Part 18

Selvemmin kuvataksemme Hullua ympäröiviä oloja, painatamme tähän muutamia otteita hänen pienestä kirjastaan ja niistä papereista, joita hän nähtävästi tämän omituisen aikakauden valaisemiseksi oli koonnut ja säilyttänyt.

Ensimäkien on eräältä ystävältä jossakin kaukaisessa maakunnassa: --

"Ku-Klux'it ovat ilmestyneet maakunnassamme. Minua on käsketty lähtemään kahdenkymmenen päivän kuluessa. Ruumiin-arkku oli menneenä yönä asetettu oveni eteen. Minä en tiedä, mitä tehdä. Perheeni jäisi sangen huonoon tilaan, jos jotakin tapahtuisi minulle. Kaikki, mitä minulla on, olen pannut tähän, vaan minä pelkään, että he saavat minut haltuunsa, jos jään tänne".

Seuraava oli jostakin läheisestä maakunnasta: --

"Lauantai-yönä K.K.K.'it ruoskivat kolme mustaa miestä muutamia penikulmia tästä paikasta. Yhtä heistä minä en tunne: toiset olivat niin hyviä mustia miehiä, kuin ikinä maassa löytyi. Syyksi sanottiin, että he olivat olleet hävyttömiä: oikean syyn luullaan olevan sen, että he alkoivat vaurastua ja käydä itsenäisiksi. Eikö voi tehdä mitään? Kansamme rupeaa tulemaan kovin levottomaksi. Minä pelkään, että tämä asia vielä saa häiriöitä aikaan".

Seuraava oli vielä toisesta maakunnasta: --

"Näyttää siltä kuin asiat meillä joutuisivat niin huonolle kannalle, ettei sitä voi ajatellakaan. Kaksi valkoista ja kolme mustaa miestä piestiin kauheasti tässä maakunnassa Keskiviikko-yönä. Perjantai-yönä kaksi mustaa miestä hirtettiin. Heitä syytettiin murhapoltosta, mutta ei löytynyt vähintäkään todistusta heidän rikoksestaan: heidän viattomuutensa oli päinvastoin tunnettu. Ja he olivat rehellisiä, ahkeria ja siivoja miehiä".

Vielä yksi samasta: --

"Ku-Klux'it hirttivät James Leroy'n Tiistai-yönä, kun ensin olivat leikanneet hänen kielensä poikki ja pistäneet sen hänen taskuunsa. Häntä syytettiin siitä, että hän oli parjannut yhtä valkoista vaimoa. Totuus on, että hän oli itsenäinen musta mies (vaikka melkein yhtä valkoinen, kuin te taikka minä), joka osasi lukea ja kirjoittaa ja oli siis haitaksi vaalipäivinä, koska hän esti kumppaneitansa tulemasta petetyksi".

Vielä yksi: --

"K.K.K.'it liikkuivat tässä kaupungissa viime yönä. Heitä oli noin kaksi-sataa, kaikki valepuvuissa, samoin kuin heidän hevosensakin. He ampuivat kuusi laukausta huoneeseni. Onneksi ei siellä ollut ketään. Me saimme vihiä heidän tulostaan hiukan ennenkuin ehtivät tänne ja minulla oli aikaa saada perheeni maisi-vainiolle eteläpuolelle taloa. Vaimoni ja palveliat veivät lapset pitkin maisi-raitteja metsään. Minä jäin laihoon likelle huonetta, pyssy kädessä, valmiina tappamaan jotakuta, jos he yrittäisivät pistämään taloa tuleen, niinkuin luulin heidän aikovan. Perheeni jäi metsään koko yöksi. He koettivat saada käsiinsä muutamia meidän etevimmistä mustista ystävistämme, mutta nekin olivat paenneet. He menivät Allen Gordon'in taloon ja, kun huomasivat hänen lähteneen pois, löivät ja rääkkäsivät hirveästi hänen vaimoansa ja perhettänsä sekä ottivat uutimen-nuorat hänen vuoteestaan, sanoen, että he aikoivat mennä hirttämään John Chavis'ia, joka ampui heitä, kun he viimein kävivät täällä. He lähtivät Chavis'in taloon. Hän oli nähty pujahtavan pois vähäistä ennen, ja toivotaan, että he eivät tavanneet häntä; mutta ei häntä ole sen koommin nähty. Kenties hän on mennyt ijäksi pakoon, mutta hänen tapaansa ei olisi tehdä niin".

Tässä on yksi kirje vanhalta ystävältämme, tohtori Garnet'ilta:

_Rakas ystäväni_, -- Näyttää siltä, kuin olisi vielä pahempi olla "syntyperäinen" täällä ja "käytökseen kasvatettu", jos uskaltaa olla naapuriensa mieltä noudattamatta, kuin olla "carpet-bagger'ina", joksi teitä nimitetään; sillä se paha, josta tuonoin varoitin teitä, on kohdannut minua. Toissa yönä tulivat Ku-Klux'it. Minä en ollut koskaan uskonut, että he hätyyttäisivät minua; mutta en ollut laiminlyönyt ryhtymästä muutamiin yksinkertaisiin ja suoriin varokeinoihin semmoista tapausta varten. Te tiedätte, että taloni on oikea puu-linna. Se rakennettiin ensin veistetyistä hirsistä, tilkittiin tiveästi ja laudoitettiin jälestäpäin sekä paneilattiin sisältäpäin tuumaa paksuilla laahkoilla. Sen jälkeen, kuin K.K.K.'it alkoivat liikkua, olin pannut jykeitä puu-salpoja ovien poikki ja akkunain sisäpuolelle teettänyt vahvat luukut tuumaa paksuista laudoista, joihin oli syrjään laitettu pieniä ampureikiä päällekarkaajia vastaan. Oli kirkas yö. Kuu ei kumottanut, mutta taivas oli tähdessä. Minä olin myöhään saakka ollut ulkona; ja illallista syötyämme me pidimme perherukousta, ennenkuin lähdimme levolle. Me lukitsemme aina kaikki ovet ja portit pimeän tullen. Vaimoni ja tyttäreni Louisa olivat ainoat, jotka olivat kotona minun kanssani. Rukouksen kestäessä vaimoni, joka oli polvillaan lähinnä etu-ovea, tuli minun puoleeni ja, koskien olkapäätäni, sanoi: 'He ovat tulleet!'

Minä tiesin kohta, keitä hän tarkoitti; ja lisättyäni lyhykäisen avunpyynnön päätin rukoukseni. Aivan selvästi kuului nyt askelia vähäisen etupylvästön edestä. Sitten kolkutettiin ovea ja pyydettiin avaamaan. Minä kieltäysin tätä tekemästä, käskin heidän lähteä kartanostani ja sanoin varoittaen, että he jäisivät oman henkensä kaupalla. Minä annoin vaimolleni ja tyttärelleni kummallekin revolverin. He ovat molemmat hennokkaita naisia, niinkuin tiedätte; mutta he ovat oppineet pitelemään ampu-aseita juuri tämmöistä tapausta varten, eivätkä he nyt hämmästyneet. Tällä haavaa nuot ulkopuolella ahdistivat sekä etu- että taka-ovia. Minä katsoin ulos yhdestä pikku ampureijästäni ja näin heidän seisovan etupylvästön ympäri. Monta laukausta ammuttiin myöskin ovia ja akkunoita vastaan. Minä ajattelin, että minun ei tullut kauemmin odottaa; ja niin muodoin minä, rukoiltuani itseni ja ulkona olevien vihollisteni puolesta, laskin pyssyni ampureikään, tähtäsin ja vedin liipaisinta. Kuului huuto ja huokaus ja oven luota kiirehtiviä askelia. Kun savu oli haihtunut, luulin näkeväni yhden noista verhotuista ja huppupäisistä haamuista makaavan polun poikki huoneen edessä. Minä en uskaltanut mennä ulos tarjoamaan apuani hänelle taikka tuomaan häntä sisään, pelätessäni, että toiset olisivat väijyksissä ja hyökkäisivät päälleni. Silmäni eivät ole parhaita; mutta Louisa sanoi eroittavansa, kuinka he hiipivät huoneen edessä olevan aidakkeen ja pensaitten ympäri. Tämän jälkeen päällekarkaus näytti päättyneen. Minä olin kuitenkin varoillani, arvellen heitä yhtä armottomiksi ja välinpitämättömiksi, kuin villit Indianit sotaretkellä. Katsoen tarkasti edustalle päin, näin pian kahden hengen hiljaa ja varovaisesti tulevan tietä ylöspäin ja vähän ajan perästä saapuvan aitauksen sisäpuolelle. He hiipivät puitten ja pensaitten välitse, niinkuin verenhimoiset ruskonahat, ja minä olin juuri ampua heitä, kun he pysähtyivät sen ruumiin luo, joka makasi polun poikki. He neuvottelivat vähän aikaa, ilmeisesti tutkien ruumista; toinen heistä meni pois ja talutti yhden hevosen portin viereen. He nostivat ylös ruumiin, kantoivat sen välissänsä hevosen luo, asettivat sen suurella vaivalla satulan poikki ja sitoivat sen kiinni hevoseen; sitten he ratsastivat pois ja, kun he kulkivat Johnson'in Lesken mäkeä ylöspäin, saatimme kuulla, että heitä oli sangen paljon. Me olimme vartiolla aamuun saakka, mutta emme nähneet emmekä kuulleet heistä enää mitään. Niin pian kuin oli oikein valoisa, lähdin ulos ja tutkin polkua. Siellä oli iso lätäkkö verta, jota oli tippunut myöskin pitkin polkua portille saakka ja tätä edemmäksi tielle. Saatuani esiin hevoseni ja pyssyni otettuani seurasin veristä uraa, kunnes se meni Pienen Rocky joen yli, jonka jälkeen se katosi minulta.

Minulla on kovat luulot sen suhteen, ketkä olivat tässä joukossa. Fork'issa oli tänään erään miehen hautajaiset, _jota joku muuli eilisaamuna oli potkaissut_. Maahanpaniais-toimittaja, joka hautasi hänet, sanoi, että ruumis jo oli valmiiksi hankittu, kun hän saapui huoneesen, ja että muutamat siellä olevat miehet kaiken mokomin tahtoivat, että se kohta laskettaisiin arkkuun. Kun maahanpaniaistoimittaja veti peitteen ruumiin yli, hän kuitenkin sai tilaisuutta panna kätensä vainajan pään päälle. Hän sanoo, että, jos muuli tappoi tämän miehen, se todella lienee ollut erittäin _korkea-jalkainen_ muuli. Se näyttää mahdottomalta, mutta en voi kuitenkaan tehdä muuta, kuin luulla, että tämä mies oli joukon johtaja ja kaatui minun käteni kautta. Vaikka se nyt tuntuu kummalliselta, olemme usein yhtyneet Herran ehtoollisella. Hän oli hyvin harras seurakunnan jäsen ja yhden pyhäkoulun tarkastaja.

Minulla on vielä kummallisempi asia kerrottavina. Te muistatte, että tyttäreni hiukset olivat lauhean ruskeat. Semmoiset ne olivat päällekarkaus-yönä. Aamulla näkyi niissä harmaita juovia, ja nyt ne ovat melkein yhtä hopeiset, kuin minun. Hän on vaan kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha. Oi! kauhea on se rikoksen ja tuskan taakka, josta näitten konnien tulee vastata. Minä kuulen, että he kulkevat joka paikassa ympäri maakuntaa, kenenkään pidättämättä, ruoskien ja rääkäten ihmisiä. Eikö voi tehdä mitään? Onko hallituksemme niin heikko, ettei se voi suojella kansalaisiaan heidän kodissaan?

Teidän

_Georg D. Garnet_.

Mutta miksi tuoda esiin otteita kirjeistä, jotka osottavat tämän ajan kauheutta? Tässä on asiakirja, joka selvemmin kuin tuhat kirjettä näyttää sen lukuisia kammoja, koska tämä todistus puhuu itsekään tietämättä ja mitään tarkoittamatta. Se on valtion kuvernöörin kirje, adresseerattu översti Comfort Servosse'lle. Näyttää siltä, kuin jälkimäisen ehkä jossakin virallisessa toimessa olisi ollut määrä käydä P----'n kaupungissa eräässä läheisessä maakunnassa; ja korkein esivaltalainen kirjoitti hänelle näin: --

_Rakas Sir_, -- Minun täytyy pyytää, ettette lähde P----'iin ensi maanantaina. Teidän henkeänne on uhattu aivan julkisella ja rohkealla tavalla. Ystävämme ovat saaneet varoituksia ja he kehoittavat minua luovuttamaan teitä panemasta henkeänne altiiksi sinne menemällä. Niinkuin tiedätte, minä en voi tarjota teille mitään suojelusta, vaan katson velvollisuudekseni antaa teille tämän varoituksen ja toivon, ettei se tule liian myöhään.

Teidän todellinen

-- -- -- _Kuvernööri_.

Hullu ei ollut niitä, joita käy neuvominen. Hän kirjoitti siis vastaukseksi tähän kirjeesen: --

_Kuvernööri_ -- -- --

_Rakas Sir_, -- Minä olen saanut sangen monta samanlaista varoitusta, kuin teidän, P----'in matkani johdosta. Minä en ollenkaan epäile, että todella aiotaan panna tämä uhkaus täytäntöön; mutta, koska velvollisuuteni vaatii siellä oloani siihen aikaan, minä lähden ja jätän seuraukset Hänen haltuunsa, joka kohtaloamme johdattaa.

Kiitollisuudella teidän

_Comfort Servosse_.

Hän meni siis ja palasi jonkun hyvän sattumuksen kautta turvallisesti kotiin omaksi suureksi kummastuksekseen.

XXIX LUKU.

Pääkirjan yhteen laskeminen.

Eräänä aamuna talven alussa Squire Hyman tuli Warrington'iin aivan tavattomalla tunnilla. Comfort ja hänen perheensä istuutuivat juuri varhaiselle aamiaisellensa, kun hän ilmoitettiin. Palvelia sanoi, että hän oli kieltäynyt ottamasta osaa heidän ateriaansa, vaan asettunut arkihuoneen valkean eteen. Lily, joka oli vanhan miehen erityinen lemmikki, meni heti houkuttelemaan häntä tulemaan eineelle heidän kanssaan. Hän palasi odottamattoman vieraan kanssa, mutta eivät mitkään kehoitukset voineet saattaa häntä yhtymään heidän ateriaansa. Hän näytti sangen hämmentyneeltä ja sanoi, kun hän istui kamiinin viereen: --

"Ei, minä kiitän teitä nöyrimmästi. Minä tulin vaan vähän puhelemaan teidän kanssanne ja ehkä saamaan vähän neuvoa naapuriltani, jos översti tahtoisi olla niin hyvä ja antaa sitä".

"Toivon, että kaikki kotonanne on hyvällä kannalla", arveli Servosse todellisella tuskalla; sillä vanha mies näytti kovasti huolestuneelta.

"Minä pelkään, översti", hän vastasi syvällä huokauksella, "että ne ovat sangen huonolla kannalla -- paljon huonommalla ja pahemmalla kannalla, kuin koskaan olisin voinut odottaa".

"Miksi, ei kukaan sairaana, toivon minä?" sanoi översti.

"Ei, ei juuri sairaana", kuului vastaus; "pahempi kuin se. Totuus on, översti, että Ku-Klux'it viime yönä ottivat poikani Jesse'n ja pieksivät hänet miltei kuoliaaksi".

"Hirveätä! Onko se mahdollista!" puhkesi hänen kuunteliansa huulilta. Ateria jätettiin kesken; ja kokoontuen vanhan miehen ympäri he kuuntelivat hänen kertomustansa.

"Jesse, näettekö", hän sanoi, "kävi eilen kaupungissa ja palasi kotiin myöhään illalla. Sitä myöten kuin tiedän, hän oli lähtenyt kaupungista kello yhdeksän tai niillä paikoilla; kello ei ainakaan ollut paljon vailla kaksitoista, kun hän tuli tuon vähäisen metsän kautta (te tunnette paikan hyvin, översti, ja te myöskin, Madam; sillä te olette usein ratsastaneet sitä tietä -- juuri rotkossa tällä puolella raution pajaa), kun yht'äkkiä joukko miehiä hyökkäsi esiin metsästä ja pensastosta, kaikki puetut naamariin ja viittaan, ja vähän puheen perästä veivät hänet metsään, sitoivat hänet puuhun ja pieksivät häntä kauheasti hickory-raipoilla. Jesse sanoi, ettei hänellä ollut vähintäkään tilaisuutta vastustaa. He olivat kaikki hänen kimpussaan melkein ennen, kuin hän tiesi mistään. Hän potki vähän ympärillensä ja sai revityksi naamarin yhden miehen kasvoilta. Tämä näytti saattavan heidät vielä hurjemmiksi, vaikkei heidän ollut mitään syytä siihen; sillä hän sanoo, ettei hän voinut eroittaa tätä miestä Adamista, ei edes kun hän näki hänen kasvonsa. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut mitään muutosta. He veivät hänet metsään ja pieksivät häntä, koska, niin he sanoivat, hän oli 'niggereitä rakastava radikaali'".

"Poika raukka! Onko hän pahasti vioittunut?" kysyi Comfort levottomasti.

"Minä en tiedä sitä, översti," vastasi Hyman, "eikä sillä ole paljon väliä. Häntä on ruoskittu eikä asia voisi olla pahempi, vaikka hän olisi kuollut. Minä todella", jatkoi vanha mies, surullisesti katsoen valkeaan, "soisin mieluisammin tietäväni, että hän olisi kuollut. Hänen olisi parempi olla kuolleena, kuin näin häväistynä! Kuulitteko joskus, översti, että tämän valtion korkein oikeusto kerta päätti, että pieksäminen oli pahempi kuin hirttäminen?"

"En," sanoi översti, "en ole koskaan mitään semmoista kuullut".

"Niin se kuitenkin päätti," lausui vanha Squire. "Minä en muista, missä jutussa se oli; mutta kyllä sen löydätte virallisista kertomuksistamme, jos huolitte etsiä sitä. Lainsäätäjät olivat rangaistukseksi muutamista rikoksista määränneet hirttämisen asemesta pieksämistä ja peruuttaneet vanhan lain. Seuraus siitä oli, että eräs mies, joka julistettiin syylliseksi jostakin loukkauksesta, jonka hän oli tehnyt ennen tämän uuden lain vahvistusta, vetosi siitä syystä, että pieksäminen oli kuoleman-rangaistuksen karaisemista, ja oikeusto piti hänen puoltansa. Ja siinä se teki oikein -- aivan oikein. Minä soisin paljon pikemmin, että Jesse raukkani olisi kuollut, kuin ajattelen, että hän makaa tuolla ja suree ja huokaa häpeässänsä. Jos sitä olisi julkisesti tehty, se ei olisi ollut niin paha; silloin hän olisi voinut tappaa sen miehen, joka teki sen, taikka itse tullut tapetuksi, yrittäessään gentlemanin tavalla kostaa. Mutta kun tulee piestyksi niinkuin koira, eikä edes tiedä, kuka sen teki; kun ajattelee, että sama mies, joka tulee ystävänä ottamaan osaa suruun, ehkä on yksi siitä joukosta, joka sen teki -- oi! siinä on liian paljon, liian paljon!"

"Se on todella liian paha", sanoi Hullu, taitamattomasti yrittäen toista viihdyttämään; "mutta teidän tulee lohduttaa itseänne, Squire, sillä ajatuksella, ettei teidän poikanne koskaan ole tehnyt mitään, josta hän ansaitsisi semmoista kohtelua naapuriensa puolelta".

"Se on pahin paikka koko asiassa, översti," lausui vanhus kiivaasti. "Jesse on hyvä poika, ja on aina ollut hyvä poika. Minä en sano sitä sen tähden, että hän on minun poikani, eikä sen vuoksi, että hän on ainoa, joka on jäänyt minulle, vaan sen vuoksi, että se on totta; ja jokainen tietää, että se on totta. Hän ei ole koskaan ollut hurja eikä huikentelevainen -- ei ole heittäynyt juomariksi eikä riehaajaksi. Hän oli sodan alkaessa tuskin muuta, kuin lapsi; mutta kun vanhempi poikani Phil, -- sama, joka tapettiin Gettysburg'issa -- lähti pois, Jesse rupesi niin vakavasti ja säännöllisesti, kuin aika mies, auttamaan minua kasvimaalla. Te tiedätte, että rupean käymään vanhaksi enkä ole enään moneen vuoteen pystynyt liikkumaan ja katsomaan työmiehiä ja pitämään asioita varrellaan, niinkuin niitten pitää olla. No, vaikka Jesse oli vasta poika, hän korjasi kaksi niin hyvää satoa, kuin moneen aikaan olemme kasvimaallamme saaneet. Kun he sitten sodan loppupuolella kutsuivat kokoon Nuoremman varaväen, hän lähti ja yhtyi säännölliseen armeijaan Richmond'in seuduilla ja otti osaa taisteloon tästä tappelusta alkaen. Ja kun sota oli päättynyt ja niggerit olivat vapaat ja kaikki nuot suoritetut, hän ei jäänyt joutilaana aikaa kuluttamaan ja keskustelemaan siitä, vaan ryhtyi suorastaan työhön, pestasi vanhat niggerimme -- joista jokainen antaisi henkensä Jesse'n edestä -- ja sanoi vaan minulle: 'olkaat te nyt, taatto, aivan huoletta. Istukaat vaan rauhassa ja polttakaat piippuanne ja lähtekäät joskus liikkeelle katsomaan, että asiat käyvät oikeata menoansa talossa ja tiluksilla, ja estäkäät äitiä Phil'ia suremasta, niin minä hoidan kasvimaan.' Ja kun kerroin hänelle, kuinka vaikeat asiani olivat, koska olin velkaa muutamista niggereistä, jotka nyt olivat vapaat, ja minulla paitsi sitä oli hyvä joukko hypoteeki-lainoja, ja valtion paperit ja pankin setelit olivat melkein arvottomat, hän ei hämmästynyt eikä horjunut, vaan sanoi ainoastaan: 'olkaat te vaan levollisena, isä. Minä pidän huolta näistä seikoista. Koettakaat te puolestanne reipastuttaa äitiä, niin minä katson muita asioita.'"

"Te tiedätte, översti, kuinka tämä poika on varhain myöhään, vuodesta vuoteen tehnyt työtä, niinkuin hänellä ei olisi ollut mitään muuta tarkoitusperää maailmassa, kuin maksaa vanhan isänsä velat ja tehdä elämä mukavaksi meille. Hän ei koskaan sekaantunut muitten asioihin, vaan pysyi kiinni omissa askareissaan koko ajan -- _koko ajan!_ ja kun sitten ajattelee, että häntä on pieksetty, vieläpä oman väkemme käden kautta, aivan niinkuin niggeriä! -- ja kaikki sentähden, että hän oli radikaali!"

"Mutta otaksukaamme, että hän oli radikaali, översti: eikö hänellä ollut oikeutta olla semmoisena? Te olette radikaali, eikö niin? ja carpet-bagger lisäksi? Onko heillä mitään oikeutta kajota teihin ja ruoskia teitä? Minä luulen, ettette usko sitä; mutta paljon pahempi on rääkätä yhtä omasta väestämme -- yhtä, joka taisteli Etelän puolesta eikä sitä vastaan. Ettekö tekin ajattele niin, översti?"

"No, se on luonnollista, ettette huomaa eroitusta; mutta minä huomaan. Otaksukaamme, että hän oli radikaali. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa siitä -- lähti vaan äänestämään vaalipäivänä ja palasi kotiin jälleen. Saavatko he ruoskia ihmisiä ja saattaa heitä onnettomuuteen sentähden? Minä sanon, översti, että olen vanha mies ja lisäksi rauhainen mies ja esivaltalainen; mutta minä vannon Jumalan kautta, että, jos tietäisin, kuka se oli, joka tämän teon teki, minä antaisin hänen tietää, että vielä pystyn lähettämään luodin perille: Sen minä, Jumal'auta, tekisin!"

"Pyydän anteeksi, Madam", hän jatkoi, muistaessaan Metta'n läsnä-oloa; "mutta teidän täytyy antaa anteeksi isän tunteet. Minua ei usein vietetä tämmöiseen taitamattomuuteen, Madam, -- ei usein".

"Mutta, översti," hän jatkoi miettien, "tiedättekö, etten minä usko, että tämä oli enemmän kuin puoli syy, miksi Ku-KIux'it pieksivät Jesse'a?"

"Ettekö?" sanoi översti. "Mitä muuta hän olisi tehnyt, joka olisi herättänyt heidän vihaansa?"

"Hän on ollut teidän ystävänne, översti -- aina teidän ystävänne; ja hän ajattelee, ja minä myöskin ajattelen, että mitä hän on saanut kärsiä, sen hän on kärsinyt enemmän teidän kuin itsensä tähden. Te tiedätte, että he ovat uhanneet ja varoittaneet teitä jonkun aikaa, ettekä te ole ollut millännekään siitä. Kun he ratsastivat pois viime yönä, he käskivät Jesse'n sanoa hänen 'kirotulle radikaaliselle Yankee-ystävällensä Servosse'lle, että he seuraavan kerran tulisivat hänen tähtensä.'"

"Jesse on kovasti huolissaan siitä, sillä hän kunnioittaa teitä kaikkia hyvin paljon; ja hän tahtoi, että minä lähtisin suorastaan tänne ilmoittamaan sitä teille, jotta te varoituksen saatuanne olisitte varustettuna sitä vastaan".

"Poika raukka!" lausui översti. "Siinä hän teki hyvin ystävällisesti ja ajattelevaisesti. Se on todella liian paha, että joku saa kärsiä ainoastaan sen tähden, että hän on minun ystäväni".

"No, te tiedätte, kummoinen meidän väkemme on, översti," sanoi vanhus, jossa kokonaisen elämän tottumus oli niin suuri, että hän vielä tahtoi kaunistella sitä kansaa, jonka ajatuksiin hän tähän asti aina oli suostunut ja jonka teot hän alati oli antanut anteeksi, vaikka hän ei ollut voinut niitä kokonaan hyväksyä, -- "te tiedätte, kummoinen se on. He eivät kärsi, että kukaan muu sekaantuu heidän laitoksiinsa; ja teidän ajatuksenne ovat _niin_ radikaaliset! Minua ei olisi kummastuttanut, jos se olisitte ollut te -- suoraan sanoen, översti, se ei olisi kummastuttanut minua -- mutta, että he tekivät minun poikani niin, yhden, joka on syntynyt täällä, kuuluu hyvään sukuun (ilman kerskailematta sanottu) eikä koskaan ole ketään häirinnyt -- se on liian paha, liian paha!"

"On se todella!" arveli Hullu. "Ja minun täytyy heti lähteä katsomaan häntä. Minä en luule, että voin tehdä hänelle mitään hyvää, mutta minun tulee antaa hänen tietää, kuinka paljon säälin häntä".

"Tämä johdattaa mieleeni toisen seikan", sanoi vanhus. "Minä olen niin hämilläni näistä kaikista, että olin miltei kokonaan unhottaa sen. Hän otaksui, että te tulisitte tervehtimään häntä niin pian kuin kuulisitte siitä, ja hän käski minun sanoa teille, ettei hän voisi vastaanottaa ketään nyt (niin kauan kun hän on tässä tilassa, näettekö); mutta hän -- hän tahtoi, että minä sanoisin teille -- sanoisin teille", vanhus toisti ja kyyneleet valuivat hänen kasvoillensa, "että hän aikoi lähteä Indianaan tänä iltana ja olisi iloinen, jos voisitte antaa hänelle kirjeitä joillekuille ystävillenne Lännessä. Te ymmärrätte, ettei hän voi jäädä tänne enää (tämän tapauksen jälkeen); ja hän arveli, että olisi sangen hyvä tulla jollakin tapaa esiteltyksi, ettei hän suorastaan joutuisi vennon vieraitten keskelle, näettekö".

"Hän nousee junaan Verdenton'issa, arvaan minä?" sanoi Hullu.

"Niin, minä luulen sen", vastasi vanhus. "Hän ei ole vielä hankkinut mitään matkaa varten, ja hänen käy vaikeaksi ratsastaa sinne tässä tilassa".

"Onko mitään erityistä paikkaa, johon hän tahtoisi mennä?"

"Ei mitään -- kun hän vaan pääsee pois täältä, näettekö: ainoastaan sitä varten hän lähtee".

"Niin," lausui Hullu miettiväisesti; sitten hän hetken perästä jatkoi päättäväisesti: "kuulkaapas, Squire! Sanokaat pojallenne, ettei hän murehdi tätä asiaa, vaan on levollinen, ja minä toimitan sen hänelle. Hän ei saa ajatella mitään lähtöä täksi illaksi, mutta teidän sopii levittää se sanoma, että hän on lähtenyt. Minä tulen noutamaan häntä tänä iltana ja tuon hänet tänne; ja jonkun ajan perästä hän voi lähteä Länteen ja huomata, että hän on siellä ystävien keskellä".

Tämä tuuma pantiin toimeen melkein vastoin sen tahtoa, johon se lähinnä koski; ja "carpet-bagger'in" katon alla tuo rääkätty "syntyperäinen" sai turvaa, ennenkuin hän pakeni sen kansan hurjaa vihaa, joka ei sallinut hänen ajatella toisin, kuin se.

Hänen tähtensä Hullu kirjoitti kirjeen kunnian-arvoisalle Theophilus Jones'ille, kertoen hänelle sen tapauksen, josta tämä luku puhuu, ja nuoren miehen silloisen tilan. Tähän kirjeesen hän sai seuraavan vastauksen: --

Wedgeworth'issa Kansas'issa.