Part 15

Presidentti on epäilemättä tekevä kaikki, mitä hänen voimassaan on, viivyttääksensä, estääksensä ja saattaaksensa näitä tuumia tyhjäksi. Teidän kokouksenne lykätään arvattavasti niin kauas eteenpäin, kuin mahdollista, ja koetetaan kaikin tavoin myöhästyttää sen toimia. Sentähden on etupäässä tärkeätä, ettei sen töitä, kun kerta koossa ollaan, tarpeettomasti silmänräpäystäkään pitkitetä. Me luotamme teihin, että edistätte näitä tarkoituksia. Kaikkein parhaimmat miehemme täällä arvelevat, että kaikki, mitä teidän kokouksenne tulee tehdä, on siinä, että se hyväksyy valtion entisen perustuslain, lisäten siihen yhden määräyksen orjuutta vastaan ja toisen, joka kieltää Unionista eroamista; että se estää Konfedereerattujen velkain maksamista, hankkii puolueettoman äänestys-oikeuden, ja sitten itse-altansa hajoo. Tämän voi tehdä yhdessä viikossa tai korkeintaan kymmenessä päivässä, ja samalla sopii jouduttaa asioita täällä, ettei viivytystä tapahdu. Jos tämä on tehty, voimme luottaa kaikkiin eteläisiin valtioihin presidentin vaalissa; ja suosiollisen hallituksen alla saamme helposti aikaan mitä tarpeellisia muutoksia hyvänsä.

Jollemme voi olla varmat näitten valtioin äänistä, on presidentin valitseminen meidän puolueemme mielen mukaan ja Perustuslaillisten parannusten hyväksyminen sangen epäiltävä, kukaties mahdoton asia. Jos joku vastapuolueen miehistä Edustajain huoneen enemmistön kautta tulisi presidentiksi, niin epäilemättä näitten valtioin Johnson'in tuumaa hyväksyneet edustajat pääsisivät valtaan; ja Etelän mustalla kansalla ja valkoisilla unionisteilla ei olisi mitään suojelusta eikä kansakunnalla mitään takeita tulevia kapinoita vastaan.

A-- ja B-- ja C-- teidän valtioissanne, jotka ovat kirjoittaneet meille, ovat aivan yksimieliset minun kanssani näissä asioissa. Me odotamme varmaan teidän suostumustanne ja myötävaikutustanne. Erittäin tärkeätä on, että kiirettä pidetään. Katsokaat, ettei mitään viivytystä synny. Minä tahtoisin mielelläni heti kuulla jotakin teiltä. Semmoisten parannusten kopiot, joita katsotaan tarpeelliseksi tehdä, toimitetaan ennen kokousta jollekin valitulle, ja minä totisesti kehoitan, ettei yritetä tehdä mitään muuta.

Korkeimmalla kunnioituksella olen, rakas överstini, teidän nöyrä palvelianne,

_Öv. Comfort Servosse'lle_, Warrington'iin.

Me jätämme pois sen suuren nimen, joka epätasaisilla kirjaimilla on piirretty nyt keltaiselle ja likaiselle paperille. Kuinka nopeasti ajan hammas kalvaa pois maineen kirjaimet! Ainoastaan kymmenkunta vuosia on kulunut ja se levoton, kunnianhimoinen aivo ja sydän, joka sepitti nämät rivit, epäilemättä toivoen sen kautta jossakin määrässä tasoittavansa tietään kansakunnan korkeimpaan virkaan, on, murtuneena monesti pettyneen toiveen surusta, muuttunut tomuksi ja melkein joutunut unhotukseen.

Hullu vastasi tähän ja muihin samanlaisiin kirjeisin sillä suurten nimien halveksimisella, johon suurten tapausten osan-ottaja tietämättänsäkin tottuu. Kymmenen vuotta takaperin hän olisi hyväksynyt tämän viisaan miehen mietteitä hallituksen valtiollista menetystä koskevassa kysymyksessä samalla täydellisellä luottamuksella, kuin se, jolla kaikkein nöyrin uskovainen turvaa kirjoitettuun ja ilmoitettuun Sanaan. Hän ei olisi kysynyt hänen asemaansa, ei epäillyt hänen johdattavia syitänsä eikä ollut kahdella päällä hänen valtioviisautensa suhteen. Nyt, voi! tuon onnettoman hulluuden-kohtauksen jälkeen hän oli nähnyt niin monen mainehikkaan miehen sortuvan kansakunnan neuvostoissa, yleisen mielipiteen vapaammassa ja suuriläntäisemmässä taistelossa sekä tappelutantereella -- hän oli niin usein nähnyt paljon kiitetyn Vanhan antavan tietä rohkeammalle ja lujemmalle Uudelle, että hän oli menettänyt tuon soveliaan kunnioituksen ijän ja arvon suhteen, joka osottaa aivan tervettä ja hyvin hallittua järkeä. Kokemus, että nuot harvat hyvin viisaat miehet, joita hän oli kohdannut, saattivat hairaantua, oli epäilemättä ollut omainen kartuttamaan hänen mielenvikaansa ja vahvistamaan sitä hänen valitettavaa harhaluuloansa, että myöskin viisaat miehet voivat erehtyä.

Juuri tähän aikaan sattui myöskin eräs aivan onneton tapaus, joka, ikävä kyllä, sekin vahvisti tuota harhaluuloa. Yksi näitten viisaitten miesten viisaimpia oli kauan aikaa luullut, että uusi Rauhan evankeliumin ilmoitus, erittäin sovitettuna tähän aikaan ja tilaisuuteen, oli aiottu hänelle yksistään ja ettei tarvinnut muuta kuin sitä innostusta, jota hänen läsnä-olonsa synnytti, hänen sointuvien ala-vokaaliensa syvää totisuutta ja hänen käskevien, mutta samalla aivan ystävällisten kasvojensa voimaa saattaaksensa kaikkein kovakiskoisinta äskeisistä kapinoitsioista jälleen nöyrästi taipumaan. Sen sijaan, että hänen olisi tullut jättää tämä ihana teoria sillensä eikä sallia käytännön karkean käden turmella sitä -- tällä tapaa useimmat viisaat miehet säästävät hienoimpia teorioitansa -- hän nyt pahaksi onneksi itsepintaisesti tahtoi saattaa sen tämän ankaran koetuksen alaiseksi. Kun siis maan sanomalehdet ensin olivat soveliaasti ilmoittaneet hänen aikomuksensa, antautui hän vavisten omille onnillensa ja, joukko sanomalehdenkertojia ja pikakirjureita henkivartiostona, retkeili tuohon sivistyksen rajamaahan julkaisemaan valtiollista elämää ja valoa. Oli jotakin hänen puheessansa, joka ei miellyttänyt; ja nyt seurasi ensin vihaiset sanat ja sitten vielä vihaisemmat Derringer'ein[47] ja revolverein naksutukset. Väkijoukot hajosivat, henkivartiosto katosi näkyvistä; ja tuo kaikkein rakastettavin kaikista väittelyistä, gentiili eteläinen tappelu, tapahtui viisaan miehen silmien alla taikka paremmin hänen korviensa alla, kun hän kyykistyi sen pulpetin suojaan, jonka takaa hän silmänräpäystä ennen oli selittänyt, kuinka "rakkauden laki ja lain rakkaus ovat yhdenvertaiset ja yhden-arvoiset, koska molemmat keskinäisesti riippuvat ja syntyvät toisistaan". Hullu oli monta monituista kertaa nauranut viisaan miehen tappiota eikä ollut koskaan väsynyt mainitsemasta sitä esimerkkinä, kuinka pitkän matkan päässä päättävä viisaus menee tyhjiin, kun se asetetaan läheltä tarkastavaa ymmärrystä vastaan. Niin muodoin hän vastaukseksi siihen kirjeesen, jonka sisällys tässä ilmoitettiin, sangen tyhmästi kirjoitti näin:

Washington'issa, Joulukuun 20 p. 1867.

_Kunnian-arvoisalle Senatori_ -- --. _Sir_, -- Teidän kirjeenne tämän kuun 15 päivältä, jossa minulle annetaan neuvoja niitten velvollisuuksien suhteen, joita minulla on jäsenenä tämän sotapiirin komentajakenraalin kutsumuksesta pidettävässä Perustuslaillisessa konventissa, tuli oikein perille ja sille on annettu se arvo, jota se ansaitsee kirjoittajansa personallisen etevyyden ja virallisen aseman tähden. Surukseni huomaan, että minun täytyy ajatella toisella tapaa, kuin mies, jolla on niin ylevä asema sekä valtiomiehenä ja isänmaan-ystävänä että myöskin republikaanisena johtajana, semmoisessa asiassa, jota te katsotte perin tärkeäksi monessa suhteessa. Minä en saata sanoa, että pidän lainsäätäjäkokousta vähemmän tärkeänä, kuin te, vaan pikemmin vielä tärkeämpänäkin, vaikka kohta aivan toisenlaisessa merkityksessä. Pelkältä puoluekannalta katsoen olisin taipusa suostumaan teidän mielipiteesenne, jos vaan voisin luulla nykyhetken menestystä korkeimmaksi valtioviisaudeksi; mutta kun rupeamme katsomaan ei ainoastaan tämän valtion ja tämän kansan, vaan myöskin koko maan lopullista hyötyä, näyttää minusta aivan varmalta, että on paljon tärkeämpi, että hallitusten uudestaan järjestämisen työ äsken kapinallisissa maakunnissa tulee _hyvin_ tehdyksi, kuin että se _nopeasti_ tehdään. Te sallitte minun siis sanoa, että minusta tuntuu, kuin se, joka antaumisen ensi hetkestä saakka on ollut paikalla ja tutkinut kansan käytöstapaa ja luonnetta, on ollut paljon paremmassa tilaisuudessa päättää, mitä on tarpeellista tehdä, kuin se, jolla ei ole ollut mitään tämmöistä tilaisuutta ja joka näyttää pitäneen kysymystä eri valtioin uudestaan rakentamisesta jonkunlaisena liikuntona jossakin valtiollisessa pelissä. Niinkuin sanotte, minä vastustin tätä uudestaan rakentamisen tuumaa. Minusta se oli silloin ja on vielä nytkin erittäin vaarallinen luonteeltaan, kovin vaillinainen määräyksiltään sekä ilman kaikkia varovaisen, tarkoin punnitsevan ja kauas eteenpäin katsovan valtiomiehen-taidon alkeita. Minä vastustin sitä seuraavien perustusten nojalla: --

1. Uudestaan rakentamisen oikeana määränä ja tarkoitusperänä pitäisi olla (1) kansakunnan turvaaminen tulevaisuudessa sisällisen sodan, erittäin semmoisen sodan vaaroista, joka perustuu samoihin peri-aatteisin ja syihin, kuin äsken päättynyt; (2) samanlaisen kehkiämisen aikaan saaminen, kuin Pohjassa, että maasta tulisi, mitä se ei koskaan tähän saakka ole ollut -- yksi kansakunta. Tärkeänä osueena tässä käypi yhdenlaisten yhteiskunnallisten ja valtiollisten oikeuksien antaminen kaikille ihmisille, heidän entisestä arvostaan ja asemastaan huolimatta, välttämättömän tarpeelliseksi. Minusta näyttää kuin Uudestaan rakentamisen lait olisivat tehneet tämän postulaatin tärkeämmäksi kuin itse päämäärän, jonka saavuttamiseen se on avullinen.

2. Minä en usko, että niitä intohimoja, joita tuo perinpohjaiseen kehittymisen erilaisuuteen perustuva taistelo herätti henkiin, ja monen sukupolven huonosti salattua vihaa voi tämmöisessä toimessa millään lailla jättää lukuun ottamatta. Minä en luule, että ne, jotka ovat katsoneet toisiansa kasvoihin tappelun vaaleanharmaassa valossa, ovat soveliaimmat keksimään ja toimeen panemaan semmoista asiain jälleen asettamista, eikä minun mielestäni ole toden-näköistä, että äsken alamainen rotu on osottava itseänsä miksikään lievittäväksi elikkä vastusta tylstyttäväksi osueeksi tässä rauhallisessa sovittamispuuhassa.

3. Puoluekannalta katsoen pyydän saadakseni sanoa, etten usko, että semmoinen puolue, joka on kokoon pantu niistä aineksista, jotka muodostavat puolueemme enemmistön Etelässä, koskaan voi nykyisen Uudestaan rakentamisen tuuman nojassa saavuttaa mitään pysyväistä voittoa. Ainakin kaksi kolmatta osaa siitä on varmaan ei ainoastaan köyhä ja taitamaton, vaan myöskin kokematon ja ylenkatsottu. He ovat vast'ikään alamaisuudesta vapautetut; ja tämän alamaisuuden tunnusmerkki, orjuuden pitaali-tauti, pysyy vielä heissä. Valtiollisesti he ovat saastutettuja, ja heidän sokaiseva seuransa on meidän puoleltamme karkottava suurimman osan siitä järjestä, lujaluontoisuudesta ja kokemuksesta, jotka ovat tähän saakka hallinneet näitä valtioita ja sen kautta koko kansakuntaa. Eikä siinä kyllin, vaan monta tuhatta niistä, jotka viime vaalissa äänestivät meidän kanssamme, luopuu meistä, kun huomaavat itsensä joutuneen yleisen vihan ja pilkan esineeksi. Te viisaat miehet, jotka keititte kokoon nämät määräykset, te ette näytä käsittävän sitä seikkaa, että Etelän aivot ja sydän -- papit, tuomarit ja maanviljeliät; suhteellisesti tavattoman suuri osa sen parhaista miehistä ja melkein kaikki sen naiset -- päätti mennä Konfederationi vainajan kanssa samoja kokemaan ja kärsimään koko semmoisen kansan altiiksi-antaumisella ja hartaudella, joka taistelee sen puolesta, mitä se katsoo oikeaksi. Te ette tiedä, että pitkitetty ja hurja taistelo ja lopullinen tappio saattivat nämät tunteet tuhat kertaa voimakkaammiksi. Te ette näytä pitävän missään arvossa sitä teko-asiaa, jota kaikki historia opettaa, ettei löydy mitään tunnetta ihmisen rinnassa, joka olisi sokeampi ja rajumpi ilmestymisessään taikka luonnoltansa kiivaampi ja mahdottomampi hävittää, kuin kauan hallinneen rodun katkera ylenkatse semmoisen rodun suhteen, jota se on orjuudessa pitänyt. Te luulette tätä tunnetta typeräksi vihaksi. Te ette voisi suuremmin erehtyä. Viha on leppeä ja mitätön mielenliikunto tähän verrattuna. Tässä ei ole mitään yksityistä eikä mieskohtaista paheksumista, vaan yksinkertaisesti perinpohjainen ja täydellinen inho ja halveksiminen kokonaisen rodun suhteen -- paitsi jos tämä pysyy semmoisessa asemassa, kuin he itse katsovat soveliaaksi -- semmoinen tunne, joka on turmiollisempi kaikelle, mitä voisi sanoa tämän rodun kansalais-oikeuksien demokraatilliseksi tunnustamiseksi, kuin heltymättömin viha voisi olla. Semmoinen puolue, joka on perustettu taitamattomuuteen, kokemattomuuteen ja köyhyyteen ja johon etupäässä kuuluu paaria-rotu, joka värinsä kautta on merkitty ja muista eroitettu, ei voi pitää puoltansa voitetun kansan neroa, varallisuutta ja ylpeyttä sekä semmoista rotuvihaa vastaan, jonka rinnalla Bramiinein kaikki luotansa torjuva kopeus on varsin viaton.

Minä tiedän, mikä teidän vastauksenne näihin mietteisin on; minä olen kuullut sen tuhat kertaa. Mutta se on rakennettu hiekalle. Koko ajatus on liikakasvina lähtenyt siitä, mitä me sanomme Pohjoiseksi kehkiämiseksemme taikka välisti röyhkeämielisesti nimitämme "amerikalaiseksi sivistykseksemme". Se ei kuitenkaan ole yhtämukainen edes tämänkään kanssa eikä voisi olla yhtämukainen Pohjan kanssa, _ceteris paribus_.[48] Te sanotte, että johtavien eteläisten kansaluokkien _etu_ on pakoittava heitä vastaan-ottamaan ja rehellisesti toimeen panemaan Uudestaan rakentamisen tuumaanne. Te ette voi koko historiassa tavata yhtäkään esimerkkiä, että minkään kansan kollektiivinen[49] etu koskaan vielä olisi painanut yhtä paljon, kuin ylhäisten luokkien ennakkoluulot, ennenkuin ainakin yksi sukupolvi on kasvanut niissä uusissa oloissa, jotka voiton pakon kautta ovat syntyneet. On tarpeetonta yrittääkään tuoda esiin esimerkkejä, sillä ei löydy _yhtäkään poikkeusta_ koko historiassa. Yksityisiä henkilöitä saattaa joko vakuutus yhteisestä hyvästä taikka personallinen etu taikka molemmat nämät syyt siirtää kansan puolelle; mutta rodut, kansakunnat ja kansaluokat saavat syntyä uudestaan, saavat nähdä toisia sukupolvia, ennenkuin tämä koskaan tapahtuu. Johdattakaat mieleenne esimerkiksi, kuinka meidän vallankumouksemme Toryt[50] hajosivat, ja ajatelkaat, kuinka harvat niistä, jotka jäivät, koskaan herkesivät kiroamasta sitä kansakuntaa, johon he vastahakoisesti kuuluivat.

Mutta, sanotte, on tarpeetonta nyt ajatella näitä kysymyksiä; ja minä myönnän sen, paitsi kun asemani selittäminen sitä vaatii. Tarkasti mietittyäni päätin, etten voisi ruveta vastustamaan näitä toimia, kun ne laskettaisiin täkäläisen kansan äänestettäviksi, koska ainoa vastarinta, joka täällä löytyi, perustui yksistänsä vihaan sitä hallitusta vastaan, jonka edestä olin taistellut. Se oli jälleen virvonnut kapinan henki. Minä en voinut yhdistyä siihen. Minä olin pakoitettu hyväksymään näitä toimia ja auttamaan, kun koetettiin niillä niin paljon, kuin mahdollista, edistää asiain entiselleen asettamista. Tämä selittää, miksi tässä vastustan teidän katsantotapaanne. Kapina ei ollut mikään satunnainen tapaus: se oli kauan kyteneen vihan korkein määrä -- semmoinen ajatuksen ja tunteen erilaisuus, joka oli perinpohjainen ja mahdoton sovittaa; se oli kahden erilaisen sivistyksen taistelo, ja nämät sivistykset olivat jättäneet merkkinsä kumpaisenkin maan osan lakeihin. Pohjan lait ovat synnyttäneet yksityisen henkilön itsenäisyyden, yhtäläiset oikeudet ja yhtäläisen vallan sekä yleisiä tietoja ja taitoja kansan suuressa joukossa. Kaupunkien kunnallishallituksen perustelma on ollut syy ja seuraus tästä. Melkein kaikkiin virkoihin asetettiin miehiä vaalin kautta ja paitsi muutamissa harvoissa tapauksissa oli jokainen valitsiamiehenä. Se kehitti kansanvaltaisia aatteita ja tunteita ja oli kansanvaltaisen vapauden ansari. Etelässä asiat olivat päinvastaiset. Vaali-uurnia ja juryn-loogeja vartioittiin yhtä saineesti köyhien päälletunkemisesta. Varallisuus oli vaaliin-kykenemisen ehto. Se oli tasavaltaisuutta nimeltä, mutta harvavaltaisuutta itse asiassa. Sen lait olivat kyhätyt ja kokoon pantut tähän tarkoitukseen. Maatilusten suuruus oli summaton, ja enimmäksi osaksi ne, jotka viljelivät maata, eivät olleet vapaita maan-omistajia, vaan joko orjia tai arenti-miehiä.

Minun mielestäni on ensimäinen onnekkaan Uudestaan rakentamisen suuri ehto se, että maakunnan homogeenisen[51] kehkiämisen lailliset salvat särjetään; että uudet valtioin hallitukset järjestetään niin, että ne ikäänkuin itsestänsä kehoittavat yksityisten toimeliaisuutta, ajatuksen vapautta, keinollisuuden moninaisuutta ja yleistä kasvatusta. Ääretön on se työ, joka on tehtävä ennen lähestyvää lainsäätäjä-kokousta, vaikkapa se ei olisikaan mahdoton kokonaan suorittaa. Minä olen sitounut niille, jotka valitsivat minut, tekemään, mitä voin, tähän suuntaan, ja minä aion täyttää lupaukseni sanasta sanaan. Minä liitän tähän kirjeesen kappaleen sitä kiertokirjettä, joka lähetettiin valitsiamiehillemme.

Lopuksi sallikaat minun sanoa, etten usko, että republikaanisen puolueen etu tai menestys vaatii semmoista menettelyä, kuin te esittelitte, taikka että se sen kautta tulisi edistetyksi. Jos se tulisi, olen varma, ettei maan lopullinen etu tulisi; ja koska olin kansalainen, ennenkuin olin republikaani, ja koska taistelin maan eikä puolueen edestä, täytyy teidän antaa minulle anteeksi, jos noudatan vakuutustani enkä teidän neuvoanne. Olen kaikella kunnioituksella

Teidän nöyrä palvelianne

_Comfort Servosse_.

XXV LUKU.

Nurisian varomiset.

Muutosten toimeen panemisen aikakausi oli ohitse, niin sanottiin. Konventit olivat olleet koossa eri valtioissa ja ihmeen lyhyessä ajassa esitelleet lakeja, jotka kansan ääni oli vahvistanut. Virkamiehiä, oli valittu niitten mukaan, kansakunnan Kongressi oli hyväksynyt heidät, niinkuin laki määräsi, lainsäätäjävallat olivat olleet koossa, senatoreita ja edusmiehiä oli valittu, Kongressin presidentin vaali oli tapahtunut ja republikaaninen puolue oli saanut loistavan voiton. Kaikki oli ohitse -- sota, Uudestaan rakentaminen, vanhojen kysymysten miettiminen. Kaikki oli nyt rauhaa ja sopusointua. Etelän tuli nyt pitää huolta itsestänsä. Kansakunta oli tehnyt, mitä sen tuli tehdä; se oli vapauttanut orjat, antanut heille ääntövallan, avannut oikeustot heille ja hankkinut heille mahdollisuuden suojella itseänsä ja pitää omaa puoltansa. Se "tempaa ylös, hakkaa pois tai kuole"-politiiki, jota kohtapikaisten muutosten aikakauden suuri apostoli noudatti, pääsi joka paikassa valtaan. Kansa päästi helpoituksen huokauksen. Kolmena neljänneksenä vuosisatana Etelä oli ollut nuoren republiikin vaivajainen: yksinkertaisen valtiollisen tempun kautta tämä nyt oli ijäksi päässyt vapaaksi siitä. Ihmekö siis, jos republiiki alttiisti hengitti! Yankee'itten maa saatti nyt kääntää kaikki voimansa teollisuutensa ja kauppansa puoleen. Etelä kyllä pitäisi huolta itsestänsä, hoitaisi omia asioitansa, katsoisi omia etujansa. Kansakunta oli hyvässä turvassa. Se oli kukistanut kapinan, hajoittanut armeijansa, paikannut rikki revityn karttansa. Republikaaninen puolue oli täyttänyt suuren lähetyksen. Se oli luvannut kukistaa kapinan ja oli niin tehnytkin. Se oli taannut vapautta orjille ja oli suorittanut sitoumuksensa. Ei ollut enää mitään tehtävää, ennenkuin ajan täyttyessä uusia riitakysymyksiä syntyisi, jotka perustuivat uusiin ajatuksiin, uusiin aatteisin ja uusiin harrastuksiin.

Näin viisaat miehet sanoivat. Mutta Hullu katseli päälle tuskallisilla aavistuksilla ja kirjoitti vanhalle opettajallensa alakuloisesti siitä tulevaisuudesta, joka muista näytti niin kirkkaalta:

Warrington'issa, Joulukuun 10 p. 1868.

_Tohtori E. Martin'ille_.

Rakas vanha ystäväni, -- Teidän hyvän ja tervetulleen kirjeenne, joka oli niin täynnänsä onnittelemisia ja kirkkaita toiveita, olen oikein vastaan-ottanut ja lausun nyt siitä sulimmat kiitokseni. Täytyykö minun kuitenkin tunnustaa, että se tekee minut surulliseksi? Se asiain tila, jota te kuvaatte, ei ole Etelässä olemassa; ja minusta näyttää kuin ne kirkkaat toiveet, joita perustatte vääriin premisseihin,[52] eivät juuri helposti kävisi täytökseen. Vapautetulla on nyt aivan yhtä vähän voimaa suojella itseänsä, kuin hänellä oli ennen kuin ääntö-oikeus annettiin hänelle -- niin, kukaties vielä vähemmänkin, koska taitamaton henkilö saattaa vahingoittaa itseänsä hienoimmalla Damaskon säilällä. Tehkäät hyvin ja muistakaat vanhaa luokka-jakoani. Jokaisesta sadasta mustasta ainakin yhdeksänkymmentä-viisi ei osaa lukea eikä kirjoittaa, yhdeksänkymmentä-viisi ei omista maata ja vähintäinkin kahdeksalla kymmenellä ei ole millä elättää itseänsä kolmekymmentä päivää ilman niitten apua, jotka valtiollisissa asioissa vastustavat heitä semmoisella kiivaalla ennakkoluulolla, jota ette voi milloinkaan ymmärtää. Nämät tekevät kolme neljännestä Etelän republikaanisesta puolueesta. Lopuista (valkoisista) neljäkolmatta jokaisesta sadasta ei voi lukea vaalilippuansa; ja viisikymmentä-viisi tai kuusikymmentä samasta luvusta ei omista maata, vaan ovat pelkkiä päiväläisiä taikka korkeintaan arentimiehiä, "crappers", joksi heitä täällä nimitetään.

Niin että siitä puolueesta, jolle Pohjan viisaat miehet ovat antaneet vallan, jolta he odottavat melkein mahdottomia, kolme neljännestä ei osaa lukea eikä kirjoittaa, viisi seitsemännestä ei omista maata, kaksi kolmannesta on perin köyhä, ja melkein kaikki ovat kokemattomat yleisten asiain johtamisessa. Kuitenkin on kansakunta tämän puolueen hartioille sälyttänyt asiain entiselleen asettamisen, uudestaan rakentamisen ja jälleen järjestämisen taakan! Että se ei ole onnistuva, on yhtä varma, kuin huominen päivän-nousu. Kolmena vuonna kansakunta on pitänyt tätä probleemia[53] lainsäätäjiensä mietittävänä ja käsiteltävänä eikä ole päässyt askeltakaan likemmäksi sen suorittamista. Mitä korkein viisaus, suurin vakavuus, syvin tieto ja se taito, joka tulee ainoastaan kokemuksesta, ovat välttämättömän tarpeelliset tässä tehtävässä. Se on annettu vennokkaitten käsiin, samalla kuin se suuri maa, jonka etu, menestys ja kunnia riippuu kaikki siitä, että sodan toimittama vapaus vahvistetaan ja että näitä uusia valitsiamiesten kuntia järjestetään niin, että niistä tästälähin on lähtevä tukea eikä vaaraa -- tämä maa vetäytyy pois ja sanoo: "minä en sormeni päällä tahdo koskea vähimpäänkään näistä taakoista. Etelän täytyy pitää huolta itsestänsä".