Part 9

"No hyvä. Mutta sanoppas nyt, miks helev--ssä hän ei myöski voi _puhua_ niinku ihiminen? Vastaa sinä _siihen_."

Minä näin ett'ei maksanut vaivaa kiistellä hänen kanssaan sen pitemmältä. Neekerin kanssa ei totta maarian pääse mihinkään. Sikspä vaikenin minä.

Viidestoista luku.

Me ruvettiin nyt meinaamaan, että me ainakin kolmessa yössä kerettäisiin Cairoon, tuohon kaupunkiin Illinoisin perukassa, jossa Ohio joki laskee Missisippiin ja johon me oikeastaan ponnistettiin. Siellä aiottiin me myydä lauttamme ja nousta höyrylaivaan ja matkustaa Ohioa ylöspäin vapaisiin Valtioihin, joissa ei neekeriorjuutta ollut ja me voitais elää herroiksi.

No, toisena yönä tuli paksu sumu, ja me aiottiin mennä maihin johonkin saareen, sillä senkaltaisessa sumussa on melkein mahdoton kulkea. Minä siis melosin kanootia edeltäpäin, kiinnittääkseni lautan kokkanuoran lähimmän saaren rantaan; mutta tuohon tultuani ei siinä ollut muuta kuin pieniä, heikkoja vaivaispensaita, joihin voisin sitoa nuoran. No, kiinnitinhän sen sentään paksuimpaan pensaanrunkoon, mutta sillä paikalla oli kova virta, ja lautta tuli ajaen semmoista vauhtia, että se repi irti koko pensaan juurineen päivineen ja ajoi tiehensä aika kyytiä. Sumu oli paksua kuin puuro, ja mun rintaani ahdisti niin, että puoleen minuutiin en päässyt paikaltani - ja sitten ei lauttaa enää ollut näkyvissä; siinä tuskin näki kymmentä kyynärää eteensä. Minä hyppäsin kanootiin ja sänttäsin sen perään ja tartuin melaan ja panin sen lehden pyyhkäisemään. Mutta ainoastaan kanootin perä liikkui, vääntyen vasempaan ja oikeaan. Siinä tulisessa kiireessä olin kokonaan unohtanut, ett' alus oli keulasta kiinni rannassa. Juoksin ylös ja koetin sen päästää, mutta minua puistutti niin ja käteni vapisi niin, että siinä meni hyvän aikaa ennenkun sain nuoran irti. Hiki otsassa lähdin kiireimmän kautta matkaan, saavuttaakseni lautan. Ja kaikki meni joltisestikin niinkauvan kuin rantaa piisasi, mutta koko saari oli tuskin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, ja samassa hetkessä, kuin pyörähin alimman niemen ohi, sukelsin suorastaan tuohon paksuun valkoseen sumuun enkä silloin enää tietänyt, enemmän kuin eksynyt pässi, miss'olin tai mihin joutuisin.

Eihän ollut siinä viisasta ruveta melomaan; olisin voinut puskea kiveen tai luotoon tai mihin hyvänsä. Istuin sentähden rauhassa ja annoin kanootin vieriä virran mukana, vaikka s'on turkkasen vaikea pitää käsiään rauhassa mokomassa tilassa. Minä hoilasin pariin kertaan ja kuuntelin. Hyvin kaukaa kuuluikin joku ääni vastaavan, vaikka heikosti, ja paikalla palasi rohkeus rintaani, joka jo oli ikääskuin vähän riutunut. Rupesin taas melomaan sinneppäin, ja sitten kuuntelin uudestaan hyvin tarkasti. Se kuului nytkin, ja minä huomasin joutuneeni vähän suunnasta syrjään, liian paljon oikealle. Hetken päästä, kun se taas kuului, olin liiaksi vasemmalla siitä -- ja päälle päätteeks minä en sitä myöskään ollut lähestynyt, kun näet alinomaa kulin väärään, milloin toisaalle, milloin toisaalle, ja se sitä vastoin ajoi suoraan eteenpäin.

Minä toivoin, että tuo hupakko ymmärtäis ruveta rummuttamaan tinakastrullia tai jotain semmoista ja sitä soittoa sitten jatkais yhteen mittaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja s'oli tietysti nuo tyhjät paikat huutojen välissä, jotka minua niin onnettomasti eksytti. No, minä ottelin siinä eelleen, ja mitäs ollakkaan! jo kuulin tuon äänen _takaapäin_. Nyt vasta olin aika sotkussa. Joko s'oli jonkun toisen ääntä taikka olin minä pyörähtänyt aivan ympäri kuin hullu lammas.

Heitin alas melan. Taaskin kuului sama huuto, ja s'oli takanani, mutta toisella paikalla. Ja sitten se vaihteli alinomaa paikkaa, kunnes se viimein oli edessäni taas. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko se Jim joka siellä huusi vai joku muu lauttamies, sillä ääni ei tuommoisessa sumussa kuulu luonnolliselta. Mutta sitten mä hoksasin, että sen muutto paikasta paikkaan tuli siitä, että kiemuroiva virta heilutti kanootini ympäri moneen kertaan, minun sitä huomaamatta.

Huutoa jatkui, ja hetkisen perästä kulin minä korkean rannan ohi isojen puiden varjossa, jotka näyttivät harmailta aaveilta, ja virta kääntyi vasemmalle, oikein kohisten uponneiden puunkantojen ja muun romun välissä. Parin sekunnin päästä ei taaskaan näkynyt muuta kuin tuo valkonen sumu yksin, ja minä istuin liikkumatta ja kuuntelin vain miten sydämmeni pamppaili rinnassani; minä luulen, että se toimitti sata tykytystä minun vetäessäni yhden kerran henkeä.

Minä ymmärsin nyt varsin hyvin, miten asian laita oli. Tuo korkea ranta oli saari, ja Jim oli arvatenkin virran mukana joutunut sen toiselle puolelle. Se ei ollut mikään pikkunen luoto, jonka ympäri olis kulkenut kymmenessä minuutissa. Siinä oli näet korkeita ja paksuja honkia, siis ison saaren puita; mahtaa ollut seitsemän kahdeksan virstaa pitkä ja parin virstan levyinen.

Istuin hiljaa ja kuuntelin vain, noin kvartin tuntia. Virran vauhti oli hyvinkin viis kuus virstaa tuntiinsa, ja sitä vauhtia minä kulin; mutta sitä ei ollenkaan tunne. Ei, vaan siinä tuntuu aivan siltä kuin makais ihan liikkumatta veden päällä; ja jos sattuu kulkemaan ohi jonkun kiinteän puunkannon tai muun semmosen kappaleen, niin ei siinä aattele että itse kulkee sukkelaa eespäin, vaan että kanto kiitää sivu hirveää vauhtia. S'on joteskin kolkkoa ja ikävää, kun tuommoisessa sumussa täytyy olla yksin liikkeellä keskellä yötä; jos ette sitä usko, niin käykäähän kerraksi koettamaan -- saattepa nähdä.

No, noin puoli tuntia kului sillä viisin, ja tuon tuostakin minä huusin "halloo." Viimein kuuluikin jonkinmoinen vastaus, ja minä koin seurata sitä, mutta s'oli turhaa. Huomasin joutuneeni pienten luotojen keskeen, joista näin vilahuksen, kun salmi niitten välissä oli ahtaimmillaan, ja toisinaan, kun en niitä nähnyt, kuulin kuitenkin laineiden loiskeesta rantaa vasten, missä ne olit. Semmoisissa seikoissa oli mahdoton erottaa, mistä joku ääni tuli; välin kuului sieltä, välin täältä. S'oli samaa kuin olis tavotellut virvatulta.

Neljään viiteen kertaan oli vähältä ett'en ajanut maihin, ja minä aattelin, ett'ei lautalla ollut hyvä siitä suoriutua ja että se varmaankin vähän väliä törmäsi rantoihin.

No, jonkun ajan päästä tuntui siltä kuin olisin tullut avoveteen jälleen, mutta mitään ääntä ei enään kuulunut. Tulin tuumanneeksi, että lautta kenties oli tarttunut johonkin kantoon ja joutunut haaksirikkoon niineen päivineen. S'oli surkeaa ajatella, mutta min'olin niin väsynyt ja uupunut, että painuin pitkälleni paatin pohjalle välittämättä enää mistään. Enhän kuitenkaan tahtonut tahallani nukkua; mutta mull'oli niin uni, että silmäni eivät pysyneet auki enään, ja niinpä tuumasin, että voihan tässä toki pikkusen uinahtaa.

Mutta siitä tuli enemmän kuin pikkusen, sillä kun viimein heräsin, loisti tähdet kirkkaalta taivaalta, sumu oli hävinnyt, ja virta kuletti minua kauheaa vauhtia eteenpäin pitkin leveää joenpolvea. Ensimmältä en ollenkaan tietänyt missä olin; luulin näkeväni unta, ja kun viimein rupesin tointumaan ja seikat selveni, tuntui siltä, kuin olis ne tapahtuneet pari viikkoa takaperin.

Joki oli aivan tavattoman leveä siltä kohdalta, ja sen rannoilla oli tiheää ja paksua metsää, aivan kuin tukevana muurina, sen mukaan ainakin kuin minä siinä tähtien valossa voin nähdä. Katsoin virtaa alaspäin ja huomasin mustan pilkun veden pinnalla, kappaleen matkaa poispäin. Minä ponnistin sen perään, mutta päästyäni luokse ei siin' ollutkaan muuta kuin pari kolme yhteenkytkettyä tukkia. Sitten näin taas toisen mustan kappaleen ja ajoin sitä takaa; sitten taasenkin toisen, ja sillä kertaa sain istua suolaan. Siin' oli todellakin rakas lauttamme edessäni.

Tultuani sen laitaan, näin Jim'in istuvan siinä nukkumassa, pää polvien välissä ja oikea käsivarsi peräairolla. Toinen airo oli poikki, ja lautta oli täynnään lehtiä ja oksia ja muuta rytöä.

Sidoin kiinni kanootin ja astuin lautalle ja painuin pitkälleni Jimin viereen, ihan hänen nenänsä eteen. Sitten rupesin haukottelemaan ja ojentelemaan raajojani, aivan kuin vasta olisin herännyt, ja sanoin:

"Halloo, Jim, taisin nukkua? Miks'et herättänyt minua?"

"Herra Jumala, sinäkö s'oot, Huck? Ekkö s'oo kuollu, ekkö s'oo hukkunu? Ookko sinä tullu takasin? No, voi, voi, aivan täyttä tottako oot kotona taas? Aivan täyttä tottako? Anna mä koittelen sinua käsilläni, laps kulta, anna mä koittelen sinua sormillani. Ei, sin' et oo kuollu, ei, sin'oot torellaki sinä', sin'oot Huck, se sama vanaha Huck -- se tavallinen Huck suolineen sorkkineen, kiitetty olokoon Jumala!"

"Mutta mikä sun on, Jim? Kai oot vähän ryypiskellyt?"

"Ryypiskelly? Olisinko minä ryypiskelly? Siihenkö täss' olis ollu aikaa?"

"No, mutta miks sinä noin hulluttelet?"

"Mitä? Hulluttelenko mä?"

"_Mitä_? Sanoithan vast'ikään, että minä mukamas olen tullut takasin, ja mitä kaikkia lörpötitkin, ikääskuin olisin ollut poissa."

"Huck -- Huck Finn, katto minua naamaan. Ekkö sin'oo ollu poissa?"

"Ollut poissa? Mitä hiidessä sinä tarkotat. Enhän _minä_ ole ollut missään. Missä min'olisin ollut sitten?"

"No, mutta -- -- nyt on jumaliste tää maailma nurin. Mitä!? Oonko minä tässä _minä_ tai oonko minä joku muu? Oonko minä tässä lautalla tai _missä_ minä oon? Kumpahan tietäsin sen."

"No, totta kai sin'olet tässä suolines sorkkines, mutta minä luulen että sin'oot vähä pyörällä päästäs, Jim parka."

"Oonko? Vai niin. Mutta sanoppas nyt, sinä viisas Huck, ekkö sinä soutanu eeltäpäin pannakses kokkanuoran kiinni tuohon saareen? hä?"

"En, en suinkaan. Mihin saareen? En min'oo nähnyt mitään saarta."

"Et oo nähäny mittään saarta? Jassoo! Kattos nyt -- eiköhän lautta lähteny irti ja eikö se luikunu menemään virran mukana ja ekkö sinä jääny yksin sinne sumuun? Hä?"

"Mihin sumuun?"

"_Sumuun, sumuun_. Sitähän on kestäny koko yön, tiiän mä. Ja ekkö sinä huutanu ja enkö minä vastannu? Ja eikö me eksytty sinne saarten sekaan, kunnes oltiin aivan yhtä pyörällä päästämme molemmat? Hä? Ja enkö minä puskenu välin toiseen, välin toiseen noista riivatun saarista ja enkö ollu joutua joen pohojaan? Hä? Eikö s'oo niin, eikö s'oo niin? Hä? No, vastaappas nyt."

"Ei, kuules nyt, Jim, johan tämä menee liian pitkälle. Min'en ole nähnyt mitään sumua tai mitään saaria enkä tie tämän taivaallista sinun vaaroistas enkä mistään. Olenhan istunut tässä koko yön juttelemassa kanssas, kunnes noin kymmenen minuutia sitten nukuit ja minäkin mahdoin nukahtaa. Sinä tuskin olisit ennättänyt päihtyä sill'aikaa; siis olet kai nähnyt unta."

"No, kas siinä ollaan. Miten hiiressä min'olisin ennättäny nähä niin kauhean paljo unta kymmenessä minuutissa?"

"En totta maar tie, mutta unta olet yhtäkaikki nähnyt, sillä mitään tuonkaltaista ei ole tapahtunut. S'on vissi se."

"Mutta s'on myös vissiä, että minä näin sen kaikki tyyni aivan selevästi."

"Min' annan palttua sun näkemiis. Niiss'ei ole vähintäkään perää. Olenhan istunut tässä kaiken aikaa."

Jim oli aivan ääneti noin viis minuutia, istui vain siinä tuumiskellen, leuka käsien välissä. Viimein hän sanoi:

"Täytyy kai mun sitte myöntää, että s'oli unta; mutta jumaliste olikin se niin muhkeaa unta, ett'en ikinä oo mokomaa kuullu. Ja sitte s'oli niin hiton väsyttävää. Olenhan aivan kuin minua olis huhumarossa sotkettu."

"Ooh, semmoistahan usein tapahtuu unissa. Mutta tämä oli yhtäkaikki priima sorttia. Kerroppas se mulle alusta loppuun, Jim."

Jim oli heti valmis ja rupes kertomaan kaikki tyyni alust' aikain, aivan niinkuin oli tapahtunut, vaikka hän tosin pani liikojakin piisalle asti. Sitten alkoi hän myöskin "selittää" tuota untansa, koska se muka oli meille lähetetty varoituksena. Hän sanoi, että ensimmäinen saari tiesi ihmistä, joka mielellään tahtoi tehdä meille hyvää, mutta virta mukamas merkitsi toista ihmistä, joka esteli tuota hyvää tapahtumasta. Huudot olivat merkkiä ja varoituksia, jotka silloin tällin ilmestyivät meille elämässämme ja joita meidän tuli tarkasti huomata ja koettaa ymmärtää; muuten ne tiesivät meille paljasta onnettomuutta eik' ikinä mitään hyvää. Kaikki nuo pienet saaret, joiden sekaan m'oltiin jouduttu, tiesivät harmia ja ikävyyttä, jota ilkeät ihmiset meille tuottavat, mutta jos me vain pysyttäis lästissämme ja pitäisimme kitamme, rupeamatta mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, niin tultais me hyvin toimeen ja me päästäis pois sumusta ja aivan eheinä tuohon suureen avojokeen, joka merkitsi vapaita Valtioita ja johon kaikki huolemme ja murheemme loppuisit.

Minun noustuani lautalle, oli hetken päästä taivas vetäytynyt pimeihin pilviin, mutta selveni nyt jälleen.

"No jaa, Jim, sinä selität unia aika hyvästi", sanoin minä; "mutta mitähän merkitsevät _nämä_ kaikki?"

Osotin hänelle oksia ja lehtiä ja rytöä lautalla ja tuota taittunutta airoa. Jim katseli niitä hetken aikaa, ja sitten katseli hän minua ja sitten taas tuota roskaa. Hän oli nyt päntännyt tuon uniluulon niin syvälle päähänsä, ett'ei se enää tahtonut siitä lähteä, että hänen, niin sanoakseni, oli vaikea saada tolkkua itsestään. Mutta viimein näkyi totuus hänelle kuitenkin selvenevän, ja silloin katsoi hän minua suoraan silmiin, hyvin vakavana, edes hymähtämättäkään, ja sanoi:

"Mitä noi merkittee? Sen mä sanon. Kun min'olin aivan uupunu ponnistuksesta ja huutamisesta ja viimein nukahin, niin oli mun syömmeni niin vallan musertunu sinun hukkumisestas, etten enää piitannu tään taivaallista, en ittestäni enkä lautasta. Ja kun mä sitte heräsin ja näin sinun tossa vallan ehiänä ja terveenä, sillon, Huck, olin mä itkeä ilosta, ja olisin saattanu panna polvilleni ja suurella sinun jalkojas, Huck, niin ilonen ja kiitollinen olin. Ja kaiken aikaa sinä vain aattelit, miten voisit pittää vanahaa Jimmiä pilikkanas ja syöttää häneen tyhymiä valeheitas. Kaikki tuo rytö tuossa on romua ja _roskaa_, ja roskaa on kaikki ne ihimiset, ku pittää pilanaan ystäviäns ja panee heirät häppeemään."

Sitten nousi hän ylös verkalleen ja asteli mökillemme ja meni sinne sisään, sanomatta sanaakaan enään. Mutta siinä oli aivan kylliksi. Minusta tuntui kuin olisin ollut suurin konna ja roisto maailmassa, ja min'olisin melkein ollut valmis suutelemaan _hänen_ jalkojaan, saadakseni hänet leppymään ja peruuttamaan sanansa.

Meni lähes kvartti tuntia kuitenkin, ennenkun paatunut sydämmeni salli mun mennä pyytämään anteeksi neekeriltä -- mutta minä sen viimeinkin tein, enkä totta puhuakseni tiedäkkään sitä koskaan katuneeni. En milloinkaan enää pitänyt mitään tuommoista peliä hänen kanssaan, enkä olis sitä silloinkaan tehnyt, jos olisin tiennyt hänen panevan sitä niin kovasti pahakseen.

Kuudestoista luku.

Me nukuttiin melkein pitkin päivää ja lähdettiin matkaan taas yön tullen. Kappaleen matkaa edellämme kulki sinä yönä julman pitkä lautta, joka varmaankin kantoi neljättäkymmentä miestä. Siinä oli viis isoa suojaa päällä ja avonainen tulisija keskellä ja korkea lipputanko kummassakin päässä. Se näytti turkkasen komealta; kuka hyvänsä olis mielellään ruvennut lauttamieheks semmoiseen alukseen.

Me ajettiin alaspäin isoon polveen, ja taivas kävi pilveen, ja kovasti oli lämmin. Aivan tavattoman leveä joki oli reunustettuna jykevällä tukkimetsällä kummaltakin puolen; eikä mitään aukkoa eikä valoa näkynyt tuosta synkästä salosta. Me juteltiin alinomaa Cairon kaupungista ja tuumailtiin, miten me oikeastaan osattais tietää sitä Cairoksi, kun viho viimein sen kohdalle päästäis. Min'olin kuullut puhuttavan, että siellä tuskin olis toista tusinaa taloa, ja jos nyt sattuis niin hullusti, ett'ei niissä palais mitään valkeaa, niin kuinka me tiettäis kulkevamme ohi kaupungin? Jim sanoi, että jos kaks suurta jokea sillä paikalla yhtyi, niin siitähän helposti nähtäis. Mutta minä sanoin, että me voitais luulla kulkevamme siinä vain ison saaren alapään ohi ja tulevamme samaan vanhaan jokeen jälleen. Se seikka hämmensi Jimin -- ja minut myös. Mitä siis tehtäis? S'oli kysymys. Viimein sanoin minä, että minä soutaisin maihin heti kun ens kertaa nähtäis jotain tulta, ja sanoisin heille, että isäni mukamas oli tulossa perästä isolla lastiproomulla ja että, koska hän ei ennen ollut kulkenut tätä tietä, me tahdottais tietää oliko tämä Cairo tai kuinka pitkältä sinne oli. Jimkin arveli, että s'oli hyvä keino, ja niinpä me sen päälle sytytettiin muhkeat sikaarit ja polteltiin ja elettiin herroiksi ja ooteltiin.

Ei ollut mitään muuta tekemistä kuin tähystellä rantoja ja varoa ett'ei kulettais kaupungin ohi sitä näkemättä. Jim sanoi, että hän arvatenkin tuntis ruumiissaan milloin oltais Cairon kohdalla, sillä hän olis sinne päästyämme vapaa mies, mutta jos niin hullusti kävis, että me ajettais ohi ilman näkemättä kaupunkia, niin oltais yhä eelleen orjavaltiossa ja hänen vapautensa vois olla mennyttä kalua. Aina tavan takaa ryntäsi hän ylös huudahtaen:

"Tuolla se on!"

Mutta mitä vielä! Milloin n'oli virvatulet, milloin kiiltomadot, jotka meitä narrasit, ja Jim istui alas jälleen ja tähysteli rantoja kuin ennen. Hän sanoi, ett' oikein mukamas hänen selkäpiitänsä värisytti, hänen aatellessaan olevansa niin lähellä tuota siunattua vapautta. Mutta, totta puhuakseni, rupesi vähin minunkin selkäpiitäni värisyttämään häntä kuullessani, sillä täytyihän mun aatella, että hän jo nyt _oli_ melkein vapaa -- ja kenen oli syy siihen? Yksistään _minun_. Omatuntoni rupesi minua soimaamaan, ja se ahdisti minua niin, ett'en saanut siltä mitään rauhaa. Miten olikaan, niin en milloinkaan sitä ennen ollut oikein selvillä siitä, mitä oikeastaan olin tehnyt. Mutta nyt alkoi se mulle selvitä, ja se kirvelti oikein pahanpäiväisesti. Minä koin keventää tuota raskasta kuormaa sillä, ett'ei hän mukamas sittenkään käynyt syyttää siitä _minua_, enhän _minä_ mukamas ollut yllyttänyt Jimiä karkaamaan pois oikealta omistajaltaan.[5] Mutta siitä verukkeesta ei ollut mitään apua. Omatunto piti puoliaan ja toitotti korviini alinomaa: "Mutta sinä tiesit, että hän oli karannut päästäkseen vapauteen, ja sin'olisit saattanut soutaa maihin sitä kertomaan kelle hyvänsä." Niin, niin se oli. En voinut sitä kierrellä, en päässyt mihinkään. Omatunto muistutti mulle: "Mitä pahaa on sulle fröökynä Watson tehnyt, ettäs tuolla-viisin autat hänen neekeriänsä jatkamaan karkuretkeään, ilmoittamatta hälle sanaakaan asiasta? Mitä on tuo vanha naisparka sulle tehnyt, kun kehtaat menetellä niin sikamaisesti häntä vastaan? Hän opetteli sinua lukemaan, ja hän koki opettaa sulle ihmisten tapoja, ja hän koki kaikin tavoin olla sulle hyvä ja hyödyllinen -- ja tämä on hänen palkkansa. Häpeehän toki, sinä kurja poika retkale!"

Minusta rupesi tuntumaan kuin olisin viheliäisin ihminen maan päällä, niin että jo melkein ikävöin haudan rauhaa. Juoksin ees takasin lautalla soimaten itseäni konnaksi ja roistoksi, ja Jim juoksi ees takasin perästäni. Ei kumpikaan meistä saattanut pysyä rauhassa. Joka kerta kuin Jim innossaan huudahti: "Tuoss' on Cairo!" tuntui kuin minua olis ammuttu läpi selkärangan.

Muuten lörpötteli Jim yhtä mittaa kaiken aikaa kuin minä pidin puheita itsekseni. Hän sanoi, että niinpian kuin hän vain sais luunsa korjatuksi vapaaseen Valtioon, hän mukamas aikoi säästää kokoon rahoja eikä koskaan tuhlata penniäkään, ja kun olis saanut kylliksi, ostais hän vapaaksi muijansa, joka kuului muutamaan maatilaan lähellä fröökynä Watsonin kotoa, ja sitten he mukamas molemmat tekisit työtä kuin karhut ostaakseen lapsensa, ja jos niiden isäntä ei tahtois niitä myydä, niin palkkaisivat he aplonistin niitä varastamaan.

Kuullessani mokomaa kauheaa puhetta, tunsin oikein vereni jähmettyvän. Hän ei milloinkaan ennen maailmassa olis uskaltanut puhua tuolla tavoin. Nyt, kun hän arveli tulevansa vapaaksi, oli heti toinen ääni kellossa. S'oli aivan niinkuin sananparsi sanoo: "Anna neekerille tuuman verta, niin ottaa hän koko kyynärän." Niin se käy, aattelin mä, kun ei tarkoin punnitse mitä tekee. Tässä tulee nyt tuo neekeri, jota olen auttanut karkuun, ja sanoo mulle vasten naamaa, että hän aikoo varastaa lapsensa -- nuo lapset, jotk'ovat ihmisen omia, jota en koskaan ole edes tuntenut ja joka ei koskaan ole tehnyt mulle mitään pahaa.

Oikein minua pahotti, kun kuulin Jimin puhuvan tuolla viisin; olihan se kerrassaan kurjaa ja halpaa häneltä. Omatuntoni pusersi hikipisarat otsastani, niin että hädissäni viimein sanoin sille: "Anna mun olla rauhassa -- eihän vielä ole liian myöhäistä; minä soudan maihin heti ensi valopilkun näkyessä ja kerron kaikki tyyni." Heti tuntui paremmalta, sydäntäni ei enään painanut niin riivatusti. Rupesin nyt vain tähystelemään rannoille, näkyiskö mitään valoa, ja hyräilin vanhaa rekilaulua. Yht'äkkiä näkyikin toiselta rannalta vähän valoa. Jim huudahti heti:

"Hei, Huck! Ei mittään hättää ennään. Tuoss'on viho viimeinki vanaha rehellinen Cairo! Minä tunnen sen ikäänku omasta hajustani."

Minä sanoin:

"No, minä otan kanootin ja menen tiedustelemaan, Jim. Kenties erehdyt."

Hän riensi kuin tuulessa järjestämään kanootia, pani vanhan takkinsa tuhtolle istuakseni ja ojensi mulle melan. Ja minä työnsin ulos, ja hän sanoi:

"Nyt minä kohta saan hyppiä ilosta, Huck, ja sillon mä sanon: S'on Huckin työtä, s'on Huckin työtä. Min'oon vappaa ihiminen, ja sit' en koskaan olis, joll'ei Huckia olis ollu. Huck hän kaikki teki. Sitä en ikipäivinä unohota, Huck poikaseni. Sin'oot paras ystävä mitä Jim paralla koskaan on ollu, ja sin'oot _ainoa_ ystävä mitä hällä nyt enää on."

Olin laskenut ulos kovassa innossa päästä maihin häntä ilmi-antaakseni, mutta kun hän nyt puhui noin, silloin taas höltyi tuo intoni. Meloin vitkalleen ikäänkuin epäröiden; en tietänyt oikein olinko iloinen yrityksestäni vai enkö. Tultuani pari syltää lautalta, huusi Jim perästäni:

"Onneks olokoon, sinä kunnon vanaha Huck! Ainoo valakonen ihiminen ku konsaan on pitäny sanansa vanahalle Jimmille."

Minun rupes oikein tekemään pahaa. Mutta minun täytyy sen tehdä, aattelin itsekseni, enhän voi siitä päästä. Samassa tuli siinä vene, jossa istui kaks miestä, ja heill'oli pyssyt. He seisahtuivat, ja minä seisahduin. Silloin sanoo heistä toinen:

"Mitä pirua tuoll' on?"

"S'on vain pikku tukkilautta", sanon minä.

"Kuulutko sinä siihen?"

"Kuulunhan."

"Onko kukaan siellä?"

"On, yks mies."

"Kuules nyt, tän'yönä on karannut viis neekeriä tuolta lahden perukasta. Onko tuo mies lautallas musta vai valkonen?"

Minä en vastannut kohdastaan. Koitin tosin, mutta sanat ikäänkuin takertuivat kurkkuuni. Hetkisen aattelin kyllä puhua suuni puhtaaksi ja purkaa sydämmeni kerrassaan, nythän sopi, jos jolloinkin; mutta voi! -- häpeenhän silmät päästäni -- minussa totta maarian ei ollut siksi miestä, Jumala paratkoon. Näin ett' olin peräti pehmennyt, minä raukka. Ja niin annoin, kun annoinkin, palttua koko omalletunnolleni ja sanoin:

"S'on valkonen."

"Vai valkonen -- no, lienee kai parasta että mennään katsomaan sinne itse."

"Niin, tehkää se", sanoin mä, "sillä s'on isä kun on siellä, ja ehkäpä te tahdotte auttaa minua hinaamaan lauttaa maihin. Hän on kipeä, isä ukkoni, ja niin on äitikin ja Mary Ann."

"No, saakeli soikoon! Kuules nyt, meill'on kiire, sanon mä, poika viikari. Mutta meidän kai täytyy. Tule pois ja melo kuin mies, joudu nyt."

Minä vetelin melaani ja he airojansa. Parin vetämän perästä sanoin:

"Isä on siunaava teitä monin kerroin, sen mä tiedän. Kaikki muut ovat menneet tiehensä, kun olen pyytänyt heitä auttamaan lauttaa rantaan, enkä minä jaksa sit' yksin."

"No, etteivät häpee. Mutta sehän on kummallista. Kuules poika, mikä sinun isääs vaivaa?"

"S'on -- s'on -- vähä, niin no -- ei siitä mitään ."

He lakkasit soutamasta. Oltiin vain vähän matkaa lautasta. Toinen heistä sanoi:

"Sinä kiertelet, poika naskali. Mikä vaivaa isääs? Puhu suus puhtaaks ja älä valehtele. Muuten käy sun hullusti."

"Ooh, herra jee, kyllä minä sanon niinkuin asia on -- älkää vain jättäkö meitä, minä rukoilen. S'on vain sitä -- sitä --, jos vain annatta mun panna kiinni kokkanuoranne, niin ei teidän tarvitse käydä lautallekkaan itse -- antakaas minä panen kiinni, olkaa nyt niin hyvät."