Part 25

Kaikki tämä oli vaan luonnollista, ja _sitä olisi_ noitten viisaitten miesten, joitten toimena oli hajoitetun kansakunnan uudestaan muodostaminen, _pitänyt edeltäpäin tietää ja toimissaan lukuun ottaa_. Koska sitä ei kuitenkaan tehty ja avunhuutoja lähti niin useista tuhansista, asetti Kongressi tämän toimikunnan ja sääti asian johdosta muutamia lakeja kansalaistensa suojelukseksi. Samaan aikaan eri valtioin hallitukset Etelässä (joita, se tulee muistaa, nuot uudet poliitilliset ainekset olivat asettaneet) alkoivat toimia samaan suuntaan. Muutamissa Exekutiivi pestasi sotaväkeä ja peruutti ajaksi _Habeas Corpus_ asetuksen, koska tämä laitos uhkasi ja kumosi koko Valtion voimaa. Mutta tällä välin ja ennenkuin kumpainenkaan valta oli saattanut aikomuksensa käytäntöön, oli Klan-laitos päässyt ensimmäisen tarkoituksensa perille: se enemmistö, joka oli lausunut suostumuksensa Uudestaan rakentamisen toimiin, oli tullut kukistetuksi varsin monessa valtiossa ja vähemmistö havaitsi olevansa lainsäädännön tarkastuksen alaisena. Heti kuin tämä oli käynyt varmaksi asiaksi, käännettiin semmoisten valtioin voima niitä vastaan, jotka olivat tehneet suurempia ponnistuksia varjellaksensa kansaansa Klan'in hyökkäysretkistä ja väkivallasta. Muutamien valtioin kuvernöörejä syytettiin tämmöisestä harrastuksesta ja pantiin viraltaan pois. Toisille uhattiin samaa kohtaloa ja välttääkseen sitä he itse luopuivat viroistaan.

Tämä uusi vallankumous, joka nyt oli alkanut, pitkittyi. Klan'i kasvoi luvultaan ja voimaltaan -- _imperium in imperio_[97] -- siksi kuin sen käskyt olivat paljon mahtavammat ja sen valta enemmän pelätty, kuin noitten näkyväisten republiikien, joita se joko kokonaan hallitsi taikka hirmuteoillaan piti kurissa ja nöyryydessä. Tämä tosi-asia ynnä niitten uusien lakien pelko, joita Kansallis-hallitus oli hyväksynyt, tämä hallitus, jonka valtaa ei siihen aikaan oltu pantu kysymyksen alaiseksi, vaikutti johonkin määrin todellisten väkivallan töitten pidättämiseksi. Saatuaan, mitä he tahtoivat -- nimittäin vallan valtioissaan -- käyttivät johtajat nyt arvoansa enempien hyökkäys-retkien estämiseksi; ja vihamielisyys mustaa miestä ja hänen liittolaisiansa vastaan vaimeni vähitellen, kun nämät kukistetut luokat herkesivät olemasta minäkään poliitillisena aineksena, jota täytyi pelätä taistelossa ylivallasta. Paitsi sitä ei kansallislakia käynyt ulottaminen rikoksiin, joita oli harjotettu ennen sen säätämistä. Niitä vastaan sai yhä kannella ainoastaan valtioin tuomio-istuinten edessä, eikä ollut luultavaa, että näissä koskaan ruvettaisiin niitten käyttelemiseen. Sillä tapaa laitos helposti pidettiin hengissä, ollen hiljaisena ja näkymätönnä, paitsi kun jossakin tilaisuudessa katsottiin soveliaaksi osottaa sen voimaa hillitäkseen tai rangaistakseen jotakin rohkeata johtajaa, joka kieltäysi tottelemasta tapausten logikia ja heittämästä taisteloa, joka tarkoitti, että _äänestäjäin_ eikä Valkoisten liittolaisten enemmistö hallitsisi noissa valtioissa.

Vallankumous oli alotettu ja sen mahdollisuus toteen näytetty. Tästälähin sen ehdoton ja yleinen menestys oli ainoastaan ajan kysymys. Enemmistön valta oli murrettu, Hallituksen voimaa oli rohkeasti vastustettu ja sen määräämät rangaistukset rikoksista menestyksellä vältetyt, jotta mustan miehen vapautusta sopi pitää ilveilynä, ja noita vastenmielisiä Parannuksia ja Uudestaan rakentamisen sääntöjä oli osotettu toden teolla tyhjäksi rauenneiksi. Luettuna entisten aikojen valossa muinaisen Etelän voitto oli sanomattoman suuri; sen jälkeisessä nykyisyydessä puuttui varsin vähän sen täydellisyyteen; tulevaisuudessa -- noh, se pitäköön huolta itsestään.

XXXVI LUKU.

Eräs herääminen.

Lily, Comfort ja Metta Servosse'n ainoa lapsi, oli kehkeytynyt Etelän auringon alla, kunnes, melkein ennenkuin hänen vanhempansa olivat sitä huomanneetkaan, hänellä oli tuo täyteläinen muoto ja nuot lienteät kontuurit, jotka ilmoittavat naiseutta. Se ilman-ala, jossa hän oli elänyt, oli myöskin yhtä nopeasti kypsyttänyt hänen ymmärrystänsä. Miltei lapsuudestansa asti oli hän noitten heidän elämäänsä ympäröivien omituisten olojen kautta ollut äitinsä alituinen toveri ja uskottu ystävä.

Suljettuna kaikesta, mitä sopii nimittää "seura-elämäksi", niitten onnettomien suhteitten vuoksi, joissa hänen puolisonsa ja hän itse oli niihin, joitten keskellä he elivät, pidettyinä joko vihollisina, kutsumattomina vieraina taikka alhaisempina niiltä, joitten sivistys teki heidän seuransa toivottavaksi, Metta ei ollut koettanut mielestänsä poistaa tätä tunnetta, vaan puolisonsa neuvoa noudattaen, tyvenesti ja uljaasti taipunut siihen yksinäisyyteen, joka oli määrätty hänelle, ainoastaan palkiten itseänsä likeisemmällä ja alinomaisella yhteydellä puolisonsa kanssa, ottaen osaa hänen ajatuksiinsa, perehtyen hänen tuumiinsa ja tarkoituksiinsa ja harrastaen kaikkia, mitä hän harrasti. Seurauksena tästä oli, että hän mitä vilkkaimmalla tavalla otti selkoa kaikesta, joka koski sen yhteiskunnan nykyisyyttä ja tulevaisuutta, jossa he asuivat. Vieritysten puolisonsa kanssa oli hän syventynyt entisyyden historiaan, tutkinut nykyisyyden kehkiämistä ja totisesti koettanut löytää jotakuta ohjelankaa pilviseen ja pimeään tulevaisuuteen. Tässä koko huomion puoleensa vetävässä kysymyksessä hänen sydämensä oli vieraantunut pois useista niistä seikoista, jotka muodostavat niin suuren osan naisen tavallisesta elämästä; ja puolisonsa seurassa ja tyttärensä huolenpidossa ja kasvatuksessa oli hän melkein laannut kaipaamasta noita seuraelämän huvituksia, joihin hän oli ollut tottunut ennen heidän tänne muuttoansa.

Ne kiihoittavat kohtaukset, jotka olivat tapahtuneet heidän ympärillänsä, olivat saattaneet tämän pienen perheen jäsenet vielä läheisempään yhteyteen toistensa kanssa, kuin mihin tämä ehdoton erillänsä olo itsestänsä olisi pakoittanut. Ne vastukset ja vaarat, jotka kuuluivat Hullun elämään ja tehtävään, olivat kutountuneet vaimon ja tyttären jokapäiväiseen elämään, siksi kuin ne muuttuivat heidän ajatuksensa ainoaksi, kaikki valloittavaksi esineeksi ja heidän keskustelujensa pää-aineeksi. Hänen poissa ollessaan levottomuus hänen turvallisuudestaan, ja hänen läsnä ollessaan kiitollisuus hänen säilymisestään täyttivät heidän sydämensä. Jokainen väkivallan työ toimitettuna tuon salamyhkäisen vihollisen kautta, joka väijyi kaikkialla heidän ympärillänsä, oli lisätodistus siitä vaarasta, joka ympäröitsi häntä, johon kaikki heidän toivonsa yhtyivät. Jokainen velvollisuuden teko, joka vei hänet heidän näkyvistään, koetti uudestaan heidän uskoansa suureen Vapauttajaan. Jokainen poissa-olo ja jokainen takaisin palaaminen kartutti heidän tuskaansa ja kiinnitti yhä lujemmin heidän ajatuksensa niihin seikkoihin, jotka joka päivä tapahtuivat heidän ympärillään. Jokainen hyvästijättö joutui saamaan kuolinvuoteen juhlallisuuden ja jokainen takaisintulo kävi yhtä juhlallisen iloiseksi kuin odottamaton ylösnouseminen.

Tässä huolten ja pelkojen kuumoksessa nuoren tytön sydän ja mieli olivat tuleentuneet vielä kerkeämmin, kuin hänen ruumiinsa. Semmoinen ajattelevaisuus, joka oli tuntematon niille hänen ikäisillensä, jotka olivat eläneet rauhallisina aikoina ja toisissa seura-elämän oloissa, oli tullut tavaksi hänelle. Alinomainen pelko päällekarkauksesta naamioittujen marodöörein puolelta oli totuttanut häntä vaaraan ja kasvattanut häneen semmoisen karskean ja päättäväisen luonnon, jota ei mikään muu olisi voinut synnyttää. Hän oli nähnyt tuon kamalan ratsas-jonon liikkuvan himmeässä kuunvalossa ja seisonut huoneensa akkunassa, revolveri kädessä, valmiina ottamaan osaa kotinsa odotettuun puollustukseen. Hän oli oppinut vartomaan vaaraa, katsomaan, että oli ryhdytty kaikkiin varovaisuuden keinoihin sitä vastaan, tarkoin miettimään, mitä hän sanoi ja kenelle hän sitä sanoi, luulevalla epäilemisellä punnitsemaan kaikkien sanoja ja tekoja, joitten kanssa hän joutui yhteyteen. Monta kertaa vielä vaan lapsena ollessaan hän epäilyksen ja varotun vaaran hetkinä vaadittiin olemaan äitinsä lohduttajana. Tuhat kertaa hän oli nähnyt kiusaavan aavistuksen raukean, harmaan katseen hiipivän noihin rakastettuihin kasvoihin ja oli velvollisuuttansa reippaasti ryhtynyt äidin tuskan keventämiseen. Kaikki nämät olivat kummallisen joutuisasti kypsyttäneet hänen mielensä.

Samoin kuin hän oli ottanut osaa vanhempiensa vaivoihin ja vaaroihin, samoin hän myös oli yhtynyt heidän iloihinsa. Häntä oli varhain harjotettu satulaan; ja aivan siitä saakka, kuin he alottivat elämäänsä tässä uudessa kodissa, oli hänen pony'nsa ehtimiseen seurannut sekä Lollard'ia että Jaca'a monella pitkällä ratsastuksella. Kun hän tuli vanhemmaksi, vaihdettiin pony hänen omaan lemmikki-tammaansa; ja keveämpää, luontevampaa ja rohkeampaa ratsastajaa oli vaikea tavata yksin tässäkin verrattomien ratsas-miesten ja ratsas-naisten maan-osassa. Hän oli myöskin oppinut aseita käyttämän ja käytteli sekä pyssyä että revolveria ei ainoastaan ilman pelkoa, vaan myöskin taitavasti ja tarkasti.

Ulkomuodoltaan hän ei suinkaan ollut viehätystä vailla. Hänellä oli äitinsä soleva, sievä vartalo ja yhdistyneenä siihen nuot lienteät kontuurit, tuo hieno pinta ja notkea, sulokas käytös, joita näitten seutujen vapaa, kahleeton elämä ja lempeä, mieluisa ilman-ala niin runsaassa määrässä antavat niille, jotka kasvavat niitten vaikutusten alla. Hänen silmiensä tumma sini oli sitä laatua, joka ilmoittaa urheutta ja avosydämisyyttä; hänen uhkea tukkansa näytti erilaiselta sen valon mukaan, jossa sitä katsottiin -- "kultainen päivänpaisteessa, varjossa ruskea", mutta, jos kuun säde koski sitä, se vivahteli hopeisena hyrskynä. Se oli ollut ihastuneen äidin ilo ja ylpeys. Sakset eivät olleet milloinkaan haitannet sen kiiltävää hohtoa ja ainoastaan harvoin se oli tuntenut punomisen tai palmikoimisen pakkoa, vaan riippunut altiisti lapsen hartioille, kunnes se välkkyvänä kaskaadina lainehti alas hänen vyötäisilleen. Näitten ulkonaisten ominaisuuksien lisäksi Lily oli kaukaisilta ranskalaisilta esi-isiltään perinyt iloisen luonnon ja säihkyvän vilkkaan mielen, joita sen yhdenkaltaisen ilman-alan päivänpaisteinen kirkkaus, jossa hän oli kasvanut, näytti ilmi saattaneen. Nämät sulot yhtyivät tekemään hänestä muista eriävän ja lumoavan immen, että, kun hän ratsasti ympäri vanhempiensa seurassa tai yksinään kiipesi lähiseutujen kalveisilla metsäpoluilla, hänen kauneutensa alkoi tulla huomatuksi. Ympäristön nuoriso rupesi arasti pyrkimään hänen läheisyyteensä ja avasi hänelle viimein seurapiirinsä ja sydämensä, surkutellen ainoastaan, etteivät hänen vanhempansa olleet "meidän väkeä" ja ystävällisesti koettaen enemmän tai vähemmän unhottaa hänen sukuperäänsä.

Niitten joukossa, jotka olivat nähneet ja ihmetelleet tuota valoisaa olentoa, joka vallitsi ylinnä Warrington'issa, oli Melville Gurney, kenraali Marion Gurney'n poika, joka asui Pultova'n maakunnassa eli lähimmäisessä siitä, jossa Hullu eli. Nuori Gurney edusti loistavalla tavalla sitä Etelän gentlemanien sukua, josta hän oli lähtenyt. Hän oli pitkä ja komea varreltansa, hänellä oli tuo luonteva käytös, jota harvoin tavataan muissa maan-osissa, ja hän oli ihmeteltävän sovelias voittamaan muita kenttä-sporteissa, joissa kaikenlaisissa hän oli tunnustettu taituri. Hänen varhainen nuoruutensa oli sattunut sodan aikaan, jossa hänen isänsä oli saavuttanut suurta mainetta, ja ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä oli hän rientänyt pois kotoa, ratsastaen omalla hevosellansa, ottamaan osaa Early'n viimeiseen sotaretkeen Shenandoah'in Laaksossa, jossa hänen isänsä komanto oli. Viimeisen tappion jälkeen hän tapasi isänsä makaamasta haavoitettuna jossakin federaalisessa sairashuoneessa ja pelasti hänet heittämättömillä ponnistuksilla turmiollisesta uupumuksesta sekä saatti hänet kotiin verkkaiseen, mutta varmaan parannukseen. Uskalias nuorukainen ei voinut tämän perästä taivuttaa itseään yliopiston unteliaasen, yksitoikkoiseen elämään; vaan oli isänsä kirjastossa ja jälestäpäin hänen virkahuoneessaan saanut kasvatuksen, ei vähemmän täydellisen, vaikka aivan toisenlaisen, kuin minkä hän olisi yliopistossa ollessaan itselleen hankkinut. Tämä nuori mies, reipas, toimelias ja elinvoimaa kuohuva, oli kohdannut Warrington'in pikku ladyn jossakin juhlatilaisuudessa lähellä isänsä kartanoa muutamia kuukausia ennen sitä aikaa, johon kertomuksemme on joutunut, ja sillä suoralla kiivaudella, joka on omituinen hänen syntymäseudullensa, heti osottanut itsensä hänen ihmetteliäkseen ja pyytänyt saada tulla kutsutuksi Warrington'iin.

Että nuorta tyttöä hyvittäisi niin miellyttävän kavaljeerin huomio, oli vaan luonnollista. Se oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kuin häntä oli pyydetty ulottamaan isänsä huoneen vieraanvaraisuutta johonkuhun hänen tuttavaansa, ja yht'äkkiä se outo asema, jossa he olivat olleet niitten suhteen, jotka ympäröivät heitä, väkisin tunkeutui hänen mieleensä. Hän punehtui hetkeksi ja sitten tyvenesti katsoen ylös hänen kasvoihinsa, sanoi: --

"Puhutteko toden perästä, Mr. Gurney? Tahtoisitteko todella käydä Warrington'issa?"

Tämä kysymys saatti nuoren miehen vakaasti ajattelemaan omaa pyyntöänsä. Kun hän ensin oli esittänyt sen, oli hän ainoastaan ajatellut tuota kaunista olentoa vieressänsä: nyt hän ajatteli tuhansia seikkoja, jotka voisivat seurata siitä. Rohkeana melkein huolettomuuteen saakka hän myöskin oli suora melkein jyrkkyyteen asti, yksin itsensäkin suhteen: sentähden hän, vaikka kyllä pelkän ulkonaisen kohteliaisuuden lauseita oli hänen tarjonansa, rehellisesti epäili, ennenkuin hän vastasi tuohon kysymykseen. Kohta "carpet-bagger'in" tyttären nopea havainto ja luonnollinen ylpeys olivat herätetyt; ja hän vastasi vähän korskeasti, mutta taitavan kohteliaalla äänellä: --

"Minä huomaan, Mr. Gurney, että teidän kysymyksenne oli aiottu vaan tyhjäksi kohteliaisuuden lauseeksi, joka ei ansaitse hyväksymistä eikä hylkäämistä. Suvaitkaat", -- ja siirrettyään jo kätensä pois hänen käsivarreltaan hän kumarsi keveästi ja kääntyi hymyillen, ryhtyäkseen vilkkaasen keskusteluun jonkun lähellä seisovan ystävän kanssa.

Tämä kohtaus osotti semmoista tyynimielisyyttä ja itsehallitsemista, yhtä hyvin kuin suoraa rehellisyyttä, että Melville Gurney'n ihmettely pikemmin suureni kuin väheni siitä. Hän ei pitänyt sitä minäkään kieltona, vaan oman arvon vaatimana väitteenä, että semmoisella, joka epäili käydessänsä hänen isänsä huoneessa, ei ollut mitään oikeutta esittää tämmöistä pyyntöä hänelle. Hän ei siis uudestaan lähestynyt nuorta ladyä illan kuluessa, vaan valvoi häntä tarkasti silmällään. Ja kun hän seuraavana päivänä näki hänen Lollard'in selässä (nyt isossa ijässä, mutta vielä mainio liikunnoltaan ja yhtä täynnänsä tulta, kuin ennen) kulkevan isänsä virkahuoneen ohitse, tuo ihana tukka vapaasti vierien mustan puvun yli, kunnes se melkein koski ratsun välkkyvää nahkaa, ja jokainen hiuskarva päivänpaisteessa muuttuneena kiiltäväksi kultalangaksi, alkoi hän tuntea jotakin katumuksen tapaista, ettei hän ollut vastannut hänen kysymykseensä ja vaatinut vastausta omaan pyyntöönsä.

Kenraali Gurney oli yhtä vireä ja etevä valtiollinen johtaja toisella puolella, kuin Hullu toisella, ja häntä pidettiin puolue-miehenä, jolla oli yhtä luja vakuutus. Molemmat olivat jyrkästi mielipiteensä ilmoittaneet ja jäykät miehet. He olivat myöskin hyvin toistensa vertaiset vastustajat, olivat enemmän kuin yhden kerran kohdanneet toisensa puhelavalla ja palvelleet yhdessä julkisissa yhdistyksissä. Heidän välillään vallitsi semmoinen tuttavuus, kuin tuommoisissa keskuuksissa voi syntyä, ilman sen enempää personallista yhteyttä, ja ehkä johonkin määrään semmoinen kunnioitus, joka varmaan kasvaa miehissä, jotka usein asetetaan toisiansa vastaan ilman ratkaisevaa voittoa kummallekaan. Kenraali oli vanhan ja suuresti arvossa pidetyn suvun edustaja, ja häntä koski erittäin kipeästi tuo alennus, joka tappiosta lähti, ja sitä seuraava mustan miehen ylennys yhdenvertaiseen valtiolliseen asemaan valkoisen rodun kanssa. Hän oli aikaisin nainut; Melville oli vanhin lapsi, ja häneen olivat isän toivo, harrastus ja rakkaus tavattomassa määrässä yhdistyneet.

"Mitä te översti Servosse'sta arvelette, isä?" kysyi poika muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen, kuin Lily oli kulkenut ohitse.

"Mitä minä hänestä ajattelen? Että hän on pahin radikaali koko valtiossa. Hänellä on kaikkein sitkein viha kaikkea eteläistä vastaan, minkä ikinä olen nähnyt," isä vastasi.

"Mutta hänen valtiolliset pyrintönsä sillensä -- mitä te hänestä ihmisenä arvelette, isä?"

"Noh, ihmisenä hän on sangen hyvä; totta puhuen, parempikin, kuin soisin. Personallisesti katsoen, ei näy löytyvän mitään heikkoa kohtaa hänen haarniskassaan. He yrittivät kerran himmentämään hänen hyvää mainettansa, mutta ei kukaan oikeastaan ottanut sitä uskoakseen, ja minulla on se ajatus, että siitä oli meille enemmän haittaa, kuin hyötyä. Minä en koskaan uskonut sitä, vaikka olen välisti viitannut siihen, koska näin, etten voinut millään muulla tavalla päästä hänen kimppuunsa. Hän on tyynein ja hämmentymättömin mies, minkä ikinä olen yhteiselämässä kohdannut".

"Onko hän gentlemani?"

"Noh -- on, pohjoisvaltalaisessa merkityksessä", vastasi isä. "Minä en epäile, että, jos hän olisi pysynyt Pohjassa ja minä olisin tavannut hänet pohjoisvaltalaisena miehenä, täydellisesti olisin mieltynyt häneen. Jokainen, joka on tuttu hänen kanssaan, myöntää hänen oivat seuraelämän ominaisuutensa. Hän on vähän varoillansa vieraitten suhteen. Hänellä on taattu kyky ja sivistys, ja minä pidän häntä mitä vaarallisimpana radikaalina koko valtiossa. Mutta miksi sinä sitä kysyt?"

"No, minä arvelin, että olisi hauska tuntea hänet kaikin puolin", vastasi poika. "Minä olin lukenut niin paljon hänestä ja kuullut teidän niin usein jollakin puoli-julkisella tavalla puhuvan hänestä, että minun teki mieli saada tietää teidän oikea ajatuksenne hänestä".

"Se on oikein. Sinun tulee oppia kaikki, mitä suinkin voit, senlaatuisesta miehestä. Sinä olet tapaava hänen vaikutuksensa valtiossa niin kauan kuin elät. Hän on jättänyt semmoiset jäljet siihen, jotka pysyisivät, vaikka hän kuolisi huomis-päivänä".

Pian jälestäpäin Melville Gurney kirjoitti Lily Servosse'lle kirjeen, joka sisälsi ainoastaan nämät sanat: --

_Miss Lily_, -- Sallitteko minun, tarkoin mietittyäni, uudistaa sitä pyyntöä, jonka esitin teille?

Kunnioittavaisesti,

_Melville Gurney_.

Lily vei tämän kirjeen äidillensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut. Ensi kerran äiti oikein huomasi, että hänen tyttärensä oli naiseksi varttumallansa. Ne punehdukset, jotka seurasivat hänen kertomustaan, ilmoittivat, että hänen sydämensä oli herännyt. Näytti kuluneen ainoastaan lyhyt aika siitä, kuin hän oli vaan soperteleva lapsi; mutta nyt, kun äiti katseli hänen puhkeavaa kauneuttansa, täytyi hänen, kipu sydämessä myöntää, että lapsuuden päivät olivat menneet, että lemmen suvi oli tullut ja että tuo sievä lintu vaan sulitti siipiänsä tuota välttämätöntä lentoa varten. Ymmärtävän äidin tavalla hän päätti olla mitään tekemättä, joka jouduttaisi tätä, mutta kuitenkin menetellä niin, että hänen tyttärensä luottamus säilyisi yhtä eheänä ja ehdottomana kuin ennenkin. Hän suuteli siis vaan tytön punehtuvaa poskea ja kysyi keveästi: --

"Ja tahtoisitko sinä, että hän tulisi?"

"Minä en tiedä, äiti", vastasi Lily teeskentelemättä. "Minä _tahtoisin_ olla enemmän niinkuin -- niinkuin meidän naapurimme ja saada enemmän nuoria kumppaneita".

"Ja niitä sinä olet saavakin, tyttäreni", vastasi äiti. Niinpä tapahtui, että muutamia viikkoja perästäpäin vieraan-ottoa pidettiin Warrington'issa ja että Mr. Melville Gurney ynnä useat muut Lily'n ystävistä Pultova'ssa saivat kutsumuksen olla läsnä. Metta ei katsonut soveliaaksi ilmoittaa tästä mitään Hullulle, joka vaan tiesi, että nuori Gurney tuli muitten kanssa seuran-viettoon, jota pidettiin hänen tyttärensä huvia varten. Tämä oli ensimmäinen kerta, kuin vaimolla taikka tyttärellä koskaan oli ollut mitään salaisuutta, johon ei mies ja isä ollut laskettu osalliseksi.

Mr. Denton, piirikunnan päällekantaja, jonka kirje Comfort Servosse'lle jo on laadittu lukialle, oli tullut valituksi valtion oikeustojen tuomariksi ja oli nykyisin eli ennen sitä aikaa, johon nyt olemme joutuneet, hyvin tehokkaasti koettanut tukehuttaa Klan'in toimia ja rangaista niitä, jotka ottivat osaa sen hyökkäysretkiin. Tätä tehdessään oli hän vihastuttanut Klan'ia yleensä, mutta erittäin sitä osaa siitä, jonka kanssa epäluulon alaiset henkilöt olivat olleet yhteydessä. Kauan aikaa oli liikkunut uhkauksia ja syytöksiä häntä vastaan; mutta hän oli urhea mies, joka ei poikennut velvollisuutensa tieltä minkään esteitten tähden ja joka, vaikka hän ei suinkaan halveksinut laitoksen voimaa, jonka kurkkuun hän oli tarttunut, kuitenkin kokonaan unhotti kaikki uhkaukset personallisesta väkivallasta. Hän tahtoi tehdä velvollisuutensa, vaikka taivaat raukeisivat. Tämän tiesivät ja myönsivät kaikki, jotka tunsivat hänet; ja luultavaa on, että juuri tästä syystä yleisesti arveltiin, että Klan'i poistaisi hänet, ennenkuin sen jäsenten tutkimisen aika oli tullut.

Asiain näin ollen sai Hullu sähkösanoman tuomari Denton'ilta, joka pyysi häntä määrättynä päivänä tulemaan Verdenton'iin ja lähtemään hänen kanssansa hänen kotiinsa läheiseen maakuntaan. Se oli seitsemän penikulmaa Glenville'sta eli siitä rautatien-asemasta, joka oli lähinnä tuomari Denton'in kasvimaata. Päästäksensä tähän täytyi kulkea näitten seutujen isoimman virran yli pitkällä puusillalla neljän penikulman päässä rautatien-asemasta. Hullu suostui tähän kutsumukseen ja matkusti Metta'n kanssa määrättynä päivänä Verdenton'iin.

Se rautatie, joka kulki lähimpänä tuomari Denton'in kotia, yhtyi eräässä terävässä kulmassa siihen, jota myöten hänen täytyi tulla Verdenton'iin. Molempien välillä sijaitsi översti Servosse'n maatila, kuusi penikulmaa Verdenton'ista ja kuusitoista Glenville'sta.

Juna lähti Verdenton'ista kello puoli yhdeksän illalla ja saapui siihen yhtymäpaikkaan, jossa se odotti toista tietä kulkevan, pohjoiseen päin määrätyn junan tuloa; niin tavoin he eivät voineet tulla Glenville'en ennenkuin kello kymmenen ja pääsisivät virran sillan luo noin kello yksitoista ja tuomarin kartanoon ehkä puolta tuntia myöhemmin. Edeltäkäsin oli sovittu, että hänen vaununsa kohtaisivat heitä rautatien-asemalla. Metta aikoi viipyä Verdenton'issa, siksi kuin juna joutuisi sinne, ja viedä muassaan kotiin erään ystävän, jonka hän odotti tulevan samassa junassa.

Lily oli jäänyt kotiin. Hän oli "ainoa valkoinen ihminen tilalla", käyttääksemme näillä tienoilla tavallista puheenpartta, joka tarkoittaa, että hänen oli koko edesvastaus kartanossa. Orjaisen taikka äsken orjaisen rodun löytyminen tuottaa lapsille varsin varhaisella ijällä jonkunlaista vara-kuninkaallista valtaa vanhempien poissa ollessa. Toivotaan heidän katsovan, että "kaikki käy oikeata menoansa kasvimaalla" ja tiluksilla semmoisen poissa-olon aikana; ja palveliat ja päällysmiehet noudattavat yhtä mieluisasti heidän käskyjänsä, kuin heidän vanhempiensakin. Se on tämä aikainen perehtyminen vanhempiensa asioihin ja altis edesvastauksen ottaminen, joka tekee, että Etelän nuoriso näyttää niin itsensä hallitsevalta ja on niin taipusa ottamaan johtaaksensa kaikkia, mihin hyvänsä vaan ryhtyy. Tämä on se tapa, jolla heitä kasvatetaan hallitsemaan. Tähän kasvatukseen perustuu suuressa määrässä se tosi-asia, että koko _ante bellum_ aikakautena eteläinen vähemmistö piti hallitusta kurissa ja holhon-alaisena, anasti itselleen sen kunniavirat ja edut, sekä määräsi sen politiikia, huolimatta varsin valtavasta ja vihollismielisestä enemmistöstä Pohjassa. Etelän miehet ovat maan luonnolliset hallitsiat, johtajat ja diktaatorit, niinkuin myöhemmät tapaukset ratkaisevalla tavalla ovat osottaneet.