Part 10

Lähettäen sydämellisimpiä tervehdyksiä teille itselle, vaimollenne ja tuolle kultatukkaiselle lapselle, joka täyttää kolkon vanhan asunnon päivänpaisteella, jään

todelliseksi ystäväksenne

_Georg D. Garnet'iksi_.

Kirjeesen liitetty todistus kuului, niinkuin seuraa: --

_Sille, jota se koskee_, -- Tämän kautta todistetaan, että Huhtikuun ensimäisenä päivänä 1867 Mayfield'in baptistisen kirkon diakonit ja jäsenet, säännölliseen kirkonkokoukseen kokoontuneina, jossa veli R. Lawrence oli esimiehenä, yksimielisesti tekivät seuraavan päätöksen: --

'_Päätettiin_, että veli diakoni Georg D. Garnet eroitetaan tämän kirkkokunnan yhteydestä, koska hän ei kulje samaa tietä, kuin me'. Ja jälestäpäin lisättiin samana päivänä veli Georg D. Garnet'in pyynnöstä ja osotukseksi, ettei se ollut hänen huonon siveellisen luonteensa tähden, kuin mainittu kirkko kieltää pitempää yhteyttä hänen kanssaan, mainittuun päätökseen seuraava selitys, nimittäin: 'vaan, useista neuvoista ja varoituksista huolimatta, yhä edelleen järjestää, kehoittaa ja opettaa eräässä neekerein pyhäkoulussa, jonka kautta hän on tehnyt itsensä loukkauskiveksi monelle mainitun kirkon jäsenelle'.

(Allekirjoitettu)

_John Senter_, sihteeri.

_Robert Lazurence_, diakoni ja esimies.

Seuraava kirje tuli eräältä hyvin etevältä Unionin mieheltä, joka piti valtion oikeustojen julkisen päällekantajan tärkeätä virkaa. Hän kirjoitti kirjeen, joka monella tavalla osottaa ajan yleisiä mielipiteitä: --

_Översti Comfort Servosse_. Rakas Sir, -- Minä huomaan teidän kirjeestänne 'The Gazette'ssa', ettette ole ainoastaan suuttunut, vaan myöskin kummastunut regulaatorien väkivaltaisista vaatimuksista. Suuttumuksenne on aivan luonnollinen; mutta kummastuksenne, sallikaat minun sanoa se, osottaa 'ymmärrystä yksinkertaista ja kouluttamatonta'. Ettette pystyisi arvaamaan Eteläläisten ennakkoluulojen voimaa, ei sovi ihmetellä. Teidän tulisi muistaa, että sota on pikemmin suurentanut kuin vähentänyt Etelän kansan ylpeyttä, vaativaisuutta ja paikkakunnallista vihaa ja pahansuontia. Jos tahdotte hetken ajatella tätä, olette havaitseva, että tämä on vaan luonnollinen ja välttämätön seuraus semmoisesta taistelosta. Kaikki, joka teki eteläisen orjanpitäjän ja kapinoitsian siksi, mikä hän oli, on vielä antaumisen jälkeen hänen pää-ominaisuutensa. Oppi eri valtioiden oikeudesta yksinään hallita itseänsä ei ole päässyt käytännölliseen voimaan, mutta teoriana on se yhtä elävänä ja pyhänä kuin koskaan. Orjuus _teko-asiana_ on hävitetty; mutta _orjuuttamisen oikeutta_ uskotaan vielä yhtä hartaasti, kuin ennen. Valkoisen miehen oikeus määrättyihin valtiollisiin privilegiumeihin on myönnetty; vaaditaan monta sukupolvea, ennenkuin mustan miehen oikeus samoihin tunnustetaan. Se ei ole teitä vastaan indiviidinä, kuin isku tähdätään; vaan näistä ihmisistä tuntuu siltä kuin te jo sen tosi-asian kautta, että olette syntynyt Pohjassa ja olette palvellut federaalisessa armeijassa, edustaisitte semmoista voimaa, joka on ryöstänyt heiltä omaisuuden, vapauden ja oikeuden hallita heidän omaansa, ja kuin te nyt pelkästä kevytmielisyydestä loukkaisitte heitä, kehoittaen mustaa kansaa tekemään noita kahta asiaa, jotka Eteläläisen mielestä ovat pyhemmät, kuin mikään muu: nimittäin, _ostamaan ja omistamaan maata_ ja _ratsastamaan omilla hevosillaan_. Te ette voi ymmärtää, miksi heistä tuntuu niin, koska ette milloinkaan ole ollut samojen vaikutusten alaisena. Teillä on oikeus olla suuttuneena; mutta he eivät voi uskoa kummastustanne, ja minä säälin sitä.

Näyttääkseni teille, kuinka pitkälle ennakkoluulo voi mennä, sallikaat minun kertoa yksi tapaus, joka vielä on tuoreena mielessäni. Muutamassa nykyisin pidetyssä tutkimuksessa Martinsville'n oikeuden edessä oli minun tilaisuus asettaa kysymys jury-miehille eräässä asiassa, jossa valkoista miestä syytettiin neekerin murhasta. Vähän epäiltyänsä oikeus salli minun jokaiselle jury-miehelle tehdä tämän kysymyksen: 'onko teissä jotakin semmoista tuntoa, joka estäisi teitä lausumasta valkoista miestä syylliseksi, jos hän on murhannut neekerin ja sen voi täydellisesti todistaa?' Vaikka tämä ehkä näyttää kummalliselta ja häpeälliseltä teistä, kävi tarpeelliseksi paitsi tuota tavallista jury-miesten listaa lähettää _kolme eri manauskirjettä, joista jokainen sisälsi viisikymmentä nimeä, ennenkuin saatiin kaksitoista miestä, jotka voivat kieltäväisesti vastata tähän yksinkertaiseen kysymykseen_. Kun ennakkoluulo menee niin pitkälle, että sataviisikymmentä miestä valallansa vakuuttaa, etteivät ota lausuakseen valkoista miestä syylliseksi, vaikka hän on tappanut neekerin, niin te ette saa kummastella, että _ante bellum_-vastenmielisyys ja -epäilys Pohjoisvaltalaisten suhteen ilmautuvat samalla tavalla. Etelä on muuttunut ainoastaan sen verran, kuin valloittajan ylivoima pakoitti sitä muuttumaan. Vanhassa valtakunnassansa ennakkoluulo on vielä yhtä katkera ja järjetön, kuin koskaan. Ehkä minun ei tulisi moittia teitä siitä, että lausutte kummastustanne, koska se ei ollut selvä asia edes minulle, maan-asukkaalle, ennenkuin olin huolellisesti tutkinut syyn ja vaikutuksen. Samalla kuin rehellisesti suren näitten miesten onnetonta mielettömyyttä ja toivon, ettei se ulottuisi edemmäksi, täytyy minun vielä pyytää teitä ajattelemaan, että se on vaan mitä aina täytyy odottaa semmoisissa oloissa, kuin äsken mennyt aika on nähnyt.

Jos teillä on jonkunlaista johtoa niitten henkilöin löytämiseen, jotka ovat syypäät tähän tekoon, taikka jos voin jollakin tavalla auttaa teitä pääsemään vastuksista, tehkäät hyvin ja muistakaat minua, sekä yksityisesti että virallisesti,

teidän käskettävänänne

_Thomas Denton'ina_.

Toiset molemmat olivat adresseeratut Metta'lle. Ensimäinen oli erään Pohjoisvaltalaisen vaimolta, joka oli asettunut läheiseen valtioon ja jonka Metta muutamia kuukausia takaperin oli kohdannut yhteisen ystävän tykönä. Se oli varustettu mustilla reunoilla ja kertoi surullisen jutun: --

_Rakas Mrs. Servosse_, -- Minun on jo monta päivää tehnyt mieli kirjoittaa teille, mutta minä olen ollut niin suruissani, etten ole voinut sitä tehdä. Te olette arvattavasti sanomalehdissä nähnyt kertomuksen mieheni kuolemasta. Niinkuin tiedätte, oli piirikunnan komentava kenraali nimittänyt hänet muutamia kuukausia takaperin tämän maakunnan sheriffiksi. Asia synnytti paljon nurjaa mieltä, ja minä pyysin, ettei hän vastaan-ottaisi tätä virkaa. Minua jollakin tapaa aavisti, että paha siitä tulisi; mutta hän nauroi pelkoani ja sanoi, että hän vaan teki velvollisuutensa ja ettei siinä ollut mitään syytä suurempaan vihaan häntä vastaan. Minä todella luulen hänen ajatelleen, että, kun kansa huomaisi, että hänen ainoa tarkoituksensa oli virkansa rehellinen toimittaminen, se kunnioittaisi hänen syitänsä ja osottaisi enemmän ystävyyttä häntä kohtaan, kuin viimeisinä muutamina kuukausina. Hän ei ollenkaan saattanut uskoa, että viha Pohjoisvaltojen miehiä vastaan oli muuta, kuin ohitse menevä mielten kiihtymys.

Sen jälkeen kuin hän astui virkaansa, kohtasi häntä monta uhkausta, ja minä pyysin häntä olemaan varovainen. Mutta hän ei tietänyt, mitä pelko oli, vaan ratsasti ympäri maakuntaa kaikin ajoin velvollisuuttansa toimittamassa ja kuitenkin tullen kotiin joka ilta, milloin se oli mahdollista, koska hän tiesi levottomuuteni. Tästä päivästä viikko häntä pidätettiin oikeustossa niin myöhäiseen, kuin mahdollista. Niinkuin tiedätte, asumme noin viiden penikulman päässä maakunnan hallituskaupungista. Kun ilta lähestyi, kävin hyvin levottomaksi hänen puolestaan. Minusta tuntui, niinkuin olisin tietänyt, että joku vaara uhkasi häntä. Lopullisesti tuskastuin niin, että käskin satuloita tammani ja ratsastin häntä vastaan, niinkuin usein olin tehnyt. Tie menee melkein suoraan länteen päin. Se polveilee ulkonevan metsän alitse ja ainoastaan sieltä täältä lähtee siitä joku uudis-asunnon tie jonkun naapurin kartanoon.

Päivä oli melkein laskemallansa, kun lähdin. Soisin Jumalan kautta, että olisin lähtenyt varemmin! Ehkä olisin voinut pelastaa hänet silloin. Olin ratsastanut noin penikulman matkaa, kun, yleten pientä kukkulaa myöten, näin hänen tulevan vietosta alaspäin toiselta puolelta ja pysähdyin jokiputaan luo mäen juurelle häntä odottamaan. Minut nähdessään hän heilutti hattuansa ja pani hevosensa ravakkaasti laukkaamaan. Olisin tahtonut lyödä tammaa vitsalla ja täyttä nelistä ratsastaa hänen luoksensa; mutta minä pelkäsin, että hän huomaisi levottomuuteni ja pitäisi sitä lapsellisena: niin muodoin istuin ja odotin häntä. Hän oli päässyt puolitiehen, kun yht'äkkiä pieni savupilvi nousi tienvierestä. Minä en edes odottanut paukausta, vaan tuskasta huutaen löin hevostani ja syöksin eteenpäin, kuin tuuli. Minä näin hänen kaatuvan hevosensa selästä, joka hurjana riensi ohitseni. Silloin näin kolme konnaa hiipivän tiheästä lehdosta, jossa olivat olleet piilossa; ja sitten sain murhatun miesraukkani syliini, kuulin hänen viimeisen kuolonhuokauksensa ja tunsin hänen lämpimän sydänverensä vuotavan käsieni yli, kun painoin häntä rintaani vastaan. Minä en tietänyt mitään enempää, ennenkuin olin kotona miesvainajani kanssa. Oi, rakas ystäväni, minä en voi kuvailla teille suruani! Se on niin kauheata! Jos hän olisi kuollut sodassa, olisin voinut kestää sitä; myöskin tapaturmaa tai pikaista tautia, niin minusta tuntuu, olisin voinut kärsiä; mutta tämä hirveä, syytön murha täyttää minut vimmalla ja vihalla yhtä paljon kuin surullakin. Miksi me koskaan tulimme tähän kirottuun maahan! Ja oi, ystäväni, älkäät halveksiko varoitustani! Älkäät herjetkö rukoilemasta, ennenkuin puolisonne kuulee rukouksenne. Älkäät panko itseänne alttiiksi sille kohtalolle, joka on kohdannut minua. Toivottomassa surussa teidän

_Alice E. Coleman_.

Toinen kirje oli kirjoitettu sievällä naisen käsi-alalla tuommoiselle karkealle, ruskealle paperille, joka on tunnettu "konfedereeratun paperin" nimellä ja joka piirityksen aikana oli ainoa saatava paperi-laji. Joku sivistynyt nainen oli ilmeisesti kirjoittanut sen. Se ei ollut allekirjoitettu milläkään nimellä, vaan ainoastaan sanoilla "Teidän todellinen ystävänne", ja siinä oli Verdenton'in postimerkki: --

_Rakas Mrs. Servosse_, -- Vaikka te ette tiedä, kuka minä olen, olen nähnyt teidät ja olen varma, ettette ainoastaan ole lady, vaan myöskin järkevä, tosisydäminen nainen. Vaikka olen teille vieras, en soisi, että joudutte suruihin tai huoliin, jos minun on mahdollinen sitä estää. Suvaitkaat siis, rakas madam, kuunnella vilpittömän ystävän neuvoa ja tehkäät kaikki, mitä voimassanne on, saattaaksenne puolisoanne jättämään tätä maan osaa. Minä olen varma, ettei hän ole mikään paha mies, sillä muutoin te ette rakastaisi häntä niin suuresti. Mutta teidän tulee tietää, että hänen ajatuksensa ovat kovin vastenmieliset meille Etelän kansalle; ja jos hän jää tänne ja yhä lausuu niitä, niinkuin hän tähän asti on tehnyt, tunnen, että siitä syntyy onnettomuutta. Te tiedätte, etteivät meidän eteläiset gentlemanit voi sietää mitään muistutuksia heidän käytöksestään tai syistään; ja ne toiveet ja pyrinnöt, jotka kokoontuivat Konfederationin ympäri, ovat vaan käyneet yhä kalliimmiksi heille 'kadotetun asiamme' tähden. Minä tiedän, mistä kirjoitan". (Seuraavaa lausetta oli alotettu sanoilla "Minun puolisoni", joita oli tarkkaan raapittu pois, että niitä vaan vaivalla sai luetuksi.) "Useammat gentlemanit puhuivat vielä eilis-iltana minun kuulteni tästä asiasta, ja minä vapisen ajatellessani, mitä ehkä tapahtuu, jollette pidä väliä varoituksellani.

Oi rakas lady! sallikaat minun rukoilla teitä kristittynä naisena pyytämään puolisoanne lähtemään pois. Te ette tiedä, mitä suruja säästätte, ei ainoastaan itseltänne, vaan myöskin muilta, jotka surisivat melkein yhtä syvästi, kuin te, ja ehkä haikeammin. Sota on ohitse; ja voi! jos olette surreet sen hävityksiä yhtä paljon, kuin minä, olette taipusa tekemään ja kärsimään mitä hyvänsä, kun vaan vältetään enempää verenvuodatusta, väkivaltaa, pahaa ja surua. Jumala teitä johdattakoon!

Minä voin vaan kirjoittaa itseni

_Teidän todelliseksi ystäväksenne_.

Metta vei nämät kirjeet Hullulle ja pani ne hiljaa hänen eteensä. Metta'n kasvot näyttivät harmailta ja vaaleilta, ja suuren pelon varjo kuvasteli hänen silmissään, kun hän teki sen. Hänen puolisonsa luki ne huolellisesti, laski ne pöydälle ja katsoi ylös hänen kasvoihinsa ja sanoi: --

"No siis?"

"Minusta tuntui, kuin minun olisi tullut näyttää ne sinulle, kallis puolisoni", hän lausui värisevin huulin; ja silloin hänen pidätetyt kyynelensä tulvailivat turvonneitten silmänluomien yli ja hän kätki kasvonsa miehensä rintaa vastaan ja, suljettuna hänen syliinsä, itki kauan ja vavahdellen. Kun hänen surunsa oli vähän asettunut, sanoi hänen miehensä: --

"Mitä tahdot, että minä teen, Metta?"

"Mitä hyvänsä vaan sinä katsot velvollisuudeksesi, kallis puolisoni", vastasi Metta ja vaimon rakkauden päivänpaiste loisti kuuron viimeisten pisarien takaa.

Mies suuteli hänen otsaansa ja huuliansa, suuteli pois nuot suolaiset kyynelet hänen silmistänsä.

"Me jäämme tänne", lausui Hullu.

Muutto heidän uudesta kodistaan ei enää koskaan tullut puheeksi heidän välillään.

XIX LUKU.

Kansalais-alkuja.

"Mitä te -- Liitosta arvelette, 'översti'?" kysyi tukeva älykäs musta mies, kun hän Comfort Servosse'n johdolla leikkeli viiniköynnöksiä, joita oli sirotettu jos johonkin tavattomaan paikkaan yhtä paljon kuin Warrington'in viinitarhan vakaviin ja säännöllisiin riveihin. Oli kirkas talvipäivä; ja vikautunut soturi kokoili voimaa ja virkeyttä tietämättöminä lääkkeinä nauttien lempeätä päivänpaistetta balsami-tuulta ja sitä keveätä työtä, johon puitten ja viiniköynnösten hoito kehoitti. Hän seisoi nyt tarkasti katsellen jotakin kauan laiminlyötyä "Diana"-pensasta, jonka kimppuun hän aikoi käydä, puutarhapuukko kädessään ja sakset pistäytyen esiin päällyshousujen sivuplakkarista. Lähimmäisen viiniköynnöksen luona askaroitsi hänen kanssapuhujansa, joka katsahti viekkaasti hänen puoleensa tätä kysymystä tehdessään.

"'Liitosta', Andy?" sanoi Servosse, iloisella hymyllä katsoen työkumppaniinsa sillä välin, kuin hän peukalollansa koetteli puukkonsa terää. "Mitä liittoa tarkoitatte?"

"Unionistein Liittoa tietysti. En tietänyt, että muita löytyikään. Löytyykö?" kysyi Andy, kun hän oli sitonut sen viiniköynnöksen, jonka ääressä hän oli puuhannut, ja meni seuraavan luo.

"Löytyy kyllä! Löytyy monenlaisia liittoja. Mutta miksi kysytte Unionistein Liitosta? Kuinka jouduitte siitä kuulemaan?"

"No, melkeinpä samalla tavalla, kuin te itse, arvaan minä", vastasi Andy, iloisesti irvistellen.

"Melkeinpä samoin kuin minä?" sanoi Servosse. "Mitä tarkoitatte?"

"No, luulenpa teidän kuuluvan siihen", arveli Andy. "Sanovathan, että jokainen Unionin soturi kuuluu siihen. Paitsi sitä koputtelin muutamia päiviä takaperin höyläpenkkiäni, kun siivositte tuota 'Visteriaa' akkunan edessä, ja näin teidän äkkiä katsahtavan ylös ja hymyilevän itseksenne, ikäänkuin olisitte luulleet kuulleenne vanhasta ystävästä ja heränneet havaitaksenne, että olitte nähnyt unta".

"Niinpä teinkin, Andy", vastasi Kaukasialainen. "Sodan aikana kuulin joskus eräästä yhdistyksestä, joka tunnettiin Unionistein Liiton nimellä. Mieleeni johtuu, että kuulin ensimäisen kerran siitä Itä-Tennessee'n vuoristossa ja että nuot reippaat Unionistit siellä olivat noihin koviin aikoihin perustaneet sen itsesuojelemista ja keskinäistä tukea varten. Oli kuinka hyvänsä, ensi kerran jouduin tuntemaan sen vaikutusta syksyllä 1864. Se oli meille kaikkein synkein aika koko sodan kuluessa. Taisteloa oli kestänyt niin kauan, että kaikki olivat perin uupuneet. Se puolue Pohjassa, joka vastusti sotaa" --

"Eikös heitä kutsuttu Vaskipäiksi?"[33] keskeytti Andy.

"Kyllä, me sanoimme heitä Vaskipäiksi", vastasi Hullu. "Nämät miehet näyttivät ajattelevan, että oli sopiva aika päättää sota, koska muka molemmat puolueet olivat väsyneet siihen, ja tahtoivat ennen päättää sen millä ehdoilla hyvänsä, kuin epätietoisesti jatkaa sitä. He ponnistivat siis kovasti voimiansa saadaksensa semmoista presidenttiä valituksi, joka väistyisi kapinan edestä ja antaisi kapinoitsioille mahdollisuutta panna toimeen luopumisensa. Tähän aikaan karkasin yhdestä Konfedereerattujen vankihuoneesta ja saavuin vähän ajan perästä Philadelphiaan. Sillä aikaa kuin siellä odotin käskyjä, kysyi joku ystävä minulta eräänä iltana, enkö tahtoisi yhtyä Unionistein Liittoon. Kysyttyäni, mimmoinen liitto se oli, sain tietää, että sen jäseninä olivat semmoiset miehet, jotka olivat päättäneet, etteivät koskaan missäkään vaarassa jättäisi Unionia, vaan omaisuudellansa ja hengellänsä kannattaisivat ja puollustaisivat sitä, jos tarvittaisiin. Se oli salainen yhdistys; ja sanottiin, että sen päätarkoitus oli saattaa kaupunkien tai ympäristöjen uskollista kansaa kykeneväksi kokoontumaan lyhyimmässä mahdollisessa ajassa, vastustaa päällekarkausta, kukistaa kapinaa taikka tukea lakia -- suojella itseänsä ja perheitänsä taikka auttaa hallitusta, jos se joutui pulaan".

"Tuottiko se mitään hyvää?" kysyi Andy.

"No niin", vastasi hänen työn-antajansa miettiväisesti, "minä en tiedä. Soturi, joka suurimman osan sodasta palveli eturinnassa, oli sangen vähän tilaisuudessa saada tietää, mitä hänen takanansa tapahtui. Minä olen kuullut, että kun Lee kulki vuorten yli Maryland'iin ja Pennsylvaniaan ja uhkasi Philadelphiaa ja Baltimore'a, Philadelphian kellot soittivat Liiton signaalin ja silmänräpäyksessä tuhansia riensi heidän kokouspaikkoihinsa, ja että tuskin tunnin kuluttua rykmentti toisensa perästä lujia miehiä oli järjestetty ja varustettu aseilla ja vaatteilla. Minä en tiedä mitään siitä".

"Tahdotteko, että leikkaan tämän 'Concordian' niin, että siihen jääpi vaan kaksi silmää, kuten muihinkin, översti? Se on kasvanut kummallisen vahvasti, ja minusta on sula vahinko leikata sitä niin tarkkaan", arveli palkkamies, kohottaissaan työn-antajansa katsottavaksi yhtä menneenvuotista hyötykasvuista köynnöstä, joka oli kulkenut pitkin maata siksi, kuin se anasti itselleen heikonlaisen naapurin tuen ja kiipesi sitä myöten, lujilla sepeillänsä tukehuttaen oikeata omistajaa.

"Tahdon", vastasi Servosse epäilevästi, "leikatkaat vaan. Kyllä on sääli, niinkuin sanotte, hävittää tämä uhkea kasvi; mutta kun viiniköynnökset jonkun aikaa ovat rehennelleet mieltänsä myöten, on ainoa keino saattaa ne takaisin kohtuulliselle, edulliselle kannalle se, että säälimättä niitä leikataan. Leikatkaat siis, että jää kaksi silmää, jos ne ovat niin paksut kuin kalvoimenne, Andy. Se on entisyyden hävittäminen, mutta tulevaisuuden pelastaminen. Ja minun ajatukseni on se, että tämä asia pitää paikkansa myöskin kansojen ja kansakuntien suhteen, Andy. Kun esimerkiksi yksi osa maasta kapinoitsee ja rehentelee jonkun aikaa mieltänsä myöten, on tuo liika hyöty, tuo uhkea kasvu armotta pois leikattava. Heitä täytyy masentaa ja karsia ja siivota, siksi kuin he tyytyvät kantamaan 'vanhurskauden rauhallisia hedelmiä' eivätkä enää kiipee kaikkialle, 'rasittaen maata' hyödyttömällä runsaudellansa".

"Te sanoitte äsken, mitä tuo Liitto oli tehnyt", lausui Andy pitemmän äänettömyyden perästä, jossa molemmat olivat leikelleet erityisiä viiniköynnöksiänsä.

"Niin", arveli Servosse. "Minä olen myöskin kuullut, että tuo yhdistys oli erittäin hyödyllinen jonkunlaisena varajoukkona armeijan takana, kukistaen semmoisia hirveitä melskeitä, kuin ne, joita vihollisen lähettiläät yhteydessä Pohjan Vaskipäitten kanssa panivat toimeen New-York'issa noina sodan pimeinä päivinä".

"Oliko heitä paljon -- liittolaisia tarkoitan?" kysyi Andy.

"Olen kuullut", Servosse vastasi, "että se sodan myöhempinä vuosina oli levinnyt hyvin laajalle Pohjassa, ja että varsin suuri osa Unionin miehistä noissa valtioissa oli sen jäseninä".

"Kuuluivatko kaikki Yankee-soturit siihen?" kysyi kuuntelia.

"En todellakaan tiedä", sanoi Servosse. "En luule, että olen koskaan kuullut enemmän kuin kymmenen tai parin kymmenen puhuvan siitä armeijassa. Arvatakseni useimmat veteraanit, jotka vuonna 1864 pääsöluvalla lähtivät kotiin, lienevät kotona ollessaan yhtyneet siihen, ja uusi nostoväki ehkä myöskin kuului siihen. Tietysti me emme tarvinneet mitään semmoista yhdistystä armeijassa".

"No, onko siinä mitään pahaa, översti? Onko mitään syytä, miks'ei jokainen voisi ruveta siihen?" kysyi Andy totisesti.

"Ei vähintäkään, sen verran kuin minä ymmärrän", vastasi Servosse. "Minä en tosiaan tiedä, miks'ei se olisi semmoinen asia, jota mustankin kansan varsin hyvin sopii tehdä. Se totuttaisi heitä järjestykseen ja yhteiseen työhön, ja he joutuisivat sen kautta oppimaan jotakin noista yleisistä velvollisuuksista, joita epäilemättä sangen pian toimitetaan heille. Paitsi sitä ei ole ensinkään varma, etteivät he vielä tarvitse sitä jonakin itsesuojeluksen keinona. En ollut ennen ajatellut sitä, mutta minä luulen, että se kukaties on hyvä asia".

"Semmoinen on minunkin ajatukseni, Master Översti. Me olemme saaneet vähäisen liiton tänne Verdenton'iin mustan kansan kouluhuoneesen, ja me olisimme kovasti ylpeät, jos suostuisitte jonakin tiistai-iltana tulemaan sinne. Sitä me olisimme!" arveli Andy.

"Kuinka! teillä on siellä yksi osasto Unionistein Liitosta?"

"On: se on juuri semmoinen, kuin se, josta nyt olette kertonut".

"Kuinka te sen saitte toimeen?"

"No, sitä en oikein tarkoin tiedä. Muutamat mustat miehet kuuluvat siihen, jotka olivat sotureina Unionin armeijassa, ja minä luulen, että he ehkä ottivat sen muassaan, kun tulivat tänne. Senpä tähden kysyinkin teiltä niin tarkoin siitä".

"Kutka kuuluvat siihen? Ovatko kaikki sen jäsenet mustia miehiä?"

"No, suurin osa heistä on mustia tietysti; mutta on siinä kuitenkin varsin sievä joukko valkoisia. Siinä on kaikki Ufford'in pojat; ne olivat Unionisteja ja olivat piilossa koko ajan; ja he sanovat, että heillä oli jotakin aivan samantapaista yhdistystä metsissä ja pitkin rajoja -- jota he sanovat 'Punanauhoiksi' tai joksikin semmoiseksi. Sitten siellä on Mr. Murry; hän oli koko ajan kaikkein hurjin Unionisti, mikä koskaan löytyi. Minä olen kuullut hänen julkisesti kiroovan Konfederationia juuri kun sotamiehet marssivat pitkin katua hänen ovensa ohitse. Häneen sopii luottaa, sopii kyllä. Hän sanoo, että hänen tekee hyvää kuulla meidän laulavan 'Kokoontukaat lippumme ympäri' ja 'Vapauden sotahuutoa' ja muita semmoisia lauluja, sillä hän sanoo, että se on _hänen_ lippunsa ja että häntä vaan kummastuttaa, miks'ei jokainen kokoonnu sen ympäri. Luullakseni siinä on kaikkiansa noin kymmenkunta valkoisia. Onpa muutamia semmoisiakin, joita ette luulisikaan tapaavanne siellä. Te tekisitte meille suuren kunnian, jos tulisitte sinne, Master Översti".

"Kuka teidän esimiehenne on, Andy?"

"Välisti yksi, välisti toinen sen mukaan kuin joku on kylläksi oppinut, että hän pystyy johtamaan", vastasi Andy, pianpa ylpeillen uudesta lelustaan.