Part 8

"No, mitä pirua sinä sitten mutkittelet! Mennään, siis, ja ajetaan kuula hänen kalloonsa."

"Älä hätäile. Miks' ammuttais ja meluttais? Kuules nyt! Me nuuskitaan kaikki hytit vieläkin, ett'ei mitään jäis meiltä tänne mätänemään, ja sitte mennään rauhassa veneellä maihin ja kätketään tavarat. Sitten ootamma rauhassa. Parin tunnin päästä on tämä ränstynyt raakki varmaankin murskana ja joen pohjassa. Hä? Ja hän on hukkunut eikä voi siitä soimata ketään muuta kuin itteään. Miks' me hänet tapettais? Minä en taho ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. S'olis halpaa, olis huonoa moraalia. Hä? Enkö ole oikeassa?"

"Oot kai, mutta jos laiva nyt ei uppoiskaan? Hä?"

"No, voiaanhan yhtä kaikki oottaa pari tuntia? Hä?"

"No, olkoon menneeksi Tule sitte."

He menivät, ja minä lippasin tieheni toisaalle päin minkä kerkesin. Oli pikipimeä; mutta minä kuiskasin niin kovaa kuin uskalsin "Jim!" ja hän vastasi aivan olkapäältäni ikääskuin röhkien. Minä sanoin hiljaa:

"Sukkelasti, Jim, täss'ei ole aikaa ähkyä ja puhkua tuolla viisin. Tääll'on oikeita rosvomurhaajia laivassa, ja joll'emme saa kynsiimme heidän venettään päästä sit' irti, niin että nuo roistot eivät pääse täältä pois, niin yks raukka jää tänne kuolemaan. Mutta jos pannaan heidän paattinsa menemään, niin saavat he palkkansa joka sorkka, -- kun vallesmanni tulee; hänen me lähetämme tänne. Sukkelasti nyt! Joudu, Jim! Minä juoksen oikeaa puolta, juokse sinä vasenta. Ala tästä lautalta ja -- --"

"Ooh! Herra hallikkoon! _Lautta_? Tääll'ei oo mittään lauttaa ennää. S'on lähteny irti ja menny Jumalan nimmeen! -- ja tässä seistään nyt! Voi, Herra jestantes!"

Kolmastoista luku.

Kas niin! Tunnustan että pidätin henkeäni hetkisen ja että tunsin ikääskuin jotakin kylmää pitkin selkäpiitäni. Jäädä salpatuksi laivaraakille mokoman miehistön kanssa! Mutta siin'ei ollut aikaa pitkään päivittelemiseen. Meidän täytyi nyt kaikin mokomin saada kynsiimme tuo vene -- ja pitää se itseämme varten. Vaikkahan molemmat vapisimme kuin haavan lehdet, lähdettiin me varovasti ryömimään pitkin oikeanpuolista reilinkiä, ja se meni niin hitaasti siinä pimeässä, että melkein kokonainen viikko tuntui menneen, kun viimein tulimme raakin perimmäiseen perään. Ja -- mitään venettä ei näkynyt. Jim sanoi vallan uupuneensa -- peljästys oli hältä vienyt viimeisetkin voimat. Mutta minä sanoin että meidän yhtäkaikki tuli jatkaa, sillä jos jäätäis tähän riivattuun raakkiin, niin olis meillä ikääskuin matkapassi tästä matoisesta maailmasta. No, me kämpittiin taas perän ympäri ja tultiin viimein kaleitin ristikolle, josta meidän täytyi pitää kiinni käsin ja oikein ryömiä eteenpäin, sillä koko vasen reilinki oli veden alla. Siitä kappaleen matkaa keulaan päin, salongin yläoven kohdalla, löysimme vihdoinkin tuon siunatun veneen, Jumalan kiitos! Töin tuskin voin sen siinä pimeässä nähdä. Mutta se tietäkää, ett' iloni oli oikein priima sorttia. Mun piti juur laskeutua alas siihen, kun samassa salongin ovi aukesi. Yks noista miehistä pisti päänsä ulos, pari jalkaa nenästäni, niin että sittenkin luulin olevani mennyttä miestä; mutta hän veti pian kallonsa sisään jälleen ja sanoi:

"Peitähän toki tuo lemmon lyhtys, Bill!"

Sitten viskas hän jonkun möhkäleen veneeseen ja astui sitten alas siihen itse ja istui. S'oli Packard. Heti perästäpäin tuli Bill ulos ja astui hänkin veneeseen. Samassa sanoo Packard hiljaisella äänellä:

"No, kaikki on klaarina -- laske ulos!"

Töin tuskin pystyin pitämään kiinni ristikosta, niin olin mennyttä. Mutta justiin silloin sanoo Bill:

"Äläs hätäile -- otitko sinä pussin hältä pois?"

"No, enhän. Etkö sinä ottanut?"

"En. No, voi p--le! Nythän hällä on osansa kuitenkin."

"Sinä senkin hupakko! Mitä pirua me jätettäis hälle niin paljo rahaa? Tuu pois!"

He nousivat raakille jälleen ja menivät salongin ovesta sisään, ja ovi painui kiinni heidän perästään, sillä s'oli raakin pystypuolella. Silmänräpäyksessä olin minä veneessä, ja Jim tuli vyöryen perästäni, tuossa paikassa sain veitseni käteen ja leikkasin köyden poikki, ja vene lähti menemään.

Me ei edes koskettu airoihin, ei sanaa, ei kuiskaustakaan lähtenyt suustamme, me tuskinpa hengitettiinkään. Virta oli niin väkevä, että me parissa sekunnissa luisuttiin toista sataa kyynärää poispäin raakista, ja pimeys peitti sen näkyvistämme, ja me oltiin pelastetut ja tiesimme sen.

Päästyämme noin kolme- tai neljäsataa kyynärää alaspäin raakista, nähtiin me miten heidän lyhtynsä kimmalti sieltä hetkeksi kuin pieni tähti, ja silloin me tiedettiin, että nuo rosvot kaipasivat venettänsä ja rupesivat ymmärtämään, kuinka hauska se tila oli, johon he vastikään olivat tahtoneet jättää Jim Turnerin yksinään.

Sitten tarttui Jim airoihin, ja me katsottiin kaikkialle, näkyiskö lauttaamme. Nyt vasta rupesi minun käymään ikäänkuin vähän surku noita miehiä -- eihän mull' ennen olis ollut aikaakaan siihen. Aloinhan aatella, kuinka kamalaa tuo yhtäkaikki olis -- tulla jätetyksi tuolla viisin, vaikkapa nyt sattuiskin olemaan murhaaja. Saattaishan, Jumala paratkoon, tapahtua että _minusta_ jonakin kauniina päivänä tulis murhaaja, ja miltähän silloin _mulle_ tuntuis tuommonen kova onni? Ja niinpä sanoin viimein Jimille:

"Kuules, Jim, missä nyt ensiks nähdään mitään valoa loistavan rannalta, niin lasketaan siinä maihin, johonkin paikkaan, johon sinun sopii jäädä piiloon veneen kanssa; ja minä menen ylös ja herätän ihmiset ja keitän heille jonkun jutun, että menevät pelastamaan nuo rosvot surkeasta pulasta, niin että he ainakin voivat tulla rehellisesti hirtetyiksi aikanansa."

Mutta sitä tuumaa ei ollut niin helppo panna toimeen; sillä pian perästäpäin syntyi aika rajuilma, pahempi kuin ennen. Sade vuoti virtana maahan ja tuuli tuuli aivan hurjasti. Eikä mitään valoa näkynyt. Kaikki nukkuvat, aattelin mä. Me lennätettiin vinhaa vauhtia jokea alaspäin ja tähystettiin, eikö näkyis valoa, eikö näkyis lauttaamme. No, kului pitkä aika. Sitten helpotti sade vähäsen, mutta pilvet pysyivät, ja salama tuli leimahtaen, ja me nähtiin edessämme uivan jotakin mustaa ja tyyrättiin heti sinneppäin.

S'oli, kun olikin, kunnon lauttamme, ja arvaahan sen, kuinka iloisina me astuttiin sen päälle jälleen. Samassa näimme myöskin valopilkun loistavan alempana rannalta, ja minä sanoin heti että tahdoin sinne. Vene oli puolillaan ryöstösaalista, jonka tuo rosvojoukko oli varastanut raakista. Me viskattiin ne kaikki tyyni lautalle yhteen läjään; ja sitten sanoin minä Jimille, että hän antais lautan uida eteenpäin ja että hän sitten hetken päästä sytyttäis lyhdyn ja antais sen palaa kunnes palajaisin matkaltani. Sitten tartuin airoihin ja soutelin tuota valoa kohden. Tullessani lähemmälle, näkyi vielä kolme neljä valoa lisää -- ylhäältä mäenrinteeltä. Siinä oli pieni kylä. Minä kulin vähän matkaa tuota rannimpaa valoa kohden ja pidätin sitten airoja ja annoin veneen luistaa omaa vauhtiaan. Tultuani sen viereen, näin että se olikin rannassa venyvän höyrylossin lyhty. Kiipesin sinne ylös ja rupesin hakemaan yövahtia ja löysinkin hänet viimein. Hän istui muutaman köysikimpun päällä nukkuen, pää polvien välissä. Sysäsin häntä pari kertaa hartioihin ja sitten rupesin surkeasti poraamaan.

Hän havahti ylös ja tuijotti vähän hämmästyneenä teensä; mutta nähdessään vain minut, haukotteli hän ja ojenteli raajojaan, ja sitten hän sanoi:

"Halloo, poika naskali, mitä sinä ulvot? Mikä hätänä."

Minä sanoin:

"Niin, kun isä -- ja äiti -- ja sisareni ja --"

Porasin taas oikein tarmoni takaa. Silloin hän sanoi:

"No, no, älähän nyt noin katkee siinä kahtia, kaikillahan on meillä surumma ja vaivamma täss' elämässä, kyllä se vielä paranee. No, mikä heiän nyt on sitten?"

"He -- he -- he ovat? -- ootteko te vahtina tässä laivassa?"

"Oonpa niinkin", sanoi hän ikääskuin vähän mahtavasti. "Mie oon kapteini ja omistaja ja tyyrmanni ja luotsi ja yövahti yhellä kertaa; ja toisinahan oon mie rahtinakin ja toisinahan matkaväkenä. Enhän mie oo niin rikas kuin Jim Hornback vanhus enkä tietysti niin soakelin hyvä kaikille moailman kakaroille, että sirottasin ropojani pitkin moantietä kuin hän; mutta kuitenni oon hälle monta kertaa sanonunna ett'en mie tahtos olla hänen housuissansa, sillä merimiehen elämä s'on miun elämääni se, ja mie en, soakeli soikohon, tahtos virua moalla kahta virstaa kaupunnista, joss'ei milloinkana mitään tapahu, en vaikka hyö antasit mulle kuormallisen kultaa ja vähä peälle. Mie oattelen --"

Minä keskeytin hänet ja sanoin:

"N'on niin hirveän kovassa hädässä ja -- --"

"_Ketk_'on?"

"No, Herra hallitkoon, isä ja äiti ja sisar ja neiti Hooker; ja jos te ottasitta lossiveneenne ja lähtisittä sinne -- --"

"Mihin? Missä hiiessä hyö ovat sitten?"

"No, herranen aika, raakilla."

"Millä raakilla?"

"No, eihän niit'ole muuta kuin yks."

"Ethän sie meinaa tuota masinaa _Walter Scott_'ia."

"Justiin sitä."

"No, mutta pyhä Poavali, mitä lempoa hyö siellä tekevät?"

"Niin, eihän ne sinne tahallaan tulleet."

"Niin, kyllähän sen uskon. Mutta jos hyö eivät korjoo sieltä luunsa tuossa paikassa, niin pieveli heiät perii. Mutta miten hiiessä hyö joutuivat mokomahan pinnistyksehen?"

"Niin, -- s'oli niin, että -- neiti Hooker oli visiitillä tuolla kaupungissa -- --"

"Booths Landingissa, niin, -- no, anna tulla!"

"Niin, hän oli visiitillä, tuolla Booths Landingissa, ja justiin illan suussa piti hänen lähteä menemään hevoslossille mustan piikansa kanssa, sillä hänen piti olla yötä sen fröökynän luona -- niin, en muista hänen nimeään; ja sitten menee heiltä perämela poikki, ja heidän lossinsa pyörähtää ympäri ja lentää perä edellä virran mukana pari virstaa poispäin ja puskee viimein tuohon raakkiin ja kaatuu, niin että lossimies ja hevoset ja tuo musta piika hukkuvat kaikki tyyni, mutta neiti Hooker iski kyntensä raakkiin ja kömpi ylös. No, ja noin tunti pimeän tulemasta tullaan me veneellämme samaa tietä, ja niin oli pimeä, että me ei nähty raakkia ennenkun oltiin sen vieressä; ja silloin _me_ törmättiin siihen ja veneemme kaatui, mutta me toki, Jumalan kiitos, pelastuttiin kaikki tyyni, pait Bill Whipple -- voi, voi sitä siivoa sielua -- kumpahan olisin ees minä mennyt hänen sijastaan."

"No, mutta voi päiviäni! Onko mokomaa kuultuna nähtynä? No, mitä työ sitte teitten?"

"No, me hallooattiin huudettiin apua kurkun täydeltä, mutta joki on niin leveä siltä kohalta, ett' arvatenkaan ei kukaan meitä kuullut. Ja silloin sanoi isä, että jonkun täytyi mennä maihin ja hankkia apua mistä hinnasta hyvänsä. Min'olin ainoa, jok' osasin uida, ja minä lähdin matkaan, ja neiti Hooker hän sanoi, että jos en sais apua muualta ennen, niin menisin mukamas hänen enonsa luo, joka kyllä sitten pitäis asiasta huolen. Minä pääsin maihin kappaleen matkaa tästä alempana ja oon sitten juossut kuin hullu ja kokenut saada ihmisiä sinne apuun, mutta he sanovat vain: 'Mitä, tämmösenä yönä ja tällä virralla, sehän olis hulluutta; juokse sinä höyrylossille!' No, jos te nyt tahtositta -- --"

"No, kenties mie tahonki, ja piru vie luulenki että sen teen; mutta kuka perhana mulle sen _maksaa_? Luulekko kenties että sun isäs -- --"

"No, kyllähän siitä aina sovitaan. Neiti Hooker sanoi erittäin että hänen enonsa Hornback -- --"

"No, pyhä Poavali! _Hänkö_ on hänen enonsa? Kuules, poika naskali, juokse minkä kintuistas lähtöö tuonne, missä näet valkean palavan, s'on kapakka; ja sano heille siellä että näyttävät sulle tien Jim Hornbackin talolle. Älä kuhunustele, kuulekkos! Käytä jalkojas! Sano hälle, että mie laitan tänne hänen sisarentyttärensä ihka elävänä ennenkun hän kerkiää kaupunkihin. Kas niin, lähe nyt matkaan kuin oisit jo. Mie juoksen vain tuonne kulman taa ja herätän masinistin."

Minä harppasin sinneppäin, josta tuo valo näkyi, mutta niin pian kuin hän oli kiertänyt kulman, palasin minä takasin ja juoksin veneelle ja ammensin siitä veden ja sousin tyvenvedessä pitkin rantaa noin kuussataa kyynärää ylöspäin ja menin sitte piiloon parin halkoproomun taakse, nähdäkseni miten kävis; en saanut mitään rauhaa ennenkun olin nähnyt höyrylossin lähtevän. Ja totta puhuakseni, niin minä ikääskuin vähän ylpeilin itsekseni, kun olin nähnyt niin paljon vaivaa noiden kanaljain tähden, jotka jäivät raakille; sitä totta maar ei moni muu olis tehnyt. Minä vain toivoin että leskirouva olis saanut sen tietää. Hän olis varmaankin puolestaan ylpeillyt minusta, kun olin auttanut noita rosvoja. Miten näet lieneekin, niin tykkäävät vanhat leskirouvat ja muut jumaliset ihmiset aina kaikkien enimmän juuri rosvoista ja kaiken maailman pahantekijöistä ja roistoista. S'on vissi se.

No, minun siinä venyessäni, mitäs näenkään! Joo, tuo siunattu raakki tulee vyöryen pitkin virtaa, mustana ja kolkkona kuin kuolema. S'on totta, että siinä ikääskuin vähän värisytti selkäpiitäni, mutta yhtäkaikki laskin ulos ja sousin sinneppäin. Se makasi niin syvällä vedessä, ja minä huomasin heti, että siellä tuskin enää voi virua ainoakaan elävä sielu. Sousin sen ympäri ja huusin "halloo!" pariin kertaan, mutta mitään vastausta ei kuulunut; kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Minä tunsin vähän sydämmen-vaivaa noiden rosvojen kohtalosta, mutt'en paljon; sillä mä aattelin että jos he sen kestäis, niin kyllähän minä puolestani.

Samassa laski höyrylossi ulos rannasta; ja minä työnsin keskelle jokea ja pääsin hyvän matkaa poispäin virrassa; ja kun arvelin olevani lossiväen näkyvistä, pidätin hetken airojani ja katsoin taakseni ja näin, miten höyrylossi kulki raakin ympäri nuuskien neiti Hookerin jäännöksiä, joita katteini luuli tuon eno Hornbackin niin kovasti odottelevan; mutta hetken päästä he antoivat palttua koko puuhalleen ja höyrysit hyvää vauhtia takasin rantaan päin. Minä puolestani sousin jokea alaspäin että huilasi.

Kesti hyvin kauvan ennenkun sain Jimin lyhdyn näkyviin; ja kun sen viho viimeinkin näin, tuntui se olevan tuhannen virstan päässä. Saapuessani sitten kerrankin perille lautallemme, rupes aamu koittamaan lännestä; ja me mentiin maihin muutamaan saareen, kätkimme lautan ja upotimme veneen. Sitten mentiin me makuulle ruohoon ja nukuttiin sikeästi kuin kuolleet.

Neljästoista luku.

Nukuttuamme viimein kylliksi, ruvettiin me huviksemme räknäilemään noita tavaroita, jotka tuo surkea rosvojoukko oli varastanut raakilta. Siinä oli jos jotakin: saappaita ja vilttejä ja vaatteita ja koko joukko muuta kauskua, ja koko läjä kirjoja ja yks kiikari ja totta maarian -- kolme lootaa sikaareja. Ei kumpikaan meistä ollut ikipäivinä ollut niin rikas koko eläissämme. Sikarit meitä miellytti kaikkein enimmän. Me maattiin koko sen iltapäivän metsässä loikoillen ja polteltiin ja juteltiin, ja minä luin noista kirjoistakin pariin erään; harvoin voi ihminen niin paksusti. Minä kerroin Jimille kaikki mit'oli tapahtunut raakilla ja höyrylossilla, ja minä sanoin että tuo kaikki oli _seikkailuita_; mutta Jim sanoi kernaimmin tahtovansa päästä kaikista seikkailuista vastedes. Hän sanoi että, kun minä kämpin tuohon käytävään raakilla ja hän konttasi takasin tullakseen lautalle ja tämä oli poissa, hän oli kuolla siihen paikkaan, sillä hän aatteli olevansa mennyttä kalua, miten ikinä käviskin; jos hän ei pelastuis, niin hukkuis hän, ja jos hän pelastuis, niin veis pelastaja hänet takasin fröökynä Watsonille, joka möis hänet Etelään, kun möiskin. Ja siinä hän oli oikeassa; hän oli enimmäkseen aina oikeassa; häll'oli turkkasen hyvä pää, neekerin pääksi.

Luinmahan myöskin Jimille noista kirjoista kaikellaista kauskua kuninkaista ja herttuoista ja kreiveistä ja senkaltaisista ihmisistä ja kuinka he kävit ylönpalttisen komeissa vaatteissa ja millä penteleen komervenkillä he kulkivat muun väen seassa, ja miten he kutsuivat toisiaan Teidän maisteetiksenne ja Teidän ylhäisyydeksenne ja Teidän armoksenne ja Teidän korkeudeksenne ja Jumala ties miksi, sen sijaan kuin vain olisit sanoneet "hyvä herra" tai "Te", niinkuin tavalliset ihmiset. Ja Jim hän kuunteli korvat pystyssä ja silmät selällään. Viimein hän sanoi:

"No, herranen aika, enhän olis luullu niit' olevan niin perhanan paljon. Tuskinpa oon kuullu puhuttavan mistään kuninkaastakaan, pait tuosta vanahasta kuningas Sallermann'ista ja noista kakspäisistä ja jalattomista kuninkaista korttipakassa. Paljonkohan tommosella kuninkaalla on palakkaa?"

"Palkkaa?" sanoin minä; "ooh, heill'on tuhat dollaria kuukaudessa, jos tahtovat. Heill'on aivan niin paljo kuin heidän lystää, nääkkös. Kaikkihan oikeimmiten on heidän omaansa."

"No, voi sun turkin pippuri! Mitä heillä sitte on tekemistä?"

"Tekemistä? Sanohan vielä! He eivät tee tämän taivaallista. Istuvat päiväkaudet kädet ristissä ja voivat paksusti."

"No, voi sun saakeli!"

"Niin, niin s'on. Pait tietysti kun tulee sota. Silloin lähtevät he sotaan, mutt'eivät ammu itse; komentavat vain kiven takaa. Mutta kotosalla laiskottelevat he vain tai käyvät toisinaan metsästämässä huvikseen -- tai -- sssh! -- kuulitko jotain?"

Me karattiin pystyyn ja katsottiin kaikkialle, mutta s'oli vain höyrylaiva joka tuli hohottaen niemen takaa; ja me istuttiin jälleen.

"Niin, niin", jatkoin minä nyt, "ja toisinaan, kun noilla kuninkailla on ikävä, niin rettelöivät ja juonittelevat he huvikseen parlamenttinsa kanssa, jossa valtiomiehet istua kököttävät, ja jos joku niistä rupee murisemaan, niin tuossa paikassa kuningas sivaltaa hältä pään poikki. Mutt' enimmäkseen laahustavat kuninkaat päivät pitkin haaremissaan."

"Missä?"

"Haaremissa."

"Mikä se haaremi on?"

"No, hyvänen aika, etkö sinä tiedä sitäkään? S'on se paikka, jossa kuninkaan rouvat asuu. Salomolla esimerkiks oli semmonen haaremi. Häll' oli varaa pitää noin miljoonan paikkeille muijia, hällä."

"Ahaa, johan muistan. Niin, niin, tommonen haarami s'on, niin sanoakseni, jommonenki kasvatuslaitos. Mitä elämää siellä mahtaa olla noien kaikkein lapskakarain kanss'. Kuinka ne rääkyy ja poraa ja telemii ja tappelee alinomaa. Ja kaikki toi akkaväki sitte! Miten ne mahtaa riiellä ja kinata, ja repiä toisians tukasta! Olishan siinä tekemistä, ja saishan siinä nauraakkin aivan haletakseen. Ja sitte kehtaavat vielä sanoa, että tuo Sallermanni mukamas oli viisas mies. Min'en anna kahta penniä hänen viisaurestaan. Mikä viisas mies tahtos päiväkauret ellää tommosessa peevelin pelissä? Viisas mies laittas ennemmin ittelleen vaskisepänverstaan; voishan hän sillon ainaki _panna kiinni_ verstaansa, kun tahtos vähän nukahtaa."

"Niin, mutta Salomo _oli_ kuitenkin viisain mies mitä koskaan on löytynyt; sillä rouva Douglas sanoi sen itse, ja hän ei koskaan valehtele."

"Min' annan palttua leskiprouvalle. Sallermanni ei ollu mikään viisas mies, eipä piru vie ollukkaan. Mitä kaikkia hullutuksia pistikään hänen päähäns'. Johan sitä itkis kaikki Pietarin siatkin. Tiiäkkös, kun hän kerran halkas pienen lapsiparankin kahtia --"

"Kyllä tiedän, leskirouva puhui mulle siitä myös."

"No, onko se laitaa se? Onko semmonen mies viisas? Hölömö hän on. Kattos nyt. Toi kuusenkanto tuossa on toinen noist' akoista; sin' oot toinen; min' oon Sallermanni, ja tää dollarinseteli on toi lapskakara, josta te riitelettä. No, mitä teen nyt minä? Kiertelenkö mä hiljaa pitkin kylää ja tiiustelen salaa joka talossa saarakseni seleville kenenkä toi kakara -- ei, vaan tää seteli, on oma, ja annan sen sitte oikealle akalle -- ei, vaan sulle tai tuolle kuusenkannolle? Niinhän tekis viisas ihminen. Mutta mitäs vielä! Minä repäsen sen kahtia ja annan toisen puolen sulle ja toisen puolen sille toiselle akalle. Just präsiis sillä vlisin menetteli Sallermanni lapsrukan kanss. No, nyt kysyn vain: onko siinä laitaa? Mitä hyötyä on kellään puolesta setelistä? Huolivatko he siitä puoteissa? Johan nyt. Ja mitä hyötyä on puolesta lapskakarasta? Min'en antas viittä penniä tuhannesta mokomasta puoliskosta."

"No, mutta Jim, sinähän oot aivan eksynyt asian oikeasta ponsipaikasta, kuulekkos, oot eksynyt monta penikulmaa."

"Hä? Minäkö? Mene hiiteen ponsipaikkones. Niinku min'en tietäs mik'on selevää järkee. Ja Sallermannin tyhymässä teurastuksessa ei ole mittaan selevää järkee. Eihän siinä riirassa ollu kysymystäkään puolesta lapsesta, vaan koko lapsesta siinä oteltiin. Ja sen mä sanon, että se, joka ruppee ratkasemaan riitaa koko lapsesta puolella lapskakaralla, se mies menköön tunkiolle. Älähän haastakkaan mulle Sallermannista. Minä tunnen miehen jo selästäkin."

"Mutta sanonnan sulle, ett'et tiedä asian ponsipaikkaa."

"Mee tunkiolle ponsipaikkones! Minä tiiän minkä tiiän. Ponsipaikka? Tahotko sinä tietää, missä oikeastaan se syvin ponsipaikka tässä asiassa on? Hä? Joo, se ei ole missään muualla kuin siinä elämässä, jota Sallermanni eli. Katos nyt. Mies, jolla vain on yks tai kaks lapskakaraa, hän ei mee niitä tuhulaamaan tolla viisin; häll'ei ole siihen halua eikä varaa. _Hän_ tietää tallentaa kakaransa. Mutta semmonen mies, joll'on viis miljonaa lasta kiljumassa kotona, hän ei paljoa niistä välitä. S'on hälle joteskin yhyrentekevää, jos _yks_ niistä hakataan kahtia; samaa kuin jos halkaset hältä kissanpojan. Niitä on hällä sittenkin yltäkyllin. Pari kakaraa sinne tai tänne, se ei tuntunut Sallermannille enemmän kuin kirppu. Ja siinä koko juttu. Usko pois!"

Mikä kanalja neekeriksi! Saatuaan jotain päähänsä, oli hän kuin pölkky. En ikinä ole nähnyt neekeriä, jok'olis ollut niin raivossaan Salomolle. Ihan turhaa ruveta häntä lepyttämään. Minä rupesin sentähden puhumaan muista kuninkaista ja jätin Salomon rauhaan. Kerroin hälle Lutovikki kuudestoistasta, jolta hakattiin pää poikki Franskanmaassa monta vuotta sitten, ja hänen pienestä pojastaan Delfiinistä,[3] jok'olis tullut kuninkaaksi, mutta he panivat hänet kiinni ja pistivät vankeuteen, johon muutamat sanovat hänen kuolleen.

"Poika parka!"

"Mutta toiset sanovat, että hän pääsi karkuun ja tuli Amerikaan."

"No, sehän oli hyvä. Mutta vähän ikävä mahtaa hälle kuitenkin tulla täällä. Eihän tääll'ole mittään kuninkaita, vai mitä, Huck?"

"Ee-i."

"Silloinhan hän ei voi saara mittään paikkaa, poika parka. Mihin hän joutuu?"

"Hm, jumala ties. Muutamat noista karanneista kuninkaista rupeevat poliiseiksi, toiset opettavat ihmisiä puhumaan Franskanmaan kielellä."

"Hä? Mitä sä meinaat? Eiväkkö sitte Franskan ihmiset puhu samallaisella kielellä kuin me?"

"Ei, Jim; hui hai. Heidän kielensä kääntyy ja vääntyy aivan toisin kurin kuin meidän. Sin'et ymmärtäis sanaakaan heidän puheestaan."

"No, mutta Herra hallikkaan, mitä kurjuutta! Mistä se tulloo?"

"Niin, _minä_ en tie; mutta niin se vain on. Olen onkinut vähän heidän sotkustaan eräästä kirjasta. Aatteleppas että joku tulee luokses ja sanoo: _Parla-vussi-fransaisu_[4] -- mitä sä meinaisit?"

"Mitäkö mä meinaisin. Min'en jumaliste meinais mittään. Minä löisin häntä korvalle ja käskisin hänen tietää huutia -- jos hän ei olis valakonen, nääkkös. Mutta tulukaanpas vain neekeri moukka haukkumaan mua tolla viisin!"

"Ääh, eihän s'ole mikään haukkumasana. Sehän vain on samaa kuin jos hän kysyis sulta, osaakko sinä puhua Franskanmaan kielellä."

"No, mutta miks hiiessä hän ei sitä _kysy_ sitte?"

"No, voi, voi, sitäpä hän juur kysyy. S'on Franskanmaan ihmisten _tapa_ sitä kysyä."

"Hm, jassoo. Mutta s'on hiriviän hassu tapa sitä kysyä, ja min'en ennää taho kuulla siitä sanaakaan. Siin'ei ole mittään järkiä."

"Kuules nyt, Jim; puhuuko kissa niinkuin me?"

"Ei tietysti."

"No, entäs lehmä?"

"Ei, ei lehemäkään. Johan nyt!"

"No, puhuuko kissa niinkuin lehmä tai lehmä niinkuin kissa?"

"Ei, sitä ne ei tee."

"No, onko se sinusta kummallista, että toinen niistä puhuu eri tavalla kuin toinen?"

"Eei, eihän siin' oo mittään niin kummallista."

"No, ja onko siinä mitään kummallista, että ne kumpikin puhuu eri tavalla kuin me?"

"Ei; se kyllä on aivan luonnollista."

"No, miks' se sitten olis kummallista, että _Franskalainen_ puhuu eri tavalla kuin me? Vastaappas siihen sinä."

"Onko kissa ihiminen, Huck?"

"Eei!"

"No, sittenhän ei voi pyytää että kissa puhus niinku ihiminen. No, onko kenties lehemä sitte ihiminen -- vai onko se kenties kissa?"

"No, ei suinkaan, ei kumpaakaan."

"No, sittehän ei liion voi pyytää että se puhus niinku ne. Mutta kuules nyt, onko Franskalainen ihiminen?"

"On kaiketikkin."