Part 21

"Minä koetin lohduttaa häntä; ja me istuimme ovella, sillä välin kuin pikku lapset leikitsivät viheriäisellä vietoksella edessämme, siksi kuin kokous oli päättynyt ja ihmiset alkoivat kulkea ohitse matkallansa kotiin. Minä huomasin, että Mrs. Walters näytti kovin levottomalta ja tuon tuostakin tuskalloisesti katsoi oikeuston-kartanoa päin. Viimeiseltä hän huusi muutamia mustia miehiä, jotka kulkivat sivutse, ja kysyi, oliko kokous loppunut. He sanoivat hänelle, että se oli; ja sitten hän kysyi, olivatko nähneet hänen miestänsä sen jälkeen, kuin se oli loppunut. Ja kun he vastasivat, etteivät olleet, heitti hän kätensä ylöspäin ja vaikeroi ja huusi: 'he ovat tappaneet hänet! He ovat tappaneet hänet! Minä tiesin sen! Oi, Jumalani!' Ja oli vaan hirveissä tuskissa.

"Minä lähdin paikalla kaupunkiin ja rupesin kuulustelemaan. Ei yksikään meidän ystävistämme ollut nähnyt häntä; mutta kun huomattiin, että kyselin häntä, tarjoutuivat useat valkoiset ihmiset hyväntahtoisesti antamaan minulle tietoja hänestä. Yksi oli nähnyt hänet yhdessä paikassa, toinen toisessa, ja joku muu muisti kuulleensa kolmannen puhuvan, kuinka hän oli nähnyt hänet vielä kolmannessakin paikassa; ja kaikki samaan aikaan. Tämä annettujen tietojen ristiriitaisuus ynnä se seikka, ettei kukaan mustasta kansasta ollut nähnyt häntä (vaikka heitä löytyi paljon enemmän ja jokainen heistä huoli erittäin hänestä, jotta oli paljon luultavampi, että he ennen muita pitäisivät vaaria hänestä ja huomaisivat hänen läsnä-olonsa), suurensi sitä hämärää epäluuloa, joka oli syntynyt kaikkien mielessä; niin että sen sijaan, että kukin olisi malttanut mieltänsä ja mennyt osotettuihin paikkoihin perustelemaan kertomusten totuutta, semmoinen huhu heti levisi, että hän oli kadonnut -- oli surmattu.

"Minä en koskaan tietänyt, kuinka suuresti musta kansa oli häneen kiintynyt. Jokainen näytti yhtä tuskastuneelta, kuin jos hän olisi kadottanut oman veljensä. Miehet, vaimot ja lapset kokoontuivat isoissa parvissa kaduille. Valituksia ja kirouksia kuului melkein yhtä tiheästi niistä kuohuvista joukoista, jotka kiirehtivät oikeuston-kartanoon päin. Aivan ensimmäisestä hetkestä alkaen ei yhtäkään epäilty hänen kuolemaansa. Sitä pidettiin varmana; ja heti tultiin siihen päätökseen, että hänen ruumiinsa oli kätketty johonkin paikkaan oikeuston-kartanossa. Kummallista kyllä kokoontuivat jäännökset siitä joukosta, joka oli ollut saapuvilla kokouksessa, levollisesti yhden tai kahden siinä olevan kauppapuodin luo, puhuivat keskenänsä matalalla äänellä, mutta eivät soimanneet, eivät auttaneet eivätkä pilkanneet etsijöitä, vaan lähtivät lopullisesti kaksittain ja kolmittain hiljaisesti ja vakaasti kotiinsa. Hetkestä hetkeen mustan kansan kiihtymys kasvoi suuremmaksi. Arvaamattoman lyhyessä ajassa oli joukko parista kymmenkunnasta paisunut yhtä moneen sataan; ja yhden tai kahden tunnin kuluttua oli toista tuhatta henkeä koossa. Kaupungin valkoinen väki katseli synkkänä ja äänettömänä, mutta ei ottanut mitään osaa etsimiseen. Oikeuston-kartano piiritettiin tuota päätä ja jokainen huone tutkittiin, johon suinkin päästiin; sillä muutamien niitten avaimet sanottiin hukkuneiksi, ja erittäin yhtä, niin sitä väitettiin, ei oltu moneen kuukauteen avattu. Ne oikeuden-palveliat, joitten hallussa korkeat asianomaiset arvelivat tämän huoneen avaimen olleen, näyttivät kadottaneen kaikki sen jäljetkin. Sitten muutamat valkoiset toivat aivan varman tiedon, että Walters oli nähty astelevan kaupungista Dunboro'a kohden, johon hänet tiedettiin aikoneen seuraavana päivänä lähteä. Useat johtavat kaupunkilaiset saapuivat tähän aikaan paikalle ja koettivat huomauttaa mustalle kansalle, kuinka hullunkurinen heidän menetyksensä oli. Kunnian-arvoisa John Snortout oli erittäin toimesta liikkeellä. Heidän olisi sopinut yhtä hyvin puhua tuulelle. Musta kansa pysyi kiinni arvelussaan semmoisella sokealla, vaistomaisella vakuutuksella sen tosiperäisyydestä, jota ei mikään voinut järkähyttää. Kun pimeni, sytytettiin valkeita ja säännöllinen vartio-rivi asetettiin rakennuksen ympäri. Sillä välillä koetettiin saada vähän selkoa niitten huoneitten sisäpuolesta, joihin eivät saaneet mitään avaimia, sillä, että tirkistelivät suljetuista akkunoista. Kavuten toiselta akkunan-reunukselta toiselle, he leimahuttivat hohtavien tulisoittojensa valoa niihin, mutta turhaan. . Ei voitu mitään nähdä.

"Ja sillä tapaa yö kului kulumistaan ja väkijoukko kasvoi, kun lisiä tuli maakunnasta ja se vakuutus kävi lujemmaksi, että he jossakussa näistä huoneista löytäisivät sen nimettömän kauhun, jota he etsivät, mutta jota he eivät vielä saaneet nähdä.

"Kuitenkin tämä puolibarbarinen joukko piti kummallisesti vaaria laista. He eivät loukanneet kenenkään oikeutta. Ei lukkoja eikä akkunoita särjetty. He etsivät avaimia läheltä ja kaukaa, mutta eivät harjottaneet mitään väkivaltaa. He olivat varmat siitä, että heidän kadonnut johtajansa oli sisäpuolella -- kuolevana tai kuolleena, he eivät tietäneet, kumpaisena. He huusivat häntä nimeltä, mutta tiesivät, ettei hän voinut vastata. Ei kukaan mustasta kansasta nukkunut: he odottivat, vartioivat ja surivat.

"Juuri aamun hämärtäessä nousi yksi, joka oli ollut kaikkein toimeliaimpia ja ahkerimpia etsijöitä, jonkun ystävänsä hartioille ja kurkisti akkunasta siihen ensimäisen kerroksen huoneesen, jota enimmin epäiltiin. Varjostaen silmiänsä kädellään, katseli hän tarkasti sen himmeästi valaistua sisustaa ja aikoi juuri luopua tutkimuksestaan, kun hänen silmänsä kohtasivat jotakin salamyhkäistä ja hirvittävää. Akkunan-reunuksen sisäpuolella näki hän -- _yhden veripisaran!_ Toinen katsaus, ja hän näki taikka luuli näkevänsä sen hyvin tunnetun hatun, jota heidän johtajansa tavallisesti kantoi.

"'Tässä hän on -- tuolla sisässä!' hän huusi, hypäten alas ja alkaen juosta korridooria[75] kohden. He eivät kaivanneet enää mitään avainta. Niinkuin se olisi ollut pahvista tehty, ovi lensi syrjään niitten jäntterien hartiain edestä, joita painettiin sitä vastaan. Siinä huoneessa he näkivät pahimman pelkonsa toteutuneeksi. Siellä, lytistettynä johonkin laatikkoon, läjä halkoja päällä, puukon haava kurkussa ja vahva köysi vedetty piukkaan kaulan ympäri, makasi kankeana ja kylmänä John Walters'in -- radikaalin -- ruumis! Oli varsin vähä verta huoneessa, ainoastaan muutamia pisaroita lattialla ja _yksi pisara_ akkunan laudalla! Pistos kurkussa oli viiltänyt valtasuonen poikki. Missä veri oli? Lääkäri, joka tutki ruumista, sanoi, että se varmaan oli juossut ruumiin sisä-osiin".

Tästä kertomuksesta Hullu selvästi ymmärsi, että edellisenä päivänä kello kolmen ja viiden välillä, jolloin arvolliset valkoiset kansalaiset pitivät kokousta ylipuolella olevassa huoneessa, John Walters oli joko tapettu tuossa huoneessa taikka murhattu muualla ja sinne tuotu. Hänen kuolintapansa oli ilmeinen. Syytä ei sopinut epäillä, koska, kumma kyllä, tällä "pahalla miehellä" ei näyttänyt olleen mitään personallisia vihamiehiä. Jollakin mystillisellä tavalla oli se yleinen inho ja kauhu, joka kunnassa vallitsi häntä vastaan, tavannut jonkun välikappaleen; ja John Walters'ia, Rockford'in radikaalista johtajaa, oli kohdannut se tuomio, jota hänen syystä sopi odottaa, kun hän kerta otti järjestääksensä tämän maakunnan mustia äänestäjiä vastoin valkoisten asukasten tahtoa ja toivoa.

Pitkällisesti tutkittuaan jokaista henkilöä, joka, jos tavallisten perus-aatteitten nojassa päätti, ei suinkaan voinut asiasta tietää mitään, coroner's jury[76] julkaisi, että kuolema oli "aikaan saatu jonkun taikka joittenkuitten tuntemattomien henkilöin kautta", joka tuomio epäilemättä säntilleen soveltui yhteen saatujen todistusten kanssa.

III.

"Översti, täällä on yksi mies, joka tahtoo kertoa teille jotakin. Hän sanoo, ettei hän ilman teidän selvää käskyänne tahdo jutella sitä kenellekään muulle, paitsi teille".

Puhuja oli vanha Jerry. Hän seisoi Hullun kirjaston eli työhuoneen ovella ja hänellä oli muassaan musta mies, jota hän esitteli Nat Haskell'iksi. Tällä miehellä oli tuommoiset mielen-elävyyttä kaipaavat kasvot, jotka kuitenkin näyttävät salaisesti tarkastavan kaikkia tuolla orjuuden vaikutuksen alla kasvatetulle mustalle miehelle niin omituisella tavalla.

"No", arveli Comfort, "mitä se on?"

"Ettekö tuntenut Master John Walters'ia?" kysyi musta mies varovaisesti.

"Kyllä, tunsin kyllä!" vastasi Comfort.

"Ja ettekö te ole se gentlemani, joka tuli ja koetti saada selkoa hänen surmaajastansa?"

"Olen".

"No siinä tapauksessa olette juuri se, jota tahdoin kohdata, ja tuon asian johdosta tahdoinkin kohdata teitä".

"Hyvä, mitä te siitä tiedätte?"

"Minä en _tiedä_ mitään; mutta minä olen kuullut jotakin, joka ehkä voi johdattaa teitä saamaan ilmi, kuka se oli. Sitä varten minä tulin".

"Missä asutte?"

"Minä asun vanhan Mr. Billy Barksdill'in luona noin viisi penikulmaa Rockford'in oikeuston-kartanon alipuolella; se on, minä asuin siellä. Minun ei tee mieli palata sinne takaisin enää".

"Olitteko Rockford'issa tuona päivänä?"

"En, Sir!"

"Millä tavalla siis jouduitte tietämään jotakin asiasta?"

"Noh, näettekö, översti, minä olin Mr. Barksdill'in työssä, niinkuin sanoin teille; ja tuona iltana, kun juuri olin tullut sisään vainiolta, käski hän minua ruokkoamaan yhtä hevosta. Minä tunsin tämän hevosen varsin hyvin. Se oli sama harmaa tammavarsa, jolla Master Marcus Thompson tuona aamuna oli ratsastanut teidän asuntonne ohitse. Kun olin vienyt pois elukan ja ruokkinut sen, lähdin kyökkiin illallista saadakseni. Minä istuin pöydän ääreen; ja kyökkipiika -- se on Mariar, hyvä eukkoni -- tuopi minulle illalliseni ja palaa sitten ruokasaliin pesemään niitä astioita, joita valkoiset ihmiset olivat käyttäneet. Vähän ajan perästä tulee hän takaisin kovasti hiljalleen ja sanoo: 'Nat, tule joutuin tänne!' Ja sen lausuttuaan hän kiirehtii takaisin jälleen.

"'St --! riisu pois kenkäsi', sanoo hän, puoleksi kuiskaten, kun tulemme ruokasalin ovelle.

"Minä livahutin kenkäni jaloistani ja me astumme sisään. Huoneessa ei ollut mitään valoa, mutta hän talutti minua siksi kuin tulimme likelle ruokasalin ja arkihuoneen välistä ovea. Sinne me pysähdyimme kuuntelemaan, ja minun sopi varsin selvästi kuulla Mr. Barksdill'in ja Mr. Marcus Thompson'in puhuvan keskenänsä. Cynthy Rouse -- se on eräs toinen palvelustyttö -- oli siellä myöskin ja kyykistyi oven puoleen, joka ei ollut tarkasti suljettu; mutta arkihuoneessa ei ollut mitään muuta valoa, kuin mitä pesän valkeasta lähti. Minun tullessani Cynthy panee kätensä huulilleen, pudistaa päätänsä ja sanoo: 'hst!' ja painaa päänsä alas jälleen kuunnellakseen. Ensimäiset sanat, jotka minä kuulin, olivat vanhan Mr. Barksdill'in -- hän on jonkunlainen puolikuuro, niinkuin tiedätte -- joka varsin iloisesti arveli:

"'Lienee todella ollut ankara päivätyö, jos olemme viimeinkin päässeet John Walters'ista. Millä tavalla se tapahtui? Minä kuulin, että oli joku aikomus kokouksesta lähettää toimikunta hänen luoksensa ilmoittamaan, että hänen täytyi muuttaa pois; mutta minä en uskonut, että hän tekisi sen. Hän on mies viimeiseen kuituun asti, semmoinen John Walters on. Mikä hyvänsä hän muutoin lienee, se meidän täytyy tunnustaa, Thompson, ettei hän ole kenenkään narri eikä mikään pelkuri; ja minä väitin, että, jos kokous tekisi sen, aivan varmaan joku tuosta toimikunnasta tulisi vioille. Te ette koettaneet sitä, arvaan minä?'

"'Ei', vastasi Master Thompson, 'meidän ei tarvinnut sitä tehdä. Se uhkarohkea konna oli kyllä hävytön itse tulemaan kokoukseen!'

"'No, olkaat vaiti!' arveli vanha Mr. Barksdill. 'Hyvä, mitä minä juuri sanoin? -- hän on miehuullinen'.

"'Niin; ja hän istui siellä yhtä tyvenenä kuin kanto ja kirjoitti ylös kaikki, mitä tapahtui siellä', lausuu Mr. Thompson.

"'Älkäät mitään puhuko! No, sepä vasta!' sanoo vanhus.

"'Niin; sillä kirotulla hupsulla ei ollut sen enempää järkeä, kuin että hän näytti naamansa siellä, vaikka olimme kokoontuneet etupäässä sitä varten, että keksisimme jonkun keinon, millä suoriutuisimme hänestä. Hänen olisi pitänyt tietää, mitä semmoisesta lähtisi'.

"'No, kuinka kävi? Arvattavasti ihmiset olivat kovasti kiivaat ja ehkäpä siellä aika lailla mellastettiin'.

"'Ei vähääkään, Mr. Barksdill! Se oli rauhallisin toimi, josta ikinä kuulitte puhuttavan. Asia on semmoinen, että muutamat meistä olivat sopineet Walters'in kanssa, että tulisimme kokoon jotakin sovinto-ohjelmaa varten, jota olimme haluavinamme saada aikaan. Joku meistä viittasi hänelle, että tahdoimme tavata häntä, ja me saimme hänet vanhan maakunnan-kirjurin virkahuoneesen ja suljimme oven. Meitä oli kymmenen, ja hän huomasi silmänräpäyksessä, mitä peliä aioimme pitää; mutta hän ei edes koettanutkaan väistyä'.

"'Noh, gentlemanit', sanoo hän yhtä kylmäkiskoisesti kuin jos hän olisi istunut omassa portiikossansa, jonka meidän sopi aivan selvästi akkunasta nähdä, 'mitä tahdotte minusta? Teitä näyttää olevan kylläksi monta voidaksenne menetellä mieltänne myöten: minun täytyy siis kysyä, mikä teidän tahtonne ja toivonne on'.

"'Jumal'auta!' sanoo vanha mies; 'mutta olipa tuo kauhean kylmä käytös'.

"'Kylmäkö? Luullakseni se oli yhtä kylmä kuin helvetti, arvelee toinen. Sitten joku meistä veti esiin paperin, joka oli edeltäpäin kokoon pantu hänen allekirjoitettavaksensa, ja ojensi sen hänelle. Hän luki sitä enemmän verkalleen ja, kun hän oli päässyt loppuun saakka, antoi sen takaisin ja sanoi: minä en voi allekirjoittaa tuota paperia, gentlemanit'.

"'Mikä paperi se oli?'

"'Eipä mikään erinomainen, ainoastaan myönnytys, että hän tämän maakunnan radikaalisen puolueen johtajana oli ollut kaikkien niitten pirun-kurien toimeenpania, joita viimeisinä parina kolmena vuonna oli harjotettu täällä, siihen Hunt'in ladon polttaminen luettuna; ja että hän oli ne tehnyt pääkaupungin radikaalisten johtajien käskystä. Me ilmoitimme hänelle, että, jos hän allekirjoittaisi tämän paperin ja suostuisi ennen kymmenen päivän kuluttua lähtemään pois valtiosta, me laskisimme hänet terveenä ja turvallisena käsistämme'.

"'Eikä hän tahtonut sitä tehdä?' kysäsi vanhus.

"Tehdä sitä? Hornassa! Hän sanoi, että me voisimme tappaa hänet, mutta ettemme voineet saada häntä allekirjoittamaan semmoista paperia. Tästä pojat vimmastuivat. Me emme, tiedättehän, tahtoneet tappaa häntä, vaikkei meillä ollut mitään taipumusta peräytyä, kun olimme kerta näin pitkälle menneet: totta puhuen, meidän oli mahdoton enää peräytyä'.

"'Teidän oli jo mahdoton, minä sanoisin', arveli Master Barksdill.

"Oli tietysti! ja hetken aikaa jo luulin, että pojat hakkaisivat ja repisivät hänet kappaliksi, niin hurjina olivat. Minä koetin hillitä heitä ja taivuttaa häntä allekirjoittamaan paperia, ettei meidän tarvitsisi puolettomiin ruveta; mutta hän ei tahtonut kuunnella minua, ja, ennenkuin arvasinkaan, oli hän hypännyt taaksepäin ja vetänyt esiin pistoolin. Se kelvoton, kirottu konna! Jollei siellä olisi ollut Buck Hoyt'ia, joka tarttui hänen käsivarteensa, ja Jim Bradshaw'ia, joka heitti nuorasilmukan hänen kaulaansa ja nykäisi hänet taaksepäin, ei kukaan tiedä, mitä hän olisi tehnyt tuolla kymmen-ampujallansa.

"'Hän on koko pahus ampukoneita käyttämään', arvelee vanhus.

"'No', sanoo Thompson, 'he saivat hänet kumoon, puristivat häntä kurkusta ja riistivät häneltä pistoolin ja mitä muuta aseita hänellä oli. Sitten he päästivät hänet ylös, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että semmoinen ruton-saastainen, valehteleva, petollinen pakana oli tapettava. Me ilmoitimme sen hänelle ja että hän saisi viisi minutia aikaa valmistaaksensa itseään. Hän ei horjunut ensinkään mielessään, vaan sanoi ainoastaan: 'arvattavasti minun sallitaan rukoilla.' Ja mitään vastausta odottamatta hän lankesi polvillensa ja rukoili kaikkien ystäviensä ja naapuriensa puolesta ja vieläpä meidänkin jokaisen edestä. Tuo rukoileminen meidän edestämme alkoi tuntua hiton personalliselta, jonka vuoksi Jim Bradshaw, joka piti kiinni nuorasta, nytkäisi sitä ja sanoi hänelle, ettemme tahtoneet enempää tuota lajia. Silloin hän nousi ylös, ja minä kysyin häneltä, löytyikö mitään muuta, jota hän halusi tehdä tai sanoa, ennenkuin hän kuoli. Minä arvelin, näettehän, että hänen ehkä tekisi mieli määrätä jotakin omaisuudestaan taikka perheestään, ja minä tahdoin asettaa hänet valkoisen miehen kannalle.'

"'Tietysti, tietysti', lausui master Barksdill, 'ja se olikin varsin soveliaasti ja ajattelevaisesti tehty teiltä.'

"'Luullakseni oli', vastasi Thompson. 'Noh, hän pyysi meitä antamaan hänen katsella akkunasta lapsiansa, jotka leikkivät tuolla mäenrinteellä hänen kartanonsa luona. Muutamat pojista eivät tahtoneet sallia sitä, mutta minä taivutin heidät myöntämään sen. Hänen kätensä olivat sidotut ja nuora oli hänen kaulassaan, ettei hän millään tavalla voinut päästä mihinkään. Ainoastaan alempi akkunan-ruutu oli lykätty ylös; mutta kuitenkin asetuimme pari kolme joukostamme seisomaan ulkopuolella. Sen tehtyämme talutimme hänet akkunan luo, ja hän katseli kauan aikaa molempia pikku tyttöjänsä. Minä vakuutan, että kävi vaikeaksi nähdä, kuinka kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, ja tietää, mikä häntä odotti; mutta ei sitä voinut silloin auttaa. Ja kun minä juuri ajattelin tätä, ryömäisi hän eteenpäin ja, vaikka nuot kaikki olivat häntä vastassa, onnistui hänen saada vasen jalkansa akkunan laudan yli, enkä minä ole ensinkään varma, vaikka hän olisi vääntänyt itsensä kokonaan ulos, jollei Jack Cannon olisi siepannut jotakin halkoa ja sillä koputtanut hänen jalkaansa, siksi kuin se oikeni yhtä raukeana kuin riepu. Me vedimme hänet takaisin sisään ja heitimme hänet tuolle pitkälle pöydälle, joka on huoneessa. Häneltä pääsi oihkaus, kun hän näki, että kaikki oli ohitse. Se oli ensimmäinen ja viimeinen. Ei auttanut koettaa pidättää poikia kauemmin. Jim Brad veti nuorasta siksi kuin se oikein leikkasi lihaan. Sitten he käänsivät hänet puoleksi selälleen, sillä välin kuin me kaikki pidimme kiinni hänen käsistään ja jaloistaan, ja Jack Cannon pisti puukon hänen kurkkuunsa.[77] Hän vuoti verta niinkuin sika; mutta me kokosimme sen kaikki ämpäriin ja laskimme tämän perästäpäin säkissä ulos akkunasta ulkona oleville tovereille; niin ettei yksikään veren pisara eikä mikään muu jälki kahakasta jäänyt huoneesen. Me sulloimme hänet halkolaatikkoon, ja kun vaan tulee oikein hyvä pimeä, menevät pojat korjaamaan hänet pois ja pistämään hänet tuon hänen kirotun niggeri-kouluhuoneensa alle; ja sitten, näettekö, väitämme, että niggerit ovat tehneet sen, ja ehkä haastamme muutamia heistä sovintotuomarin eteen ja annamme tutkia heitä siitä.'

"'Hyvä Jumala!' arveli vanha Barksdill, vähän ajan perästä. 'Vai on hän kuollut!'

"'Kuollut!' lausui Thompson omituisella naurulla. 'Saatte luottaa siihen -- yhtä kuollut kuin Julius Caesar! Maakunta on nyt päässyt pahimmasta miehestä, mikä koskaan on elänyt siellä.'

"'Niin, niin!' vanhus sanoi, 'paha toveri, epäilemättä, kovin paha; vaikka minä en tiedä, että hän koskaan olisi tehnyt mitään niin _erittäin_ pahaa paitsi että hän piti poliitillisia kokouksia niggerien kanssa ja pani kaikenlaisia hulluja tuumia heidän päähänsä, muuttaen heitä laiskoiksi ja kelvottomiksi ja hävyttömiksi valkoista kansaa vastaan.'

"'Eikö siinä jo ole kylläksi'? kysyi Thompson.

"'Noh, tietysti!' Master Barksdill vastasi: 'se on kovin paha -- mutta kuitenkin' --

"'Mutta mitä?' arveli Master Thompson kiivaanpuolisesti.

"'No, ei juuri mitään! -- se on, ei juuri mitään mainittavaa. Minä en ollut mikään John Walters'in ystävä; mutta minusta olisi tuntunut paremmalta, jos hän olisi tapettu rehellisessä tappelussa eikä suljettu sisään niinkuin susi loukkaasen, ja tapettu --'

"'Kylmäverisesti, kai tarkoitatte', keskeytti Thompson nopeasti ja karkeasti; sillä hän alkoi mielettömästi suuttua.

"'Ainakin näyttää siltä', lausui vanha Master melkein puollustavaisesti.

"'Tietysti', jatkoi Thompson, 'teidän kyllä kelpaa istua tässä ja keksiä vikoja siinä, mikä on tehty. Täällä koko maakunta kaksi vuotta ja kauemminkin on toivonut, että joku vapauttaisi heidät John Walters'ista. Jokainen on kironnut ja kuohunut ja saarnannut, mikä on tehtävä; ja kun nyt muutamilla meistä on ollut rohkeutta kylläksi käydä asian kimppuun ja _tehdä_ juuri se, josta te kaikki olette puhuneet, niin te vetäydytte pois ja otatte viattoman naaman ja sanotte olevanne pahoillanne siitä, että se on tehty. Se on pirun hyvä kehoitus niille, jotka panevat itsensä altiiksi! Lähin toimenne on kai se, että menette antamaan meidät ilmi.'

"Vanha mies ei saanut tätä kärsityksi. Me kuulimme, kuinka hän nousi ja sanoi kovin mahtavasti: --

"'Mr. Thompson!'

"Juuri silloin Cynthy, joka on perin herkkätunteinen tyttö ja paitsi sitä on palvellut Mrs. Walters'illa ja siis tunsi aivan hyvin sen, josta he olivat puhuneet, alkoi nyyhkiä ja voihkia, ja meidän täytyi panna käsi hänen suullensa ja puoleksi kantaa hänet ulos huoneesta niin pikaan, kuin suinkin voimme. Minä kuulin Master Thompson'in kysyvän: 'kuka siellä on?' ja silloin Master Barksdill sytyttää kynttilän ja tulee ja aukaisee ruokasalin oven; mutta, Jumalan kiitos! siellä ei ollut ketään -- ei ketään".

"Mitä sitten teitte?"

"Ei mitään. Odotimme vaan ja pysyimme hiljaisina. Cynthy ja 'Riar ja minä puhuimme vähän asiasta ja päätimme parhaaksi olla kenellekään juttelematta, että tiesimme asiasta mitään. Kun siis Bob Watson aamupuoleen tuli meille ja vihelsi minut ulos ja kertoi minulle, että Master Walters'ia kaivattiin ja että kaikki mustat ihmiset olivat häntä etsimässä ja että koko kaupunki oli ollut valveilla ja valaistuna koko yön, en minä puhunut mitään, vaan käännyin ainoastaan vähän ajan perästä Bob'in puoleen ja sanoin kuin sanoinkin: --

"'Bob, he eivät ikinä löydä häntä.' Ja hän sanoi: 'se on minunkin luuloni.' Sillä tapaa suoritimme sen seikan ja hän lähti kotiin ja minä palasin sisään makaamaan jälleen".

"Oletteko koskaan kertonut tätä kenellekään muulle?" kysyi Hullu.

"En kenellekään", kuului vastaus. "Muutamia päiviä sen jälkeen kyseli vanha Barksdill minulta niitä näitä, ja perästäpäin tytöt kertoivat minulle, että hän oli asettanut heille muutamia kysymyksiä siitä, mitä me tiesimme taikka olimme kuulleet Mr. Walters'ista. Mutta ei hän minun kauttani sen viisaammaksi tullut eikä luullakseni liioin tyttöjenkään kautta. Kuitenkaan ei sitä kestänyt kauan, ennenkuin hän ja hänen poikansa alkoivat kovin isosti puhua, mitenkä kävisi jokaisen niggerin, joka ottaisi todistaaksensa, että jollakulla valkoisella miehellä oli ollut jotakin tekemistä Mr. Walters'in kuoleman kanssa. Ja lopullisesti sanoi Mr. Barksdill minulle -- ja minä huomasin, että hän oli sanonut samaa vaimoväellekin -- että jokaisen niggerin, joka tiesi jotakin asiasta, olisi paljon suurempi mahdollisuus kuolla korkeasta ijästä, jos hän eläisi jossakin muussa valtiossa. Tämä pelotti tytöt melkein kuolluksiin, ja minä myönsin, että puheessa oli sangen paljon perää. Niin tavoin lähdimme tiehemme; enkä ole hiiskunut sanaakaan asiasta kenellekään ennenkuin setä Jerry'lle tässä, ja hän toi minut teidän luoksenne, Sir".

Tyystemmin tiedustellessaan Servosse oppi paljon, joka melkoisesti vahvisti tätä kummallista kertomusta, jonka yksityis-seikat ihmeen tarkasti soveltuivat yhteen kaikkien verisen teon suhteen tunnettujen tosi-asiain kanssa. Mr. Thompson'in kumppaneiksi sanotut miehet näyttivät kaikki olleen läsnä kokouksessa. Muutamia heistä oli jo ennen luultu osallisiksi rikokseen; toisia ei oltu ajateltu missäkään yhteydessä sen kanssa. He kuuluivat kaikki hyviin sukuihin ja heitä oli aina pidetty suuressa arvossa. Molemmat naiset, joita erikseen tutkittiin, vahvistivat ylhäällä annetun kertomuksen semmoisilla muutoksilla vaan, jotka tekivät heidän todistuksensa vielä tukevammaksi.

XXXII LUKU.

Viisauden hulluus.