Part 2

Hepo hurja ja hummeri mies! Kilis kannukset, sapeli soi, tömisytteli ratsut ja vaahtosi suut, kylät, kirkot ne kilvassa jäivät ja puut. Metsän immet ne oksilla itki.

Hepo hurja ja hummeri mies! Tuhat muistoa matkalta jäi. Tytöt kaikki ne nyyhkien painoi pään: — Konsa kotkani taas sinut nään, sinut nään, minä vuottelen vuosia kyllä. —

Hepo hurja ja hummeri mies! Tuli tuulena, myrskynä lens. — Ei viihtynyt vierellä armahankaan, yli kaiken ol' rakkaus syntymämaan. Emo kaipasi kaivotiellä. —

HUHTIKUUN MYRSKY.

Kevätmyrsky on alkanut, suuri ja ankara myrsky. Ei moista Pohjanperä ennen kokenut. Ei moista naavapartainen kuusikko ennen kuullut. Huhtikuun rajuilma raivoo, hurjana, armottomana.

Pohjasta se alkoi. Sinne se oli kätköjänsä koonnut; koko talven se oli henkeänsä pidättänyt. Nyt se täysin palkein pohottaa. Pois alta! Myrsky lakaisee. Pois alta! Se lakaisee vuosisataisen saastan ja katkoo vuosituhantiset kahleet.

Pois alta! Ahava huutaa. Pois alta! Vapauttansa leijona vaatii. Vapauttansa koski kiehahtaa. Pois alta! Tulva nousee. Tokeet pettävät. Nousee entisten tuskain kyyneltulva surmaksi sortajalle. Särkyy entinen puristus tuhoksi takojalleen. Pois alta!

Suomalaisen silmästä säkenöi viha. Pakene saastainen suku! Pakene idän raakalaisrutto! Nyt me iskemme! Nyt me iskemme tuhat tulimmaista! Nyt me iskemme entisten edestä! Nyt me iskemme nykyisten edestä! Nyt me maksamme vuosituhantiset häpeät!

Sukumme ilkeän pajarin orjana itkee. Heimomme helvetillisessä puristuksessa hammasta puree. Viena vaikeroi, Viro ja Inkeri ikehensä heittää, Vepsä, Vatja, Aunus! Mitä sanonkaan teille, veljet! Me tulemme! Me tulemme, veljet! Me tulemme huhtikuun hurmaavina päivinä. Me tulemme suuren puhdistuspesun mukana! — Nyt Suomen suku ryssän hajun ikipäiviksi pukimistaan puhdistaa, Samen mies miekallaan orjanpojasta ruhtinaan sukulaiseksi nousee. — Mikä ihana, hurmaava Suomen päivä!

Etelään joka reki! Etelään joka jalka! Etelään joka silmä! Etelään jok'ainoa ajatus! — Siellä se voiton lippu liehuu! Siellä Valkean Suomen vaakuna vaeltaa! Siellä hyökkäävät Suomen nuoret jalopeurat, ajaen aron hukat ikipäiviksi pois näiltä Suomen suvun ihanilta ilopihoilta.

SALOMAALLA

METSÄSSÄ.

Täällä kuljen mä mailla ja samoan soilla, usein metsihin eksyn yöksi, teen kontteja, virsuja, vispilöitä ja runoja puhdetyöksi.

Niihin hämyssä puukon jälkiä jää, jää havun ja tuohen tuoksu. Mitä siitä, kun niissä vain rytmiä on ja vilkas ja villi juoksu!

Ei metsässä kerkiä mittailla joka tavua kyynärpuulla: ne metsän korvalla kuunnellaan ja virketään metsän suulla.

AAMUTUNNELMA.

Havun takaa metsähuilu soi. Tapiolan tytärparvi karkeloi. Keijut kiikkuu. Kuusen naavat nauraa. Kivet kasvaa kirjavanaan kyyhkyn kauraa.

Havun läpi siniaalto ailakoi. Petäjien latvakruunut huminoi. Kaste kiiltää, karjantorvi kajaa, Konttiselkä, virsujalka paimenpoika karjaa ajaa.

Männikössä peippo-isän huilu soi. Koko rinne remuaa ja ilakoi. Peipon pojat sametilla nukkuu. Suojaa niitä emon siiven silkkisulka. Käki kukkuu.

SALOMAALLA.

Täällä on erämaan yrttien tuoksu, täällä on hopeisten virtojen vöitä, täällä on lampien siniset silmät, täällä on elokuun kuutamo-öitä.

Täällä on metsissä puolanmarjat, kultaisin kyljin ahoilla aumat, täällä on Tapion talot ja karjat, täälläpä soittavat teerien laumat.

Täällä soi metsissä tuulien laulu, ilmassa itkee ihanat virret, järvellä seilaa pilvien purjeet, korvessa hohtavat honkaiset hirret.

Täällä on kansa niin tyyni ja vakaa, vakoa astuu, halmetta viertää, erässä kulkee, kalalla soutaa, korpien kohdussa karhuja kiertää.

Täällä ne tuntehet elää ja sykkii, joista on kehrätty kantelon kieltä. Onpa kuin kuulisin paimenlaulun vieläkin korpitieltä.

RAISKATTU TALO.

Kuusenkara joku siellä täällä valittelee vilua ja tuulta. Öisin kuuluu itku joka puulta, irtosulka viruu kannon päällä.

Puute ajaa taloon samaa tietä, jota petäjikkö soluu mereen, tarttuu ohjaksihin luisin kourin, ajaa kuutamalle koko pereen.

Linnut lähtee kirotuilta mailta. Jänö jättää mättähänsä rakkaan. Pajupensas ryömii pitkin sarkaa, korppi munii tyhjään kylvövakkaan.

PAIMENEEN!

Kylä jääköön! Paimenhuilu havukosta huutelee. Aamun kulta kukkapäistä kuusikkoa suutelee. Yli honkain korpirastas hopeaisen laulun laulaa. Karjatyttö kassallensa kukkasista kutoo vaulaa.

Kylä jääköön! Tuohitorvi takamailla toitottaa. Liinan lumi, kontin vaski varvikossa vaeltaa. Korven kohtu käen suulla keväisehen aamuun kukkuu. Salomaa on onnellinen, vuoroin herää, vuoroin nukkuu.

METSÄNKÄVIJÄ.

Kasvoin niinkuin suuri lapsi metsän sorjan soiton mukaan yksin suolla ystävättä, ohjannut ei mua kukaan.

Kasvoin ilman ihmiskättä, linnut liiti polvelleni, hiiden kuulin hillasuolla käpsehtivän kauhukseni.

Hongikossa hirvet hiihti, Karhut henki havun alla. Huuhkain huhus usein yöllä, kettu itki kuutamalla.

Noromailla jänöt hyppi, mäyrät möyri mättähissä, kiven alla kyyn on silmä killisteli väijyksissä.

Ukkos-äijä kärryillänsä jylis yli metsän suuren, iski tulta tuluksista, kiskoi maasta honganjuuren.

Kuljeskelin herkin mielin kontteineni suuret korvet, kerin sieltä virsutuohta — tohis metsän tuulitorvet.

Sinipiiat, silkkisukat lauluilleni siivet neuloi, aamunkoitto lointa kehräs, auteria puihin seuloi.

Tähtikupu — kultalaita öisin kaartui kaiken yli. Runot hyppi hyppysihin, sykähteli sydän, syli.

TAKAMAILTA TULIJA.

Laskettelen, laulattelen kaukaa salomaiden takaa. Siellä öisin huuhkain huutaa, siellä vanhat hongat makaa, sieltä läksin kevähällä, kiveliön kaiut täytti: Havun hapsi virttä virkki, sinipiian silmän näytti.

Tukkilaisen puomipuulla vierittelen virran vettä. Öisin katson kuutamossa kuohun kultaseppelettä.

Kosken alla leiriliekki leimahtelee, hämyyn hukkuu. Lautturien laulukuoro. nuotioilla nuokkuu, nukkuu.