Part 22

Setä Jerry'a kiihdytti kovasti se kertomus, jonka hän oli kuullut. Niin kauan olivat ne väkivallan työt, joita oli harjotettu hänen rotuansa ja sen ystäviä vastaan, samoin kuin ne jokapäiväiset puheet kärsimisestä ja kauhusta, jotka kohtasivat hänen korvaansa, vaikuttaneet hänen herkästi liikutettuun mieleensä, ettei viimein tarvittu muuta, kuin se hirveä juttu, jonka Nat oli tuonut esiin, kun jo hänen itsehillintönsä kokonaan hävisi. Sitä toistamiseen kuullessaan oli hän päästänyt monta huudahusta, jotka ilmoittivat, kuinka hänen verensä kuohui; ja lähtiessänsä pois ystävänsä kanssa oli hän jonkunlaisessa puoli-taidottomassa tilassa, hänen selällään olevat silmänsä olivat täynnä kummallista valoa ja astuessaan pitkin tietä oman asuntonsa luo hän tuon tuostakin huoahti lyhyitä lauseita.

"Herra Israelin Jumala!" "Herra, Herra, mihin olet mennyt?" "Etkö enään kuule viheliäisten huutoja?" "Missä veren kostaja on?"

Nämät ja monet samanlaiset lauseet putoilivat hänen huuliltansa, kun hän sinä iltana käyskeli puutarhassaan ja maatilkullansa. Nat'ille, joka oli palannut hänen kanssaan ja oli hänen vieraanansa, hän ei puhunut paljon; hän näytti vaipuneen uneksimiseen. Jo ennen tätä aikaa oli setä Jerry ollut tunnettu julkisesti lausutusta taipumattomuudestaan Ku-Klux'ein suhteen, siitä rohkeudesta, jolla hän antoi heidät ilmi, ja siitä sitkeydestä, jolla hän kehoitti ympäristönsä mustia miehiä järjestymään ja vastustamaan tämän yhdistyksen hyökkäyksiä. Tässä hän oli osaksi onnistunutkin. Melkoinen luku mustan esikaupungin asukkaista oli varustanut itsensä aseilla, oli valinnut päällikön ja alipäälliköitä sekä sopinut signaaleista, joitten soidessa kaikkien täytyi kokoontua muutamiin määrättyihin paikkoihin puollustusta varten. Hän oli vuodattanut heikkoluontoisempiin tovereihinsa sen lujan vakuutuksen, joka hänessä itsessä oli -- että parempi oli kuolla vastustaessaan semmoista sortoa, kuin elää sen alla. Hänellä oli se ajatus, että hänen rotunsa itse täytyi tavallaan voittaa itselleen vapautensa ja saattaa miehuutensa tunnustetuksi jäykästi vastustamalla päällekarkauksia -- ajatus, joka epäilemättä olisi ollut oikea ja sovelias, jollei heidän taitamattomuutensa ja ennakkoluulojensa ylivoima olisi niin suoraan sotinut heitä vastaan.

Niinkuin asiat nyt olivat, oli se sulaa hulluutta. Kun kokemus, varallisuus ja intelligenssi yhtyvät taitamattomuutta, köyhyyttä ja kokemattomuutta vastaan, on vastustus hyödytön. Silloin aseisin vetoaminen ehkä on sankarimaista; mutta se on hulluuden sankarimaisuutta, hullun uskoa -- taikka pikemmin toivoa.

Etupäässä setä Jerry'n kehoitusten sekä hänen etevyytensä ja tunnustetun johtonsa kautta oli kuitenkin tämä henki levinnyt maakunnan mustiin miehiin; ja päätös vastustaa ja kostaa tämmöisiä väkivallan tekoja oli käynyt yleiseksi heidän kesken. Ensimäinen seuraus tästä päätetystä puolensa pitämisestä näytti olleen se, ettei noita tuhotöitä jatkettu. Moneen monituiseen viikkoon ei ketään oltu piesty eikä rääkätty siinä maakunnassa, ja se mielipide näytti pääsevän voitolle, ettei semmoista enää tapahtuisikaan. Aivan lujasti sitä luultiin, kun kaksi täysikuuta oli kulunut ilman mitään häiriötä, sillä näihin ajankohtiin nuot valhepukuiset ratsastajat tavallisesti olivat erittäin vireinä. Tämä seikka oli puolestaan hyvin paljon tukenut vanhaa Jerry'a hänen vastustamis-teoriiassaan ja samalla vähentänyt hänen ja hänen naapuriensa valppautta. Sen päivän ilta, jona hän oli kuunnellut Nat'in kertomusta, oli semmoinen, jona säännölliset viikko-kokoukset rukousta varten pidettiin kouluhuoneessa. Tietysti hän oli läsnä; ja, kuinka lieneekään sattunut, sinne oli saapunut useita valkoisia miehiä -- vieraita, siltä näytti -- jotka istuivat luentohuoneen peräpuolella ja näyttivät halveksivan hartauden harjotuksia. Tämä oli semmoinen häväistys, joka aina mitä syvimmällä tavalla vaikutti setä Jerry'n mieleen. Semmoisille hänen oli tapa lempeä-äänisellä rohkeudella sanoa: -- "Me olemme aina iloiset, kun valkoinen väki tulee meidän kokouksiimme, ja ajattelemme aina, että se ehkä tekee meidän hyvää ja myöskin heidän. Se ei suinkaan voi loukata ketään, että hänen puolestaan rukoillaan; ja me rukoilemme heidän puolestaan ja toivomme, että hekin rukoilevat meidän puolestamme, ja toivomme, että hyvä Jumala siunaa meitä kaikkia. Mutta kun valkoinen väki tulee nauramaan meidän heikkoja rukouksiamme -- niin se loukkaa. Me tiedämme, ettemme ole mitään oppineita emmekä suuria eikä täydellisiä; mutta me koetamme tehdä parastamme. Ja kun te kaikki nauratte meitä, me emme voi olla ajattelematta, että ehkä mekin olisimme voineet tehdä paremmin, jollette te olisi pitäneet meitä orjina koko elin-aikanamme".

Tämmöisen nuhteen perästä harva pystyi jatkamaan ivaansa. Tässä tilaisuudessa kääntyi valkoisten käviäin käytös, kun kokousta oli jonkun aikaa pitkitetty, erittäin tuskastuttavaksi. Pari kolme kertaa huomattiin, että setä Jerry kohotti päätänsä ja ojensi esiin käsiänsä sauvoineen, niinkuin hän olisi tahtonut puhua; mutta joka kerta hän, tarkemmin mietittyään, kuten näytti, luopui tuumastaan. Lopulta sitä ei enää käynyt kärsiminen; ja hän nousi ja astui heitä kohden, puhuen matkalla tavattoman tylyllä ja murheellisella äänellä. Tultuaan kahden tai kolmen askeleen päähän heistä, otti hän molemmat sauvansa vasempaan käteensä, nosti ylös oikean, sormi jäykkänä kuin pyssynpiippu osottaen heitä, ja kävi yhtäkkiä aivan kankeaksi ja äänettömäksi. Ensiksi pilkkaajat yrittivät nauramaan; mutta nuot vaaleat, liikkumattomat kasvot ja kiinteät, tuijottavat silmät ynnä kokouksessa olevien mustien kammostunut hiljaisuus saivat heidät pian vaikenemaan. Kun viimein hänen kielensä siteet höltyivät ja hän vuodatti esiin yhden noista kummallisista katkonaisista puheistaan, niin kuoleman kauhu näytti valloittavan hänen kuuliansa, ja he istuivat kuunneskellen hänen palavia sanojansa, kun hän kertoi heille kertomuksen Ku-Klux'eista ja päätti hirveän kuvauksensa tarkalla selityksellä siitä tavasta, jolla John Walters oli tapettu, nimittäen rikollisten nimet ja mikä osa kullakin oli ollut verisessä teossa. Ikäänkuin taikavoiman kautta hän loi heidän eteensä murhanäkymön, vieläpä osotti kunkin osallisen äänen ja käytöksen, vaikkei hän koskaan ollut heitä nähnyt. Ennenkuin tämä esittely oli päättynyt, kuului yhden valkoisen miehen suusta huuto, kun hän nousi ja hoiperteli ovea kohden. Silloin toiset seurasivat häntä ja jättivät hiljaisesti kokoushuoneen.

Kun tämä "puuska" oli ohitse ja setä Jerry huohottaen ja vaikeroiden makasi taaksepäin nojautuneena istuimellaan, tuli Nat hänen luoksensa ja sanoi äkisti: -- "Jumalan tähden, setä Jerry, mitä tarkoitatte?"

"Mikä on, veli Nat? Mitä olen tehnyt? Olenko loukannut tunteitasi, veli? Jumala siunatkoon, toivoakseni en ole!"

"Loukannut tunteitani? Ei!" vastasi Nat. "Ei ole luultavaa, että te sen tekisitte, veli Jerry. Mutta, Herra siunatkoon meitä! tiedättekö, että yksi noista miehistä ei ollut kukaan muu kuin Jim Bradshaw?"

"Jumalan tahto tapahtukoon! Hän on käyttänyt kurjaa palveliaansa kunniakseen, tahtoi tämä sitä tai ei. Siunattu olkoon Herra!" lausui setä Jerry nöyrää malttavaisuutta osottavalla katseella.

"Se on aivan oikein, veli Jerry; mutta minusta tuntuu siltä, kuin voisin paljon paremmin turvata Herraan, jos olisin toisella puolella rajaa ja poissa tästä valtiosta; sen vuoksi minä sanon teille: jääkäät hyvästi, setä Jerry! Minä lähden nyt tieheni täältä".

Tieto tästä kauheasta ilmi-annosta levisi pian laajalle ja loitolle mustassa kansassa, ja suuri pelko syntyi sen johdosta. Setä Jerry oli ainoa, joka ei näyttänyt levottomalta eikä huolestuneelta. Tämän hänen kummallisen omituisuutensa viimeisen ilmaantumisen jälkeen häneltä näytti menneen kaikki epäilykset ja kaikki masennuksen taikka murheen tunteet oman tai rotunsa tulevaisuuden puolesta.

"Tapahtukoon Herran tahto", hän sanoi aivan rauhallisesti, milloin hyvänsä vaan tätä asiaa mainittiin hänelle. "Hän tietää, mikä on paras, ja Hän on antanut kurjan palveliansa nähdä, mitä Hän tietää. Siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä! Hän synnyttää hyvän pahasta ja hallitsee huonot. Hän on ollut mustan miesraukan kanssa kuudessa hädässä eikä Hän ole häntä seitsemännessä jättävä! Setä Jerry koettaa vaan odottaa Herraa, että, kun hän kutsuu häntä, hän vastaa: 'tässä minä olen, Herra!' eikä viivy kysyäkseen jotakin Hänen asioistaan".

Niin päivät kuluivat siksi kuin viikko oli mennyt siitä lauvantai-yöstä, joka seurasi Walters'in murhaajien ilmiantoa setä Jerry'n kautta, eikä mitään rauhattomuutta ollut tapahtunut. Tänä yönä vähäinen esikaupungin kaltainen kylä oli vaipunut tavalliseen lepoonsa niitten töitten ja huolten perästä, joita lauantai-ilta tuottaa alhaiselle kansalle. Lihaa ja jauhoja tulevan viikon tarpeeksi oli ostettu, vaatteita huomispäivää varten pantu järjestykseen, ja valmistuksia tehty sunnuntai-päivälliseen, jota köyhinkin musta perhe koettaa saada hiukan paremmaksi, kuin arkipäivän ateriat. Kello oli melkein kaksitoista, ennenkuin kaikki oli hiljallensa; ja väsyneet työntekiät nukkuivat vaan sitkeämmin kuluneen viikon kuuden päivän työn jälkeen.

Oli valju, kolkko yö. Kuiva, karkea tuuli puhalsi pohjoisesta. Kuu oli täysi ja kumotti kirkkaana ja kylmänä siniseltä taivaanlaelta.

Kuului kimeä vihellys, vähäinen kopina verkan kulkevista hevosista; ja ne, jotka katsoivat ulos akkunoistaan, näkivät musta-viittaisen ja hirveästi naamioitetun ratsumiehen istuvan verhotulla hevosella jokaisessa kadunkulmassa ja jokaisen talon edessä -- hirmuisena, äänettömänä, uhkaavana. Ne, jotka näkivät, eivät uskaltaneet liikahtaa eikä nostaa mitään melua. Vaistomaisesti he tiesivät, että se vihollinen, jota he olivat pelänneet, oli tullut, piti heitä kourissaan ja menettelisi heidän kanssansa mieltänsä myöten, joko he vastustivat häntä taikka ei. Itse-säilytyksen vaistosta he siis kaikki olivat hiljallansa -- kaikki olivat nukkuvinaan.

Viisi, kymmenen, viisitoista minutia äänetöntä vahdinpitoa kesti. Puoli tuntia kului, eikä ollut hiiskaustakaan kuulunut. Jokainen naamioitettu vartia istui hevosellaan, niinkuin hevonen ja ratsastaja olisivat olleet ainoastaan joku taikamainen veistokuva, jolla kalpea yö lumosi pelästynyttä silmää. Silloin vihellys soi Verdenton'ia kohden vievältä tieltä. Naamioitetut ratsastajat käänsivät hevostensa pään siihen suuntaan ja liikkuivat vitkaan ja hiljaisesti poispäin. Asettuen kaksi rinnakkain, he järjestyivät riveihin harjaantuneen sotaväen säännöllisyydellä ja sievyydellä, ja kulkiessaan Verdenton'ia päin he esiintyivät katsojan silmissä monen sadan miehisenä ratsas-joukkona; ja jollakulla etumaisella hevosella istui yksi, jolla oli kummallinen olento lujasti sidottuna kiinni itseensä.

Kun ne harvat, jotka olivat hereillä vähäisessä kylässä, rohkaisivat mieltänsä niin, että rupesivat tiedustelemaan, mitä tuo mykkä vihollinen oli tehnyt, he riensivät helisevin hampain ja vapisevin jäsenin talosta taloon ainoastaan huomataksensa, että kaikki olivat eheinä sisässä, kunnes he tulivat siihen taloon, jossa vanha setä Jerry Hunt oli asunut yksinään vaimonsa kuusi kuukautta takaperin tapahtuneen kuoleman jälkeen. Ovi oli auki.

Huone oli tyhjä. Olki-matrassi oli heitetty ulos sängystä ja hamppuköysi, jossa se oli riippunut, oli viety pois.

Pyhä-aamu oli jo hyvin edistynyt, kun Hullu ensiksi sai kuulla hyökkäys-retkestä. Hän ratsasti heti kaupunkiin, saapuen sinne juuri, kuin aamusaarna päättyi, ja kohdaten ihmisiä, jotka pyrkivät pitkin katuja kotihinsa. Matala-lehväisen tammen oksassa, ainoastaan neljäkymmentä askelta oikeuden temppelistä, riippui vanhan Jerry'n hengetön ruumis. Tuuli käänteli sitä hiljalleen sinne tänne. Lumivalkoiset hiukset ja parta olivat kummallisena vastakohtana noitten tyynten kasvojen tummalle vaaleudelle, jotka vielä kuolemassakin näyttivät tarjoavan siunausta Jumalan kansalle, joka kulki rukoushuoneesen ja sieltä takaisin huomaamatta niin sitä rauhaa, joka valaisi kuolleet kasvot, kuin myöskin sitä Pyhän Hengen ryöstettyä temppeliä, joka vetosi heihin hautaa saadaksensa. Kaiken yli vieri sabbattikellojen pyhä humina. Aurinko paistoi heleästi. Tuuli havisi syksyn lehdissä. Muutamat tyhjäntoimittajat istuivat oikeuston-kartanon portailla ja katselivat huolettomasti tammen aaveentapaista taakkaa. Juhlapukuinen kirkkoväki elähytti katuja. Mustaa miestä ei nähty missään. Kaikki, paitsi puun ruskea _raato_, puhui rauhasta ja rukouksesta -- oli pyhä päivä hurskaassa kansassa, jossa rauhan siunaus asui.

Hullu kysyi muutamilta luotettavilta ystäviltä edellisen yön tapauksesta. Vapisevin huulin yksi kertoi hänelle seuraavan: --

"Minä kuulin hevosten töminän, jotka kulkivat hiljaa ja järjestyksessä, mutta joita oli monta. Katsoen ulos akkunasta kirkkaasen kuutamaan, näin miehiä hevos-selässä liikkuvan katua alaspäin ja sijoittuvan sinne tänne erityisiin kohtiin, niinkuin sotamiehet, joita toimitetaan vahdinpitoon. Kaksi asettui minun taloni eteen, kaksi vastapäätä Mr. Haskins'in, ja kaksi tai kolme alipuolella olevaan kulmaan. Näytti siltä kuin näitä olisi lähetetty edeltäkäsin jonkunlaisena piketti-vahtina pääjoukolle, joka pian tuli perästä. Minä sanoisin, että riveihin jääneitä oli sadasta sataan viiteenkymmeneen asti. He olivat kaikki naamioitetut ja heillä oli yllänsä mustat viitat. Hevosetkin olivat verhotut. Koko seurassa ei ollut kuin muutamia muuleja. Ja hyvät olivatkin heidän hevosensa: sen saatte päättää niitten liikunnoista. Oh, se oli arvollinen joukko! Ei vähintäkään epäilystä siitä, Sir. Kerjäläiset eivät ratsasta tässä maakunnassa. Minä en tiedä, milloin olisin nähnyt niin monta hyvää hevosta yhdessä siitä saakka, kuin Yankee'itten ratsuväki lähti täältä antaumisen jälkeen. He olivat myöskin hyvin harjotetut. Löytyi paljon vanhoja sotureita tuossa partiossa. Noh, kaikki kävi kuin hihnoista. Ei sanaakaan puhuttu, muutamia vihellyksiä vaan kuului. He tulivat niinkuin unelma, ja katosivat niinkuin sumu. Minä luulin, että meidän täytyisi taistella henkemme puolesta; mutta he eivät hätyyttäneet ketään täällä. He astuivat maahan oikeuston-kartanon luona. Minä en voinut ihan selvästi eroittaa, mitä heillä oli tekeillä, mutta pihanpuolisesta yläikkunastani näin heidät maassa puun ympäri. Vähän ajan perästä joku merkki annettiin, ja juuri tällä haavaa tulitikku sytytettiin, ja minä näin mustan ruumiin heiluvan oksassa. Minä tiesin silloin, että he olivat hirttäneet jonkun, mutta en voinut arvata, kuka se oli. Totta puhuakseni, minä luulin, että se olitte te, översti. Minä näin useitten kaupungin asukasten tulevan ulos huoneistaan ja puhuttelevan ratsumiehiä. Oli valkeata muutamissa konttoreissa oikeuston-kartanon ympäri, samoin kuin monessa huoneessa kaupungissa. Kaikki oli niin hiljaista, kuin hauta -- ei mitään huutamista eikä ääneen puhumista, -- ei mitään kiihkoa eikä häärinää koko kaupungissa. Oli ilmeistä, että useat asukkaat olivat odottaneet tätä hanketta ja olivat valmiit edistämään sitä sillä, etteivät osottaneet mitään uteliaisuutta eikä muulla tavalla panneet sen menestymistä vaaranalaiseksi. Minä olen taipusa uskomaan, että melkoinen joukko heistä oli muassa itse yrityksessä. Minä en koskaan eläessäni tuntenut itseäni niin voimattomaksi. Tässä kaupunkimme oli kahden tai kolmen sadan aseellisen ja hyvin harjotetun miehen vallassa, jotka olivat kätketyt lain silmältä ja joilla oli ystäviä ja apulaisia melkein joka talossa. Minä tiesin, että vastustus oli hyödytön".

"Mutta miks'ei", Hullu kysyi, "ruumista ole korjattu pois?"

"Me olemme kyllä sitä ajatelleet", kuului vastaus; "mutta totuus on se, ettei se näytä olevan mikään erittäin turvallinen toimi. Ja sen jälkeen, mitä viime yönä näimme, ei kukaan tahdo olla ensimmäinen tekemään jotakin, jota nuot miehet pitäisivät ehkä loukkauksena. Minä sanon sen teille, översti, minä olin sodassa koko ajan ja näin yhtä monta vaaraa kuin useimmat siinä; mutta mieluisammin ryntäisin uudestaan Gettysburg'in kunnaita[78] ylöspäin, kuin joutuisin tuon joukon hyökkäysretken esineeksi".

Vähäisen hieromisen jälkeen löydettiin kuitenkin muutamia mustia miehiä, jotka suostuivat lähtemään paikalle ja leikkasivat setä Jerry'n ruumiin alas sekä asettivat sen jollekulle laatikolle, siksi kuin kuolemantapauksia tutkiva kruununpalvelija, jolle sana jo oli annettu, saapuisi. Tutkinto saatti ilmi ainoastaan yllä mainitut seikat, ja vannotetut jurymiehet julistivat juhlallisesti ja rehellisesti, että kuoleman syy oli tuntematon. Yksi niistä mustista miehistä, jotka olivat katselleet näitä toimia, lausui ilmi vallitsevan mielipiteen, kun hän sanoi:

"Ei niggerien sovi tietää _liian paljon!_ Siinäpä setä Jerry'n vika oli!"

Ja todellakin näyttää siltä, kuin jos hänen asiansa olisi ollut semmoinen, jossa "tietämättömyys" ehkä olisi ollut "autuus".

XXXIII LUKU.

Sydämen yltäkylläisyydestä.

Edellisissä luvuissa kerrotut tapaukset ynnä muut samanlaiset täyttivät Hullun mielen jonkunlaisella synkällä kauhistuksella. Kummallista kyllä, pelko ei ahdistanut häntä. Hän tiesi, että hän, samoin kuin muutkin, oli tuon ihmeellisen yhdistyksen vallassa, joka oli yhtä salainen ja yhtä turmiollinen tuomioissaan, kuin Indian Thugs'it.[79] Hän tiesi, että hän oli yhtä kiusallinen sen johtajien silmissä ja yhtä varmaan saisi kokea näitten kostoa kuin kukaan niistä miehistä, jotka olivat kärsineet heidän käsissään; vaan kuitenkin hän paljon enemmän ajatteli niitä yleisiä seurauksia, jotka epäilemättä lähtisivät tästä pahasta, kuin niitä personallisia kohtauksia, joitten alaiseksi hän ehkä joutuisi.

Niin muodoin hän kirjoitti yhdelle noista viisaista miehistä ja kertoi heille kaikki, mitä hän tiesi, kaikki, mitä hän pelkäsi. Hän luetteli heille, mitä jo oli tehty, ja ilmoitti ajatuksensa siitä, mitä tulevaisuudessa ehkä tehtäisiin. Hän huomautti heille sitä tosi-asiaa, että nämät teot olivat syntyneet yhteisestä johdattavasta syystä ja kaikki tarkoittivat vapauden hävittämistä ja juuri niitten oikeuksien ja etuoikeuksien käyttämisen estämistä, joitten vahvistaminen ja turvaaminen kaikessa täydellisyydessään kansakunnan puolelta oli ollut sodan koko henki ja olemus. Hän asetti heidän eteensä tuon turhanpäiväisen kerskauksen, jota jo niin monta tuhatta kertaa oli juhlallisesti julistettu maailmalle -- että orjuus oli hävitetty ja vapaus perustettu ilman "eroitusta rodun, ihon tai edellisen orjuuden tilan puolesta," vaikka ihmisiä saatettiin semmoisen vainon alaiseksi, joka oli yhtä katkera ja tuskin vähemmän verinen, kuin se, jolla "Verinen Maria"[80] etsi aikansa harha-uskolaisia. "Mitä he tekivät Walters'in", hän kirjoitti, "ja Setä Jerry'n, olisi heidän yhtä hyvin sopinut tehdä minun taikka kenenkä tahansa, jolla oli sama poliitillinen uskonto". Hän näytti, ettei se ollut mikään personallinen viha eikä vastenmielisyys, joka oli saattanut heidät uhriksi, vaan heidän julkinen asemansa ja vaikutuksensa. Hän ilmoitti, että näitä väkivallan töitä ei oltu harjotettu vähemmän, kuin tuhat siinä piirikunnassa, jossa hän asui, ja ettei yhtäkään niistä oltu rangaistu eikä oltu voitu rangaista tavallisissa tuomio-istuimissa sen täydellisen valepuvun tähden, jota käytettiin niiden varovaisuuden keinojen vuoksi, joihin ryhdyttiin ilmi-tulemisen välttämiseksi, ja sen teko-asian takia, että niin suuri osa niistä, jotka kelpasivat jury-miehiksi, aivan todennäköisesti oli _particeps criminis_.[81]

Hän kysyi, eikö hallitus milläkään lailla voisi menetellä niin, että tämä paha saataisiin kukistetuksi. Koko kirje oli semmoisen sydämen itse-altaista purkamista, joka oli liiaksi täytetty tuskalla toivottomasta taistelosta salaisen ja hellittämättömän vihollisen kanssa. Se oli suorapuheinen, koska se lähetettiin eräälle viisaalle miehelle, jonka kanssa hän oli ylläpitänyt semmoista likeistä yhteyttä, jossa hulluuden välisti sallittiin olla viisauden kanssa.

Vaikka tämä kirje oli kirjoitettu yksityisesti viisaalle miehelle, suvaitsi tämä kuitenkin syystä taikka toisesta julkaista sen sanomalehdissä: seuraus oli se, että Hullu sai vastaan-ottaa enemmän kuin yhden vastauksen siihen. Se vastaus, joka tuli siltä viisaalta mieheltä, jolle hän oli kirjoittanut, oli, vaikka vähän karmea -- ikäänkuin se kunnia, jonka hän oli voittanut puollustamalla uudestaan rakentamisen hyvin menestyvää tuumaa, jo olisi hapannut hänen vatsassaan -- ainakin suora ja rehellinen ajatustensa puolesta ja ilmoitti epäilemättä tarkasti kirjoittajan katsantotavan: --

Washington'issa, C.V., Marraskuun 10 p. 18--.

_Rakas Överstini_, -- Teidän kirjeenne äskeiseltä datumilta on vastaan-otettu, ja minä olen soveliaasti punninnut sen sisältöä. Se asiain laita, jota te kuvaatte, on epäilemättä varsin huolestuttava ja mieltä masentava; mutta minä en saata ymmärtää, kuinka sitä käy parantaminen jonkun Yhteisen Hallituksen toimen kautta. Tuonoin kapinoitsevat valtiot ovat nyt täydellisesti kuntoihinsa asetetut ja ovat itsevaltaisia republiikeja,[82] joilla on aivan yhtäläiset oikeudet ja sama mahti, kuin muilla tämän Unionin valtioilla. Ne väkivallan työt, joista kerrotte, ovat tietysti loukkauksia niitten lakeja vastaan ja ovat semmoisina rangaistavat niitten tuomio-istuimissa. Se on epäilemättä onnetonta, että näillä tuomio-istuimilla joko ei ole voimaa taikka tahtoa rangaista semmoisia rikoksia; mutta se on semmoinen onnettomuus, jota, siltä minusta näyttää, ei voi auttaa kansallisen lain-säädännön kautta.

Te ymmärrätte varmaan hyvin, ettei Hallitus aina voi ryhtyä noitten valtioin sisällisiin oloihin. Niillä täytyy olla lupa valvoa, johdattaa ja järjestää omia asioitansa, niinkuin muillakin valtioilla. Se on epäilemättä sangen onnetonta; mutta se on paljon parempi kuin murtaa alas taikka sysätä syrjälle Hallituksemme pää-perusaatteet -- Konstitutionin[83] pyhät salvat. Yksityisten hankaluuksien ja vammojen täytyy väistyä yleisen hyvän tieltä. Itsehallinnon peri-ajatus on tunnustettava ja voimassa pidettävä, vaikkapa täytyisi uhrata yksityiset edut ja oikeudet. Valtioiden tulee itse varjella omien asukastensa henkeä, persoonaa ja omaisuutta toisien hyökkäyksistä. Kansallis-hallitus ei voi käydä mihinkään toimeen niin kauan, kuin _sen_ olemista ja _sen_ valtaa ei loukata eikä ahdisteta.

Tietysti kaikissa valtioissa aina tavataan esimerkkejä, että kovaa vääryyttä harjotetaan sekä yksityisiä henkilöitä että kokonaisia ihmisluokkia vastaan. Arvatakseni löytyy jokaisessa valtiossa ihmisluokkia, jotka kärsivät vääryyttä ja sortoa; mutta hallituksen ei käy siihen sekaantuminen. Te sanotte, että näitä tekoja tehdään äänestysoikeuden vapaan käyttämisen estämiseksi, enkä minä ollenkaan epäile, että olette oikeassa; mutta minä en ymmärrä, mitä se tähän kysymykseen koskee. Itse asiassa, ystäväni (sillä viisas mies sanoi kaikkia ihmisiä ystäväkseen), on se tarpeellista, että Etelän kansa oppii, mikä näyttää melkein mahdottomalta käsittää niin monivuotisen sotahallinnon jälkeen -- että kaikki nämät kysymykset kansalaisten oikeuksista uudestaan rakentamisen tosi-asian kautta ovat lykätyt eri valtioin tuomio-istuimiin ja että konstitutionin hengen mukaan niitten täytyy niissä tulla käsiteltyksi ja ratkaistuksi.