Part 4

"Jaa-a, kyll'on jumaliste siinä hallitusta, on maar niinkin. Mikä surkea lautakunta! Miten olikaan tuon vapahan neekerin Ohiosta? tuon röykeän mulatin, joka eniten oli yhtä valkea kuin rehellinen valkonen mies. Mikä röykeä roisto! Olihan jumaliste hällä päällään valkonen palttinapaita aivan kuin ihmisellä, ja -- ja uskoisko sen? -- kiiltävä knallihattu päässä, onko se laitaa? Tuskin kukaan koko pitäjässä käy niin hävyttömän hienona kuin hän; ja vielä häll'oli kultakello ja vitjat ja hopeanuppinen keppi käessä. Ha, ha, ha! -- totta maarian muhkein vanha veijari koko Valtiossa! Ja mitäs ajatella siitä! Sanovathan häntä tuommoseks rohvessoriks mukamas, joka puhuu vieraita kieliä ja on oppinut, kuten sanovat, tietää kaikki pahuuet. Ja uskoisko sen? Sanovatpa päällepäätteeks, että hän saa _äänestää_, tuommonen neekeri retkale, siellä kotonaan. Onko se laitaa? Hä? Nauravathan sille jo siatkin. Mokomat lait! Mihinkä onkaan maa joutunut, kun semmosta kärsitään! Sattui olemaan vaalipäivä, ja minä olin justiin menossa äänestämään, minä itse, jos en olis ollut liian päissäni päästäkseni sinne perille. Mutta kun he sanoivat mulle vasten naamaa, että tässä maassa on Valtio, jossa annetaan tuon neekeri lurjuksen äänestää, niin minä annoin palttua koko touhulle, jumal'avita! Sanoin, että minä en äänestä _ikipäivinä_, vaikka maa repeis. Enpä jumaliste äänestäkkään, sanoin heille. Saivat sen kuulla, kun saivatkin. Menköön maa vaikka suoraa päätä h--ettiin, minä en äänestä eläissäni enää. -- Ja uskoisko sen? Hän julkes olla röyhkeä vasten naamaa, tuo roikale. Ei väistynyt tieltä, kun tulin häntä vastaan, vaan minun täytyi vaivata itseäni ja survaista hänet tien viereen. Onko se laitaa se? Minä sanoin siinä: mitä tämä tietää? miks'ei myydä tuota neekeriä avisioonilla? miks' annetaan hänen rentustaa pitkin maata? -- No, mitä vastaavat he siihen! Joo, ett'ei mukamas voitu myydä häntä, ennenkun hän olis ollut kuus kuukautta Valtiossa, ja niin kauvan hän mukamas ei ollut vielä venynyt siellä. No, voi sun s--keli! On olevinaan hallitus sekin - ei uskalla myydä vapaata neekeri roistoa, ennenkun hän mukamas on ollut kuus kuukautta Valtiossa. On siinäki hallitusta! On jumaliste olevinaan hallituksen kengissä -- ja istuu sitteki käet ristissä kuus kuukautta, ennenkun tohtii iskeä käpälänsä kiertelevään, varastelevaan, valkopaitaseen, vapaaseen neekeri piruun, ja -- --."

No, ukko hoiperteli siinä sinne tänne haukkuen ja rähisten eikä osannut hallita vanhoja kikkeriä kinttujaan, kunnes hän viimein kaatui suinpäin läskinelikon yli ja loukkasi molemmat polvensa, hirveästi irvistellen; ja loppupuoli hänen saarnastaan oli mitä kuuminta kieltä, milloin neekereistä ja hallituksesta, milloin läskinelikosta. Hän hyppeli kuin hullu nurkasta toiseen, ensiks toisella, sitten toisella jalalla ja pidellen vuorotellen polviaan, kulloin kumpastakin; mutta viimein otti hän vauhtia ja surmasi toisella jalallaan tuohon nelikkoon oikein pulskan potkun. Siinä hän kuitenkin teki tyhmästi, sillä se sattui olemaan juuri se jalka, jonka varpaat pisti ulos kengistä, ja hän rupes ulvomaan niin kamalasti, että tukkani oli nousta pystyyn kauhistuksesta; ja sitten hän viskausi maahan ja piehtaroi siinä kuin hevonen, pidellen varpaitaan, ja voi kuinka hän kirosi! Luulin seinäin halkeavan. Ukko olikin, sivumennen sanottu, ylpeä kiroustaidostaan. Olihan Sowberry Hagan vanhus mukamas aimo mies sadattelemaan; mutta isä ukko kehui voittavansa hänet. S'oli kenties kuitenkin tyhjää kerskailemista vain.

Syötyämme illallisen, kävi pappa vaari taas viinaleilinsä huippuun, ja hän sanoi, että siin'oli lientä kylliksi "kahteen kelpo pohmeloon ja yhteen viinavilliin." Se oli hällä sananpartena. Minä laskin nyt itsekseni, että hän tietenkin tunnin kuluttua olis aivan sikapäissään ja että silloin voisin näpistää hältä avaimen taikkapa saada hirren pätkän irti seinästä ja pötkiä tieheni. No, hän suuteli leiliään kerta toisensa perästä, ja hetken päästä kuppuroikin hän kyljelleen vilttinsä päälle; mutta sillä kertaa ei ollut mulla lykkyä. Hän ei nukkunut sikeään uneen, vaan rehki ja oli levoton. Hän puhkui ja uhkui ja väänsihe käänsihe sinne tänne kauvan aikaa. Viimein tuli mulle niin uni, ett'en kuolemaksenikaan jaksanut pitää silmiäni auki, vaan nukuin siihen paikkaan, ja kynttilä jäi palamaan.

En tiedä kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutt' yht'äkkiä heräsin hirvittävään huutoon ja lensin pystöön. Isä ukko oli myös jaloillaan; mutta hän oli muuttunut aivan villiksi näöltään ja hyppeli ja riehui kuin raivohullu ja huusi, että hän oli joutunut käärmeiden pesään. Ne mukamas kiemuroivat ylös pitkin hänen koipiaan, ja yksi oli purrut häntä poskeen -- mutta minä vain en nähnyt mitään käärmeitä. Hän juoksi ympäri mökissä yhteen mittaan ja kiljui: "ottakaa pois ne pirut! ottakaa pois! Ne purevat minua kurkkuun!" Hänen silmänsä tuijottivat kamalasti. Lopultakin näkyi hän väsyvän ja keikahti kumoon; mutta nyt hän väänsihe ja vyöryi paikasta paikkaan, ihmeellisen sukkelasti, potkien tieltään kaikki mit'oli edessä ja otellen tapellen käsivarsillaan ilmassa ja huutaen että huone mukamas oli täynnä piruja, jotka tahtoivat lennättää hänet h--vettiin. Sitten näkyi hän vähän tyyntyvän ja vaikeni viho viimeinkin kokonaan. Kuulin pöllöjen ja susien ulvovan kaukaa metsästä; niin oli kaikki kamalan hiljaa. Hän oli nukkunut nurkkaan. Tuokion päästä nousi hän kuitenkin puoleksi istualleen ja näkyi kuuntelevan jotakin, pää kallellaan. Sitten sanoi hän hyvin hiljaa:

"Pamp-pamp-pamp; n'on kuolleet kun tulee; pamp-pamp-pamp; tulevat minua noutamaan; mutta minä en lähe, en, en -- Ooh! tuossa ne ovat! Antakaa mun olla! Käet pois! Hyi, kuinka n'on kylmät! Antakaa kurjan s--tanan olla!"

Sitten hän laskeutui nelin kontin ja rukoili heitä jättämään hänet rauhaan, ja sitten hän kääri vilttinsä ympärilleen ja vyörytti itsensä pöydän alle. Ja minä kuulin hänen viltin läpi hiljaa rukoilevan kuolleitansa, ja sitten hän itki.

Mutta mitäs ollakkaan! Yht'äkkiä sukelti hän ulos viltistä ja ryntäsi ylös. Hän oli kauhea katsella, ja nyt hän näki minut ja syöksi suoraa päätä päälleni. Hän ajoi minua yltympäri mökkiä puukko kädessä, huutaen että minä mukamas olin Kuoleman Enkeli ja sanoen tappavansa minut, niin ett'en enää vois häntä kiusata. Minä kerjäsin ja sanoin, ettenhän ollut mikään enkeli, vaan ainoastaan hänen poloinen poikansa Huck, mutta hän nauraa hohotti hirvittävästi kuin huuhkain ja noitui ja kirosi ja ajoi minua takaa kuin nälkäinen susi. Kerran kun käännyin toisappäin ja puikahin hänen käsivartensa alta, sai hän kyntensä isketyks mekkooni, hartiain väliin, ja minä luulin olevani mennyttä kalua; mutta miten olikaan, onnistuin luistamaan irti nutustani ja pääsin pakoon. Viimein hän väsyi taas ja kaatui maahan, selkä ovea vasten. Mutta hän sanoi vain aikovansa vähän levähtää; sitten hän tappais minut. Hän pisti puukkonsa alleen ja sanoi tahtovansa nukkua hetken aikaa saadakseen uusia voimia; sitten nähtäis kumpiko täss'oli isäntänä mukamas.

Äkkiarvaamatta hän nukkui. Silloin sieppasin minä vanhan puutuolin, nousin sen päälle hiljaa kuin hiiri ja otin alas pyssyn. Koettelin laastukilla, oliko se latingissa, ja sitten panin sen poikki puolin nauristynnyrin yli, piipunsuu ukkoa vasten, ja itse kyykistyin alas tynnyrin taa odottamaan kunnes hän liikahtaisi. Mutta voi kuinka vitkalleen siinä aika kului.

Seitsemäs luku.

"Nous' ylös! Mitä sinä siinä virut, nahjus!"

Avasin silmäni ja katselin ympärilleni, tietämättä oikein miss'olin. Aurinko oli jo noussut, ja minä olin nukkunut sikeästi. Ukko seisoi vieressäni; hänen naamansa näytti nyreältä ja ränstyneeltä.

"Mitä pirun peliä sin'olet pitänyt pyssyllä, penikka? Hä?"

Aattelin että hän kaiketikaan ei paljoa muistanut yöllisestä äksiisistään, niin että vastasin:

"Olihan joku roisto yrittämässä yöllä sisään ovesta, ja minä tahdoin häntä pelottaa."

"Miks'et sitten herättänyt minua?"

"Minä koitin, vaan en saanut teitä henkiin."

"No, hyvä. Älä lörpötä siinä nyt lorujas, vaan pötki joelle kokemaan koukkuja, että saahaan kaloja murkinaks. Kuulekkos! Minä tulen koht'siltään."

Hän avas oven, ja minä pötkin ulos ja menin joelle. Siellä huomasin, että virta kuletti mukanaan koko joukon puuvärkkiä ja puunkuorta, ja siitä päätin että vesi oli nousemassa. Mull'olis ollut hyvät markkinat, jos nyt olisin oleskellut kylässä. Juhannustulva oli mulle aina ollut oikein kultakaivoksena; se tuopi näet aina muassaan hirsiä, jopa polttopuita ja toisinaan koko tusinan tukkia yhtenä lauttana, ja muuta semmoista. Silloin ei tarvitse muuta kuin pitää varansa keksi kädessä ja myydä saaliinsa tapulitarhaan tai sahamyllyyn.

Kävin kappaleen matkaa joenvartta ylöspäin tähystellen, niin sanoakseni, toisella silmällä ukkoa, toisella tulvan tuomisia. Yht'äkkiä tuli siinä tanssien virran mukana kanooti, niinpä niinkin, ja päälle päätteeksi oikein sievä kanooti, noin neljä- tai kolmetoista jalkaa pituudelta ja uiden upeana kuin sorsa. Minä sänttäsin pää edellä rannasta kuin sammakko, vaatteet päälläni, ja uin aika kyytiä kohden kanootia. Luulinpa melkein, että siinä makais joku junkkari pohjassa, sillä ihmiset tekevät usein sillä viisin kurillaan; kun pyydystäjä tarttuu saaliiseensa, hypähtävät he ylös ja nauravat hänet pahanpäiväiseksi. Mutta niin ei nyt onnekseni käynyt tällä kertaa. S'oli todellakin ajokanooti, ja minä kapusin siihen ylös ja meloin sen rantaan. Nytpä ukko on iloissaan, aattelin mä, kun saa nähdä tämän saaliin -- se on ainakin kymmenen dollarin arvoinen. Mutta tullessani rantaan ei pappa vaaria näkynytkään; ja juur kun olin laskenut pieneen poukamaan, jonka yllä kasvoi pajupensaita ja köynnöskasvia, niin että se näytti pieneltä luolalta, -- silloin pisti päähäni toinen tuuma. Aattelin, näettekös, että kätkisin kanootin isältä, ja sitten en karatessani meniskään metsään travaamaan jalkasin, vaan laskisin pulskasti jokea alas noin viiskymmentä virstaa ja pitäisin sitten leiriä hauskalla paikalla.

Enhän ollut kaukana mökistämme, ja niinpä olin alinomaa kuulevinani ukko vaarin tulevan. Mutta sainhan kuitenkin kanootin kätketyksi, ja kun sitten kurkistelin pajupensaan takaa, näin hänen seisovan polulla ja tähtäävän pyssyllään yhtä lintua. Hän siis ei ollut mitään nähnyt.

Hänen tullessaan rantaan, olin jo paraikaa kokemassa muuatta koukkua. Hän haukkui minua vähäsen, kun olin niin kuhnustellut, mutta minä sanoin pudonneeni jokeen, ja sentähden olin mukamas viipynyt niin kauvan. Tiesinhän hänen huomaavan, ett'olin märkä kuin trasu; ja hän rupeis trissaamaan minua kaikellaisilla kysymyksillä. Me saatiin koukuilla kuus kissakalaa ja mentiin kotiin.

Syötyämme aamiaisemme, heitti hän pitkälleen taas ja minä myös -- mokoman yön jälkeen. Minä makasin siinä mietiskellen jotain konstia, jolla voisin estää sekä ukkoa että leskirouvaa minua seuraamasta; sehän olis parempi kuin luottaa siihen onnenpeliin, että ennättäisin kylliksi kauas ennenkun he pääsisit jälilleni; saattaishan tapahtua jos jotakin. No, enhän ens'aluksi keksinyt mitään keinoa; mutta mitäs ollakkaan, niin ukko nousi juomaan pari tuoppia vettä ja sanoi sitten:

"Toiste, kun joku kuleksija tulee nuuskimaan nurkkia täällä, niin sinun pitää minut herättää, kuulekkos? Tuolla roistolla oli piru hampaan kolossa. Tarvitsis kuulan koniinsa. Ja toiste sinä minut herätät heti, kuuleks?"

Sitten hän kallistui kyljelleen taas ja nukkui -- mutta mitä hän oli sanonut, se justiin synnytti päässäni sen konstin, jota olin etsiskellyt. Hehei! tuumasin itsekseni, jo tässä tiedetään temppu, joka pidättää heitä nuuskimasta jälkiäni.

Noin kahdentoista aikana noustiin me ylös ja mentiin joelle jälleen. Joki nousi nousemistaan, ja virta toi mukanaan paljon ajopuita. Tulipa siinä myös yhtenä lauttana koko yhdeksän tukkia. Otimme veneen ja hinasimme sen rantaan. Sitten söimme päivällistä. Toinen kuin isä ukko olis odottanut siinä pitkin päivää saadakseen vain lisää Jumalan viljaa virrasta; mutta hänpä ei totta maar malttanut. Yhdeksässä tukissa oli hälle kylliksi; hänen piti suoraa päätä kylään niitä myymään. Hän siis salpasi minut mökkiin kuin ainakin ja otti veneen ja lähti hinaamaan tuota lauttaa kylään, tuossa kolmen aikana iltapäivällä. S'oli selvää, aattelin mä, ett'ei hän palais sinä yönä. Odotin kunnes hän olis poistunut kappaleen matkaa, otin framille sahani taas ja kävin tuon seinähirren kimppuun. Eikä aikaakaan, niin olin kömpinyt reiästä ulos. Ukko lauttoineen näkyi pienenä pilkkuna kaukana alapuolella toisessa rannassa.

Otimpahan jauhosäkin ja kannoin sen joelle piilopaikkaani ja viskasin kanootiin. Sitten kuletin sinne läskimöhkäleen, sitten viinaleilin; sitten otin kaikki kahvit ja sokerit, mitä meill' oli, ja ampumavarat; otin rohtimet; otin ämpärin ja napun ja läkkikannun; otin vanhan sahani ja kaksi vilttiä; otin kastrullin ja kahvipannun. Ongensiimoja ja koukkuja ja tulitikkuja otin myös - niin, otimmahan ylimalkain kaikki tyyni, mik'oli penninkään arvosta, niin että koko hotellimme jäi lähimmittäin puti puhtaaksi. Olisin mielelläni tahtonut kirveen, mutta meill'ei ollut muuta kuin se, joka oli halkopinolla, ja sen jätin mä eri syystä siihen. Viimeiseksi sieppasin pyssyn, ja sitten olin valmis.

Minä olin siinä oikein uurtanut maanpintaa, ryömiessäni ees takasin reiästä ja laahatessani ulos niin paljon tavaraa. Nyt täytin sen paikan somerolla, niin ett'ei näkynyt jälkiäni eikä sahajauhoja. Sitten panin ulossahatun hirrenpätkän takasin reikään ja pistin pari kiveä tueksi sen alle, että se pysyisi paikoillaan -- koko hirsi kun siltä kohdalta ei oikein ulottunut maahan asti. Jos seisoi neljä viis jalkaa siitä poispäin eikä tiennyt mitään sahatyöstä, niin ei totta maar huomannut mitään; ja sitä paitsi oli se paikka mökin takapuolta, niin että kukaan tuskin olis äkännytkään mennä nuuskimaan sieltä päin.

Kanootin paikalla ei ollut muuta kuin ruohoa, niin että siinä ei voinut näkyä mitään jälkiä. Seisoin rannalla ja katselin kaikkialle; ja kaikki oli hyvin. Sitten otin pyssyn ja menin kappaleen matkaa metsään, ampuakseni, jos suinkin, pari lintua. Silloin näin yht'äkkiä metsäsian; tapahtui, näet, toisinaan näillä seuduin, että joku porsas karkasi kotoaan ja metsistyi salossa. Minä ammuin tämän otuksen ja laahasin sen mökille.

Sitten otin kirveen ja löin oven sisään, että ryskähti. Sitten laahasin porsaan mökkiin, lähelle pöytää, ja iskin sitä kirveellä kurkkuun ja annoin veren vuotaa maahan -- sanon tahallani: maahan, sillä eihän, Jumala paratkoon, tässä hotellissa muuta lattiaa ollutkaan kuin paljas maa, kova maa, ei lautoja nimeksikään. No, nyt otin minä vanhan säkin ja täytin sen suurilla kivillä -- niin suurilla kuin jaksoin kantaa -- ja laahasin sitä sitten, verisestä siasta asti, pitkin maata ovesta ulos ja metsän läpi aina rantaan saakka, josta keikahutin sen jokeen, ja siihen se samassa upposi. Se oli niin raskas, ett' aivan helposti voi nähdä ruohosta, että siitä oli jotakin laahattu. Oikein kaipasin nyt Tom Sawyeria; sillä tiesinhän kuinka kovasti hän harrasti juur tänkaltaista touhua, ja hän olis keksinyt vielä monta metkua juonen jatkoksi. Hän oli seppä semmoisissa, kun tarvittiin.

No, mutta viimein repäsin nyt päästäni pivollisen hiusta ja hivelin kirvestä kunnollisesti sianverellä ja tahrasin siihen hiukset kiinni; sitten viskasin koko kapineen nurkkaan. Sitten otin porsaan ja pidin sitä mekollani rintaani vasten (niin ett'ei veri päässyt vuotamaan maahan), ja kannoin sen hyvän matkan päähän tuvasta; sitten läiskähytin sen jokeen. Sill'aikaa pisti päähäni toinenkin juttu. Menin ottamaan jauhosäkin ja vanhan sahani kanootista jälleen ja kannoin ne tupaan. Panin säkin vanhalle paikalleen ja tein reiän sen pohjaan sahallani, sillä meillä ei ollut mitään oikeita ruokaveitsiä tai kahveleita, kun isä ukkokin aina vain käytti linkkuveistään tai puukkoaan pöydässäkin. Sitten kannoin säkin noin sata syltä ruohon poikki ja metsän läpi maan puolelle päin muutamalle matalalle lammelle, joka oli viis virstaa laaja ja täynnään kaislaa ja sorsia sydänkesällä. Siitä laski pieni joki monta virstaa sisämaahan päin, en tiedä mihin. No, mutta säkistä sateli nyt jauhoja ulos pitkin matkaa, niin että sillä viisin syntyi pieni valkoinen polku tuohon lampeen asti. Pudotin tahallani tielle myöskin ukon kovasimen, niin että näyttäis siltä kuin olis se pudonnut tapaturmassa. Sitten sidoin pienen reiän kiinni seililanka-pätkällä, niin ett'ei jauhosäkki enää vuotanut, ja kannoin säkkini ja sahani jälleen kanootiin.

Nyt oli jo melkein pimeä, ja minä siirsin kanootin sen pikku poukaman suuhun, johon olin sen kätkenyt, ja istuin odottamaan kunnes kuu nousis. Sidottuani ruuhen pajupensaaseen, haukkasin vähän ruokaa ja panin sitten pitkälleni paattiin poltellakseni vähäsen ja miettiäkseni maailman menoa. Minä oletin, että he seuraisivat tuon kivillä täytetyn säkin jälkiä rantaan ja sitten hakisivat minua naaraamalla joesta. Ja sitten seuraisivat he jauhopolkua lammelle asti ja kulkisivat luultavasti pitkin sitä puroa, joka laski siitä ulos, saadakseen kynsiinsä rosvot, jotka olivat tappaneet minut ja varastaneet kaikki tavarat. Joesta he eivät etsi muuta kuin minun kuollutta luurankoani, aattelin mä. Ja siihen he pian kyllästyvät, tuumasin, ja sitten ei minusta enää piittaa kissakaan, ja minä saan venyä missä mun lystää. Jacksonin saari on mulle justiin omiansa; sen minä tunnen perin pohjin, ja sinne ei koskaan kukaan ihminen tule. Ja sieltä voin minä yön aikaan meloa kylään, pasteerailemaan ja hankkimaan itselleni mitä milloinkin tarvitsen. Jacksonin saari, jaa, sielt' olen tästedes kotosin.

Minä olin väsyksissäni aika lailla, ja niinpä sattui, että nukuin siihen paikkaan. Herätessäni sitten en ensimmältä saanut selville ollenkaan, missä oikeastaan olin. Nousin istualle ja tirkistelin ympärilleni, ikäänkuin pikkusen peloissani. Silloin muistin kaikki tyyni. Joki näytti monta, monta virstaa leveältä. Kuuvalo oli niin kirkas, että minä voin laskea montako tukkia ui virrassa sata syltää paikaltani. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja niin näytti myöhäiseltä, ja _haisi_ niin myöhäiseltä. Niin, kyllähän tiedätten mitä minä meinaan, vaikk'en osaa sit' oikein sanoin selittää.

Haukottelin hiukkasen ja ojentelin raajojani, kun yht'äkkiä kuulin jotain ääntä kaukaa veden poikki. Kuultelin tarkasti ja pian äkkäsin mitä se oli. S'oli airojen kitkuntaa hangoissa hiljaisena yönä. Kurkistelin pajupensaan läpi ja näin todellakin veneen uiskentelevan etäällä. En voinut nähdä, montako henkeä siinä oli. Mutta se liukui lähemmälle, ja nyt näin, ett'ei siinä ollut muuta kuin yks mies. Voi, voi, aattelin mä, kai se nyt on ukko, joka tulee, juur kun olis saanut pysyä poissa. Hänen paattinsa ajoi lujan virran mukana vähän alapuolelle minua, mutta pian pyörähytti hän sen rannemmalle suvantoon ja tuli jo niin likelle minua, että melkein olisin ulottunut häneen pyssynpiipulla. No, se oli, kun olikin, isä ukko, -- ja hän oli selvänä; sen huomasin hänen soudostaan.

En siinä juur päätäni pidellyt; vaan tuossa paikassa kiiti kanootini salaman nopeudella jokea alaspäin, vaikka hiljaa kuin hiiri ja rannan varjossa. Päästyäni pari virstaa poispäin, laskin ulos keskelle virtaa, sillä läheninpä jo lossivalkamaa, josta ihmiset olis voineet nähdä minut ja huutaa "halloo!" Minä laskin kanootini aivan ajopuiden sekaan ja panin pitkälleni sen pohjalle ja annoin sen sitten ajelehtia eteenpäin muun puuvärkin muassa.

Makasin siinä selälläni ja voin paksusti, poltellen piippua ja katsellen kirkasta taivaan kantta. Taivas näyttää niin kovin syvältä, kun sitä noin katselee maatessaan selällään kuutamossa; en ollut ennen äkännytkään sitä seikkaa. Ja kuinka pitkän matkan päästä sitä kuuleekin vettä pitkin tuommoisena yönä! S'on ihmeellistä. Minä kuulin heidän puhuvan lossivalkamalla, kuulin jumaliste jok'ainoan sanan. Muuan mies sanoi, että päivät nyt oli pitenemässä mukamas ja yöt lyhenemässä. Muuan toinen meinasi, ett'ei mukamas _tämä_ yö ainakaan tuntunut lyhyeltä -- ja silloin toiset nauroi; ja hän sanoi sen toistamiseen, ja he nauroivat toistamiseen. Sitten he herättivät jonkun toisen toverin ja kertoivat sen hänelle ja nauroivat, mutta hän ei nauranutkaan, vaan käski heidän mennä h----ttiin ja jättää hänet rauhaan. Ensimmäinen puhuja sanoi aikovansa kertoa jutun muijalleen, joka mukamas sais nauraa oikein haljetakseen, mutta hän itse oli kyllä, sanoi hän, laskenut paljon muhkeampiakin kompia parempina päivinään. Sitten sanoi joku, että kello oli vähä vailla kolmea ja että toivottavasti päivän nousuun ei olis enemmän kuin vähän toista viikkoa. Sitten hiljeni heidän puheensa hiljenemistään, ja minä en enää voinut eroittaa sanoja; kuulin vain jotain muminaa ja vähän väliä naurun pätkän, mutta se tuntui jo tulevan kaukaa.

Minä olin nyt hyvän matkaa lossista. Nousin istualleni, ja siinähän oli eessäni Jacksonin saari, pari virstaa alaspäin, jylhine puineen ja kamalan suurena ja paksuna ja pimeänä kuin lyhdytön höyrylaiva. Hietasärkät saaren yläpäässä eivät olleet näkyvissä nyt -- tulvan tähden.

Ei kestänyt kauvan, ennenkun olin saareni kohdalla. Kova virta lennätti minut yhtä vauhtia yläpään ohi, mutta sitten tartuin airoihin ja pyörähytin paattini suvantoon ja laskin maalle Illinoisin puolelle antavaan rantaan. Ajoin kanootini syvään ränniin sannassa, jonka tunsin vanhastaan; minun täytyi työntää syrjään pensaanoksia päästäkseni sisään, ja kun olin vetänyt ylös veneen ja laittanut sen kiinni, ei kukaan voinut sitä nähdä ulkoapäin.

Menin ylös ja istuin kaatuneelle puun-rungolle saaren yläniemessä ja katselin ulospäin lavealle joelle ja noita mustia ajopuita ja ylöspäin vanhaan kotikaupunkiin, josta pari kolme valopilkkua vilkahteli. Tuli myöskin mahdottoman iso tukkilautta uiden jokea alaspäin, ja siinä oli palava lyhty keskellä. Katselin sen luisuntaa eespäin, ja kun se oli ihan minun kohdallani, kuulin jonkun miehen sanovan: "Peräairo ulos! Käännä oikealle!" kuulin sen niin selvästi kuin olis hän huutanut mulle korvaan.

Rupesihan samaan aikaan vähän valkenemaan taivaalla, ja minä menin metsän sisään ja panin pitkälleni, levähtääkseni pikkusen ennen aamiaista.

Kahdeksas luku.

Herätessäni sitten oli aurinko jo niin korkealla, että kello jo lie käynyt yhdeksättä. Siitä välittämättä makasin siinä vain eelleen ruohossa ja viileässä varjossa mietiskellen maailman menoa, ja olin tyytyväinen ja voin paksusti. Voinhan nähdä auringon vähän pilkistävän tuuheiden puiden läpi, mutta enimmäkseen oli metsä niin tiheää, että siell'oli puoleksi pimeää tai ainakin hämärää sisässä. Missä päivän valo pursui lehtien läpi, oli siinä ikääskuin teirenpilkkuja sammalessa, ja ne huojuivat vähäsen sinne tänne, ja siitä näin että yläilmassa kävi vähän tuultakin. Muutamassa männyssä istui pari oravaa pöpötellen mulle hyvin ystävällisesti.

Mull'oli siinä niin hyvä olla ja laiskotella, ett'en viitsinyt nousta ylös laittamaan itselleni aamiaista. No, olin juuri nukkua jälleen, kun yht'äkkiä yläjoelta päin kumeasti kuului: "bom!" Nousin kyynärpäälleni ja kuultelin; ja pian pamahti uudestaan. Nousin ylös ja katsoin reiästä lehtien läpi, ja minä näin ikääskuin paksun savupilven leijailevan veden päällä, melkein lossipaikan kohdalla. Ja siellä oli myöskin lossivene ajelemassa jokea alaspäin ja täpö täynnään väkeä. Ja nyt minä tiesin mitä siellä hommattiin. "Bom!" Näinhän valkosen savun pölähtävän ulos lossiveneen kyljestä. Hoo, hoo, aattelin mä, kunnialaukauksia mulle! Ampuvat kanoonalla veden yli, saadakseen luurankoni nousemaan pinnalle.