Part 20

"Minä en ole enää huolissani, miss Lily. Minulla oli ennen aina paljon huolia Herran asioista -- noina vanhoina orjuuden aikoina ja sitten jälestäpäin sodan kestäessä ja sitten kun me mustat ihmiset olimme keskivaiheella, ei aivan orjia eikä kokonaan vapaita. Sitten, kun Ku-Klucker'it tulivat, se huolestutti minua kovasti. Mutta nyt näyttää siltä, kuin näkisin, että Herra kyllä hoitaa omia asioitansa eikä kaipaa setä Jerry'n apua, kun hän vaan tekee mikä on hänen edessään. Ja tämä se on, jota nyt koetan opettaa kansalleni. _Löytyy_ yksi paikka raamatussa, josta en voi luovuttaa ajatuksiani; ja se on se, jossa Herra sanoi vanhalle sotijalle Josualle: 'Ole sinä luja ja hyvin urhoollinen'. Siinä seisoo enemmän siitä kuin minä nyt muistan; mutta se koskee kaikki samaa ajatusta. Minä kuulin överstin lukevan sitä ja puhuvan siitä myöskin. Jumala siunatkoon häntä! näyttää aivan siltä, kuin hän voisi panna kansamme ajatukset sanoihin paremmin, kuin kukaan muu. Minusta näyttää siltä kuin me mustat ihmiset olisimme nyt juuri tuossa tilassa. Herra on johdattanut meitä päivällä ja yöllä juuri yhtä hellästi ja huolellisesti, kuin olisimme olleet karitsoita; ja nyt hän sanoo, että meidän tulee olla urhoollisia, jos tahdomme, että Hän vielä pitää meidän puoltamme. Minun ymmärtääkseni tämä tarkoittaa, että meidän täytyy vaatia oikeuksiamme ja puollustaa niitä niinkuin miehet ja vastaan-ottaa mitä tulee, kuten pojat leikeissänsä, juuri niinkuin se vaan kuuluisi leikkiin, jos se koskeekin kipeästi. Tätä minä sanon kansalleni ja minä aion pitää kiinni siitä myöskin. Minä en pysty taistelemaan eikä suorittamaan semmoisia miehuuden töitä, joita Herra vaatii meiltä; mutta minä toivon, että, jos se on hänen tahtonsa, minä voin nousta kansani kanssa ja nurisematta kestää niitä vastuksia, joita Hän lähettää. Jollakin tapaa minusta tuntuu, nuori missis, kuin laupiaalla isällä vielä olisi jotakin tehtävää vanhalle Jerry'lle; mutta se ei ole tuon maanpalstan suhteen, miss Lily, se ei ole tuon suhteen," hän lisäsi heiluttaen vasenta kättänsä sauvoineen taaksepäin pikku tilustansa kohden. "Tuo on mennyt pois ajatuksistani: sydämeni ei ole enää kiintynyt siihen, herttalapseni, ei ensinkään. Tätä kansa raukkaa ylt'ympärilläni, jolla on vapauden kallis juveli kädessään, mutta joka ei tiedä, mitä tehdä sen kanssa, -- heitä minä olen ajatellut ja heidän puolestansa rukoillut. Ei löydy mitään muuta vanhalle Jerry'lle eikä hän tahdo mitään muuta. Herra on antanut hänelle kaikki, mitä hän ikinä pyysi, vieläpä paljon enemmänkin. Hän ei pyydä mitään enään itseänsä varten; mutta kukaties Herra löytää jonkun keinon, jolla hän saattaa tämmöisen koukistuneen sauvan, kuin vanha Jerry, tekemään jotakin hyvää näille hänen heimolaisillensa ja kanssapalvelijoillensa".

"Oi, setä Jerry," lausui Lily ja kyyneleet juoksivat hänen poskillensa, "te ette saa olla niin murheellinen ja alakuloinen. Minä tiedän varmaan, että olette vielä kauan aikaa onnellinen hupaisessa kodissanne. Teidän ei tule olla niin suruissanne".

"No, herttalapseni, älkäät itkekö," sanoi vanha mies viihdyttäväisesti. "Setä Jerry ei ole suruissansa, hiukan yksinäinen vaan silloin tällöin. Hän on paljon onnellisempi, kuin useimmat ihmiset. Hän iloitsee siitä, mitä hänellä on ollut ja mitä Herra antaa hänelle, ja hän tahtoo turvata Häneen sen suhteen, mikä on tulossa, toivoen vaan, että Hän löytää vanhalle Jerry'lle jotakin tehtävää, joka ennemmin tai myöhemmin saattaa hänet hyödylliseksi kansallensa".

"Siunatkoon sieluani!" huudahti vanhus äkkiä keskeyttäen ja ontuen pois, "eikö tuo tamma jo ole syönyt tarpeeksensa ja lähtee nyt mehiläispatsaitten luo. -- Tännepäin, Jaca, hoi!"

Mehiläisetkö ne olivat vai setä Jerry'n tuikea ääni, joka seisautti sen, olisi vaikea ratkaista. Varma on, että se äkki-arvaamatta kääntyi, heitti vihaisesti ulos jalkansa vanhaa miestä kohden ja pää alaspäin painettuna ja luimussa korvin laukkasi pois hyvin siivotun ja äsken kylvetyn puutarhan poikki.

"No katsoppas tuota!" sanoi vanha mies ilman vähintäkään suuttumuksen merkkiä äänessään, kun hän kääntyi ja ontui tamman jälkeen: "kuka olisi uskonut, että se niin pian olisi saanut kyllänsä tuosta apilasta!"

Hän lähti juuri, vaikka nähtävästi turhaan, ottamaan kiinni tuhoa tekevää hevosta, kun Lily laski kätensä hänen käsivarrellensa ja hauskasti nauraen sanoi:

"Heittäkäät, setä! Te ette koskaan maailmassa saisi sitä kiinni. Istukaat vaan alas ja katsokaat, kuinka minä kutsun sitä".

"Kyllä on helppo puhua kauniisti siitä, miss Lily," lausui vanhus, kun hän huohottaen vaipui siihen tuoliin, jonka hän oli tuonut ulos Lily'n tultua; "mutta minä pelkään, että saatte kutsua kauan aikaa, ennenkuin tamma vastaa teille".

"Älkäät huoliko", arveli Lily, astuessaan hiukan matkaa eteenpäin, josta hän hyvin nähtiin; ja pitäen ylhäällä kättänsä, josta hiha soljui takaperin, näyttäen pyöreätä valkoista käsivartta, hän kutsui:

"Jaca! Jaca! tamma korea, Jaca! Jaca! humma sorea, Jaca! Jaca! riennä, juokse, Jaca! Jaca! ystäväs luokse. Jaca! lakkaa leikkimästä, Kaspa, mitä saat nyt tästä!"

Hän toisti nämät värssyt lempeällä, laulavalla äänellä, yhä pitäen kättänsä ylöspäin ja tuskin katsoen eläintä kohden, joka oli tiluksen äärimmäisessä nurkassa, pää pistettynä paalutuksen yli. Tuota pikaa tamma katsoi ympärillensä, mutta pani päänsä sitten takaisin entiseen asemaan, ikäänkuin se olisi päättänyt olla kokonaan kutsumuksesta huolimatta. Lily jatkoi, laulaen värssyänsä. Pian tamma kääntyi ja alkoi lopulta levollisesti liikkua emäntäänsä kohden pitkin puutarhan polkua ja, tullen aivan Lily'n luo, antoi otsatukkansa hänen käteensä ja pureskeli suurella mielihyvällä sitä vähäpätöistä, mitä se sai, vaikkei se ollut mitään muuta, kuin artisokka, jonka Lily oli ottanut koristansa, johon vanhus oli pannut muutamia, sanoen, että niistä "tuli kauhean hyviä kevät-pickles'iä, jotka pysyivät vereksinä ja ytimikkäinä, kun viheriäinen tavara oli vähässä".

"No, no", lausui vanha mies, "tuo voittaa kaikki, mitä elin-aikanani näin hevoskutsumisen puolesta!"

"Oh", nauroi Lily, "tuo ei ollut mitään! Jaca on aina ollut äidin suosikki ja Warrington'issa se sai juoksennella mieltä myöten nurmikolla kartanon etupuolella. Aina, kun tahdoimme kutsua sitä luoksemme, lauloimme vaan tuon ja, kun se tuli, annoimme sille joka kerta jonkun makupalan. Isä kutsuu sitä viheltämällä ja minun oli välisti tapa tehdä samoin; mutta äiti sanoo, että käyn liian isoksi tehdäkseni sitä nyt enää".

"Tietysti, tietysti", arveli vanhus vakavasti. "Laulu on sentään sievempi kuin vihellys".

Vanhus pyyhki nyt huolellisesti ja satuloitsi tamman. Lily nousi sen selkään tuolilta; portti avattiin; iloinen "hyvää huomenta, setä Jerry" kuului; ja vastaukseksi kunnioittavainen: --

"Hyvästi, miss Lily. Sanokaat terveisiä missis'ille ja nöyrimmät kunnioitukseni överstille; Jumala siunatkoon heitä molempia. Setä Jerry on suuresti kiitollinen siitä, etteivät vielä ole unhottaneet häntä".

Vanha mies seisoi katsellen sievää tammaa ja kaunista, tyttömäistä ratsastajaa, kun he lensivät pois Warrington'ia päin. Lily'n toimi oli onnistunut ja leskeksi jääneen vanhuksen yksinäinen sydän oli hetkeksi taivutettu pois surustaan. Kun tyttö oli kadonnut näkyvistä, hän sanoi, portilta lähtiessään, itseksensä: --

"Miss Lily on tosiaan vilkas ja yhtä suloinen kuin äsken poimittu lilja. Tytöksi hän hallitsee myöskin hevosta hyvin taitavasti".

XXXI LUKU.

Kolmasti kerrottu kertomus.

I.

Sanomalehdet kertoivat sen ensiksi.

_The Dunboro Herald_ Toukokuun 17 päivältä 18.. sanoi: --

"Rockford'in maakunnan hyvä kansa kokoontui tänään oikeuston-kartanossa esittelemään kandidaateja maakunnan virkoihin ja keskustelemaan valtiollisesta asemasta. Siitä asti, kuin sotaisen anastuksen kautta itsehallituksen oikeus otettiin pois kansalta ja kansa asetettiin halpojen radikaalisten niggerien ja kunniattomien scalawag'ien ja carpet-bagger'ien alle, jotka yhtyvät edellisiin ja johdattavat heitä, ei Rockford'in kunniallisella kansalla ole ollut mitään ääntä hallituksessa. Se on nyt päättänyt, että se aika on tullut, jolloin se tekee uuden ponnistuksen saadaksensa omat asiansa haltuunsa. Se kokoontui tänään yhtenä miehenä ja kuunteli niitä hehkuvia sanoja, jotka lähtivät semmoisten sydäntä sytyttävien puhujien suusta, kuin kenraali De Bang, kunnian-arvoisa John Snortout ja översti Whiteheat, siksi kuin yleisestä innostuksesta selvästi näkyi, että Rockford'in valkoinen kansa aikoo jälleen ruveta omia asioitansa hoitamaan. Juuri ennenkuin tiedon-antajamme lähti pois, levisi huhu jostakin vastuksesta tai pulasta, johon John Walters, tuo tunnettu Rockford'in radikaali, olisi joutunut. Me emme saaneet tarkempia tietoja siitä emmekä pidä sillä väliä. Pahin seikka, joka voisi tapahtua hänelle, olisi paras seikka maakunnan rauhalle".

_The Moccason Gap Rattler_ (joka ilmestyi seuraavana aamuna) sanoi: --

"Me olemme kuulleet, että Rockford'in oikeuston-kartanossa eilen pidetyn kokouksen jälkeen musta kansa oli ollut kovasti kiihtynyt suuren johtajansa, tuon kunniattoman Walters'in, katoamisesta. Näyttää siltä, kuin hän olisi ollut kylläksi hävytön tulemaan kokoukseen ja istumaan koko ajan puheita ylös kirjoittamassa. Hänen läsnä-olonsa herätti suurta huomiota; sillä, vaikka oli julkinen kokous, ei kukaan olisi uskonut, että hän olisi juljennut näyttää itseänsä kunniallisten valkoisten ihmisten seurassa siitä asti, kuin hän yhtyi niggereihin valkoisia häväistäkseen, sortaakseen ja alentaakseen. Kerrotaan, että puhujat, erittäinkin kunnian-arvoisa John Snortout, tähtäsi häntä lauseilla, joita hän hyvin ansaitsi. Levisi semmoinen huhu kokouksessa, että hän kirjoitti ylös puheet sitä varten, että sotaväkeä lähetettäisiin Rockford'iin. Sanotaan myöskin, että häneltä kysyttiin, mitä tarkoitusta varten hän teki muistoonpanoja; johon hän hävyttömästi vastasi, että hän itse tiesi tarkoituksen, jossa oli aivan kylläksi. Kokouksen loputtua häntä ei enää löydetty; ja suuri huuto nousi niggerien joukossa hänen katoamisensa johdosta. Ruvettiin heti häntä etsimään; ja kaikki kaupungin niggerit ja satamääriä lisäksi läheisestä maakunnasta tulvasi paikalle, ympäröiden oikeuston-kartanoa ja ääneen vaatien avaimia. He olivat kovasti yltyneet eivätkä epäilleet väittäessään, että gentlemanit olivat murhanneet hänet kokouksessa. Tätä jumalatonta syytöstä noin neljää tai viittä sataa Rockford'in parasta miestä vastaan kesti tämä lakia noudattava kansa esikuvaksi kelpaavalla pitkämielisyydellä. Kokous hajosi rauhallisesti ja niggerit jatkoivat etsimistään. Walters'in luullaan sillä aikaa itse pistäyneen piiloon, siten uskottaaksensa ihmisiä, että hän oli murhattu, ja sillä tapaa saadaksensa sotaväkeä lähetetyksi tähän maakuntaan tulevaan vaaliin vaikuttamaan. Ei mitään jälkeä hänestä ole löydetty, kun viimeiset tiedot saatiin".

_The Ringfield Swashbuckler_ (kaksi päivää jälestä päin) sanoi: --

"Rockford'in niggerit ovat suruissansa, mutta hyvän vanhan maakunnan valkoinen kansa nukkuu levollisemmin. Näyttää siltä, kuin sen suuren kokouksen loputtua, jonka tuon maakunnan hyvä kansa piti oikeuston-kartanossa 17 päivänä tätä kuuta, Walters, niggeri-radikaalien kunniaton scalawag-johtaja, joka sotaisesta anastuksesta asti on hallinnut maakuntaa, ei enää olisi ollut saatavissa. Luullaan hänen olleen läsnä kokouksessa urkkijana; mutta useat kaikkein arvokkaimmat kansalaiset vakuuttavat, että hän lähti kokouksesta melkoisen aikaa ennen sen päätyttyä. Heti, kuin häntä kaivattiin, niggerit kävivät kovin levottomiksi; ja kun aamupuolella hänen ruumiinsa löydettiin jossakin virkahuoneessa kartanon alikerroksessa, pelättiin yhteen aikaan kovasti, että vimmastuneet niggerit polttaisivat kaupungin. Hänen kuolintapansa on tuntematon. Yleisesti arvellaan, että jotkut johtavat neekerit, jotka viime aikoina olivat kyllästyneet hänen diktaatorin-virkaansa, asettivat väijyksiä hänelle, kun hän tuli kokouksesta, tappoivat hänet, panivat hänen ruumiinsa tähän huoneesen ja nostivat sitten suurta menoa hänen katoamisestaan, toivoen sen kautta kerrallaan pääsevänsä vaivalloisesta johtajastaan ja saavansa uskotuksi, että hänen vastustajansa valtiollisista syistä olivat hänet murhanneet. Tietysti tämmöinen väitös heidän puoleltaan on liian naurettava, että kukaan hetkeäkään pitäisi sitä minään. Me kuulemme, että tutkinto tapahtui asian johdosta, mutta ettei mitään saatu ilmi, joka olisi valaissut salaisuutta".

_The Verdenton Gazette_ seuraavassa numerossaan lausui: --

"Tuon kunniattoman radikaalin, Rockford'in maakunnan Walters'in kuolema kiihdyttää kovasti mieliä. Radikaalit ovat uskovinansa, että demokraatit, jotka sinä iltana kandidaatein esittelemistä varten pitivät kokousta oikeuston-kartanossa, tappoivat hänet. Paljon todenmukaisempi on kuitenkin, jopa monet seikat, jotka jälestäpäin ovat tulleet ilmi, tekevät sen melkein varmaksi, että muutamat hänen radikaaliset kumppaninsa aikaan saattivat hänen kuolemansa. Ne carpet-baggerit ja scalawag'it, jotka johtavat tätä puoluetta, tietävät hyvin sen kohtalon, joka odottaa heitä vaalipäivänä, jolleivät voi tehdä jotakin, joka sytyttää neekerin-sydäntä ja tuottaa sotaväkeä maakuntaan. Yleisesti luullaan sentähden, että tämä Walters'in tappo oli kylmäverisesti tehty murha, jonka pääkaupungin radikaalit ovat tuumineet ja heidän suosikkinsa toimeen panneet. Väitetään myöskin, että on kuultu Morton'in muutamia päiviä takaperin sanovan, että me ennen viikon kuluttua saisimme kuulla kummia Etelästä. Tämän lisäksi kerrotaan, että eräs hyvin arvossa pidetty mies, joka asuu tämän maakunnan länsi-osassa, vakuuttaa nähneensä översti Tom Kelly'n, saman maakunnan radikaalisen toimikunnan esimiehen, kiireesti ratsastavan pois Rockford'ista kohta kello neljän jälkeen samana ilta-päivänä -- noin samaan aikaan, kuin murha varmaan tehtiin. Kenties mr. Tom Kelly nyt tekee hyvin ja astuu esiin selittämään, mitä hän Rockford'issa siihen aikaan teki".

_The Central Keynote_ (joka ilmestyi viikko jälestäpäin) sanoi: --

"Tappoivatko radikaalisen roiston Walters'in hänen neekeri-kätyrinsä, vai muutamat hänen carpet-bagger ja scalawag kumppaninsa, jotka kadehtivat hänen valtaansa, vai hänen omat sukulaisensa vaiko joku hänen vaimonsa rakastelia, joka tahtoi, että tämä saisi sen suuren summan, johon mies oli vakuuttanut henkensä, sitä emme tiedä. Mutta yhden asian tiedämme ja se on se, että valtio on päässyt kurjasta, huononluontoisesta radikaalista ja jumalattomasta konnasta, jonka olisi _pitänyt_ olla carpet-bagger, mutta, mielipahalla me sen myönnämme, oli syntyperäinen Eteläläinen. Me toivomme totisesti, että koko valtio sangen pian saa nauttia Rockford'in maakunnan hyvää onnea ja yhtä hyvin pääsee radikaalisista tovereistaan".

_The National Trumpet_, joka oli maakunnan radikaalien äänenkannattaja, antoi tietysti aivan toisenlaisen kertomuksen asiasta, julisti sen mitä hirveimmäksi valtiolliseksi murhaksi ja moitti varsin katkerasti vastapuolueen sanomalehtien, niinkuin se sanoi, petomaista barbariutta, jotka eivät tyytyneet Walters'in kuolemaan, vaan koettivat häväisevillä syytöksillä tappaa hänen hyvän nimensä ja pilata suruun vaipuneen lesken mainetta perättömillä viittauksilla hänen osallisuuteensa miehen kuolemaan. Se takasi häntä uskolliseksi puolisoksi, helläksi isäksi ja lujaksi ystäväksi -- semmoiseksi, joka, alkuansa alhaista syntyperää ollen, köyhänä ja taitamattomana oli hankkinut itsellensä hyvän toimeentulon, oli auttanut isättömiä veljiään ja sisariaan, elättänyt leskeksi jäänyttä äitiänsä ja pysynyt hyvänä kristittynä, kunnes hän valtiollisten mielipiteittensä tähden suljettiin pois seurakunnasta. Hänen rohkeutensa ja järjestävä kykynsä olivat kieltämättömät, ja se oli hyvin tunnettu, että hänen johdollansa ei mikään voisi estää Rockford'in maakuntaa luomasta kaikki-kukistavia radikaalisia enemmistöjä. John Walters oli syypää tähän rikokseen, ei mihinkään muuhun. Ja sen tähden hän tapettiin! Hän antoi henkensä kansan oikeuksien edestä -- yhtäläisen ääntövallan oikeuden edestä -- yhtä kieltämättömästi kuin mikä soturi hyvänsä, joka tappelutanterella kaatui vapauden puolesta! Se aika on tuleva, jolloin kiitollinen kansa muistaa häntä yhdeksi vapautensa marttyyriksi.

Näin tämä teko muuttui käyväksi kertomukseksi; ja Pohjan suuret sanomalehdet ilmoittivat erinomaisella tarkkuudella ja soveliailla palstan-päällekirjoituksilla ja prameudella sen tosi-asian, että John Walters, huononluontoinen mies, etevä poliitikko ja Rockford'in maakunnan neekerien johtaja, oli pistetty ja kuristettu kuoliaaksi. Ketkä rikoksen olivat toimittaneet, ei ollut mitenkään selvä, niin niissä sanottiin, eikä myöskään syyt; mutta yksi seikka näytti olevan hyvin perustettu -- ettei sitä oltu tehty mistäkään valtiollisista syistä. Tosin hän oli ollut johtava radikaalinen poliitikko semmoisessa maalaamassa, jossa oli tietty musta enemmistö, joka oli saatu ryhtymään toimeen melkein yksistään hänen järjestävän kykynsä kautta; mutta varma oli, että ainoastaan sen taikka tämän laatuiset personalliset tunteet olivat murhan aikaan saattaneet.

Tällä tapaa Hullu ensin kuuli asiasta. Hän oli tuntenut miehen, ei aivan likeisesti, mutta hyvin, sillä hän oli tavannut hänet usein siitä asti, kuin he yhtyivät "Liiton" kokouksessa, ja oli ruvennut vilpittömästi häntä kunnioittamaan. Hullu tiesi hänen jäntevyytensä ja uskaliaisuutensa, tiesi, kuinka hän itse oli edeltäpäin aavistanut kohtaloansa ja kuinka kylmäverisesti hän oli varustanut itseänsä sitä vastaan. Mutta Hullu oli ainoastaan puoleksi uskonut, että se tulisi -- eikä ensinkään, että se tulisi niin pian taikka niin äkillisesti taikka niin kauheassa muodossa taikka semmoisessa kammottavan _post mortem_[73] barbariuden seurassa. Se oli kummallista, kuinka järjetön hän oli surunsekaisessa suuttumuksessaan. Hän ei tahtonut kuulla sanaakaan mistäkään muusta selityksestä ystävänsä kuolemasta, kuin että se oli valtiollinen murha, kylmästi tuumittu ja toimeen pantu koko sen arvossa pidettyjen miesten kokouksen suostumuksella, joka teki isänmaallisia päätöksiä samassa paikassa, jossa murha tapahtui. Se oli kovin järjetöntä, mutta kukaties ei luonnotonta, että hän teki niin.

II.

Toisena päivänä tämän onnettoman tapauksen jälkeen tuli Hullun kartanoon eräs, joka omin silmin oli nähnyt ja omin korvin oli kuullut kaikki, mitä oli tapahtunut Rockford'issa tuossa tilaisuudessa, paitsi tuon surullisen teon, joka jo on yksi kerta kerrottu. Tämä mies sanoi: --

"Minä olin John Walters'in luona, kun hän lähti kokoukseen, ja menin hänen kanssaan sinne ja istuin lyhyen aikaa hänen vieressänsä. Minä olin koettanut pidättää häntä sinne ollenkaan lähtemästä. Suuri levottomuus oli jonkun aikaa vallinnut maakunnassa. Ku-Klux'it olivat ratsastaneet ympäri ja häntä oli monta monituista kertaa uhattu tappaa. Ainoastaan muutamia päiviä sitä ennen oli joukko heitä tullut ja, kaupungissa siellä täällä ratsastettuaan, jättänyt hänen huoneensa edustalle ruumiin-arkun, johon puukolla oli kiinni pistetty ilmoitus. Hän tiesi, että hän oli suuressa vaarassa, ja sanoi minulle usein, että hän luuli, että he saisivat hänet käsiinsä, ennenkuin tämä kokous oli ohitse. Sinä päivänä hän oli hyvin varustettu aseilla ja otti, tyhmästi kyllä, mukaansa melkoisen rahasumman, jonka hän edellisenä päivänä oli saanut ja nyt aikoi viedä sinne, seuraavana päivänä pankkiin pantavaksi. Hän oli jonkun aikaa hyvin huolellisesti koettanut olla kaduilla liikkumatta, semminkin pimeän tultua. Luullakseni hän ei kuuteen kuukauteen ollut käynyt ulkona päivänlaskun jälkeen. Hän sanoi, että hänen täytyi mennä tähän kokoukseen kahdesta syystä -- ensiksi, näyttääksensä, ettei hän pelännyt sitä tehdessään; ja toiseksi, saadaksensa tietää, mitä suuntaa vastustuspuolue aikoi noudattaa tulevassa taistelossa.

"Kokouksessa oli aivan kosolta väkeä ja, kun Walters tuli sisään, viskelivät kaikkialta vihaisia katseita häneen. Hän istui alas, otti esiin kirjansa ja alkoi tehdä muistoonpanoja. Puhujat syytivät häntä vastaan mitä pahimpia soimauksia te ikinä olette kuullut, översti; mutta hän hymyili vaan tuota levollista, ylenkatseellista hymyänsä ja jatkoi kirjoittamistaan aivan niinkuin ei kukaan olisi ollut likellä häntä. Ennen pitkää alkoi käydä niin kuumaksi, että arvelin, että meidän olisi parempi lähteä pois sieltä. Minä sanoin sen kuiskaten hänelle; mutta hän katsahti vaan ylös ja sanoi, että minun sopisi mennä; hän aikoi jäädä siksi kuin kaikki oli ohitse. Hän tahtoi tavata muutamia henkilöitä, jotka olivat ehdottaneet hänelle jonkunlaista sovinto-ohjelmaa maakunnan virkamiesten vaalia varten. Hän suosi hartaasti tätä; sillä, vaikka meillä oli suuri enemmistö maakunnassa, meillä todella oli ainoastaan pari kolme kandidaatia, jotka kykenivät astumaan maakunnan virkoihin. Hänen neuvostaan meidän väkemme edellisessä vaalissa oli kannattanut demokraatien kandidaateja sheriffin ja muihin virkoihin. Hän sanoi, ettei koskaan kävisi laatuun panna taitamattomia ja kykenemättömiä miehiä semmoisiin paikkoihin. Hän oli kovasti pahoillaan omasta puuttuvasta kasvatuksestaan ja harjotti ahkerasti lukemista sitä parantaakseen. Minä olen kuullut hänen usein valittavan, ettei hän ollut nuorempana saanut mitään oppia. Minä luulen, että se oli ainoa asia, joka saatti hänet oikein vimmastumaan. Hänen oli tapa sanoa, että jokainen köyhä mies sai kiittää orjuutta siitä; ja hän näytti ajattelevan, että tämä laitos oli tehnyt hänelle yhtä paljon vahinkoa ja että hänellä oli yhtä hyvä syy vihata sitä, kuin jos hän olisi ollut niggeri. Hän osasi lukea sangen hyvin, mutta kirjoittaminen oli aina ollut hänestä vaikeata. Minä kuulin hänen kerta puhuvan pikku tytöstään, joka juuri rupesi opettelemaan lukemaan. Hän sanoi päättäneensä, että tytön pitäisi saada mitä häneltä puuttui sen vuoksi, että hän oli sattunut olemaan köyhän miehen poika orjia pitävässä maakunnassa; ja tämä puute oli kasvatus. Oh! hän kävi kovin katkeraksi syyttäessään orjia omistavaa ylimyskuntaa ja väitti ehtimiseen, että he olivat kuolettaneet köyhän kansan sielut ja pidättäneet heitä tiedon puun luota, edistääksensä vaan omia itsekkäitä tarkoituksiaan ja kartuttaaksensa omaa varallisuuttansa. Tämä on ainoa asia, josta ikinä kuulin John Walters'in innokkaasti ja pitkältä puhuvan (te tiedätte, että hän oli harvasanainen mies); mutta minä olen välisti kuullut hänen puun kannolta,[74] kun hän näytti astuvan ulos omasta itsestään ja käyvän toiseksi mieheksi, hurjalla kaunopuheliaisuudella selittävän kasvatuksen tarpeellisuutta ja surkuttelevan sitä tapaa, jolla häneltä oli ryöstetty sen esi-oikeudet ja edut. Minä muistan, kuinka hän kerta sanoi, että hän ei koskaan lukenut pöytärukousta oman pöytänsä ääressä eikä johdattanut perhe-hartautta omassa talossaan häpeätä tuntematta siitä taitamattomuudesta, joka riippui niinkuin myllynkivi hänen kaulassansa. Hän luuli, että yksin hänen pikku kahdeksan-vuotinen tyttärensäkin varmaan häpesi isänsä erehdyksiä.

"Minä ajattelin näitä kaikkia sillä aikaa, kuin puhujat soimasivat häntä ja kansa kääntyi häntä kohden synkillä katseilla ja uhkaavilla liikenteillä, ja kummastelin, mitä siitä kaikesta syntyisi. Kun kävi liian kuumaksi minulle, lähdin pois ja palasin hänen taloonsa. Hänen vaimonsa oli kauheasti huolestuneena. Hän ei ole erittäin luja nainen, mutta hän piti John'ia suuressa arvossa. Hän kysyi minulta tarkoin siitä, mitä hänen miehensä teki kokouksessa, ja kävi sitten vielä enemmän huolestuneeksi kuin ennen. Hän osotti heidän molempia lapsiansa, jotka leikittelivät nurmikolla huoneen vieressä, ja sanoi: 'lapsi raukat, lapsi raukat! He ovat sangen pian isättömät ja yksinään. Miks'ei John luovu tuosta mielettömästä taistelosta, joka ei tuota hänelle mitään hyvää, muuta pois täältä ja lähde Länteen, jossa hän ja hänen lapsensa voivat päästä 'valkoisen miehen kannalle?' Miks'ei hän kuule minua?' Hän yhä itki ja valitti, ja käski minun puhua John'ille siitä, _jos_ tämä ikinä tulisi kotiin.