Part 26

"No, no, Jim, jääköön se sitten, koska sin' oot tuommonen härkäpää. Me tuodaan tänne sen sijaan pari tarhakäärmettä, ja sinä voit sitoa nappeja niiden hännänpäihin ja kuvitella mielessäs, että n'on kalkkakäärmeitä, niin se saa käydä täydestä sekin."

"No, olokoon niin, herra Tom, mutta kyllä minä jumaliste tulisin toimeen iliman niitäkin, sen mä sanon. Enhän koskaan olis luullu, että tästä vankielämästä on niin pirun paljo vaivaa."

"No, siihen ei voi mitään. Niin s'on _aina_, jos kaikki käy oikein. Onko täällä mitään rottia?"

"Ei, Jumalan kiitos, en oo nähäny mittään."

"No, meidän kai täytyy hankkia sulle muutamia sitten."

"Ooh! Eihän toki, herra Tom, min' en _taho_ mittään rottia. N'on mitä ilikeimpiä itikoita; juoksevat ihimisen yli ja purevat häntä jalakoihin ja elämöivät pahemmin kuin pirut, juur kun pittää nukkua. Ei, tuokaahan tänne tarahakäärmeet sitten, jos ny torellakin jottain mokomaa peliä pit' olla, mutta äläkää Herran nimessä laahakko tänne rottia; mull' ei oo niistä vähintäkään hyötyä, ja tuskinpa tien, mihin hiiteen ne täällä panisinkaan."

"Niin, mutta se nyt ei auta, Jim; sinun _täytyy_ pitää rottia. Kaikilla paremmilla vangeilla on aina rotat. Ja he kesyttävät niitä ja opettavat niille konsteja, ja ne tulevat niin kodikkaiks ja hauskoiks ja ilosiks kuin kärpäset. Mutta sun pitää soittaa niille musiikkia. Onko sulla mitään soittovärkkiä?"

"Eihän mull' oo muuta kuin vanaha kampa ja paperipala ja pikkunen suuharppu; mutt' ei kai ne paljoa piittaa suuharpusta."

"Ooh, kyllä ne piittaa. Ne ei suuresti kysy, mitä lajia musiikkia s'on, ku heille soitetaan. Kaikki eläimet tykkää musiikista, ja vankilaeläimet sitä suorastaan ihailevat. Varsinkin surullista musiikia; ja suuharpulla ei voi muuta soittaakkaan. Se miellyttää niitä aina, ja ne tulevat ulos rei'istään ja komeroistaan katsomaan kuinka sä jaksat. Niin, siitä tulee hyvä, oikein hyvä. Sinä istut sänkys laidalla iltasin, ennen maata menoas, ja aikasin aamulla ja puhaltelet suuharpullas; puhalla heille 'Jo katkes jänne viimeinen' -- s'on kappale, joka oikein vääntää suolet rotista; ja saappa nähdä,ett'ei sun tarvitse soittaa kahta minuutiakaan, ennenkun ne kaikki, sekä rotat että käärmeet ja hämähäkit, käyvät kovin levottomiks sun takias ja tulevat hyörien pyörien ympärilles ja sitten ihastuvat niin penteleesti, kuullessaan soittoas ja nähdessään,ett'ei sull' oo mitään hätää."

"Niin, niin, kai ne aina ihastuu, herra Tom, mutt' ihastuuko torellaki tää _Jim_ parka myös, s'on toinen asia, se. Minä totta maar en ymmärrä mistä se tulis. Mutta hyvä isä, täytyyhän minun panna parastani pittääkseni noita itikoita hyvällä tuulella, kotirauhan tähären."

Tom tuumiskeli taas hetken aikaa ja sanoi sitten:

"Ooh -- olinpa aivan unohtaa yhen asian. Luulekko sinä, että saisit kukan kasvamaan täällä vankikopissas?"

"Hä? Niin, kyllähän sekin kenties kävis päinsä, mutta täällä sisässä on joteski pimmee, enkä minä tiiäkkään mitä minä sillä tekisin, ja paljohan siin' olis joutavaa vaivaa sen hoitamisessa."

"Niin no, koitahan kumminkin. Monet vangit ovat sitä tehneet."

"Tommonen iso kissankynttilä, kuten sanovat, kai rupeis kasvamaan täällä, mutta se sitte liioin ei maksais sitä vaivaa."

"Vai ei? Hoho! Me tuomme sulle pikku taimen, ja sinä istutat sen tuonne nurkkaan ja hoidat ja kasvatat sitä. Eikä sinun pidä nimittää sitä kissankynttiläks, vaan Pitchiola -- s'on sen oikea nimi, kun sitä pidetään vankikopissa. Ja sitte täytyy sinun kastella sitä kyynelilläs."

"Mutt' antavathan he täällä mulle kaivovettä vaikka kuinka."

"Jos kohta -- sinun ei sovi käyttää kaivovettä, sun _täytyy_ kastella sitä kyynelillä. Sitä ruukataan aina."

"Mutta sillaikaa kun toinen _iättää_ yhyren kissankynttilän kyynelillään, _kasvatan_ minä kaks kaivoveellä."

"Siit' ei oo kysymys nyt. Sinun pitää kastella Pitchiolaa kyynelillä."

"Niin no, olokoon menneeks; mutta sillon se ei oo minun syyni, jos se kuolee, sillä minä en itke juur koskaan."

Se nolasi Toniin. Mutta hän tuumaili taaskin pikkusen ja sanoi sitten, että Jim sais koittaa punasipulilla. Ja hän lupas mennä kaappaamaan semmosen neekerein mökeiltä ja pistää sen Jimin kahvikuppiin aamulla. Mutta Jim sanoi kernaammin tahtovansa vähän tupakkaa kahviinsa ja mutisi aika lailla tuon kaiken vaivan takia, jota hälle saatettiin, kun hänen piti soittaa musiikia rotille ja piirtää kirjotuksia tahkoon ja laittaa päiväkirjaa paitaan ja kesyttää käärmeitä ja hämähäkkiä ja jumala ties mitä kaikkia; ja hän valitteli, että tää vangintoimihan antoi hälle enemmän työtä ja huolta ja eesvastausta kuin mikään muu toimi, mitä hän koskaan oli yrittänyt maailmassa -- niin että Tom viimein oikein suuttui ja ripitti häntä kuin pappi, soimaten häntä kiittämättömäksi. Olishan mukamas Jimin pitänyt hartaasti kiittää onneaan, kun nyt voi päästä kuulusammaks kuin mikään muu vanki koskaan maailmassa oli ollut; ja olisko kaikki se vaiva, jota m'oltiin nähty hänen takiansa, mennyt aivan hukkaan? Sitä kysyi Tom, ja viimein heltyi Jim ja lupas olla tyytyväinen ja kiitollinen, ja sitten mentiin me nukkumaan.

Seitsemästoista luku.

Aamulla mentiin me tuohon kauppalaan ja ostettiin rotanpyydys, jok' oli tehty rautalangoista, ja tultuamme kotiin, aukasimme me paraimman rotanreiän kellarissa; ja kvartin tunnin päästä oli meillä viistoista pulskaa rottaa. Ja me panimme pyydyksen rottineen päivineen varmaan paikkaan, nimittäin Sally tädin sängyn alle. Mutta meidän ollessamme poissa pyydystämässä hämähäkkiä, löysi pieni Thomas Franklin Benjamin Jefferson Alexander Phelps rotanpyydyksen ja avasi sen, nähdäkseen tahtoisivatko ne juosta ulos, ja sen ne tekivät; ja Sally täti tuli sisään, ja meidän tullessamme takasin, seisoi hän sängyssä ja huutaa kirkui kohti kurkkuaan, ja rotat panivat parastansa huvitellakseen häntä. Hän pölytti meitä molempia luudalla, ja sitten meni meiltä koko kaks tuntia saadaksemme viis-, kuustoista uutta rottaa, ja ne päälle päätteeks ei läheskään olleet niin pulskaa ja tyylikästä rotua kuin nuo ensimmäiset, jotka olit menneet meiltä hukkaan tuon kihokynsisen poikakakaran tähden ja olisit pitäneet paikkansa missä kotieläin-näyttelyssä hyvänsä.

No, me kokosimme hyvinlajitellun varaston hämähäkkiä ja koppakuoriaisia ja lehtimatoja ja vähän kutakin; ja olimme saada ampiaispesänkin, mutt' emme saaneet. Ampiaiset olivat kotona. Me ei tahdottu luopua yrityksestä, vaan tuumasimme väsyttää heidät uuvuksiin, mutta sen sijaan väsyttivät he meidät. Sitten voideltiin me haavapaikkamme siirapilla, ja tultiin vähitellen toimeen jotakuinkin, vaikka meidän oli vähän paha istua. Ja sitten pyydystettiin me myös pari tusinaa tarhakäärmeitä ja vaskikäärmeitä ja pistettiin ne yhteen säkkiin, jonka me kätkimme huoneeseemme, ja siihen aikaan oli jo illallisaika, ja me mentiin syömään, iloisina mielessämme niin kunnollisen päivätyön jälkeen. Mutta tultuamme takasin, ei ollut hännänpäätäkään mistään käärmeestä tallella; m'olimme sitoneet säkinsuun huonosti kiinni, ja ne pedot olivat joka sorkka korjanneet luunsa. Mitään suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan ollut tapahtunut, sillä synti olis sanoa, että siinä talossa oli mitään tuntuvampaa puutetta käärmeistä siihen aikaan. Niitä nähtiin liiankin usein viskautuvan alas kattoparruista ja mistä milloinkin, ja enimmäkseen kukertuivat ne nurin niskoin talrikeillemme tai niskoihimme juur silloin, kun niitä ei olis tarvittu. N'oli oikein sieviä käärmeitä, juomuselkäisiä, ja niiss' ei ollut mitään pahaa, mutta Sally täti ei pitänyt siitä seikasta mitään lukua; hän halveksi kaikkia käärmeitä, mitä sorttia ne ikinä olitkin, eikä voinut niitä kärsiä, ja niinpian kuin joku niistä tuli luistaen alas hänen päällensä, jätti hän sikseen kaikki mitä teki ja juoksi pakoon. En ole koskaan nähnyt mokomaa ihmistä. Ja aina hän huusi sitten, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Jerikoon. Häntä ei olis saanut koskemaan niihin, ei pihdilläkään. Ja jos hän kääntyi sängyssään ja huomasi siinä yhdenkään käärmeen, niin ryntäs hän ylös ja kiljahti niin, ett' olis luullut tulipalon syttyneen. Hän pelotti silloin ukkoakin niin, että mies parka sanoi miltei toivovansa, ett'ei Jumala olis luonut mitään käärmeitä. Eikä siinä kylliksi; vaan sittenkin, kun jo jokikinen käärme oli tullut pois talosta, koko viikko sitten, ei Sally täti saattanut niitä unohtaa; kun hän istui jotakin tuumaten, niin ei tarvinnut muuta kuin vähän kutkuttaa häntä höyhenellä niskaan -- heti hän syöksähti ylös huutaen pahanpäiväisesti. S'oli todellakin lystillistä. Mutta Tom sanoi, että vaimoväki aina on tuommosta. N'oli luotu senkaltaisiksi, Jumala ties minkä tähden -- sanoi hän.

No, mutta vähitellen saatiin me sitten viimeisetkin eläimet sinne Jimin tupaan, ja siell' oli niin turkkasen hauskaa ja kodikasta, kun ne kaikki, hänen ruvetessaan soittamaan, tulivat parveillen paikoiltansa ja karkasit hänen päälleen. Vähän ikävää vain oli, että Jim ei oikein pitänyt hämähäkeistä eikä hämähäkit hänestä; ne väijyivät häntä alinomaa ja tekivät hälle kaikellaista kiusaa. Ja hän sanoi myös, että tahko ja rotat ja käärmeet veivät niin paljon tilaa sängyssä, että hälle itselleen tuskin jäi mitään makuusijaa ollenkaan; ja jos toisinaan jäikin, niin hän mukamas ei saanut nukkua, kun heidän keskuselämänsä oli niin peevelin vilkasta; ja s'oli vilkasta alinomaa, öin ja päivin, sanoi hän, koska ne eivät koskaan nukkuneet yhellä kertaa, vaan vuorotellen, niin että kun käärmeet nukkui, olit rotat kannella, ja kun rotat panit pitkälleen, tulivat käärmeet vahtiin; ja sillä viisin oli hällä aina seurakunta allaan sängyssä ja pahasti hänen tiellään, miten ikinä hän kääntyikin vääntyikin, samalla kun toinen seurakunta piti sirkkusta hänen päällään; ja jos hän nousi hakemaan muuta paikkaa itselleen, niin pitivät hämähäkit varansa ja ivasivat häntä. Hän sanoi, että jos hän vain kerta maailmassa pääsis ulos, niin ei hän ikinä enää rupeis vangiksi, "vaikka maksettais palakkaa."

Kolmannen viikon lopussa oli kaikki tyyni jotakuinkin reilassa. Olimme hyvissä ajoin lähettäneet paidan sinne piirakassa, ja joka kerta kun joku rotta puri Jimiä, oli hän varuillaan ja piirteli pikkusen päiväkirjaansa niin kauvan kuin verimuste oli tuoretta; kynät oli valmiina ja kirjotukset hakattu tahkoon; sängynjalka oli sahattu poikki, ja m'oltiin syöty sahajauhot, ja me saatiin niistä ankarat pistokset vatsaan. Me luultiin, että me kuoltais siihen paikkaan, mutta me ei kuoltu. En oo koskaan nähnyt sahajauhoja, jotk' olis olleet niin hitaita sulamaan; ja samaa sanoi Tom. Niin no, työt oli viimeinkin tehty, kuten sanoin. Ukko Phelps oli kirjottanut pariin kertaan tuonne plantaasiin Orleansin alapuolelle, että he tulisit noutamaan karkuneekeriään, mutta hän ei ollut vieläkään saanut mitään vastausta -- siitä syystä, että semmosta plantaasia ei ollut olemassa; ja nyt hän uhkas ilmottaa hänestä St. Louisin ja New-Orleansin sanomalehdissä; ja kun hän mainitsi St. Louisia, tunsin minä kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni, ja minä näin, että meiltä rupes aika käymään täpärälle. Mutta Tom sanoi, että nyt täytyi jo ryhtyä nimettömiin kirjeisiin.

"Mihin?" kysyin minä.

"Nimettömiin kirjeisiin", sanoi hän; "ekkö sä ymmärrä? Niissähän varotetaan ihmisiä onnettomuuksista, jotka heitä uhkaa. Toisinaan tehdään se yhellä tavalla, toisinaan toisella. Mutta aina pitää olla joku, joka vakoilee vankia ja kantelee linnanpäällikölle. Kun Ludvig Kuudestoista aikoi karata Tulliriioista, oli siellä eräs piika, joka kanteli hänen päällensä. S'on varsin hyvä tapa, ja niin on nimettömät kirjeet myös. Käytetään me kumpastakin. Ja sitä ruukataan myös, että vangin äiti vaihtaa vaatteita hänen kanssaan ja jääpi vankeuteen, kun vanki puolestaan pujahtaa tiehensä äitinsä vaatteissa. Tehdään me nyt sekin."

"Mutta kuules, Tom", sanoin minä, "miks meidän pitäis varoittaa heitä onnettomuuksista, jotka heitä mukamas uhkaa? Olkoot varuillaan itse -- sehän on heidän asiansa."

"Niin, mutta siihen ei oo luottamista, että he sen, tekevät. N'on täällä niin pölkkypäisiä, ett'eivät pidä lukua mistään. No, sinä saat nyt olla piikana; saat hiipiä sisään tuon mulattitytön luo yöllä, hänen nukkuessaan, ja varastaa hänen leninkinsä."

"Mutta, Tom, siitä syntyy kaiketikin aika melu aamulla, sillä hällä kai ei ole muuta kuin se ainoa leninki."

"Niin, kyllä tiedän; mutta sinähän et tarvitse sitä muuta kuin kymmenen minuutia -- pidät sitä päälläs vain silloin, kun pistät sen nimettömän kirjeen porstuvan oven alle."

"Hyvä, hyvä, mä teen sen sitten; mutta yhtä hyvinhän voisin toimittaa tuon asian omissa vaatteissani."

"Näyttäisitkö sinä piialta silloin? hä?"

"Ei, mutt' eihän ketään olekkaan katsomassa, miltä mä näytän."

"Se ei kuulu asiaan. Meidän pitää aina tehdä _oikein_, -- huolimatta siitä, onko kukaan meitä näkemässä vai ei. Eikö sull' ole mitään omaatuntoa, mitään periaatteita, Huck?"

"No, no, älä nyt suutu; minä rupeen piiaksi sitten. Mutta kuka rupee Jimin äidiksi?"

"Minä. Minä kaappaan yhen leningin Sally tädiltä."

"No, mutta silloinhan sinun pitää jäädä sinne mökkiin, kun minä ja Jim karataan."

"Eipä niinkään. Minä tukin Jimin vaatteet täyteen olkia ja nostan koko möhkäleen hänen vuoteelleen -- _edustamaan_ hänen äitiänsä, joka sillä viisin on valevaatteissa; ja Jim ottaa leningin multa ja pukee sen päälleen, ja sitten me kaikki karataan yhdessä."

No, Tom hän kirjotti tuon nimettömän kirjeen, ja minä menin ja sieppasin tuon mulattitytön hameen sinä yönä ja puin sen päälleni ja pistin kirjeen porstuvan oven alle, niinkuin Tom oli neuvonut. Kirjeessä seisoi näin:

Olkaa varuillanne. Onnettomuus uhkaa teitä. Silmät auki!

Tuntematon ystävä.

Seuraavana yönä liisteröimme porstuvanovelle taulun, jonka Tom oli maalannut verellä ja joka kuvasi pääkalloa ja kaks luuta ristissä; ja sitten taas seuraavana yönä mättäsimme me kyökinoveen toisen, joka kuvasi ruumisarkkua. En koskaan ole nähnyt niin kauhistunutta herrasväkeä kuin Phelpsin niinä päivinä. He eivät olis voineet olla enemmän peloissaan, jos siell' olis ollut aaveita talon täydeltä -- väijymässä heitä kaappien takaa ja sänkyjen alta ja pyörien ilmassa kaikkialla. Jos joku ovi vähän paukahti, niin hypähti Sally täti ylös huutaen "uh!" jos jotakin putos lattiaan, hypähti hän ylös huudahtaen "uh!" jos joku sattui koskemaan häneen, kun hän sit' ei aavistanut, teki hän samoin; ja aina hän luuli, että jotakin oli hänen takanaan, niin että hän alinomaa pyörähti yhtäkkiä ympäri kiljaisten "uh!" ja hän pelkäsi maatamenoa, mutt' ei uskaltanut istua valveillakaan. Tom sanoi, että kaikki meni oivallisesti, ja että tuo vain osotti, että m'oltiin toimitettu kaikki tehtävämme kunnollisesti eikä hutiloimalla.

Mutta nyt, sanoi hän sitten, saiskin jo paukahtaa! Ja seuraavana aamuna aikasin, ennen päivänkoittoa, oli meillä valmiina toinen kirje, ja me tuumattiin mitä me sillä tehtäis, sillä edellisenä iltana olit he panneet kaks neekeriä vahtimaan, yhden kummallekin ulko-ovelle. Viimein kapusi Tom alas pitkin ukonsyöttiä ja katsoi sitten vähän ympärilleen; ja koska neekeri kyökinovella nukkui, pisti hän kirjeen alas hänen niskastaan ja lippas tiehens. Näin seisoi tässä kirjeessä:

Älkää pettäkö minua, minä tahdon olla ystävänänne. Raivosa ryövärijoukko Indiaanein Alueelta aikoo varastaa karkuneekerinne tänyönä, ja n'on koittanut pelottaa teitä niin, että te pysysitte sisässä ettekä häiritsis heitä. Minä kuulun siihen joukkoon, mutta min' oon saanut Kristinuskoa ja haluan luopua siitä jälleen ja elää kunniallista elämää taas, ja siis minä nyt ilmotan sen pirullisen aikomuksen. Ne tulevat hiipien pohjosesta päin pitkin takettia säntilleen puolyön aikana, väärällä avaimella, ja menevät neekerin kojuun kaapatakseen hänet sieltä. Minun pitää mukamas seisoa vähän matkaa siitä ja puhaltaa tinatorveen, jos näen mitään vaaraa, mutta sen sijaan minä tuumaan määkyä "bää!" kuin lammas, niin pian kuin h'ovat menneet sisään kojuun puhaltamatta torvea ollenkaan; sitten kun he päästävät hänen kahleensa, voitte hiipiä sinne ja lukita oven, ja tappaa heidät kaikki tyyni kun saatte aikaa. Tehkää just präsiis niinkuin minä sanon, muuten he epäilevät vaaraa ja nostavat hirveän melun. Minä en pyydä mitään muuta palkintoa kuin hyvän omantunnon.

Tuntematon ystävä.

Kahdeksastoista luku.

No, aamiaisen jälkeen voitiin me paksusti ja otettiin minun kanootini ja soudettiin joen yli kalastusretkelle, ja meillä oli evästä muassamme, ja me pidettiin hauskaa ja nähtiin että lautta oli täydessä reilassa; ja vasta myöhään illalla tultiin me kotiin ja nähtiin heidät mokoman kauhun vallassa, että tuskin tiesivät enään seisoivatko jaloillaan vai päällään; ja heti illallisen jälkeen ajoivat he meidät nukkumaan, virkkamatta sanaakaan hädästään tai tuosta nimettömästä kirjeestä, mikä oliskin ollut tarpeetonta, koska me tiettiin siitä enemmän kuin kukaan muu; ja kun me ehdittiin puolitiehen rappusia ja Sally oli kääntynyt meihin selin, puikahuttiin me alas kellariin, ja siellä me lastasimme itsellemme kelpo eväsnyytyn ja otimme sen huoneeseemme, ja sitten me mentiin nukkumaan, mutta noustiin jälleen ylös puoli kahentoist' aikaan; ja Tom sukelsi Sally tädin leninkiin, jonka hän oli varastanut, ja oli menemässä eväsnyytty käsivarrella, mutta sanoi samassa:

"Miss' on voi?"

"Minä panin sitä kimpaleen leipäpalan päälle siellä kellarissa", sanoin mä.

"Niin, mutta sitte jätit sä sen sinne -- sillä täällä sit' ei oo."

"No, mutta tullaan kai me nyt toimeen, vaikk'ei sit' ookkaan", sanoin minä.

"Tullaan kai me toimeen, vaikka sit' _onkin_", sanoi hän; "pötki takasin kellariin ja tuo se tänne. Sill'aikaa meen minä alas ja töpitän Jimin valemamman, niin että hyviss' ajoin saan ruveta määkymään kuin lammas."

Ja sillä hän meni, ja minä pujahin takasin kellariin. Voikimpale, kooltaan kuin ihmisen nyrkki, loikoi aivan oikein leipäpalan päällä, ja min' otin sen ja sammutin kynttiläni ja hiivin rappusia ylös niin hiljaa kuin voin. Mutta mitäs ollakkaan! Jumaliste tulikin Sally vastaani kynttilä kädessä, ja minä ennätin hädin tuskin mätätä voikimpaleen hattuuni ja panna hatun päähäni, ennenkun hän minut näki. Ja nähdessään minut, sanoi hän:

"Ookko sin' ollut kellarissa?"

"O-oon."

"Mitä sinä siellä teit?"

"Ei mitään."

"_Ei mitään_!"

"E-ei."

"No, mutta mitä Herran tähen sull' oli siellä tekemistä keskellä yötä?"

"En tiedä."

"Etkö _tiedä_? Älä vastaa mulle tuolla lailla, Tom, vaan sano heti mitä sin' oot _tehnyt_ siellä."

"En niin mitään, Sally täti, s'on oikein totta."

Minä luulin, että pääsisin sillä, mutta hän oli niin kovin hätääntynyt ja peloissaan, että vähinkin seikka sai hänet puoli hassuksi, ja hän sanoi hyvin kiivaasti:

"Marssi tuossa paikassa saliin ja oo siellä, kunnes tulen. Sull' on ollut jotain kujeita siell' alaalla, ja kyllä minä vielä näytän, että saan sinun puhumaan totta, kuulekkos."

Sillä hän meni tiehensä, ja minä avasin salin oven ja nahjustin sinne. Mutta hyvänen aika! Siell' oli ihmisiä tuvan täydeltä. Koko viistoista tilanomistajaa, ja kaikilla heill' oli pyssyt. Minun rupes tekemään oikein pahaa, ja mä hoipertelin eräälle tuolille ja istuin siihen. Ne istuivat, ne muutkin, ja muutamat puhelivat puoli-ääneen keskenänsä, mutta kaikki olit he kovasti levottomat, vaikka kokivat sitä peitellä; se näkyi selvästi, sillä välin ottivat he hatut päästään, välin panit ne päähänsä ja kynsivät korvantaustaan ja näpelöivät näppejään. En minäkään aivan huoleti ollut, mutta kyllä mä sentään en liikuttanut hattuani -- tuon voikimpaleen tähden. Minä toivoin, että Sally täti tulis ja antais mulle pari korvapuustia, jos tahtois, ja antais mun mennä sitten, niin että pääsisin Tomin luo ja me voitais Jimin kanssa lähteä pakoon minkä kintuista lähtis.

No, viho viimein hän tulikin ja rupes ripittämään minua aika lailla, mutta min' en voinut antaa yhtään suoraa vastausta, kun en oikein tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani; nuo miehet näet hätääntyivät yhä enemmän: muutamat tahtoivat _heti_ mennä väijymään ryöväreitä ja sanoivat, että nyt puuttui vain viis minuutia puol'yöstä, toiset tahtoivat odottaa kunnes merkki kuuluis, ja yhä vain minua tutkittiin ja kuulusteltiin kuin tuomiopäivänä, kunnes vapisin kuin haavan lehti; ja se huonekin lämpeni lämpenemistään, ja voi rupes sulamaan ja valumaan alas pitkin kaulaani ja korvieni taakse; ja yhtäkkiä sanoi joku tuossa miesparvessa: "_Minä_ puolestani ehdotan, että mennään sinne kojuun _nyt heti_ ja kaapataan ne, kun tulevat." Sen kuullessani säpsähin minä kovasti, ja samassa tuli pikkunen puro voirapuskaa liristen alas pitkin otsaani, ja Sally täti näki sen ja kävi kalpeaksi kasvoiltaan kuin lakana ja huusi:

"Jumala siunakkoon, mikä vaivaa lasta! Hän on saanut aivokuumeen, totta tosiaan, ja aivot alkaa sulata ja herua ulos!"

Kaikki ryntäsit sitä katsomaan, ja Sally täti sieppas hatun päästäni, ja ulos vyörähti leipäpala ja loput voista, ja hän syleili minua oikein puristamalla ja taputteli minua ja sanoi:

"Oh, Herran jee, kuin sä säikähytit minua, taitamaton laps! Jumalan kiitos, ett'ei s'ollut mitään pahempaa. Kun näin tuon sotkun, luulin sinun olevan hukassa; sen väristä ja kaikesta päätin, että aivosi vuoti. -- Voi, hyvä laps, miks Herran tähden et sanonut, että kävit kellarissa tuon tähden? Mitä mä siit' olisin piitannut? Kas niin, marssi makuulle tästä nyt ja pysy siivosti sängyssäs huomiseen asti!"

Kuin tuulessa lensin mä rappusia ylös ja ukonsyöttiä alas, ja sitten lippasin mä pimeässä minkä kintuista lähti sinne Jimin linnalle. Sain tuskin sanaa suustani, niin olin hädissäni; mutta sanoinhan kuitenkin Tomille niin nopeaa kuin voin, että meidän nyt tuli nelistää tiehemme tuossa paikassa -- talo oli täynnä miehiä, ja heill' oli pyssyt!

Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:

"Eihän! -- todellakin? Eikös s'oo muhkeaa?! Panen vetoa, että jos voitais alkaa uudestaan, saisin mä heitä kokoon kaks sataa! Jos me lykättäis kaikki tyyni kunnes -- --"

"Joudu! joudu!" sanoin mä. "Miss' on Jim?"

"Ihan vieressäs; jos ojennat kättäs, voit koskea häneen. Hän on valevaatteissa, ja kaikki on valmiina. Kas niin, nyt me luistetaan, ja min' alan määkyä."

Mutta samassa kuultiin me askelten tominaa ulkoa, ja joku rupes koperoimaan munalukkoa ja joku sanoi:

"Sanoinhan, että me tultais liian aikasin; he eivät oo tulleet -- ovi on lukittu. Nyt on paras, että muutamat menee sisään kojuun ja väijyy heitä pimeässä ja hyökkää heidän kimppuunsa, kun tulevat. Toiset hajaantuvat vähä ja kuuntelevat, kuuluuko heitä."

Ja niin he tulit sisään, vaan eivät nähneet meitä pimeässä ja olivat polkea päällemme samassa kun me sukellettiin sängyn alle. Mutta me päästiin kuitenkin eheänä reiästä läpi -- Jim ensimmäisenä, sitten minä ja viimeisenä Tom, niinkuin m'oltiin sovittu. Nyt oltiin me siinä pimeässä lautasuojassa, ja me kuultiin askeleita sen ulkopuolelta. Sitten me hiivittiin sen ovelle, ja Tom seisahutti meidät siihen ja koitti tirkistää ulos oven raosta, mutt' ei nähnyt mitään; oli siksi pimeä. Nyt hän kuiskasi meille ja sanoi tahtovansa kuunnella, milloin askeleet poistuisit kauvemmas, ja silloin piti meidän, kun hän antais merkin, hiipiä ulos, Jim ensiksi ja hän itse viimeisenä. Ja niin hän painoi korvansa oven raolle ja kuunteli ja kuunteli ja kuunteli, ja askeleet kuuluivat vielä ulkopuolelta. Mutta viimein hän antoi tuon merkin, tokasemalla meitä kylkeen, ja me hiivittiin ulos ja ryömittiin, vetämättä henkeämme ja hiljaa kuin hiiret ja hanhenmarssissa kuin Indiaanit, taketille päin, ja me tultiin sen eteen, ja minä ja Jim päästiin onnellisesti sen yli. Mutta Tomin pöksyt tarttuivat pahanlaiseen tikkuun ylimmässä säystässä, ja kuullessaan askeleita tulevan, piti hänen reväistä itsensä irti, ja silloin katkes tikku ja teki tietysti vähän ääntä; ja hänen hypätessään meidän jälkiimme ja lennättäessään juoksuun, huusi joku:

"Kuka siellä? Vastaa, taikka mä ammun!"

Mutta me ei vastattu; me vain kruuvattiin koipiamme ja pötkittiin poispäin. Nyt nousi suuri melu ja pamahti _pang, pang, pang_! ja kuulat tanssivat ympärillämme! Me kuultiin, kun he huusivat: