Part 27

"Tuolla n'ovat! Juoksevat joelle! Ajetaan heitä takaa, pojat! Ja päästäkää irti koirat!"

Kuulimme heidän tulevan, sillä heill' oli saappaat jalassa ja he huusivat ja melusivat; mutta he eivät kuulleet meitä, sillä meill' ei ollut saappaita jalassa ja me ei huudettu eikä meluttu. Me juostiin polkua pitkin myllylle päin; ja kun he tulivat hyvin lähelle meitä, poikettiin me polulta pois ja mentiin piiloon pensaisiin, ja he juoksivat ohitsemme. Heill' oli ollut koirat salpain takana, että ne ei pelättäis ryöväreitä, mutta nyt oli ne päästetty irti, ja ne tulivat viiltäen hirveää kyytiä ja haukkuen kuin pakanat. N'oli kuitenkin tietysti omia koiriamme, ja kun ne saivat meidät kiinni ja näkivät, ett'ei siin' ollutkaan muita kuin me, niin sanoivat ne vain "morjens" ja ryntäsit eteenpäin. Me seurattiin niitä samaan suuntaan, kunnes oltiin aivan liki myllyä, ja siitä me taas luistettiin pensaikkoon, sinneppäin, jossa kanootini oli kätkössä, ja me hypättiin siihen ja laskettiin vesille ja melottiin ankaraa kyytiä keskelle jokea, mutta niin äänettömästi kuin suinkin pystyttiin. Sitten soudettiin me aivan levollisesti sitä saarta kohti, jossa lauttani makasi, ja me kuulimme heidän huutavan ja haukkuvan ja ulvovan pitkin rantaa, kunnes me tultiin niin kauvas, että äänet hiljenivät ja kuolivat pois. Ja kun me viimein tultiin lautalle, sanoin minä:

"_No_, vanha Jim, nyt oot sä vapaa mies taas, ja minä panen vetoa, ett'et ikipäivänä tule orjaks enään."

"Niin, ja s'oli hiien hyvää työtä myös, Huck. S'oli potrasti tuumittu ja potrasti tehty; eikä jumaliste mikkään kuningas olis keksinyt niin konstikasta ja monimutkasta ja kummallista karkausta kuin se oli."

Me oltiin kaikki niin iloissamme kuin ihminen tämän maan päällä voi olla, mutta iloisin kaikista oli Tom, sillä hän oli saanut kuulan sääreensä.

Sen kuullessamme, ei me enää oltu niin turskia, Jim ja minä. Haava kirveli kovasti ja vuoti verta; ja me panimme hänet suojukseen ja revimme yhden herttuan paidoista suikaleisiin sitoaksemme hänen säärensä, mutta hän sanoi:

"Antakaa tänne trasut, minä voin tehdä sen itse. Me ei saa jäädä tähän kuluttamaan aikaa, kun karkaus on niin hyvässä vauhdissa. Laskekaa irti ja antakaa mennä! Tämän teimme me potrasti, pojat! -- eikös niin? Kumpahan _meillä_ olis ollut Ludvig XVI hoidettavana! Silloin jumaliste ei olis tullut hänen elämäkertaansa mitään tämmöstä: 'Oi, poika pyhän Ludvigin, nous' ylös taivaaseen!' Ei laisinkaan. Me oltais kyllä viety hänet rajan yli niin vikkelästi, että: 'ota hiiri hännästä kiinni'. Kas niin, laskekaa irti, laskekaa irti!"

Mutta Jim ja minä, me neuvoteltiin -- ja tuumattiin. Ja hetken päästä sanoin minä:

"Sano se, Jim."

"No", sanoi hän, "minä aattelen tällä viisin, Huck: Jos se nyt olis _hän_, jot' olis autettu karkaamaan, ja joku niistä toisista pojista olis sattunu saamaan lyijyä sääreensä, niin sanoisko hän: Pelastakaa vain minut, äläkää huoliko hakea tohtoria tuolle haavotetulle? Sanoisko herra Tom niin? Ei, minä paan vetoa, ett'ei hän sanois niin. _No_, sopiiko nyt Jimille mennä sanomaan niin? Ei, eikä jumaliste Jim tule sitä sanomaan. Minä en liiku paikalta, ennenku on tuotu _tohtori_ tänne, -- en, vaikk' oltais tässä neljäkymmentä vuotta."

Tiesinhän minä, että Jim oli valkonen sisältäpäin, ja ootin että hän sanois juur niinkuin hän sanoi -- ja minä olin aivan samaa mieltä kuin hän ja sanoin Tomille, että minä heti lähtisin hakemaan tohtoria. Hän pani kovasti vastaan ja piti aika elämää, mutta Jim ja minä pidettiin puoliamme; ja nähdessään, miten viimein minä menin laittamaan kanootin valmiiksi, sanoi Tom:

"No, jos nyt sittekin niin pitää olla, niin minä sanon sulle, miten sun pitää menetellä tullessas kauppalaan. Sinun pitää panna ovi lukkoon ja sitoa huivi tohtorin silmille, niin ett'ei hän näe mitään, ja pakottaa hänet vannomaan, että hän on hiljaa kuin haudassa, ja pistää kukkaro kultarahoja hälle käteen ja sitten kulettaa häntä ristin rastin pimeässä ja sillä viisin taluttaa hänet kanootille, ja sitten sinun myös pitää soutaa tänne pitkää mutkatietä, saarien välistä; ja tutki tarkasti hänen taskunsa ja ota pois hältä hänen liitunsa äläkä anna sitä takasin, ennenkun olet hänen kanssaan kylässä taas; muuten hän salaa panee liidullaan merkin tähän lauttaan, löytääkseen sen jälleen. Ne tekevät aina niin."

Lupasin menetellä sillä viisin ja lähin matkaan, ja Jimin piti mennä piiloon metsään, nähdessään tohtorin tulevan, ja viipyä siellä kunnes hän lähtis.

Yhdeksästoista luku.

Tohtori oli vanha herra, hyvin siivo ja hyväntahtoinen vanha herra, kun kerran sain hänet valveille. Kerroin hänelle, että minä ja veljeni mukamas eilen iltapäivällä oltiin metsästämässä eräällä saarella, ja että m'oltiin yötä muutamalla vanhalla lautalla, jonka olimme löytäneet; ja keskellä yötä mahtoi veljeni, sanoin mä, potkasta pyssyynsä unissaan, sillä se laukesi ja ampui häntä sääreen; ja me pyydettiin nyt tohtoria, sanoin mä, tulemaan sinne häntä katsomaan sanomatta siitä mitään kellekkään, sillä me aiottiin, sanoin mä, mennä kotiin illalla ja yllättää heidät tulollamme.

"Mistä te ootte?" kysyi tohtori.

"Phelpsiltä."

"Vai niin", sanoi hän. Ja vähän vaiettuaan sanoi hän taas:

"Miten se laukaus tapahtuikaan, sanoit sä?"

"Hän kai näki jotain unta, ja se laukes ja ampui häneen."

"Sepä eriskummainen uni, se", sanoi hän.

No, hän sytytti lyhtynsä ja pani vähän kauskua pieneen laukkuun, ja niin me mentiin. Mutta nähdessään kanootini, sanoi hän, että se kyllä meni mukiinsa yhdelle mukamas, mutt' oli liian pieni ja kikkerä kahdelle. Minä sanoin:

"Ooh, ei tohtorin tarvitse pelätä, se kannatti helposti meidät kaikki kolme."

"Mitkä kolme?"

"Niin, Sidin ja minun ja -- ja -- ja -- _pyssyt_, piti mun sanomani."

"Hm", sanoi hän.

Mutta hän pani jalkansa kanootin laidalle ja ravisteli sitä; ja hän puisteli päätään ja sanoi, että meidän täytyi etsiä joku tukevampi vene. Mutta ne olivat kaikki lukossa ja ketjuissa; ja hän otti viimein minun kanootini ja sanoi, että minä voisin odottaa kunnes hän palajaisi tai jatkaa metsästystäni tai mennä kotiin valmistelemaan heitä varovaisesti uutiseen veljeni tapaturmasta. Mutta tähän valmistamiseen min'en tahtonut ruveta, ja sen sanoinkin hälle, ja sitten sanoin, miten hän löytäisi lautan; ja hän lähti matkaan.

Tuumiskellen siinä yhtä ja toista tuli mulle viimein väsymys, ja minä ryömin muutaman lautatapulin alle nukahtamaan vähäsen. Mutta herätessäni siitä nukahuksesta oli aurinko korkealla pääni päällä! Minä ylös kuin tuulessa ja suoraa päätä tohtorin talolle; mutta siellä he sanoivat mulle, että hänt' oli kutsuttu pois yöllä ja että hän viel' oli sillä retkellä. Voi sentään, aattelin mä, näyttäähän siltä, kuin Tomin olis kovin huonosti asiat, ja minun täytyy lähteä suoraa päätä saarelle. Ja niin mä siinä paikassa juoksuun, ja mä kiersin kulman ja olin puskea pääni suoraan eno Silaksen mahaan! Hän sanoi:

"Herranen aika, _Tom_! Missä sin'oot kuleksinut kaiken aikaa, poika lurjus?"

"_Minä_ en oo ollut missään", sanoin mä, "oomme vain hakeneet tuota karkuneekeriä -- minä ja Sid."

"No, mutta missäpäin ootte sitten olleet? -- Tätinne on ollut aivan hirveän levoton."

"S'oli aivan turhaa, se", sanoin mä, "kyllä me aina tallella ollaan. Me seurattiin noita miehiä ja koiria, mutta ne juoksivat pois ja joutuivat meistä hukkaan; ja sitten oli kuin olis heidän äänensä kuulunut joelta, ja me otimme veneen ja seurasimme heitä, mutt' emme saavuttaneet, ja viimein laskettiin me rantaan eräälle saarelle ja mentiin nukkumaan, ja me herättiin vastikään ja soudettiin tänne, ja Sid juoksi vain postikonttoriin kysymään, olisko siellä mitään kirjeitä, ja minun piti vain kokea hankkia vähän ruokaa, ja sitten aiottiin me lähteä kotiin."

Ja me mentiin postikonttoriin hakemaan "Sidiä", mutta hän ei ollut siellä, kuten minä hyvin tiesin; ja sitten ukko otti sieltä ulos erään kirjeen, ja me odotettiin vielä hetken aikaa, mutta Sidiä ei kuulunut; ja sitten ukko sanoi "tule pois! Sid tulkoon jalkapatikassa tai veneellä, kun hän on kyllikseen lurjustanut ympäri -- me lähetään hevosella." Min'en saanut häntä jättämään minua sinne odottamaan Sidiä; siit'ei mukamas olis mitään hyötyä, ja minun täytyi tulla näyttämään Sally tädille, ett'ei ollut mitään hätää mukamas.

Kun me tultiin kotiin, oli Sally täti niin sanomattomasti ilonen nähdessään minut, että hän nauroi ja itki yhtaikaa ja syleili minua ja taputteli minua, ja sitten hän tukisti minua vähäsen ja sanoi, että hän kyllä löylyttäis Sidin että tuntuis, kun se vintiö tulis kotiin.

Ja h'olit kutsuneet talon täyteen tilanomistajia ja heidän rouviaan päivällisiksi; ja herra hallikkoon sitä lörpötystä ja kaakotusta, ku siell' oli! Pahin kaikista oli vanha rouva Hotchkiss; hänen kielensä pyöri kuin myllyn ratas lakkaamatta. Hän sanoi:

"Jaa-a, rakas Sally, min'oon nuuskinu läpi koko mökin, ja minä ainaki sanon että tuo neekeri oli hullu. Minä sanoin niin sisar Domrell'ille -- enkös sanonu? Sanoinpa vissistä; justiin niin oli minun sanani. Kuulkaahan: hän on totisesti hullu, sanoin mä. Kuulihan siellä kaikki, kun sen sanoin. Hän on vikapäinen, sanoin mä, näkeehän sen selvästi. Kattokaahan tuota tahkoa, sanoin mä; eihän kukaan viisas ihminen ota ja nakertele tommosta hassutusta vanhaan tahkoon, sanoin mä. Tässä murtu yhen ihmisen sydän, ja tässä eli eräs ihminen kolmekymmentäseitsemän vuotta; eikä siinä kylliks, vaan Lutvikki kuuvennentoista avioton poika, sanoin mä, ja tommosta hullutusta. Hän on ihka hullu, sanoin mä; senhän sanoin siellä heti, ja sen sanon vieläkin -- tuo neekeri oli täys hullu -- hullu kuin Nepokonnaeesari, sanoin mä."

"Ja katsokaa näitä tikkaita, ku tuo ihminen on punonut kokoon trasuista, katsos, sisar Hotchkiss", sanoi vanha rouva Domrell, "mitä herran nimessä hän niillä -- --"

"Justiin samat sanat, ku minä äsken sanoin sisar Utterbackille, niin, kysykää hältä itseltä; siit'on tuskin kahta minuutia. Katsokaa näitä tikkaita, sanoi hän; niin, sanoin mä, _katsokaa_ niitä, mitä herran nimessä aikoi hän niillä tehä? Joo-o, sanoi hän, hän -- --"

"Mutta millä viisin _saivatkaan_ he sinne _sisään_ tuon tahkon? ja kuka tässä maailmassa on kaivanut tuon _reiän_? ja kuka -- --"

"Justiin sitä samaa minäkin, veli Penrod! -- ojennappa tänne tuo sylttipurki -- kiitoksia -- minä sanoin vastikään sisar Dunlopille: kuinka herran nimessä saivat he sinne sisään tuon tahkon? sanoin mä? Ja ilman mitään _apua_, nähkääs, ilman _apua_. Ee-i, sanoin mä, älkää luulkokkaan, ett'ei heit' ollu kukaan auttamassa; heit' on vähintäänkin ollu koko _tusina_ auttamassa tuota neekeriä karkuun, uskokaa se, ja minä nylkisin vaikka jokikisen neekerin elävältä tässä talossa, mutta minä saisin ne viimein puhumaan totta, sanoin mä, ja -- --"

"Koko _tusina_, sanotte! -- niit'on ollut _neljäkymmentä_! Katsellaan vain noita veitsistä tehtyjä sahoja ja muuta; niiden tekemiseen on mennyt aikaa. Katsokaa tuota sängynjalkaa, jok'on sahattu poikki mokomilla työkaluilla -- viikon työ kuudelle miehelle. Katsokaa tuota oljista tehtyä neekeriä sängyssä. Ja katsokaa -- --"

"Älähän sano, veli Hightowen! S'on niinku sanoin veli Phelpsille, hälle itselleen, ja muille myös. Aatteleppas, veli Phelps, sanoin mä, tuota, aatteleppas sängynjalkaa, jok'on tolla viisin sahattu poikki, aatteleppas sitä, sanoin mä. Hän ei ole sahannut sitä poikki itse, s'on vissi se, sanoin mä -- _joku_ sahasi sen poikki, s'on minun ajatukseni, sanoin mä -- --"

"Niin, totta maarian, siell'on täytynyt olla mökki täynnä neekerejä joka yö neljä viikkoa tuota kaikkea tekemässä, sisar Phelps. Katsokaa vain tuota paitaa -- täpö täynnään salasia merkkejä ja neekerikirjotusta afrikalaisella verellä! Antasin paikalla kaks dollaria, jos osaisin sitä lukea. Ja kyllä mä näyttäsin noille neekeriroistoille, ku sen kirjotti, näyttäsin millaista s'on kun äiti piiskaa."

"Jaa-a, _apuväkeä_ hänt' auttamassa, veli Marples! Sanokaahan vielä! Kyllä totta tosiaan näkisitte, että heill'on ollu apua, jos olisitte ollu tässä talossa nyt viime aikana. Herran jee, hehän ovat varastaneet mit'ikinä ovat saaneet kynsiinsä -- vaikka m'ollaan vahdittu heitä alinomaa. He varastivat tuon paidan pyykkinuoralta ihan nenäni alta! ja tuo lakana sitten, josta h'ovat tehneet nuo hassut köysitikkaat, sen varastivat he jumala ties kuinka monta kertaa; ja jauhoja ja kynttilöitä ja kynttiläjalkoja ja lusikoita ja vanhan vuoteenlämmittäjän ja tuhansittain muita kapineita, joita en enää voi muistaakkaan, ja päälle päätteeksi uuden kattuunileninkini; ja minä ja Silas ja hyvät sisarenpoikani Tom ja Sid, me pidettiin vahtia yöt päivät, näkemättä heistä hiuskarvaakaan, kuulematta näpähystäkään. Ja sitten, voi hyvänen aika! luistavat he tiehensä ihan nenämme alta ja peijaavat meidät, eikä vain meitä, vaan myös noita ryöväreitä Indiaanein alueelta, ja lentävät matkaansa tuon neekerin kanssa, saamatta naarmuakaan -- vaikka heill'on kintereillään kuustoista miestä ja kakskymmentäkaks koiraa! Onko semmosta koskaan kuultu tai nähty? Eihän ees _aaveet_ olis tehneet tuota paremmin. Ja minä luulen, että n'oli aaveita -- sillä, _tehän_ tunnetta meidän koiramme, ja parempia koiria ei ole, _ne_ ei osannu heidän jälilleen! Jos joku voi selittää _sen_ asian, niin -- enhän muuta pyydäkkään, en -- --"

"Niin, kyllä s'on -- --"

"No, mutt' en oo koskaan -- --"

"Ja _kotivarkaita_ vielä, onhan se -- --"

"Herrai jestante varjele! Min' olisin pelästyny kuoliaaks -- --"

"Pelästyny kuoliaaks! Niin, älkäähän sanoko muuta! Min' olin niin pelästynyt, että minä viimein en tohtinu maata enkä istua, sisar Ridgeway. Ja totta totisestikin aloin viimein pelätä, että he varastaisivat jonkun meistä. Se kuuluu kyllä hullulta _nyt_, kun on päivänaika; mutta silloin minä totta maar aattelin, että siellä nukkuvat nuo molemmat poika raukat ylhäällä yksinäisessä huoneessaan, ja jumala ties mitä voi tapahtua; ja viimein pelkäsin niin, että kapusin ylös ja lukitsin oven ulkoa. Sen totta tosin teinkin. Sillä mä aattelin että jos _minä_ olisin poika ja nukkuisin siellä, niin -- --"

Siihen hän vaikeni ja rupes vilkasemaan minuun, ikäänkuin vähän hämmästyneenä -- ja minä tykkäsin ett' oli paras mennä kävelemään vähäsen.

Minä, nähkääs, aattelin itsekseni, että voisin paremmin selittää, miks'ei m'oltu huoneessamme sinä aamuna, jos menisin ulos vähän tuumiskelemaan asiaa. Ja myöhään illalla, kun kaikki vieraat olivat menneet, menin minä sisään ja kerroin hälle, että Sid ja minä oltiin pelästyneet melusta ja ampumisesta, ja, kun ovi oli lukittu, niin kavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä, sanoin mä, ja me loukattiin itsemme vähäsen, ja me ei enää koskaan tekis sillä viisin, sanoin mä. Ja sitten mä kerroin hälle kaikki mit' olin kertonut Silas enolle jo ennen; ja silloin hän sanoi antavansa meille anteeksi, koska mukamas pojat on aina poikia; ja sitten hän suuteli minua ja taputteli minua päälaelle ja istui hetken aikaa mietiskellen; ja yhtäkkiä hypähti hän ylös ja sanoi:

"Mutta, herra hallikkoon, nythän on kohta yö, ja Sid ei oo vielä tullut takasin! Mihin herran nimessä poika on joutunut?"

Minä juoksin ylös ja sanoin:

"Minä juoksen kaupunkiin häntä noutamaan."

"Ee-i, siit'ei tule mitään", sanoi hän. "Sinä pysyt kotona; siin'on kylliks, kun _yks_ on hukassa. Jos hän ei oo kotona ennen illallista, saa eno mennä häntä hakemaan."

No, hän ei tullut illalliseksi; ja niinpä heti syötyämme eno lähti.

Hän tuli takasin kello kymmenen aikaan ja näytti jokseenkin levottomalta; ei ollut nähnyt jälkiäkään Tomista. Sally täti kävi _hyvin_ levottomaksi; mutta Silas eno lohdutteli häntä sanoen, että pojat ovat aina poikia ja että hän kyllä olis kotona ennen aamiaista aivan eheänä. Mutta täti parka sanoi yhtäkaikki aikovansa valvoa vähän aikaa ja odottaa häntä ja pitää kynttilää palamassa ikkunassa, että hän sen näkis.

Ja kun mä sitten juoksin ylös huoneeseen ja menin nukkumaan, tuli hän sinne myös kynttilä kädessä ja sovitteli täkkiä hyvin päälleni ja oli niin hyvä ja herttanen mulle, että min' oikein häpesin enkä hirvinnyt katsoa häntä kasvoihin; ja sitten hän istui sängyn laidalle ja puheli kanssani kauvan aikaa ja sanoi, mikä kelpo poika Sid mukamas oli, eikä näkynyt tahtovan heretä puhumasta hänestä; ja hän kysyi multa moneen kertaan, luulinko mukamas minä, että poika parka kenties olis haavoittunut tai hukkunut ja nyt tällä haavaa kukaties makais jossain tuskissansa tai kuolleena -- ja _hän_ kun ei voinut häntä auttaa! ja hän itki, ja kyynelet tippuivat alas täkilleni. Minä sanoin hälle, ett'ei Sidillä ollut mitään hätää ja että hän aivan varmaan olis kotona aamulla; ja silloin hän tarttui käteeni ja suuteli minua ja pyysi mun sanoa nuo sanat uudestaan, koska ne mukamas tekivät hälle niin hyvää hänen kauheassa levottomuudessaan. Ja mennessään viimein pois, katseli hän niin turkkasen lempeästi minua silmiin ja sanoi:

"Min'en pane ovea lukkoon, Tom; mutta lupaathan mulle, ett'et mene mihinkään tän'yönä? Lupaathan sen, _minun_ tähteni?"

Kyllä jumaliste minua halutti mennä, nähdäkseni miten Tomin oli laita; mutta täti paran puhuttua tuolla viisin, en olis voinut mennä, en, vaikk' olis mulle tarjottu kuningaskuntia.

Mutta täti oli mielessäni, ja Tom oli mielessäni, niin että mä nukuin huonosti. Ja kaks kertaa sin' yönä kapusin mä alas pitkin ukonsyöttiä ja menin hänen ikkunansa alle ja kurkistin siitä sisään. Ja yhä istui hän siellä kynttilöineen ikkunassa ja katseli tielle päin, vesi silmissä; ja minä toivoin kovasti, ett'olisin voinut tehdä jotakin hänen hyväksensä, mutta min'en voinut muuta kuin vannoa, ett'en ikipäivinäni tekis mitään, josta hän tulis pahoilleen. Ja kolmannella kerralla, kun kävin siellä kurkistamassa, aamunkoitossa jo, istui hän paikallaan yhä, mutta kynttilä oli melkein palanut loppuun, ja hänen harmaa päänsä nojasi kättä vasten, ja hän oli nukkunut.

Kahdeskymmenes luku.

No, ukko hän kävi kaupungissa taas ennen aamiaista, mutt' ei saanut vihiäkään Tomista; ja aamiaispöydässä istuivat he molemmat ääneti ja tuumailivat vain, ja kovin he näyttivät murheellisilta, ja heidän kahvinsa jäähtyi, eikä he syöneet mitään. Viimein sanoi ukko:

"Annoinko mä sulle kirjeen?"

"Minkä kirjeen?"

"Sen, jonka sain postista eilen."

"Ei, et sin' antanut mulle mitään kirjettä."

"Hoo, hoo, kai sen unohdin sitten."

Hän kaiveli kaikissa taskuissaan ja meni sitten ulos ja tuli hetken päästä takasin ja antoi hälle kirjeen.

"Ooh", sanoi Sally täti, "sehän on Pietarista -- sisarelta."

Minusta tuntui kuin pikkunen pasteerailu ulkona tekis mulle hyvää; mutt' en voinut liikkua paikaltani. Ennenkun Sally täti ennätti sit' avata, putos se hältä lattialle -- sillä hän näki jotakin. Ja minä näin myös. S'oli Tom Sawyer, jota kannettiin matrassilla; ja tuo vanha tohtori; ja Jim Sally tädin kattuunileningissä ja kädet sidottuina selän taakse; ja joukko muita ihmisiä. Minä kätkin kirjeen ens paikkaan, mikä sattui silmiini, ja ryntäsin ulos. Sally täti viskausi Tomin ylitse, itkien surkeasti, ja huusi:

"Ooh! hän on kuollut, hän on kuollut, minä tien, että hän on kuollut!"

Ja Tom hän käänsi päätänsä vähäsen ja mumisi jotakin, joka osotti, ett'ei hän ollut oikein selvä tuosta päästään; ja silloin Sally täti kohotti käsiään ja sanoi:

"Jumalan kiitos, hän elää! Voi, kuinka olen ilonen!" Ja hän suuteli häntä ja lensi sisään laittamaan hälle sänkyä reilaan, jaellen käskyjään joka haaralle, sekä neekereille että kaikille muillekkin, niin nopeasti kuin suinkin sai kieltään liikkumaan.

Minä seurasin noita miehiä, nähdäkseni mitä he aikoivat tehdä Jimille; ja vanha tohtori ja Silas eno seurasit Tomia sisään. Miehet olit kovasti vihoissaan, ja muutamat meinasit, että Jim pitäis hirtettämän, varotukseksi kaikille muille neekereille siinä seudussa, niin että he eivät yrittäis karkaamaan, kuten Jim oli tehnyt, ja saattamaan aikaan niin paljo vaivaa ihmisille ja pelottamaan koko perhettä puoli kuolleeksi. Mutta toiset sanoivat, että se nyt ei ensinkään kävis päinsä; sill' eihän s'ollut meidän neekerimme, meinasit he, ja hänen isäntänsä saattais tulla minä päivänä hyvänsä ja vaatia meiltä korvausta hänestä. Se seikka heitä jäähdytti vähäsen, sillä niinhän s'on aina, että ihmiset, jotka kaikkein kiihkeimmästi huutavat hirttonuoraa neekeri raukalle, jok' on tehnyt vähän pahaa, eivät juur ole kiihkeimpiä hänestä maksamaan, saatuaan hänet hirtetyksi.

Aika lailla he sadattelivat Jimiä, ja aina tavan takaa antoi hälle joku joukosta korvapuustin, mutta Jim ei virkkanut yhtään halkaistua sanaa eikä ollut ollenkaan tuntevinaan minua. Sitten veivät he hänet samaan vanhaan kojuun ja pukivat hänen päälleen hänen omat vaatteensa ja kahlehtivat hänet jälleen kiinni, mutt'ei sängynjalkaan enää, vaan vahvaan rautakynteen, joka lyötiin sisään paksuun seinähirteen; ja he kahlehtivat vielä hänen kätensäkin ja hänen molemmat jalkansa ja sanoivat, ett'ei hän sais muuta kuin vettä ja leipää syötäväkseen -- kunnes mukamas hänen omistajansa tulis tai hän myytäis avisioonilla, jos ei omistaja olis tullut säädetyn ajan kuluessa. Sitten he täyttivät meidän reikämme kiinni ja sanoivat, että parin tilanomistajan täytyis joka yö seisoa vahdissa kojun ympärillä, ladatut pyssyt olallaan, ja iso verikoira sidottais oveen pitämään vahtia päivällä. Ja siihen he päättivät hommansa ja olivat juur kruunaamassa päivätyötään oikein mehukkailla kiroussanoilla, kun tuo vanha tohtori tuli siihen ja kurkisti sisään ja sanoi:

"Älkää pidelkö häntä pahemmin kuin tarvitaan, sillä hän on yhtäkaikki oikein kelpo neekeri. Kun tulin sinne, mistä löysin pojan, näin heti, ett'en vois leikata ulos kuulaa ilman avutta, ja poika ei ollut siinä tilassa, ett' olisin voinut jättää hänet siihen hakeakseni apua. Ja hän kävi yhä huonommaksi vain, ja hetken päästä rupesi hän hourailemaan eikä tahtonut päästää minua likelleenkään, ja lörpötti, että jos minä mukamas piirtäisin liidulla merkkejä hänen lauttaansa, hän tappais minut, ja jumala ties mitä kaikkia hassutuksia. Minä en voinut tehdä niin mitään hänen kanssaan; ja lopulta sanoin itsekseni: 'minun täytyy sittenkin lähteä hakemaan apua jostakin'; ja samassa kuin sen sanoin, tulee tuo neekeri kämpien, en tiedä oikein mistä, ja sanoo tahtovansa auttaa; ja sitä hän tekikin, ja teki sitä kuin mies. Minä tietysti ymmärsin, että s'oli karkuneekeri, enkä tiennyt mitä hittoa mä tekisin. Mull' oli pari potilasta kaupungissa, jotka vaativat mitä tarkimpaa hoitoa, ja mun olis pitänyt lähteä niitä katsomaan, mutt' en uskaltanut, sillä silloin tää neekeri luultavasti olis juossut tiehensä ja minä olisin saanut syyn niskoilleni, eikä myöskään mikään vene sattunut kulkemaan niin läheltä ohi, ett' olisin voinut sille huutaa. Minun oli pakko jäädä siihen aina aamunkoittoon asti tänään; ja min' en koskaan ole nähnyt huolellisempaa ja hellempää sairaanhoitajaa kuin tuon neekeri raukan, ja siinähän hän vielä pojan tähden pani vapautensa vaaraan, ja päälle päätteeks oli hän silminnähtävästi kovasti väsynyt ja uupunut, ikääskuin ankarasta työstä päästyään. Minä pidin hänestä tuon tähden; semmonen neekeri on -- meidän kesken, hyvät herrat -- hyvästikin tuhannen dollarin arvoinen, tinkimättä. No, mulla nyt oli siinä kaikki mitä tarvitsin, ja poika tuli siinä toimeen yhtä hyvin kuin jos hän olis ollut kotonaan. Silloin kulki siitä vihdoinkin ohi muuan vene, ja neekeri oli justiin nukahtanut vähäsen, pää polviensa välissä. Minä annoin merkkejä miehille, jotka soutivat tuota venettä, ja he hiipivät hänen kimppuunsa ja sitoivat hänet äkkiarvaamatta, ennenkun hän ees tuli tolkuilleen, ja sitten meill' ei enää ollut hänestä mitään vaivaa. Ja kun poikakin nyt oli saanut hetkeksi unta, tartuttiin me airoihin ja kuletimme lautan tänne, herättämättä häntä, eikä neekeri sanonut sanaakaan koko matkalla. Se ei ole mikään huono neekeri, hyvät herrat; s'on minun ajatukseni."

Joku sanoi:

"Niin, s'on aivan oikein, tohtori."