Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

HULLUN YRITYS

Amerikalainen historiallinen romani

Kirj.

ALBION W. TOURGÉE

Englannin kielestä [A Fool's Errand] suomentanut Waldemar Churberg.

W. Churberg'in Romani-kirjasto. Suomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta. Kolmas vuosikerta.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. 1883.

SISÄLLYS:

Kunnioitetuille romani-kirjaston lukioille. Kirje kustantajille.

I. Hulluuden genesis. II. Le premier accès. III. Suru tulee tiedon muassa. IV. Ojasta allikkoon. V. Kysytään neuvoa orakelilta. VI. Kaikki kadotettu, paitsi kunnia. VII. Vanha "Unionisti". VIII. "Heidän ulos- ja sisäänkäymisensä". IX. Uusi valtakunta. X. Heikot astiat. XI. Kissa vieraassa ylisessä. XII. Pakoitettu suorasta päästään puhumaan. XIII. Sukkela temppu. XIV. Ilkeä murha. XV. "Kuka naapurini on?" XVI. Vieraanvaraisuuden terä tylstytetty. XVII. Toinen penikulman patsas. XVIII. Onnentoivotuksia ja osan-oton lausumisia. XIX. Kansalais-alkuja. XX. Ajattomaan aikaan. XXI. Kuinka viisaat miehet rakensivat. XXII. Kukon kiekunta. XXIII. Arpa on heitetty. XXIV. "Viisaus itkee kaduilla". XXV. Nurisian varomiset. XXVI. Balak ja Bileam. XXVII. Uusi laitos. XXVIII. Kimppu kuivia risuja. XXIX. Pääkirjan yhteen laskeminen. XXX. Kevään umpuja ja auringonpaistetta. XXXI. Kolmasti kerrottu kertomus. XXXII. Viisauden hulluus. XXXIII. Sydämen yltäkylläisyydestä. XXXIV. "Jos rakastat minua, rakasta koiraani". XXXV. Viisauden sato. XXXVI. Eräs herääminen. XXXVII. Kilparatsastus ajan kanssa. XXXVIII. "Reb'ien" ajatus siitä. XXXIX. "Ja koko mailma oli mullin mallin". XL. "Valkeus paistaa pimeydessä". XLI. Pro bono publico. XLII. "Rauha Warsovassa". XLIII. Ystävällinen välitys. XLIV. Ehdoton antauminen. XLV. Ylpeys ylpeyden voittajana. XLVI. Viisaus ja hulluus yhtyvät toisiinsa. XLVII. Kotona viimein. XLVIII. Hautakivi. Viiteselitykset.

KUNNIOITETULLE ROMANI-KIRJASTON LUKIALLE.

Koska tämä Romani-kirjaston vuosikerta on viimeinen, joka minun toimestani ilmestyy, lienee soveliasta, että julkisesti lausun kiitollisuuteni etupäässä muutamille henkilöille, jotka ovat seisoneet tätä yritystä likellä ja sitä tavalla taikka toisella edistäneet.

Kun Uusi Romani-jakso, jonka jatkona tämä Romani-kirjasto on, vuonna 1874 ilmoitettiin tilattavaksi, sanottiin tilaus-ilmoituksessa, että osallisina yrityksessä, paitsi allekirjoittanut, olivat herrat _Yrjö Koskinen, B.F. Godenhjelm_ ja _F.W. Rothsten_. Mainitut miehet, joita saanee pitää asian alkuun-panioinakin, valitsivat minut toimittajaksi ja luovuttivat muutamien vuosien kuluttua yrityksen kokonaan minulle. Täten lausun nyt heille suuren kiitollisuuteni, ei ainoastaan siitä luottamuksesta, jota he osottivat minulle, kun antoivat minulle toimittajan viran, vaan myöskin siitä suosiosta, jonka he yhä ovat tälle yritykselle näyttäneet.

Ennen muita on kuitenkin herra _F.W. Rothsten_ ottanut osaa tähän toimeen ja sitä monella tavalla hyödyttänyt. Hänen suuri Suomenkielen taitonsa on ollut näille romani-kokoelmille kokonaan altisna. Kaikki ne niissä julkaistut kirjat, jotka minun kääntäminäni ilmestyivät, muodostuivat hänen kauttansa semmoisiksi, että sopi ne yleisön luettavaksi tarjota. Minä luin nimittäin käsikirjoitukset hänen kuullaksensa, jolloin hän esitteli tarpeelliset muutokset, joitten kautta virheelliset ja kankeat paikat taivutettiin oikeammiksi ja sujuvammiksi. "Hullun Yritys" on ainoa käännös, jonka kanssa ei tällä tapaa menetelty. Siinä korjaaminen tapahtui vasta korrektuuri-arkeissa. Mutta vähäinen ei hänen apunsa tässäkään teoksessa ole ollut, sillä melkein kaikista vaikeammista kohdista olin tilaisuudessa edeltäpäin hänen kanssansa neuvotella, ja korjaukset korrektuuri-arkeissa ovat olleet perin suuret. Ilman herra Rothsten'in apua koko yritys olisi ollut miltei mahdoton, sillä minun Suomenkielen taitoni on niin puutteellinen, etten olisi koskaan mitään käännöstä julkaissut, jota hän ei olisi ensiksi läpikäynyt. Olkoon minun siis tässä sallittu julkisesti lausua hänelle syvät kiitokseni siitä ystävällisyydestä, jolla hän on tätä yritystä kohdellut ja kaikesta siitä avusta, jonka hän on niin runsaassa määrässä sille antanut.

Varsinaisessa kiitollisuuden velassa katson itseni myöskin olevan kaikille niille kirjailioille, jotka ovat kunnioittaneet näitä romani-kokoelmia antamalla käännöksiänsä niissä julkaistavaksi ja sillä tapaa nimellänsä tuottaneet niille arvoa ja eri kirjoitustavallansa tehneet niitten kielen monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi.

Ilman suuren yleisön kannatusta ei kuitenkaan tätä yritystä olisi voitu saada aikaan eikä ainakaan jatketuksi. Eri vuosikertoja itselleen tilaamalla sekä muilta tilauksia hankkimalla ovat useat kansalaiset tehokkaasti vaikuttaneet yrityksen mahdollisuuteen. Heille kaikille lausun täten sulimmat kiitokseni. Erittäin tahtoisin mainita kolme henkilöä, jotka enemmin tai kauemmin, kuin muut, ovat tällä tapaa näitä romani-kirjastoja pontevasti edistäneet, nimittäin: herrat _S. Hirvonen_ Joensuussa, _H. Åström_ Oulussa ja _J. Enlund_ Helsingissä.

Se tapa, jolla sanomalehdet yleensä ja etenkin _Morgonbladet, Uusi Suometar, Valvoja_ ja _Helsingfors Dagblad_ ovat näitä romani-kokoelmia ilmoittaneet taikka niitten eri kirjoja arvostelleet, on tietysti sekin tuntuvasti vaikuttanut yrityksen menestykseen. Olkoon minun tässä suotu niille ilmoittaa hartaimmat kiitokseni.

Helsingissä, Marraskuun 15 p. 1883.

_Waldemar Churberg_.

Kirje kustantajille.

_Gentlemanit_. -- Teidän pyyntönne, että minä kirjoittaisin alkulauseen siihen kirjaan, jonka olette painattaneet, näyttää minusta erittäin oudolta. Se on niinkuin mies, joka esittelee itseänsä -- aina kömpelöinen ja tavallisesti joutava toimi. Mikähän hyöty lienee "nyt seuraavan epoksen esipuheesta", jollei se ole jonkunlainen kauppa-ilmoitus? ja siinä tapauksessa teidän tulee se kirjoittaa. Kuka ikänänsä sen tekee, hänen pitäisi olla:

"Kylläksi viisas hullua _näyttelemään_; Ja oivasti tuot' osatakseen laillaan nerokas myös".

Mutta tuota hullun lajia minä en ole. Kaikenlaisen semmoisen työn minä jätän teille ja täten oikeutan ja valtuutan teitä sanomaan, mitä tahdotte siitä, mitä olen kirjoittanut, ainoastaan pyytäen teitä pitämään muistossa yhtä selvää eroitusta. Löytyy kahta lajia hulluja. Todellinen hullu on kaikkein rehellisin kuolevaisista: hovinarri ja hänen heimolaisensa -- lapsitteleva, leikkiä laskeva pilkkakirves -- vaan matkivat sukunsa hyviä avuja ja varastavat sukunsa nimen alhaisia tarkoituksia varten.

Oikean hullun elämä on täynnä uskon runollisuutta. Hän ehkä tavottaa virvatulta, ja viisas häntä nauraa, mutta hänestä tämä virvatuli on todellinen toivon tähti. Hän eriää lähimmäisistään etupäässä siinä, että hän näkee taikka uskoo, mitä he eivät näe eikä usko, ja sen vuoksi yrittää semmoista, johon he eivät koskaan rupea. Jos hän menestyy toimessaan, mailma lakkaa nauramasta ja nimittää häntä neroksi; jos hänen työnsä raukee tyhjäksi, se vaan nauraa sitä enemmän ja ivaten sanoo hänen ponnistuksiaan _Hullun Yritykseksi_.

Sillä tapaa sama henkilö usein on sekä hullu että nero -- hullu koko elinaikansa ja nero kuolemansa jälkeen, taikka hullu yhden vuosisadan mielestä ja nero seuraavan, taikka hullu kotona ja ihme-olento muualla, Watt oli hullu, kun hän istui teekattilaa katsellen, mutta nero, kun hän oli vanginnut pikku peijakkaan, joka sysäsi pois kannen. Tuo hyvä Genualainen, joka tempasi puolen maailmaa pimeydestä, oli hullu sen vuosisadan mielestä, joka etsi Nuoruuden lähdettä; ja kuitenkin jokainen seuraava vuosisata vaan lisäämällä lisää hänen ylistystään. Nämät ovat ainoastaan esimerkkejä. Runoilia on sovittanut tunnustetun peri-aatteen näihin säkeisin:

"Nero suur' ja hulluus naapurit on keskenään, Ohkaiset seinät vaan Sulkee ne toisistaan".

Mutta ainoastaan yksinkertaisessa, täydellisesti luottavassa _uskossa_ tämä neron ja hulluuden heimolaisuus on. Moni saattaa olla kenenkään kieltämättä hullu ilman mitään mahdollisuutta päästä tietäjien luokkaan. Niin on todella monen heidän laitansa. Yksistään menestyksen kautta hulluuden herkkäluuloisuus muuttuu tunnustetuksi profeetalliseksi ennustukseksi.

Noa oli yksi varhaisimpia hulluja, joita jälestäpäin tunnustettiin järkeviksi. Hänen aikansa viisaat miehet istuivat hänen ympärillään kyynärätavara-arkuilla ja vuolivat[1] ja viheltelivät ja silmäilivät tuota kummallista haahta, jonka rakentamisessa hän askarrutti poikiansa ja vävyjänsä, kunnes taika oli yhtä vanha, kuin fregattimme "Constitution",[2] ennenkuin hän oli valmis liittämään päällimmäistä kantta. Jollei sade lopuksi olisi tullut, he eivät koskaan olisi herjenneet hänen hulluuttansa hihittämästä. Vedenpaisumus pelasti hänen maineensa ja teki arkista _succès'n_. Mutta se ei aina tapahdu, että hullun tarjona on taivaallinen ääni, joka neuvoo häntä, taikka tulva, joka häntä auttaa.

Tämä vähäinen kertomus esittelee yhtä hulluuden tyhjäksi raukeamisista. Sankari ei voi omakseen väittää minkäänlaista suuruutta. Yksi uskova Noa siinä on, hyvin rakennettu arkki ja todellinen vedenpaisumus. Mutta vedet voittivat ja Hullu hukkui ja moni heimolainen hänen kanssaan. Viisaat miehet katselivat tuota ja nauroivat.

Ainoa ansio, jota tämä kertomus soisi itselleen myönnettävän, on kuvausten tarkka todenperäisyys. Ne ovat kaikki tosi-elämästä otetut. Ja myöskin tässä, jota hän kehuu hyväksi avuksi, ehkä tavattaneen suurin hulluus, minkä milloinkaan toimitti

Syyskuulla 1879.

Yksi Hulluista.[3]

I LUKU. Hulluuden genesis.[4]

Hullun sukunimi oli Servosse; hänen ristimänimensä Comfort. Hänen isänsä juonti sukunsa yhdestä noista gallialaisista perheistä, jotka jättivät _la belle France'n_[5] ylellisyyden, lähteäkseen semmoiseen Arkadiaan, joka näinä myöhempinä aikoina on ruvennut merkitsemään samaa, kuin kylmyys, jollei suorastaan hedelmättömyyttä. Luultavaa on, että hänen esi-isänsä, ennenkuin he ottivat vaihtaakseen Normandian rannan tai Bordeaux'n tasangot Kanadan talvien iloihin, kuuluivat johonkin jaloon perheesen, joka oli saanut kirkkaan ja sinisen verensä jonkun martellisen kanta-isän suonista.

Ei liene muuta kuin soveliasta otaksua, että tämä muutto toisen taivaan alle tapahtui pikemmin urhoollisen ja hyvän kuningas Louis'n kunniaksi ja pyhän katolisen uskon levittämiseksi uuteen maailmaan, kuin sen naapurikunnan rauhan ja levollisuuden vuoksi, jonka kehässä esi-isä asui. Olkoon kuinka hyvänsä, eräs myöhempi esi-isä oli niitten joukossa, jotka tuolla samalla haavaa rohkealla ja leppeällä tavalla, joka teki sen ajan _voyageur'it_[6] niin soveliaiksi voittamaan ja säilyttämään viattomien ruskonahkojen ystävyyttä, tunkivat länteen päin pitkin "Suurten järvien" rantoja, siksi kuin he tulivat Straits'ille,[7] jossa oli niin monta kauppapaikan etua yhdistettynä, että Detroit'n kaupunki siellä sai sijansa ja nimensä.

Uusi hallitus, aika ja lähiseutujen englantilaistuminen olivat alkuperäisen Servosse'n jälkeläisiltä vieneet jokaisen jäljen heidän gallialaisesta sukuperästään, paitsi nimen; ja sitä mainitaan tässä ainoastaan jonkun ahkeran, perittyjä omituisuuksia uskovan, sielun-ilmeiden tutkijan vuoksi, joka ehkä arvelee, että semmoinen esi-isä, joka saatti vapaaehtoisesti vaihtaa Burgundin lakeat Abrahamin Kunnaisin, vaikkapa vielä viehättävämpi nimi annettaisiin niille, oli aivan omainen jättämään jälkeläisillensä senlaisen _accès de la folie'n_,[8] kuin meidän erityisessä Hullussamme ilmestyi.

Hänen äitinsä suvussa ei suinkaan ollut mitään tällaista mielenvikaa; he tiesivät, millä puolella voi oli heidän voileivällänsä. Puhtainta puritanilaista kantaa ollen, äidin suku oli asettunut vähäiselle, mäen rinteellä sijaitsevalle maatilukselle, joka oli lohkaistu Hop Brook'in lahjoitusmaasta Berkshire'ssa ja joka jylseydessään ja luoksepääsemättömyydessään näytti melkein yhtä horjuvalta, kuin se haarapääskysen pesä, joka jonkunlaisella salamyhkäisellä tavalla pysyi kiinni siinä jyrkässä seinässä, johon se oli rakettu vanhan, kaltavalla päätykatolla varustetun ladon räystään alle. Kuitenkin oli tämä vähäinen mäkirinteen koti, samoin kuin pesäkin, pystynyt synnyttämään monta ravakkaa poikuetta, jotka olivat lentäneet pois yhä väistyvään Länteen melkein ennenkuin olivat tulleet täysikasvuisiksi nuorukaisiksi ja tytöiksi. Urhea-sydämisiä, lujajäsenisiä ja selväpäisiä eli, niinkuin heitä nyt sanottaisiin, _tasapäisiä_, olivat nämät Berkshire'n mäkien lapset. Ei löytynyt mitään mielen-sairauden merkkiä yhdessäkään heistä. Ennen kaikkea oli tämmöisestä syytöksestä vapaa keltatukkainen, ruskea-silmäinen Eliza Hall, nuorin yhdeksästä, joka nokkaviisaasti ylöspäin pyrkivine nenineen ja muutamia kesamia pyöreissä poskissa, joitten ruusu-ihoa ne vaan saattivat paremmin näkyviin -- ystävien pyynnöistä, rakastajien rukouksista ja vanhempien kiellosta huolimatta -- kahdeksantoista-vuotisena pyrki pois Länteen, ruvetakseen Yankee-kouluttajattareksi[9] Michigan'iin.

Että nuori sahan-omistaja Michael Servosse -- joka oli rikas rajattomista mahdollisuuksista semmoiseen tulevaisuuteen, minkä luonto oli viitannut varttuvan valtakunnan uraksi; jossa oli rohkea sydän ja kukistumaton jäntevyys; jolle tuhannet tynnyrin-alat mitä parasta honkametsää maksoivat veroa ja jonka sievä kuunari-laivasto vuosi vuodelta kasvoi suuremmaksi -- että hän vangitsisi ja tekisi iki-toverikseen tämän kauniin linnun Uuden Englannin kotipesästä, oli niin soveliasta kuin kaikkein innokkain luonnollisen valikoimisen puollustaja saatti toivoa. He edustivat mitä parhaimmalla tavalla kaukaisia haaroja samansukuisista roduista, joita Uuden manteren raikas elämä oli terästyttänyt.

Ensimäinen hedelmä tästä liitosta oli Hullu, joka syntyi ensimäisenä päivänä Toukokuuta armon vuonna tuhat kahdeksansataa kolmekymmentä neljä juuri siinä paikassa, missä Irokesit yhtyivät neuvotteluun suuren päällikön Pontiac'in kanssa, jolloin he keksivät sen nerokkaan keinon päästäksensä linnaan, että heittivät pallia paratikentällä linnaväen huviksi. Vuoden naimisissa ollut vaimo, jota äitiyden vaarat lähestyivät, kun mies oli poissa järven luona kevään laivattamis-asioissa, alkoi huokailla kaukaista vuorista kotoansa ja nimitti sentähden sitä nuorta henkeä, joka tuotti hänelle lohdutusta hänen yksinäisyydessään, _Comfort'iksi_.[10]

Lapsukaisena, poikana ja nuorukaisena ollessaan sankarimme ei osottanut yhtäkään noista luonteen-ominaisuuksista, joista hän myöhemmin sai sen nimen, jolla hän on tunnettu näillä sivuilla. Hän kasvatettiin huolellisesti. Vaikka isä kuoli, kun poika vielä oli nuori, hän kuitenkin jätti sen verran omaisuutta, että äiti kykeni hankkimaan lapsillensa kaikki kasvatuksen edut, vieläpä jakamaan vähäisen jäännöksen heille, kun pääsivät täysi-ikäisiksi. Nuori Servosse siis söi, joi ja nukkui, luki, leikki ja otteli, niinkuin muutkin pojat. Samoin kuin muut, jotka tulevat yliopistoon ja joitten ruumiinrakennus on kylläksi vahva välttämään liiallisesta istumisesta ja paistinpannusta lähtevää hidasta ruoansulatusta, jätti hän sen neljän vuoden perästä ja sai diplomin, joka oli asianmukaisesti allekirjoitettu, sinetillä vahvistettu, niinkuin myöskin kauniisti painettu teko-pergamentille, täksi tarpeeksi yhtä hyvää, kuin oikea lammasnahka. Hän tutki lakia, niinkuin niin moni järkevä mies ennen häntä on tehnyt, ja sai, ensimäisten viiksiensä ilmestyessä, lainmukaisen luvan nimittää itseänsä "asianajajaksi ja neuvon-antajaksi laki-asioissa" sekä oikeuden harjottaa taitoansa kaikkien klienttien hyväksi, joita hänen onnistui houkutella johonkin Michigan'in valtion lakipaikkaan. Toimenpannen sitä _circumspice'ä_,[11] joka näkyi hänen valtakirjaansa liitetyssä sinetissä, hän sitten mietti jotakin paikkaa, jossa hänen sopisi virittää ansoja varomattomille, ja päätti asettua Peru'n kaupunkiin, pani ulos nimi-kilpensä, sai hyvää ja edullista työtä, nai kauniin Metta Ward'in, ja osotti seitsemännen kolmatta ikävuotensa kesänä sen mielensairauden ensimäisiä oireita, joka saatti hänet edempänä kerrottavaan epäviisauden toimeen.

II LUKU.

Le premier accès.[12]

Oli 23 p. Heinäkuuta hänen seitsemäntenä kolmatta vuotenansa. Hän oli useampia päiviä ollut kovin alakuloinen, heikkohermoinen ja äreä, synkät aavistukset vaivasivat häntä, hän ei saanut unta. Ja kun hän nukkui, hän vaikeroi niinkuin sielun tuskassa, puhuen unissaan tai heräten äkkiä ja huutaen, ikäänkuin hän olisi ollut jossakin vaarassa tai hädässä. Hänen yhteiskunnallinen tai asiamiehen asemansa ei antanut mitään aihetta tämmöiseen mielentilaan. Häntä pidettiin erittäin hyvänä siinä pienessä kunnassa, jossa hän asui; hän oli sen seura-elämän johtajia, ahkera jäsen siinä kirkkokunnassa, jossa häntä oli kasvatettu, ja tämän pyhäkoulun tarkastaja. Hänellä oli hyvä koti, jota ei mikään hypoteeki tai muu kiinnitys rasittanut; vaimo, jonka vireys ja toimi piti tätä kotia mitä sievimpänä melkein, siltä näytti, ilman minkäänlaista ponnistusta ja varmaankin ilman mitään palveliain kiusaamista; konttori aivan keskellä kaupunkia, jossa kaikkein vastahakoisimman tai huomaamattomimman etsijän välttämättömästi täytyi se löytää; ja ammatti, joka tuotti hänelle enemmän, kuin hänen oli minkäänlainen tarvis menettää.

Kaikista näistä ilahuttavista seikoista huolimatta oli hän jo melkoisen ajan ilmeisesti laiminlyönyt ammattiansa eikä näyttänyt paljon pitävän lukua niistä asioista, joitten olisi tullut aivan läheltä koskea häneen. Viimeisinä muutamina päivinä hän ei ollut näyttänyt huolivan mistäkään muusta, kuin erään tappelun päättymisestä, jota, niinkuin kerrottiin, oli taisteltu puolen tuhannen penikulman päässä ja josta ei hänellä eikä kenelläkään hänen klienteistään ollut mitään etua, jota olisi käynyt määrääminen amerikalaisella mitan yksiköllä tai jollakin tämän osalla. Kuitenkin tämä nuori asian-ajaja kieltäysi syömästä ja juomasta, koska hän ei tietänyt, kuinka mainittu tappelu oli päättynyt, taikka kukaties, koska hän pelkäsi, ettei se päättyisi hänen mielensä mukaan.

Metta, hänen nuori vaimonsa, oli hämmästynyt ja levoton. Ei ollut koskaan ennen ollut mitään huolen kaltaista hänen miehensä povessa ilman että tämä olisi keventänyt sydäntänsä ainakin puolesta sen taakasta, heti ilmoittaen surunsa syyn vaimolle. Kaikki vaikeat asiat keskusteltiin vaimon kanssa, ja sangen usein oli tämän puhdas, ennakkoluuloista vapaa sydän osottanut hänelle kohtuullisia keinoja, joita hänen karkeampi luontonsa ei ollut huomannut. Jos hän oli joutunut tappioon jossakin riita-asiassa, tuli hän, kenties väsyneenä ja alakuloisena vastoinkäymisestään, aina kotiin illaksi vastaan-ottamaan lohdutusta ja kehoitusta vaimon huulilta; mutta tämän uuden huolen oli hän tarkasti salannut häneltä. Viimein oli hän peräti lakannut puhumasta koko asiasta ja ilmoitti sen olemista ainoastaan noilla ehdottomilla oireilla, joita olemme maininneet. Mutta kuka voisi semmoisia oireita salata rakkauden silmältä? Vaimo oli nähnyt ne ja itkenyt ja vapissut sitä pahaa, jota ne ennustivat. Hän ei ollut mikään taitava mielen-ilmeiden tutkija; mutta, jos hän olisi ollut, hän olisi tietänyt, että kaikki nämät merkit -- unettomuus, perätön pelko, huoli asioista, jotka eivät personallisesti koskeneet häneen, näreys ja levottomuutensa syyn tarkka salaaminen -- pettämättömästi osottivat mielensairautta. Mutta vaikka hän ei tietänyt tätä minäkään tieteellisenä tosi-asiana, oli kuitenkin hänen sydämensä käsittänyt oireet; ja rakkauden ennustusvoima oli opettanut häntä aivan tarkasti ymmärtämään sitä pahaa, joka oli tulossa. Vaimon rakkauden itsensä unhottavaisuudella oli hän salannut surunsa sen tylsän myyrän himmeiltä silmiltä, jonka sydän vaan askaroitsi niissä kivulloisissa ajatuksissa, jotka säälimättä raivasivat tietä itselleen hänen sieluunsa. Hän itki salaa sitä, minkä hän näki lähestyvän, ja painoi kyynelikkäillä huokauksilla kättänsä rauhatonta sydäntänsä vastaan, sillä välin kuin hänen vaaleat huulensa lausuivat rukousta, joka, hän tiesi sen, ei voisi tulla kuulluksi: "Rukoilen Sinua, Herra, menköön tämä kalkki pois minulta".

Kuitenkin hän aina hymyilevänä ja iloisena kohtasi sitä, jonka kautta hän tiesi tämän surun tulevan. Aamulla hän suuteli miestänsä jäähyväisiksi, kun tämä, virkahuoneesensa lähtiessään, seisoi heidän vähäisen asuntonsa viiniköynnöksillä peitetyssä portiikossa ja kesä-aamun balsami-henki huokui heitä vastaan ja mehiläiset hyrisivät kukasta tukkaan, imien hunajaista kastetta auenneitten pyöräkellojen kuvuista. Puolipäivän aikaan, kun mies tuli kotiin päivällisille, lensi ovi auki, ennenkuin hänen kätensä oli ponteen koskenut, ja, hymy huulilla ja sammumaton lemmen-liekki silmissä, seisoi hänen edessään vähäisessä eteisessä vaimo, puettuna siihen sievään, viileään muslini-hameesen, joka sopi hänelle niin hyvin. Ja kun illan varjojen laskiessa mies heidän hupaisen teensä jälkeen istui synkkänä ja äänettömänä -- mietiskellen, yhä mietiskellen sitä pahaa, jota hän välttämättömästi tahtoi tehdä omakseen -- hiipi vaimo hiljaa hänen syliinsä ja pani lauheat käsivartensa hänen kaulansa ympäri eikä hänen huulensa herjenneet juttelemasta ja laulamasta, ennenkuin suudelmat tai nauru saattivat ne vaikenemaan. Hullun koti ei ollut koskaan ollut niin suloinen. Ei mikään koti _voisi_ koskaan olla suloisempi. Mutta kuitenkin näytti tämä kaikki vaan enentävän hänen synkkämielisyyttänsä ja tekevän häntä yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi.

Edellisenä päivänä oli hän tullut kotiin, ennenkuin teepöytä vielä oli katettu -- tuntia ennen tavallista aikaansa; mutta syystä tai toisesta oli vaimo odottanut sitä. Hän oli katsonut ulos pienen huoneensa varjostimen välitse ja nähnyt hänen tulevan, niin että, kun mies raskaasti tuli astuimia ylös, hän tapasi vaimonsa seisomasta alhaisemmilla portailla eteisessä, huulet kääntyneinä hymyihin, pää seppelöitynä ruusuilla, ja odottaen saadaksensa juosta hänen syliinsä.

"Oi, Metta!" lausui mies tuskallisella äänellä, kun hän pusersi vaimoansa rintaansa vastaan ja sitten asetti hänet vähän kauemmaksi luotaan ja katsoi hänen punehtuviin kasvoihinsa ja noihin silmiin, jotka pidättivät kyyneliä, joita ei saisi, niin hän oli päättänyt, vuotaa -- "Oi, Metta, me olemme voitetut!"

"Missä asiassa?" kysyi vaimo, heti koettaen olla ymmärtämättä miehen sanojen tarkoitusta.

Mies näki pienen sievän kujeen, mutta hän oli liian suruinen ja alakuloinen voidaksensa palkita sitä hymyllä.

"Voi!" hän huokaili, "tätä ei käy enää naurulla syrjäyttäminen. Verta on vuodatettu. Ei muutamia henkiä, vaan tuhansia on menetetty. Armeijamme on taistellut eräällä Bull Run nimisellä paikalla ja joutunut hirveään tappioon".

III LUKU.

Suru tulee tiedon muassa.

Tämän tiedon tultua ei mitään hymyjä enää nähty tuossa herttaisessa kodissa. Mies oli tuonut muassaan sanomalehden, jonka kauheat yksityis-seikat vetivät kokonaan hänen huomionsa puoleensa ja josta hän luki ääneen vaimollensa, kun tämä hiljaisin askelin, vaalein huulin ja tuhka-harmain poskin puuhasi illallista, johon he nyt viimeisen kerran olivat yksinään ryhtyneet. Vieras -- julma ja pelottava -- istui pöydässä heidän kanssansa tänä iltana ja katkeroitti kaikki ne suloiset ruoat, joita vaimon sievät kädet niin hellällä huolella olivat valmistaneet. Tämän vieraan nimi oli _Sota_. Se istui vastapäätä vaimoa ja toisella puolella suoraan miestä kohden. Sen varjo hämmensi miehen aivot ja seisautti vaimon sydämen tykytyksen. Vaimo ei voinut syödä ja Hullu huomasi tylsästi, kun hän joskus katsahti ylös sanomalehdestä talrikkinsa vierestä, että vaimon silmiä ympäröitsi suuret mustat kehät, jotta eivät olleet siinä, kun hän ensin oli kohdannut hänet eteisessä tänä aamuna.