Part 13

Löytyi vielä toinenkin seikka, jonka ne viisaat miehet kokonaan unhottivat, jotka semmoisessa tulisessa kiireessä uudestaan rakensivat vapauden linnan. Etelää arvostellessaan ja sen tulevaisuutta ennustaessaan he kuvasivat sitä itsekseen semmoiseksi, kuin Pohja olisi ollut, jos sen asukasmäärään olisi lisätty äsken vapautettuja neekereitä sen verta, että näitten luku olisi ollut kolmas osa koko sen väestöstä; toisin sanoin, heidän mielestään oli vapautuksen seuraus ainoa eroitus Pohjan ja Etelän välillä. He eivät arvostelleet oikein pää-asiallisesti erilaisen sivistyksen ja kehityksen vaikutusta Etelän valkoiseen kansaan. He sanoivat: "Etelä on tähän saakka erinnyt Pohjasta _ainoastaan_ orjuus-laitoksen kautta. Tämä on nyt poistettu; vapautetut ovat ainoa jälelle jäänyt muisto sen olemisesta; sentähden Etelä on aivan niinkuin Pohja olisi, jos vapautetut lisättäisiin sen väestöön". Se oli kummallinen erehdys. Miespolvien mietteet eivät huku yhdessä tunnissa. Erilaisia sivistyksiä ei voi yhdessä hetkessä tehdä samanlaisiksi yhden ainoan laitoksen hävittämisellä.

Niitten omituisuuksien joukossa, joitten kautta Pohjan ja Etelän yhteiskunnat erisivät toisistaan, oli yksi niin selvä ja ilmeinen, yksi, joka oli niin usein esiintynyt valtiollisessa historiassamme, että näyttää melkein mahdottomalta, että tarkat tämän historiamme tuntiat olisivat voineet hetkeäkään olla sitä huomaamatta tai oikein arvostelematta. Tämä on perheellisen aseman, yhteiskunnallisen arvon tai valtiollisen etevyyden vaikutus. Johto semmoisessa merkityksessä, että sokeasti ja arvelematta seurataan jotakin miestä, vaikka hän ei milläkään erityisellä tavalla edustaisikaan mitään aatetta, semmoinen johto on melkein tuntematon asia Pohjassa; Etelässä se on oikea valta. Jokaisella perheellä siellä on luottilas-joukkonsa, seuraajansa, jotka kokoontuvat tämän perheen johdatettaviksi yhtä nopeasti ja melkein yhtä suorapäisellä uskollisuudella, kuin nuot vanhat skotlantilaiset heimokuntalaiset, joita palava risti kutsui kokoon. Tämän tosi-asian kautta orjuuden laitos oli pidetty voimassa viisikymmentä vuotta. Tämän omituisuuden kautta Unionista luopuminen ja kapina kävivät mahdolliseksi. Ne, joitten toimesta niin kutsutut "Uudestaan rakentamisen asiakirjat" syntyivät, näyttävät himmeästi aavistaneen, vaikk'ei ollenkaan ymmärtäneen tai miksikään arvostelleen tätä tosi-asiaa. He näyttävät ajatelleen, että jos todellinen valtiollinen asema riistettäisiin tältä ylhäiseltä luokalta, se sen kautta jäisi valtiollista vaikutusta vaille: niin muodoin määrättiin, että kaikkia, jotka olivat niin etevät, että olivat olleet sivili- tai sotavirkamiehiä ennen sotaa ja olivat jälestäpäin ottaneet osaa kapinaan, kiellettäisiin äänestämästä tai virkaa pitämästä, siksi kuin he päästettäisiin tämmöisestä laillisesta esteestä.

Se oli turmiollinen erehdys. Kuolleella johtajalla on aina enemmän seuraajia, kuin hänen elävällä vertaisellansa. Jokainen näitten pikku ruhtinaitten paagi, joita tämä isku tarkoitti, tunsi sen paljoa kipeämmin, kuin hän olisi tuntenut, jos isku olisi kohdannut hänen omaa poskeansa. Jokaisen kylän kuningas pantiin valta-istuimeltansa; jokaisen ristitien magnaati alennettiin. Tästälähin jokainen heidän drabanttinsa oli sidottu ikuiseen vihaan näitä määräyksiä ja kaikkea vastaan, mikä niistä ehkä lähtisi.

Seuraavalla tapaa rajalinja oli vedetty. Toisella puolella huomattiin ainoastaan ne, jotka muodostivat, mitä sanottiin _arvolliseksi väeksi_ -- pää-osa niistä valkoisista, jotka ennen sotaa olivat hallinneet Etelää, jotka olivat kasvattaneet orjuuden ja lihonneet siitä, jotka olivat tehneet sen päävallaksi kansakunnassa, yhteydessä kaikkien niitten kanssa, joitten rohkeus ja kunto oli järjestänyt kapinan ja saattanut Etelän tuohon ihmeelliseen taisteloon eroamista varten. Toisella puolella olivat maan paariat, joitten eri luokkien eroittamiseksi käytettiin kolme sanaa: "Niggerit", vasta vapautetut afrikalaiset äänestäjät; "Scalawag'it",[42] ne Etelässä syntyneet valkoiset, jotka hyväksyivät Uudestaan rakentamisen määräyksiä; ja "Carpet-baggers",[43] kaikki Pohjassa syntyneet miehet, jotka asuivat Etelässä ja jotka sanalla tai työllä, tahtoivat vaikuttaa tämmöisen uudestaan rakentamisen hyödyksi.

Seurasta hylkäämisen panna ei säästänyt ikää eikä sukupuolta eikä höltynyt koskaan. Asioissa tai huvituksissa, ystävyydessä tai uskonnossa, torilla tai kirkossa se oli kaikkivaltias. Ihmisiä suljettiin pois Herran Ehtoollisesta siitä syystä, että olivat perustaneet pyhäkouluja mustalle kansalle. Niitä, jotka eivät kironneet Uudestaan rakentamista, sen keksijöitä ja sitä hallitusta, jonka kautta se pantiin toimeen, kartettiin siveellisinä ja yhteiskunnallisina spitaalilaisina. Kuolleen Konfederationin henki oli voimakkaampi, kuin sen kansakunnan käsky, jonka alle se taistelossa sortui.

"Scalawag'eja" löytyi vähä. Niitä ei ollut monta, jotka pystyivät vastustamaan sitä pannaan panemisen virtaa, jonka se yhteiskunta laski heitä vastaan, joka oli ollut heidän ylpeytensä, koska se heidän mielestään oli paras koko maan päällä. Jonkun aikaa niin kutsutun "Unionismin" vaisto joko piti muutamia noista entisistä valtiollisista johtajista takalikolla taikka saatti heidät jokseenkin kylmäkiskoisesti yhtymään Uudestaan rakentamisen puolueesen. 1861 vuoden "Unioni" oli kuitenkin aivan toisenlainen, kuin puolta kymmentä vuotta myöhempi saman-niminen. Pyyntö puollustaa eri valtioiden yksinkertaista yhdessäpysymistä muodonmukaisen hallituksen alla oli ainoa, joka eroitti 1861 vuoden "Unionistin" hänen "Secessionisti" naapuristansa, joka suosi "_E pluribus unum'in_"[44] oikaisemista "_Ex uno duoiksi_".[45] Heidän ajatuksensa kaikista muista asioista sointuivat aivan yhteen. Ainoastaan tässä kohden he erisivät toisistansa. Se oli kuitenkin luja ja jyrkkä eroitus, jonka tähden tuhannet heistä olivat antaneet henkensä ja toiset puolestaan kärsineet sanomatonta kurjuutta ja vainoa; sillä Etelän gentlemanit olivat ankaria herroja eivätkä sallineet kenenkään rankaisematta pitää tai lausua toista valtiollista mielipidettä, kuin mitä heillä itsellä oli. Ne Unionin miehet, jotka sodan kestäessä todella pysyivät eheinä ja uskollisina federaliselle Unionille ja sodan päätyttyä rupesivat pitämään republikaanisia mielipiteitä, olivat siis etupäässä sitä luokkaa, jotka eivät ole rikkaita eikä köyhiä, jotka omistivat maata, mutta ei orjia. Ne harvat, jotka kuuluivat korkeampaan luokkaan, olivat olleet niin täydellisesti suljetut pois Pohjassa näinä tärkeinä vuosina tapahtuneista henkisistä liikkeistä, että he tavallisesti olivat peräti hämmentyneet niistä seurauksista, jotka olivat heidän edessään. He olivat toivoneet, että kansakunta, päästyään entisiin voimiinsa, aivan muuttumatta ja toiseksi muodostumatta palaisi siksi, mitä se oli ollut. Se palasi sen sijaan uudella voimalla, uudella elämällä, jonka kuluneet myrskyiset vuodet olivat synnyttäneet, se tallasi jalkojensa alle ne entiset kysymykset, jotka olivat jakaneet ihmiset puolueisin, ylenkatsoen vanhaa valtioviisautta ja pilkaten niitä harmaapartoja, joita ennen "tasavallan hyvinä vanhoina aikoina" oli viisaina kunnioitettu. Mutta niitten Etelän miesten ylistämiseksi, jotka, tietäen ja käsittäen kaikki nämät muutokset, uljaasti kohdaten näitä vaaroja ja vastuksia, tunnustaen tapausten heltymätöntä logikia ja uskoen ja tahtoen edistää sitä lopullista hyvää, jonka täytyi siitä lähteä, rehellisesti vastaanottivat sodan päätöksen ja panivat altiiksi "henkensä, omaisuutensa ja pyhän kunniansa" tämän uuden vapauden lahjoittamisen tueksi, niitten miesten ylistämiseksi ei voi kylläksi sanoja löytää! Eikä myöskään toiselta puolelta kylläksi sanoja heidän pohjoisvaltaisten toveriensa ja hengenheimolaistensa ylenkatsomiseksi, jotka eivät ainoastaan kieltäneet heiltä hyvin ansaittua kiitollisuutta heidän uhrauksistaan ja harrastuksistaan, vaan myöskin kiirehtivät kohtelemaan heitä kylmyydellä, sopimattomalla käytöksellä ja häväisevällä ylenkatseella, koska he muka eivät voineet tehdä sitä mahdotonta tehtävää, jonka viisaat miehet olivat heille määränneet. Farisealaisuus ei suinkaan ole parhaassakaan kunnossaan kiitettävä; mutta oikea tavara on paljon vähemmässä määrässä halveksittava, kuin teko-tavara. Toinen omituisuus tässä merkillisessä suunnitelmassa oli se, että, vaikka se myönsi tahtovansa rangaista yhtä kansalais-luokkaa sulkemalla sitä pois vaali-uurnasta (rangaistus, joka synnytti vaan vihaa), se ei tarjonnut mitään kehoitusta eikä palkintoa niille, jotka vaaran hetkenä olivat pysyneet kansakunnan lujina ystävinä. Tasavaltojen kiittämättömyys on kaikkein kuluneimpia sananparsia, mutta sen totuus lienee tuskin milloinkaan tullut selvemmin todistetuksi. Kukaties ei milloinkaan ennen mikään kansa, kapinan semmoisen kukistettuaan, joka uhkasi sen koko olemista, niin peräti unhottanut niitten vaatimuksia, jotka olivat olleet sen ystävinä tyytymättömässä maan osassa.

Kautta koko Etelän löytyi tuhansia miehiä, jotka olivat Unionisteja, yksistään ja paljaastansa. Tavallisesti he eivät tunteittensa puolesta ensinkään yhtyneet tuohon orjuuden vihaan, joka oli tunkeunut aivan syvälle Pohjan henkiseen elämään. Orjuus oli heistä yhtä luonnollinen asia, kuin mikä tapaus hyvänsä heidän jokapäiväisessä elämässään. Varsin suuri osa heistä oli perinnön kautta joutunut orjien omistajaksi. Mustan miehen syntyperäinen ja edeltäkäsin määrätty huonommuus oli heistä yhtä paljon uskonkappale, kuin kukin muu Pyhän Sanan osa. Eikä siinä kyllin, vaan he uskoivat yhtä vilpittömästi, että huonomman rodun oikea ja sovelias tila oli orjuus. He ehkä surkuttelivat, että sitä väärin-käytettiin, että löytyi julmia ja säälimättömiä isäntiä ja petomaisia päällysmiehiä, aivan niinkuin he surkuttelivat, kun joku sisämaan ajomies rääkkäsi liiaksi kuormattuja hevosiaan; mutta heillä ei ollut enemmän omantunnon vaivoja toisen orjuuttamisen, kuin toisenkaan ukittamisen tähden. Semmoinen mies suosi unionia jonkunlaisesta syvästä vakuutuksesta sen oivallisuudesta, jonkunlaisesta peritystä isänmaanrakkaudesta taikka jonkunlaisesta uskosta, että ero ja yhteyden rikkominen olisi onneton ja turmiollinen; mutta hän ei odottanut eikä toivonut orjuuden hävittämistä ylimalkain eli laitoksena. Hänen liittymisensä Unioniin oli jonkunlainen kaikki voittava rakkaus yleiseen aatteesen. Hän ei paheksinut secessionin lopullista tarkoitusta -- orjuuden vakaantumista ja pysyttämistä -- vaan ainoastaan niitä keinoja, joita käytettiin tämän saavuttamiseksi. Hän jumaloitsi Unionia, mutta Unionia _ynnä_ orjuuden kanssa, paitsi kun oikeus pitää orjia ehkä menetettiin kapinan kautta; jota menetystä hän luuli vaan personalliseksi ja semmoiseksi, joka vahingoittaisi ainoastaan niitä, jotka todella olivat ottaneet osaa kapinallisiin toimiin. Semmoinen oli eteläisen unionistin asema sodan alkaessa. Muutamat luopuivat siitä taistelon jatkaantuessa; mutta monet tuhannet pysyivät uskossansa huolimatta mistäkään houkutuksesta tai vainoamisesta, jota koetettiin heitä vastaan. Monen tämmöisen miehen urhoollisuutta sopii hyvin asettaa jaloimman sankariuden ja alttiiksi panemisen rinnalle, jota osotettiin tappelutanterella. He väistyivät tieltä, piilivät, taistelivat, ponnistivat viimeisiä voimiansa, kaikilla tavoilla välttäen Konfederationin palvelusta ja pysyen lujasti kiinni uskonsa Unionissa. Sodan loppu tapasi heidät juuri missä he olivat sen alussa. He eivät olleet menneet eteenpäin eikä taaksepäin.

He katsoivat orjuuden hävittämistä oikeutetuksi ainoastaan siitä syystä, että orjien isännät olivat personallisesti ja itsekohtaisesti ottaneet osaa kapinaan -- rangaistukseksi heidän kavalluksestaan. Tästä syystä ja ainoastaan tästä heidän oli mielestään mahdollinen kannattaa orjuuden hävittämistä, ja he arvelivat välttämättömäksi ja luonnolliseksi seuraukseksi tästä katsantotavasta, että heillä oli oikeus joko päästä vapaaksi tästä rangaistuksesta taikka saada korvausta semmoisista orjista, jotka Sodanjulistuksen kautta heiltä otettiin.

Kun tulee kysymys logikin sovittamisesta tosi-oloihin ja kohtuuden peri-aatteista, joihin, niinkuin on väitetty, kaikki tuommoiset kansallisen hallintotavan kysymykset perustuvat, on vaikea ymmärtää, missä kohden näitten Etelän unionistein mietteet olivat väärässä. Aina on kiistetty, että orjuus hävitettiin sodan pakoituksesta eikä sen oman vääryyden tähden elikkä pelkästä ihmis-ystävällisestä aikomuksesta tehdä hyvää orjuutetuille. Melkein jokainen niistä viisaista miehistä, jotka laativat lakeja ja määräsivät sen ajan valtiollisten tapausten suuntaa, olisi voinut vakuuttaa tätä todeksi. Mutta jos niin oli laita, ei olisi saanut ollenkaan kajota eteläisen unionistin orjiin taikka, jos niin tehtiin, tämän olisi pitänyt saada makso niistä yhtä hyvin kuin pumpulistaan, viljastaan, tupakastaan, aidakkeistaan, puistaan ja karjastaan, joita kansalliset armeijat tietämättänsä olivat hävittäneet taikka tarpeen tullen anastaneet. Tätä ei kuitenkaan tehty. Viisaat miehet päättivät, ettei kävisi laatuun sitä koettaa.

Seuraus oli niinmuodoin se, että samalla kuin julkinen kapinoitsia, joka itsekin tunnusti ottaneensa osaa kapinaan, menetti orja-omaisuutensa, sama tapahtui myös kaikkein innokkaimmalle ja hartaimmalle unionistille. Kovaa oli, varsin kovaa, kun mies oli pannut parhaat elämänsä vuodet rehellisesti hankkiakseen erästä omaisuuden lajia, jota lakimme eivät ainoastaan suojelleet, vaan näyttivät erittäin suosineen ja kehoittaneen; ja kun, kansakunnan ollessa hengen vaarassa, hän oman henkensä kaupalla seisoi lujana sen tukemisessa, puollusti sen asiaa naapureitansa vastaan, saatti itsensä hylkiöksi omassa maassaan -- kovaa oli todella, kun taistelo oli ohitse, nähdä, että kansakunta, johon hän oli niin uskollisesti liittynyt, ojensi ulos kättänsä, riistääksensä häneltä hänen näin ansaittua toimeentuloaan ja jättääksensä häntä kärsimään ei ainoastaan köyhyyden pistoksia, vaan myöskin niitten ivaa, joitten petosta hän oli vastustanut. Että näitten miesten rakkaus vähitellen jähtyisi sen maan suhteen, joka mittasi saman rangaistusmäärän ystävälle kuin vihollisellekin, sitä ei Hullumme ollenkaan ihmetellyt, mutta kansallisen pääkaupungin viisaat miehet eivät pystyneet käsittämään, että näin voisi käydä. Niin aika kului, ja viisaat miehet ja hullut ymmärsivät toisiansa väärin; ja Simsonin suortuvat kasvoivat sillä aikaa kuin hän piti myllyä käymisissä.

XXII LUKU.

Kukon kiekunta.

Kun Hullun puhe tuossa valtiollisessa kokouksessa ja ne tapaukset, jotka sitä seurasivat, tulivat yleisesti tietoihin, alkoivat ne, jotka kansassa olivat tunnetut Unionin miehiksi, suuresti etsiä hänen seuraansa. Hänen sanansa näyttivät syvästi koskeneen jotakin säveltä heidän sydämessään, ehkä ei niin paljon sen kautta, mitä hän oli sanonut, kuin sen tosi-asian kautta, että hän oli rohjennut sanoa sitä. He tulivat hänen luoksensa, kummastellen ja varoitellen. Kuinka hän oli uskaltanut nousta esiin ja puollustaa aatteita, jotka sotivat sen ihmisluokan hyväksymää uskontunnustusta vastaan, joka aina oli muodostanut ja hallinnut yleistä mielipidettä, sitä he eivät voineet ymmärtää. He vihasivat secessionia, olivat aina sitä vihanneet; he olivat äänestäneet sitä vastaan vuonna 1861; muutamat olivat puhuneet sitä vastaan kokouksissa, kaduilla, kaikkialla ja kaikkina aikoina; mutta yleensä heidän vastarintansa oli ollut aivan äänetön. Se kauhea sorto, jota orjuus oli harjottanut ajatuksen ja puheen vapauden suhteen, oli pysyväisesti vaikuttanut ihmisten mieleen. Miehet, jotka eivät moneen sukupolveen, muuten kuin kuiskaten, olleet lausuneet ajatustaan heitä aivan likeltä ympäröivästä laitoksesta, kävivät varovaisiksi pelkurimaisuuteen asti. Monta kertaa Hullumme sai kuulla hyväksyviä lauseita sellaisilta miehiltä, jotka kenties ensin varovaisesti katsoivat ympärillensä, ennenkuin puhuttelivat häntä, ja sitten sanoivat matalalla, hiljennetyllä äänellä: --

"Sitä me juuri tarvitsemme. Minä sanon teille, että minun teki hyvää kuulla teitä; mutta teidän tulee olla varoillanne! Te ette tunne näitä ihmisiä, niinkuin minä. Täällä ei käy laatuun puhua suoraan, niinkuin teidän Pohjassa on tapa".

"Mutta miks'ei?" hän kysyi maltittomasta. "Se oli minun rehellinen vakuutukseni: miks'en suoraan lausuisi sitä?"

"Hiljaa, hiljaa!" hänen kanssapuhujansa kenties kiihkeästi sanoi. "Astukaamme syrjään hetkeksi juttelemaan".

Ja silloin he ehkä valtatieltä poikkesivat tuohon vapaan ajatuksen turvapaikkaan Etelässä, metsään (elikkä pensastoon, joksi huonokasvuista metsää yleisemmin siellä nimitetään); ja hän sai ehkä kuulla jonkun kertomuksen sankarimaisesta kestävyydestä, jonka kautta tämä hänen kumppaninsa oli pelastunut sotamiehen-otosta sodan aikana taikka välttänyt vainoamista ennen sotaa, kertomuksen, joka sai hänet ihmettelemään sekä sitä rakkautta peri-aatteesen, jota silloin osotettiin, että sitä varovaisuutta, joka siitä syntyi.

"Miks'ette puhu suutanne puhtaaksi?" hän kysyi.

"Oh, se ei kävisi laatuun! Jos niin tekisin, en voisi elää täällä, en ainakaan rauhassa; ja perheeni sitten -- se suljettaisiin pois kaikista seuroista: ei kukaan tahtoisi olla missäkään yhteydessä sen kanssa. Vaikka minä olen ollut niin varovainen, lapsiani silloin tällöin parjataan 'niggerein jumaloitsioiksi' ja -- ja --"

"Ja miksi?"

"Noh -- 'Yankee'n-rakastajiksi'", puollustavaisesti. "Naapurini ovat, näettekö, saaneet tietää, että muutamia viikkoja takaperin kävin teitä tervehtimässä".

"No, entä sitten? Eikö teillä ole oikeus sitä tehdä? Eikö ihminen saa lausua ajatuksiansa ja osottaa ystävyyttä kenelle hän tahtoo?"

"Saatte vielä nähdä, ettei tuo vanha, orjuutta suosiva aristokraatillinen osue väestössämme salli, että ihmiset rauhassa ja sovinnossa pitävät toista mieltä, kuin se itse. Jos minä olisin teinä, pitäisin tarkkaa vaaria, kenenkä kanssa puhuisin. Te ette tiedä, mihinkä pulaan vielä jonakin päivänä joudutte".

"Semmoiseksi minä en rupea", Hullu vastasi. "Minä en ole koko asiasta millänikään. Minä en ole mikään poliitikko enkä tahdo semmoiseksi tullakaan; mutta minä aion sanoa juuri mitä ajattelen kaikkina sopivina aikoina ja joka paikassa, milloin vaan luontoni vaatii".

"Tietysti, tietysti", ehkä vastaus kuului. "Itse parhaiten tiedätte; mutta teidän tulee muistaa, ettette ole Pohjassa, jossa jokaisen sallitaan pitää omia ajatuksiansa ja jossa luullakseni sitä ylenkatsotaan, jolla ei niitä ole".

Niin nämät molemmat miehet erosivat, kumpikin toista kummastellen; Hullu ihmetteli, kuinka kukaan saatti kärsiä niin paljon omain mielipiteittensä tähden, ajatella niin hyvin, käsittää niin selvästi asiain laidan ja kuitenkin pelätä niin paljon vakuutustansa lausumasta. Hän ei voinut sanoa sitä pelkurimaisuudeksi, sillä moni näistä miehistä oli henkensä uhalla suojellut muita heidän matkallansa Unionin sotariveihin. Mitkä olivat ennen sotaa levittäneet orjuutta koskevia kirjoja ja lentokirjasia, _joitten omistamista pidettiin hengenrikoksena_. Mitkä, olivat auttaneet karanneita orjia pääsemään vapauteen, tuomari Lynch'in nuora ja risukimput silmien edessä. Mitkä vielä, kun heitä oli väkisin viety Konfedereerattujen armeijaan, olivat kieltäyneet aseita kantamasta silloinkin, kuin heitä oli pantu eturiviin ja tappelu oli tulisimmillaan.

He osasivat aivan tyvenesti katsoa vaaraa ja kuolemaa kasvoihin; mutta he eivät osanneet astua esiin julkisesti kohtaamaan yhteiskunnallista pannaan panoa. Hullu ei voinut sitä ymmärtää.

Toiselta puolen eteläiset unionistit eivät voineet ymmärtää Pohjoisvaltalaisten huoletonta avosydämisyyttä. Heistä se näytti mitä suurimmalta hulluudelta. Se oli sama kuin maanpakoon ajo, kahakat, hurjat roistojoukot ja lukemattomat vaarat, joita viisaalla vaiti-ololla voisi kokonaan välttää.

Tämmöiset olivat hänen ystäviensä varoitukset. Hän sai kohta sen perästä muitakin, jotka vaikuttivat enemmän häneen. Hänen oli ollut tapa välisti ratsastaa Verdenton'iin asioille ja sangen usein hän semmoisissa tiloissa lähti kotiin vasta auringon laskettua, erittäin, jos yöt olivat valoisat; sillä ratsastaminen eteläisen kesän kuutamassa oli aina ihastuttava romanssi jokaiselle tuntehikkaalle luonnolle. Kun hän eräänä yönä näin ratsasti kotiin Warrington'iin ja matala läntinen kuu paistoi kokonaan hänen kasvoihinsa, hän säikähti, kun hän, kulkiessaan jotakin metsätietä, näki miehen ratsastavan esiin lyhyt-kasvuisen tammen alta, joka seisoi aivan tien vieressä, ja lausuvan hänen nimeänsä. Taaja varjo oli kokonaan peittänyt sekä hevosen että ratsastajan, ja Hullu oli muutaman askeleen päässä puhutteliastansa, kun tämä tuli esiin kuunvaloon. Hevosen seisauttaminen ja pistoolin vyöstä vetäminen oli vaan silmänräpäyksen työ entiseltä soturilta ja tapahtui aivan vaistomaisesti.

"Kaikki hyvin, översti", lausui ratsastaja hauskasti. "Minua ilahuttaa nähdä, että pidätte muassanne tuota hyödyllistä kapinetta ja sukkelasti saatte sen esille; mutta se ei ole tarpeen nyt. Te tunnette minut, arvaan minä".

"Tohtori Gates?" sanoi Hullu kysyväisesti, kun hän katsoi ratsastajan varjostettuihin kasvoihin, punehtuen häpeästä, koska hän oli vetänyt aseensa tuntematonta ja hiljaista matkustajaa vastaan. "Minä -- ah -- te säikähytitte minua, tohtori, kun tulitte tuon puun alta tuossa; ja minun on niin kauan ollut tapa vedota aseisin odottamattomiin joutuessani, että puolimmiten luulin taistelon olevan käsissä", jatkoi hän puoleksi leikillisesti.

"Ei mitään anteeksi-pyyntöjä, översti; minä en moiti teitä, vaan, niinkuin jo sanoin, minua ilahuttaa nähdä sitä. Usein välttää vaaran, kun on varustettu sitä vastaan. Minä tahtoisin hetken aikaa puhua teidän kanssanne".

"Noh?"

"Tulkaat tämän puun alle", hän sanoi, katsoen tietä ylös- ja alaspäin. "Ei ole miksikään hyödyksi seisoa esillä tuolla kuunvalossa".

Kun he olivat varjossa, lausui tohtori: --

"Te ehkä arvelette, ettei asia koske minuun, ja niin todella onkin; mutta minä olen juuri ajatellut, että jonkun tulisi sanoa teille -- ja koska ei kukaan muu näytä sitä tehneen, arvelin, että ottaisin toimekseni ilmoittaa teille -- että menettelette kovin epäviisaasti".

"Minä!"

"Niin; minä olen huomannut, että te, kaupungissa käydessänne, usein lähdette sieltä melkein samaan aikaan, kuin tänä iltanakin. Teidän tulee nyt tietää, että teidän puheenne ja kaikki, mitä teillä on sanomista, milloin hyvänsä yleisistä asioista keskustelette, on kovin vastenmielistä kansallemme, semminkin kuin he kokoontuvat kaupunkiin ja ovat juoneet ja tulistuneet".

"Te ajattelette siis, ettei miehellä saa olla omat ajatuksensa, vaan että hänen täytyy jättää ne jonkun naapuriensa valiokunnan allekirjoitettaviksi, ennenkuin hän mynttää niitä käyvän puhetavan rahaksi", lausui Hullu vähän tylysti.

"Ei; minä en tullut tänne riitelemään teidän ajatuksistanne eikä edes siitä ajasta, jolloin, ja siitä tavasta, jolla niitä lausutte", vastasi toinen. "Minä en ole ensinkään varma, ettette ole oikeassa mielipiteittenne puolesta. Ne ovat todella varsin hyväksyttäviä ja teidän mielestänne, epäilemättä, ihan kumoamattomia. Kuitenkin te, luullakseni, saisitte oppia vähän viisautta niiltä miehiltä, joitten kanssa pidätte seuraa. Minä näin teidän puhuvan David Nelson'in kanssa tänään. Hän on yksi niistä, joita minä tarkoitan. Parempaa Unionin miestä ei koskaan seisonut maanpinnan ja päivänsädetten välillä; ja minä tahtoisin panna vetoa siitä, että hän neuvoi teitä olemaan varovainen, ei ainoastaan sen suhteen, mitä sanotte, vaan myöskin sen suhteen, milloin ja missä te sen sanotte".

"Tietysti hän niin teki!" arveli Hullu nauraen. "Näyttää siltä, kuin kaikki nämät Unionin miehet pelkäisivät sanomasta, että heidän sielunsa ovat heidän omansa".