tyttöä, jolla oli ollut rohkeutta ja älyä kylläksi viedäksensä voittoa Ku-Klux'eista, ja sitä vielä reippaampaa miestä, joka, oltuaan yksi heidän liitossaan, kuitenkin uskalsi antaa heidät ilmi.

Mitä hän aikoi sanoa, mitä hän aikoi tehdä, sitä perin kiihkeästi tahdottiin tietää. Kerta oltiin semmoisen johdattavia syitä moittimatta, joka katsoi soveliaaksi vastustaa yleisen mielipiteen virtaa. Ihmiset kirosivat ja soimasivat häntä; mutta se oli siitä, mitä hän oli tehnyt taikka luultiin tehneen, eikä niitten syitten tähden, joitten arvelivat elähyttäneen häntä.

Ei kukaan päättänyt John Burleson'ia pelkurimaiseksi, kunnianhimoiseksi eikä voitonhaluiseksi. Hän tiedettiin alusta alkaen paheksineen ainakin kaikkia laitoksen väkivaltaisia tuumia sekä tehneen paljon estääkseen niitten toimeenpanoa. Hän oli valittu maakunnan päälliköksi sekä tunnetun ja tunnustetun järjestämis- ja johtamis-kykynsä tähden että myöskin sen vuoksi, että useat laitoksen konservatiivisista jäsenistä olivat hyväksyneet juuri tätä hänen taipumattomuuttansa laittomien tekojen edistämiseen. Niinkuin hän oli sanonutkin, hän lähti yllä kerrotulle hyökkäysretkelle ainoastaan auttaaksensa yhtä ystävää, joka oli saanut käskyn olla saapuvilla, mutta jälestäpäin sairastunut. Häntä pidettiin pelottomana, jalomielisenä ja tulisena. Hän oli yksi noista sangen harvoista _tavallisista_ sotamiehistä, joka oli jäänyt konfedereerattujen armeijain antaumisen jälkeen elämään. Ruvettuaan sotapalvelukseen aivan sodan alussa hän ei koskaan laiminlyönyt velvollisuutensa tarkkaa täyttämistä ja oli sangen usein tehnyt paljon sen ulkopuolellakin; kuitenkaan hän ei vastaan-ottanut mitään ylennystä eikä kapinan rauettua mikään sotaisen arvon merkki liittynyt hänen nimeensä. Se mies, joka olisi tervehtinyt häntä "kapteeniksi", olisi arvattavasti rohkeudestaan saanut selkäänsä ensiksi ja sitten käskyn tulla juomaan. Syy tähän oli kahdenlainen. Ensiksi nuori Burleson, jolla oli tavattoman laajat ja yleis-inhimilliset tunteet sekä moninainen personallinen kokemus ja avara havainto, oli yhtä täydellisesti vakuutettu Konfedereerattujen asian toivottomuudesta taistelo-tanterella sodan alussa kuin sen lopussakin. Tätä ajatusta hän ei epäillyt missään tilaisuudessa julistamasta; ja kun joku vastakohonnut esimies moitti häntä siitä, hänellä oli rohkeus ja julkeus vakuuttaa tälle upseerille, että jos tämä tietäisi puolen siitä, mitä hän itse tiesi, hän karkaisi kahden päivän perästä Yankee'itten puolelle. Paitsi sitä se soveltui hänen luontoonsa, kun hän sai kerskailla haluttomuudestansa sotamiehen elämään. Kun hänelle tarjottiin ylennystä, hän lyhyesti pyysi päästäksensä siitä sillä perustuksella, ettei hän tahtonut tehdä mitään, joka poistaisi hänen vastenmielisyyttänsä palvelukseen.

Tietysti semmoinen mies, vaikka hänellä olisi ollutkin mitä täydellisin sivistys ja huomattu kyky, oli vaan sovelias tavallisen sotamiehen paikkaan; ja sillä tavoin hän pysyikin sotamiehenä, aina ylenkatsoen pakkoa ja perin halveksien ulkonaisen arvon farisealaisia askelmia, kunnioitettuna uljaasta avosydämisyydestään sekä pelättynä kauheasta ajatuksiensa säntillisyydestä ja lausuntonsa selvyydestä. Hän oli ehkä kaikkein vaarallisin mies, mikä olisi voinut luopua alamaisuudestaan Klan'in suhteen.

Kun hän astui Verdenton'in platformulle, eräs mies, jonka hän tiesi hyvin eteväksi Klan'in jäseneksi, koski häntä olkapäähän ja sanoi, katsoen tarkoittavaisesti junan peräpuolta päin:

"Sallikaat minun hetken puhua kanssanne".

"Oh, menkäät hiiteen!" vastasi Burleson kovalla, mutta hyvänluontoisella äänellä. "Minä tiedän, mitä tahdotte; ja minun sopii juuri yhtä hyvin puhua kanssanne täällä, kuin kulman takana tai leirissä. Minä en pelkää enkä häpeä. Minä olen eronnut liitosta ja vastustan sitä juurta jaksain. Jos jollakulla on jotakin sanottavaa tai tehtävää sen johdosta, hän tietää, missä saa tavata John Burleson'in".

"Tuomari Denton!" hän huusi samalla äänellä, kun tämä gentlemani ilmestyi platformulla, "nämät miehet ovat minun Ku-Klux ystäviäni ja naapureitani, jotka ovat tulleet tänne katsomaan, onko John Burleson'illa rohkeutta luopua siitä, mihin hän oli kyllä hullu rupeamaan, vaikka hän silloinkin oman puolettomuutensa hyvin tiesi. He eivät näytä Ku-Klux'eilta, vai kuinka? Mutta he ovat -- melkein joka mies, jonka nyt näette. Minä en usko, että löytyy kymmenkuntaa valkoisia miehiä tällä platformulla, joita en tiedä semmoisiksi ja joita en ole nähnyt enemmän kuin yhden kerran heidän kokouksissaan. He ovat useimmat kirkkokunnan jäseniä ja kaikki arvollista väkeä. Teidän pitäisi nähdä heidät, viitat ja naamarit yllä! he näyttävät varsin hirveiltä silloin. Te tunnette suuren osan heistä, tuomari, ja saatte vielä tutustua heidän kaikkien kanssa, jos oikeus koskaan saa, mitä sen tulee saada. Täällä on koko joukko semmoisia miehiä, jotka minun tietääkseni ansaitsisivat hirsipuun".

Tämmöinen puhe lisäsi sitä hämmästystä, joka jo vallitsi; ja ennenkuin se päättyi, olivat melkein kaikki valkoiset miehet jättäneet platformun ja ainoastaan joukko kummastelevia mustia jäi irvistelemään mieltymystänsä hänen loppu-muistutuksiinsa. Hän tiesi heittäneensä pommin, mutta se ei ollut hänelle mikään salaisuus, että sen räjähtäminen saatti tulla vaaralliseksi hänelle itselle. Hän tunsi varsin hyvin niitten miesten luonnon, joita hän oli puhutellut, eikä suinkaan halveksinut omaa vaaraansa. Kun hän siis oli sanonut hyvästi Gurney'lle, joka lähti kotiinsa, hän meni auttamaan toisia matkakumppaneitansa, kun he astuivat vaunuihinsa. Sitten hän vei Hullun syrjään ja sanoi matalalla äänellä: --

"Översti Servosse, minusta tuntuu ikävältä pyytää yhtä suosion-osotusta teiltä; mutta ehkä sattuu niin, että minä ennen pitkää voin tehdä teille samanlaisen palveluksen. Te tiedätte, mitä on tapahtunut. Jos minä jään tänne yöksi, on mahdollista, että minun ei huomenna tarvitse vaivata itseäni milläkään nousemisella. Minä soisin, että käskisitte minut Warrington'iin päiväksi taikka pariksi. Minä en usko, että teitä hätyytetään siellä. Mutta jos niin kävisi, te ette huomaisi minua aivan hyödyttömäksi puollustuksessa. Minä luulen, että me kolme olisimme paha joukko mille ahdistavalle voimalle hyvänsä. Lyhyessä ajassa me saatamme sanoa, mikä seuraus tästä on oleva. Joko he rukoilevat armoa taikka meidän täytyy tapella. Minä en vielä tiedä, kumpiko näistä on tapahtuva".

"Todellakin, todellakin, Mr. Burleson!" sanoi Servosse sydämellisesti. "Minä olen tämän viimeisen tunnin miettinyt, eikö minun pitäisi kutsua teitä molempia, sekä teitä että teidän ystäväänne".

"Oh, mikä hänen on ollessaan!" arveli Burleson iloisesti. "Häntä ei minun rikokseni saastuta. Ei kukaan katso häntä miksikään muuksi, kuin siksi miesparaksi, jolla oli se onni, että tyttärenne ampui häntä".

"Asia on semmoinen", lausui Servosse puollustavaisesti, "että olen käynyt niin luulevaksi siitä asti, kuin tulin 'carpet-bagger'iksi', etten koskaan ole aivan varma, odotetaanko eli toivotaanko, että minä joko tarjoisin taikka vastaan-ottaisin vieraanvaraisuutta luonnollisena asiana. Paitsi sitä suvaitsette minun tunnustaa, etten millään tavalla ollut selvillä, tarkoititteko täyttä totta, ennenkuin näinä viimeisinä muutamina minuteina. Tietysti meitä ilahuttaisi saada nähdä teitä Warrington'issa ja me toivomme, että havaitsette sen sekä turvalliseksi että mieluisaksi paikaksi, vaikka minä tunnustan, että minulla on sama pelko, kuin teilläkin".

Se oli sangen totinen seura, joka ajoi Warrington'iin sinä iltana. Voimiansa liian ponnistanut tytär sylissään Metta kuunteli kyynelöitsevillä silmillä ja hillitsemättömillä nyyhkytyksillä tytön katkonaista kertomusta tuosta kummallisesta tapauksesta, joka oli ollut niin vaarallinen hänelle ja niin onnellinen hänen isällensä ja yhdelle heidän vieraistansa, joitten sydämet tietysti olivat syvästi liikutetut, kun ajattelivat sitä hirveätä kuolemaa, jonka olivat välttäneet. Käsittäen vielä selvemmin, kuin nämät molemmat, mistä he olivat päässeet ja mikä vielä uhkasi, toinen vieras oli kovasti huolestunut siitä, että hän ehkä oli enentänyt niitten vaaraa, joitten luona hän etsi suojaa.