Part 7

"Mulle oli tullut semmoinen hätä kynsiin, että tuskin pysyin pöksyissäni. Täytyi saada jotain sormiini ja otin hädissäni neulan, joka makasi pöydällä, ja aijoin pujottaa siihen lankaa. Mutta käteni vapisivat, ja siit'ei tullut mitään. Kun tuo ihminen oli laannut räpättämästä, katsahin ylös ja huomasin että hän tirkisteli minuun hyvin uteliaasti, ja hänen huulensa oli mennyt vekkulimaiseen hymyyn. Minä panin pois neulan ja langan ja sanoin:

"Jaa, jaa, kolme sataa dollaria on suuri summa rahaa. Kumpahan ne olis äidillä. Aikooko rouvan mies mennä sinne jo tän'yönä?"

"Istu suolaan! Hän meni vain pikimmältään kylään sen toisen miehen kanssa hankkimaan venettä ja lainatakseen pyssyn, jos saisivat. Heti puoliyön perästä lähtevät he matkaan."

"Mutta näkisiväthän he paremmin, jos lähtisivät vasta päivän vaietessa."

"Niin, kyllä kaiketi. Mutta neekeri näkis paremmin hänkin. Ja puoliyön jälkeen hän kaiketikkin nukkuu, ja jos hän on sytyttänyt nuotion metsään, niin he näkevät sen paremmin pimeässä ja hiipivät hänen päälleen kuin ketut."

"Jaha, sitä minä en ajatellut."

Hän katseli minua yhä niin turkkasen tarkasti; ja mulle tuli ikääskuin vähän ilkeä olla. Yhtäkkiä sanoi hän:

"Mikä sun nimes taas olikaan, hyvä laps?"

"M -- M -- Mary Williams."

Miten olikaan, tuntui siltä, kuin en ensi kerralla olis sanonutkaan nimeäni Maryksi, ja nyt en hirvinnyt katsoa ylös; tuntui nyt siltä, kuin olisin sanonut Sarah. Aloin hätääntyä aika lailla, ja se luultavasti minusta näkyikin. Toivoin siinä vain, että tuo tuuperin rouva sanois jotakin; mitä kauvemmin hän oli vaiti, sitä ilkeämpi oli minun olla. Mutta nyt hän sanoi:

"Hyvä laps, olin kuulevinani että sanoit Sarah, kun ens tulit tupaan."

"Ooh, niinpä taisin sanoa. Aivan oikein. Min'olen ristitty Sarah Maryksi, -- Sarah Mary Williams. Toiset sanovat minua Sarahksi, toiset Maryksi."

"Hoo, vainiin?"

"Niin."

Johan tyynnyin vähäsen, mutta kuitenkin teki mieleni kauas pois.

No, mutta sitten rupesi hän räpättämään taas kovista ajoista mukamas ja heidän niukasta toimeentulostaan ja rotista, joita heillä oli talon täydeltä, sanoi hän; ja minä aloin käydä vähän turskimmaksi. Hän oli oikeassa, mitä tuli noihin rottiin. Tuon tuostakin näin mä, miten joku heistä pisti ulos nenänsä reiästä nurkassa tai tanssasi lattian yli. Hän sanoi, että hällä tavallisesti aina yksin ollessaan oli käsillä jotain, jolla lennättää heitä niskaan; muuten hän mukamas ei koskaan saisi rauhaa. Hän näytti mulle pientä lyijypalloa sanoen, että hän sillä mukamas osui heitä aika hyvästi; mutta hän oli pari päivää sitten niukahuttanut käsivartensa eikä luullut kykenevänsä tähtäämään nyt. Mutta hän oli varuillaan ja -- yht'äkkiä lensi hänen pallonsa muutamaan rottaan päin, vaan ei sattunut likimainkaan; ja samassa huusi hän "ai! ai!" ja piteli kipeää käsivarttaan. Sitten pyysi hän minun koittaa. No, tulihan taas rotta viilettäen, ja minä lennätin pallon, lennätin oikein tarmoni takaa, mutta rotta, se peijakas, ennätti liukua reiästä alas; jos s'olis seisonut paikallaan, takaan minä, että siit'olis tullut sairaloinen rotta. Rouva räyskä pyysi mun koettaa toistamiseen ja toi pallon takasin. Sitten toi hän lankavyhdin ja pyysi minun sitä pitää. No, minä pidin käsiäni yläällä niinkuin ruukataan, ja hän keri lankaansa ja rupesi taas räpättämään heidän toimeentulostaan. Yht'äkkiä sanoi hän:

"Pidä silmällä rottia. Paras ett'otat pallon syliisi."

Samassa pani hän pallon syliini, ja minä pusersin sen polvieni väliin, että se pysyis; ja hän alkoi lorunsa uudelleen. Mutta sit' ei kestänyt kauvan. Yht'äkkiä otti hän vyhdin ranteiltani ja katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi hyvin ystävällisesti:

"Kuules nyt, hyvä laps, mikä oikein on sinun nimes?"

"Mi -- mi -- mitä? Mi -- tä rouva meinaa?"

"No, hyvänen aika, mikä oikein on sinun nimes. Oletko sä Bill, tahi Tom, tahi Bob? tai mitä? Puhu nyt suus puhtaaks."

Luulen että vapisin kuin haavan lehti, enkä totta maar tiennyt mihin pääni pistäisin. Viimein sain änkötetyksi:

"Mutta kuinka rouva noin pitää pilanaan köyhää tyttö parkaa? Jos olen täällä vaivaksi, niin minä heti -- --"

"No, no, älä ole milläskään, hyvä laps. Istu alas. Minä en tahdo sulle mitään pahaa enkä aio sinusta kannella kellekkään. Mutta sano mulle nyt suoraan miten on laitas. Luota minuun. Minä koen sinua auttaa, jos voin, ja sen tekee kyllä ukkonikin, kun tulee. Näkeehän sen, että sin'olet karannut oppipoika -- sen pituinen se. No, vähät siitä. Eihän siinä mitään pahaa. Ovat kai olleet sulle ilkeitä, laps parka, ja sinä annoit heille palttua ja menit tiehes. Herrasta varjelkoon, että kävisin kantelemaan. Kas niin, sano mulle kaikki tyyni nyt, alusta loppuun, niinkuin hyvä poika ainakin."

No niin, minä sanoin näkeväni turhaksi, että koetin häntä pettää enään, ja tahdoin puhua suuni puti puhtaaksi, kunhan hän vain pysyis lupauksessaan eikä rupeis jupattamaan. Sitten kerroin minä, että isäni ja äitini oli kuolleet ja että minä olin joutunut palvelukseen eräälle talonpojalle, jonka talo oli sisämaassa noin neljäkymmentä virstaa joelta, ja tuo talonpoika mukamas oli niin häijy minulle, ett'en enää sitä kestänyt, vaan kun hän oli lähtenyt matkalle muutamaksi päiväksi, sieppasin minä vähän vanhoja vaatteita hänen tyttärensä luhdista mukamas ja lippasin tieheni; ja kolme yötä oli multa mennyt, sanoin mä, noihin neljäänkymmeneen virstaan; ja minä kuljin öisin mukamas ja piileskelin ja nukuin päivällä, ja se pussillinen leipää ja vähän muuta muonaa, joka mull'oli muassani mukamas, piisasi koko matkan. -- Sitten sanoin toivovani, että enoni, tuo Abner Moore, auttais minua, ja senpä tähden olin lähtenyt tänne Gosheniin mukamas.

"Gosheniin, sanot sä, laps parka? Eihän tämä ole Goshen. Tämä on Pietari, tämä. Goshen on viistoista virstaa tuonnempana, joen vartta ylöspäin. Mistä oot saanut päähäsi, että tämä on Goshen?"

"Minua tuli vastaan muuan mies tän'aamuna, juur kun olin poiketa metsään nukkuakseni, ja hän sanoi, että kun tulin tien risteykseen, piti mun mennä oikealle, niin olis vain viis virstaa Gosheniin. Niin hän sanoi."

"Se mies lie ollut humalassa. Hän puhui juur päin vastoin kuin asia on."

"Niin, hän näyttikin vähän pöhnäiseltä, s'on totta se. Mutta ykskaikki. Paras että lähden matkaan, niin ennätän sittenkin huomen-aamuksi Gosheniin."

"Ootappa vähäsen. Minä panen sulle vähän ruokaa mukaan, poika parka. Sinä kyllä tarvitset."

Hän toimitti mulle vähän ruokavaroja pikku nyyttyyn ja sanoi:

"Kuuleppas -- jos makaava lehmä nousee seisomaan, mikä puoli siitä nousee ensiksi? No, vastaa pian, nyt heti -- ilman tuumimatta. Mikä puoli nousee ensiksi?"

"Peräpuoli tietysti."

"No, entäs hevonen?"

"Hevonen nousee etupuolella."

"Millä puolella puuta kasvaa enimmän sammalta?"

"Pohjoispuolella."

"No, jos viistoista lehmää syö ruohoa mäenrinteessä, kuinka monella on pää käännettynä samaan suuntaan?"

"Kaikilla, hyvä rouva."

"Jaha, sinä _olet_ todellakin asunut maalla, näämmä. Luulin että sinä kenties taaskin tahdoit narrata minua. No, mikä nyt on oikea nimes?"

"George Peters."

"No jaa, koe nyt muistaa nimes, George, äläkä sano ennen lähtöäs että s'on Alexander -- tai George-Alexander, jos joudut pussiin. Ja älä rupee tekemisiin naisten kanssa tuossa vanhassa kattuunitrasussa. Miehiä voit sinä kenties pettää, mutta helppo on meidän nähdä ett'et ole tyttö. Ja kun pujotat lankaa neulansilmään, niin älä koita sysätä silmää langan ympäri pitäessäs lankaa rauhassa, vaan pujota päin vastoin langanpää silmästä läpi ja pidä neula rauhassa, -- niin tekevät naiset, vaikka miehet aina tekevät noin hullusti kuin sinä äsken. Ja kun jollakin viskaat rottaa tai jotain muuta, niin kohota itses varpaille ja nosta kätes pään yli niin nurinpäin kuin suinkin ja ammu väärään rotastas noin viis kuus jalkaa. Sun pitää vääntää koko käsivartta olkapäästä asti ikäänkuin kääntyis se ruuvilla -- niin tekee tytöt; pojat pitää olkavartensa liikkumatta ja vääntävät vain kyynärvartta kyynärpäästä asti. Ja muista että kun tyttö koittaa pitää jotain sylissään, niin hän levittää polvet erilleen; hän ei purista niitä yhteen niinkuin sinä teit lyijypallon kanss'. Minä, nääkkös, näin, että sinä olit poika, samassa kun rupesit pujottamaan lankaa neulansilmään, ja minä keksin nuo toiset konstit nähdäkseni vain, olinko arvannut oikein. No, kas niin, lähde nyt patikoimaan enos tykö, hyvä laps, hyvä Sarah Mary Williams George Alexander Peters, ja jos sinä joudut johonkin, ronkeliin, niin lähetä sana rouva Judith Loftukselle -- s'olen minä se -- niin koitan auttaa sinua pulasta. Kule jokirannan tietä kaiken aikaa, ja toiste kun lähdet kuleksimaan, ota sukat ja kengät jalkaas. Se tie on hyvin kivistä, ja luulempa että jalkas on joteskin hellät tullessas Gosheniin. No, Jumalan haltuun, poika parka!"

Kävin noin viis kuuskymmentä kyynärää rantatietä ylöspäin ja palasin sitten takasin kanootilleni, joka oli hyvän matkaa alapuolella Loftusten tupaa. Laskin vesille ja otin päästäni rookan, joka esti minua näkemästä ympärilleni. Tultuani keskelle jokea, rupes torninkello lyömään. Pidätin ja kuuntelin; ääni tuli heikkona veden yli, mutta selvästi - ykstoista! Päästyäni saareen, ei ollut mulla aikaa puhaltamaan, vaikk'olin kovasti hengästynyt soudosta, vaan ponnistin suoraan läpi metsän vanhaan leiripaikkaamme ja tein siihen kelpo kokkovalkean.

Sitten juoksin takasin kanootille, hyppäsin siihen yhdellä harppauksella ja sousin että ryskyi ruumiissani. Tulin oikealle paikalle ja ryntäsin metsikön läpi ja vuorta ylös ja sisään luolaan. Siellä makasi Jim pitkällään maassa kuorsaten että kaikui. Minä ravistin häntä hartioista hyvin lujaa ja huusin:

"Nous' ylös, Jim! Joudu! Meill'on hätä kynsissä. N'ovat perässämme."

Jim ei sanonut sanaakaan; mutta hän ryhtyi pakopuuhiin semmoisella vauhdilla, että selvästi näki, kuinka pelästynyt hän oli. No, puolen tunnin päästä olimme kantaneet kaikki, mitä meillä tässä maailmassa oli, tukevalle lankkulautallemme, ja s'oli valmiina laskemaan ulos pajupoukamasta, johon olimme sen piilottaneet. Viimeiseksi sammutimme tulet ja kynttilät luolasta.

Otin sitten kanootin rannasta ja sousin vähän matkaa joelle ja katselin ympärilleni kaikille tahoille; mutt' oliko siellä mitään venettä liikkeellä, sitä en ainakaan voinut nähdä, sillä tähdet ja varjot himmentävät näköalan veden päällä. Palasin rantaan ja sidoin kanootin lauttaan. Sitten sysäsimme sen vesille ja annoimme virran ajaa. Me kuljettiin saaren alapään ohi, ja koko aikana me ei hiiskuttu yhtään sanaa.

Kahdestoista luku.

Kello kai oli tuoss' yhden paikoilla, kun me viimein oltiin päästy saaren ohi, ja lautta tuntui meistä liukuvan eteenpäin hirveän hitaasti. Jos joku vene tulis ajaen meitä takaa, niin tuumattiin me heti hypätä kanootiin ja kiepsahtaa Illinoisin rannalle; mutta s'oli oikein onnen potkaus, ett'ei ketään tullut, sillä siinä kiireessä me ei oltu muistettu panna edes pyssyäkään kanootiin, saatikka sitten mitään syömistä tai muuta. Ja olihan se kaikkea muuta kuin viisasta, kun lastattiin kaikki tyyni lautalle, mutta lempokos sitä mokomassa hätämelskassa kaikkia muistaa.

Jos nuo molemmat miehet todellakin tulis saarelle sin' yönä, aattelin mä, niin näkisit he varmaankin pian valkean, jonk' olin sytyttänyt, ja rupeisivat sen ääressä odottamaan Jimiä pannakseen hänet kiinni. Se ei ainakaan ole minun syyni, jos ei heidän nenänsä sin' yönä kasvanut jotenkin pitkäksi; minä olin tehnyt parastani, ja vissiä vain on, että me ei ikinä nähty heistä merkkiäkään.

Heti aamun koittaessa laskimme lauttamme isossa joen polvessa pienen metsäisen saaren rantaan Illinoisin puolella ja tukimme sen pajupensaiden alle. Hakattiinpa me vielä kirveellä irti puunoksiakin ja panimme niitä koko joukon lautalle, niin että jokainen ohikulkija koht' olis luullut siinä maanvieremän tapahtuneen, kuten noissa hiekkarannoissa usein käykin, joita virtavesi leikkailee. Meill'oli korkeita kunnaita Missourin rannalla ja paksua metsää Illinoisin puolella, ja kun virta vielä kävi pitkin Missourin rantaa juur tuolta paikalta, niin ei meidän hevillä tarvinnut pelätä, että kenkään tulis sinne. Me maattiin siellä koko päivän metsässä ja katsottiin kuinka tukkilautat ja höyrylaivat viiltelit ohi virrassa Missourin puolella, ja miten ylöspäin menevät höyrylaivat ponnistivat eteenpäin keskeltä jokea. Minä kerroin Jimille kaikki mitä olin lörpötellyt tuon rouvan kanssa, ja Jim sanoi että s'oli näppärä rouva ja että, jos tämä itse olis yrittänyt meitä kiinni-ottamaan, h ä n ei olis ruvennut vahtimaan nuotiotulen vieressä, vaan hakenut koiran. No, sanoin minä, eikö sitten rouva voinut neuvoa miestään hakemaan koiraa? Jim sanoi panevansa vetoa, että rouva ajatteli asiaa samassa kun miehet olivat valmiit lähtemään saarelle, ja silloin, sanoi Jim, lähtivät he kylään hakemaan koiraa ja aika meni heiltä hukkaan; muuten mukamas me ei nyt olis oltu missä olimme, vaan samassa vanhassa kylässä jälleen. Minä puolestani sanoin, etten välittänyt syystä, minkätähden he eivät saaneet meitä kiinni, niinkauvan kun eivät saaneet.

Kun rupes hämärtämään, pistettiin me päämme ulos metsästä ja katsottiin ympärillemme kaikille tahoille. Ei ketään näkynyt. Silloin kiskoi Jim irti muutamia lankkuja ylimmästä lautasta, ja niistä rakensimme itsellemme suojuksen, jossa olis hyvä olla sateessa ja rajuilmassa ja jossa voimme säilyttää tavaramme kuivina. Sitten teimme tähän suojaan eri lattiankin, toista jalkaa korkeammalle kuin itse lautan pinta, niin että hyökylaineet höyrylaivoista eivät ulottuneet vilteillemme ja muille tavaroille. Keskelle hauskaa mökkiä panimme sitten vielä kerroksen savea ja naulasimme tämän ympäri lautoja, että se pysyis paikallaan, ja se olis meille tulisijana sadeilmalla ja kylmässä. Niinikään veistimme itsellemme varamelan, jos toinen sattuis katkeamaan. Sitten pystytimme lyhyen haarakepin, johon voimme panna palavan lyhdyn, ett'ei alaspäin menevät höyrylaivat törmäisi päällemme pimeässä.

No, seuraavana yönä matkustimme noin seitsemän tai kahdeksan tuntia virrassa, jonka voima oli noin neljä viis virstaa tunnissa. Matkalla me kalasteltiin ja juteltiin ja uitiinkin pari kertaa, kun uni oli meidät voittaa. S'oli ikääskuin vähän juhlallista, kun me noin maattiin selällämme lautalla ja annettiin sen luikua eteenpäin pitkin suurta, hiljaista jokea, tähtien loistaessa ylitsemme taivaalla. Emme koskaan tulleet puhuneeksi kovaa taikkapa nauraneeksi, muuta kuin hiljaa hymyten. Enimmäkseen oli meillä kauniit ilmat, eikä meille sinä yönä tapahtunut juur mitään, josta maksais vaivaa puhua, eikä sitten lähinnä seuraavinakaan.

Tuon tuostakin kulettiin me kaupunkien tai kylien ohi, jotka loistivat pimeiltä mäenrinteiltä välkkyvinä valopenkereinä, ilman että mitään taloja näkyikään. Viidentenä yönä me sivuutimme St. Louis'in kaupungin; s'oli ikääskuin koko maailma olis syttynyt ilmituleen. Pietarissa he ruukkasit sanoa, että St. Louis'issa mukamas oli kolme- tai neljäkymmentä tuhatta ihmistä, mutta minä en sitä koskaan uskonut, ennenkun nyt kello kahden aikaan tänä hiljaisena yönä näin koko tuon ihmeellisen valomeren. Ei yhtään ääntä kuulunut kuitenkaan; kaikki nukkuivat sikeässä unessaan.

Noin kello kymmenen aikaan illalla ruukkasin mä toisinaan käydä maihin ja noissa pienissä kylissä kymmenellä tai viidellätoista centillä ostaa jauhoja tai läskiä tai muuta syötävää; ja toisinaan sieppasin mä jonkun kananpojan, joka näkyi nukkuvan huonosti, ja väänsin siltä niskat nurin ja otin mukaani. Isä ukko ruukkasi aina sanoa, ett'ei koskaan pidä halveksia kananpoikaa, jos vain käy ottaa sitä mukaansa, sillä jos ei itse sitä tarvitsiskaan, niin saattaishan aina tavata jonkun, jolle se kelpais, ja hyvää tekoa ei koskaan unohdeta mukamas. Minä tosin en milloinkaan nähnyt, ett'ei ukko olis pitänyt kananpoikaansa itse, mutta niin hän yhtäkaikki aina ruukkasi sanoa.

Aamusin ennen päivänkoittoa ruukkasin mä myöskin hiipiä peltoihin ja lainata vesimeloonin tai ytykurkun tai taskullisen jyvätähkiä tai muuta mokomaa pikkukalua. Isä vaari sanoi aina, ett'ei ole väärin lainata mitä tarvitsee, kunhan vain aikoo maksaa takasin jos sopii; mutta leskirouva puolestaan väitti, että tuo vain oli pehmeämpää nimeä varkaudelle ja ett'ei mukamas mikään rehellinen ihminen menettelis sillä viisin. Jim sanoi, että he tavallaan olit oikeassa molemmat, sekä isä että leskirouva, puoleks kumpikin; ja paras keino meille olis määrätä pari tai kolme tavaraa, joita emme koskaan lainaisi -- sitten ei olis väärin lainata mitä muuta hyvänsä, meinasi hän. No, me harkittiin tuota asiaa läpi koko yön, lauttamme uidessa yhä eteenpäin, ja meidän oli aika vaikea määrätä, mistä me luovuttaisiin, vesimelooneistako vai kurkuista vai mistä. Vasta aamupuoleen tultiin me lujaan päätökseen. Me, näättekös, päätettiin vakavasti, ett'emme koskaan kajoaisi villiomeniin eikä taateliluumuihin, ei vaikka mikä olis. Meill'oli ollut paljon kiusoittavaa päänvaivaa, mutta nyt, kun päätös oli tehty, tuntui oikein hyvältä. Minä varsinkin kiitin keskustelumme hyvää ja käytännöllistä tulosta, sillä, kuten kaikki tietää, niin villiomenat eivät maistu juur miltään, ja taateliluumut taas ei olis kypsiä vielä pariin kolmeen kuukauteen.

Silloin tällöin ammuimme me vesilinnun, jok'oli herännyt liian aikasin aamulla tai ei mennyt maata kylliks aikasin illalla. Ylimalkain voitiin me erinomattain paksusti.

Viidentenä yönä siitä, kun m'oltiin kulettu St. Louisin ohi, tuli päällemme oikein kunnon rajuilma. Myrsky raivosi, ukkonen jyrisi ja salamat liekehtivät kuin tuomiopäivänä, ja sade vuoti tulvana maahan. Ne ryömittiin mökkiimme, ja lautta sai hoitaa itseään. Salaman liekehtiessä näimme edessämme tuon suuren, leveän joen ja sen rantamailla korkeita vuoria, yhtä selvästi kuin keskellä päivää. Äkkiarvaamatta huusin; "Halloo, Jim, katsos tuonne!" Siell'oli höyrylaiva, jok'oli ajanut karille keskellä jokea. Me luikuttiin suorastaan sitä vastaan, ja joka leimaus näytti sen meille aivan selvästi. Se makasi kallellaan, ja toinen puoli yläkantta oli veden yllä. Savupiiput oli myös näkyvissä ja yks tuoli ison kellon luona, ja tuolin selkänojalla oli riippumassa vanha vilttihattu.

No, olihan keskellä yötä, oli myrskyistä ja kolkkoa, ja aivan niinkuin kaikki muutkin pojat sen kaltaisessa tilassa tunsin minä mielessäni ikääskuin jotain kutkuttavaa, nähdessäni tuon raakin makaavan siinä niin nolona ja yksinäisenä keskellä jokea. Oli, näettekös, tullut päälleni kova halu mennä sinne katsomaan minkälaista siellä olis. Ja niinpä sanoin:

"Mennään sinne, Jim."

Mutta Jim pani ensimmältä kovasti vastaan. Hän sanoi:

"Mitä hyötyä siit'on? Onhan meillä hyvä olla täällä. Mitä lempoo on meillä tekemistä vanahassa raakissa? Piä mitä sull'on ja älä mee sotkemaan muien asioihin, sanoo raamattu. Sitä pait on heillä varmaankin siellä vahti."

"Vahti? Mitä luulekkaan?" sanoin mä; "eihän siell'ole muuta vahtaamista kuin kansi ja perähytti; ja luulekko sinä että kukaan viisas ihminen panee henkensä vaaraan vanhan laivankannen ja kurjan perähytin tähden tämmösessä ilmassa; onhan koko värkki valmiina hajoomaan ja uppoomaan jokikinen hetki." No, siihen ei ollut Jimillä mitään sanomista, niin että hän jo piti suunsa, kun pitikin. "Ja sitä paitse", sanoin vielä, "voidaan me kenties löytää jotakin, joka meille kelpaa, katteinin hytistä tai muualta. Sikaareja kenties, oikeita kymmenen pennin sikaareja, paraita auringon alla. Höyrylaivojen katteinit on aina rikkaita, saavat kuuskymmentä dollaria kuukaudessa; eivät välitä vähintäkään siitä, mitä joku tavara maksaa, kun vain sitä haluavat. Kas niin, pistä kynttilä taskuus; minä en saa mitään rauhaa ennenkun m'ollaan nuuskittu kaikki nurkat tuossa raakissa. Luuletko että Tom Sawyer koskaan jättäis semmottia tarkastamatta? Ei, vaikka sais omenakakun, s'on vissi se. Hän kutsuis sitä seikkailuksi -- niin hän tekis; ja hän nousis maihin raakille, vaikka henki menis. Ja hän tekis kaikki tyyni niin turkkasen pulskasti, mokomalla muhkeudella ja upeudella, että luulis itse Kristofferi Kolomboksen olevan liikkeellä löytämässä Kaana'an maata. Kumpahan Tom Sawyer olis tässä nyt!"

Jim mutisi tietysti vielä vähän, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun leimaus taasen valaisi raakin, työnsimme me lauttamme sinne ja panimme sen kiinni perään ja kapusimme kannelle. Siellä me sitten kopeloitiin sinne tänne pimeässä, kunnes tultiin katteinin hytin ovelle, joka oli auki; ja Herra jesta! Siinä nähtiin me valoa peräsalongista, ja me kuultiin ääniä.

Jim kuiskasi mulle, että hänen rupes tekemään kovasti pahaa mukamas, ja hän tahtoi että me mentäis tiehemme. Minä tykkäsin kuin hän, ja meidän piti juur palata turvalliselle lautallemme takasin, kun kuulin valittavan äänen sanovan:

"Voi, voi, pojat, antakaa mun olla. Minä vannon pyhästi etten koskaan hiisku siitä sanaakaan."

Toinen, karkeampi ääni sanoi nyt:

"Sinä valehtelet, Jim Turner. Sin'oot aina ennenkin pitänyt samaa pirun peliä. Sinä vaa'it aina enemmän kuin omaa osaas voitosta, ja aina oot niin saanutkin, sinä hunsvotti, sen tähen että aina vannot mennä kielittelemään jos et saa mitä tahot. Mutta tällä kertaa etpä, piru vie, meitä enää petä. Sinä oot, jumal'avita, suurin roisto koko tässä maassa."

Jim oli jo menossa lautalle. Mutta minua oikein syhytti uteliaisuuteni, ja minä aattelin itsekseni, että Tom Sawyer ei suinkaan olis lipannut tiehensä justiin silloin, ja niinpä en minäkään sitä nyt tahtonut; minä tahdoin saada selville mitä tulis tästä jutusta. Minäpä siis rupesin ryömimään nelin kontin sen pienen pimeän käytävän läpi, joka vei peräsalonkiin. Tulin sinne lähelle, ja mitä näinkään! Muuan mies makasi pitkällään lattialla, kädet ja jalat sidottuna, ja kaksi muuta miestä seisoi hänen ylitsensä, toisella salalyhty kädessä, toisella pistooli. Tämä toinen piti pistoolin piipun suuta ojennettuna makaavan raukan päätä vasten ja sanoi:

"Jo jumaliste kohta pamahtaa, sinä kirottu konna!"

Makaava mies siinä ikääskuin vetäytyi nahkaansa ja kiljui ja kerjäsi: "Voi, voi, älä ammu, hyvä Bill, älä ammu. Minä en puhu asiasta, en halkaistua sanaa, en jumal'auta."

Lyhdyn pitäjä puolestaan vain nauroi ja sanoi:

"Haha! Vai niin! No, siitä totta jumaliste et pääsekkään puhumaan, sen takaan minä. Häpeehän toki -- kerjätä noin. Niin, kyllähän nyt oot pehmeä suustas, sinä roisto. Ja äsken olisit tappanut meiät, ellei m'olis saatu sinua allemme ja köysiin. Ja minkä tähen? Sen tähen että mekin tahottiin _oikeutta_. Mutta s'oli viiminen kerta kuin uhkasit meitä noin, Jim Turner. Paa sisään pistoolis, Bill!"

"Enkä panekkaan, Jake Packard. Hänen pitää saada köniinsä ensin. Hän ampui vanhan Hatfieldin samalla tavoin. S'on nyt maksettava. Hän on sen rehellisesti ansainnut."

"Mutta _minä_ en taho, ja mull'on siihen syyni."

"Jumala siunakkoon sinua siitä sanasta, Jake Packard! En unhota sitä, vaikk' eläisin sata vuotta", voivotteli lattialla makaaja.

Packard ei ollut häntä kuulevinaan, vaan ripusti lyhtynsä naulaan ja viittasi toiselle seuraamaan häntä pimeään käytävään, jossa minä olin. Minä siirryin selkä edellä taakseppäin minkä ennätin ja pujahdin muutamaan hyttiin, jossa panin maata eräälle makuusijalle. Samassa astui Packard sinne sisään myös puhuen taakseen:

"Tänne -- tuu tänne."

Ja Bill herra astui hänen perästään sinne. Minä kutistuin seinää vasten niin pieneksi kuin voin, toivoen olevani toisella puolen maailmaa. Siell'oli pilkkosen pimeä, mutta minä tunsin viinan hajusta, että he seisoivat ihan vieressäni. Olin iloissani siitä, ett'en ruukannut juoda viinaa; mutta jos olisinkin sitä tehnyt, niin he tuskin sittenkään olis voineet haistaa miss'olin, sillä minä en melkein ollenkaan hengittänyt; niin olin peloissani. Ja muutenkin oli heidän puheensa sitä laatua, että melkein kuka hyvänsä sitä kuullessaan olis pidättänyt henkeään kauhistuksesta. Bill tahtoi kiven kovaan ampua Turnerin. Hän sanoi:

"Hän ilmasee meiät, kun ilmaseekin. Jos _nyt_ antasimma hälle koko voiton, meiänkin osamme, niin se ei enää tukkis hänen suutaan, tämän kaiken perästä. Meiän täytyy tehä loppu hänen kielittelystään."

"Niin täytyy", sanoi toinenkin.