Part 25

"Jaa-a, herra Sid, sanokaahan että min' oon hullu, mutta jumalavita luulenki nähäneeni koko miljoonan koiria, vai oliko ne piruja, täällä sisässä vastikkään. Niin, niin, minä _tunsin_ niitä ruumiillani, tunsinpa totta jumaliste; n'oli kaikki niskassani. Jospahan vain kerranki saisin kynsiini yhyrenkään noista riivatun noi'ista, niin -- mutta paras olis, että ne pysys minusta kaukana."

Tom sanoi:

"No, minäpä sanon mitä minä aattelen. Minkähän tähen tulevat ne aina tänne justiin tään karkuneekerin ruoka-aikana? Joo -- sentähen, ett' ovat nälissään, ymmärräkkös. Sinun täytyy tehdä niille noitapiirakka, s'on vissi se."

"Mutta hyvänen aika, herra Sid, miten minä osaisin teherä mittään semmosta? Enhän oo kuullu puhuttavankaan mokomista piirakoista ennen."

"No, koska niin on, niin minä teen sen itse."

"No, voi, voi, taharotteko toellaki teherä mulle semmosen, herra Sid? Jumala teitä siunakkoon siitä! Minä suutelen jalakojanne, jos teette mulle noitapiirakan, herra Sid."

"No, no, minä teen sen sinun tähtes, koska sin' oot ollut meille hyvä ja huviksemme näyttänyt meille karkuneekerin. Mutta sun täytyy olla turkkasen varovainen. Kun me tullaan likelle, pitää sun kääntyä meihin selin; ja mitä ikinä me pistetäänkin pyttyyn, niin sin' et saa olla siitä tietävinäs. Ja älä katso sinä päältä, kun Jim ottaa tavarat pytystä -- muuten saattaa tuho tulla; ja älä helkkarissa _koske_ noihin noitakaluihin."

"Minäkö menisin _koskemaan_ mokomaan pirunpaistiin? Ee-i, en sormenpäällänikään, en vaikka saisin satatuhatta kymmentä miljoonaa dollaria."

Viidestoista luku.

No, se seikka oli siis selvillä. Sitten mentiin me tiehemme ja luistettiin sen romuläjän luo takapihalle, joss' oli vanhoja kenkiä ja repaleita ja särkyneitä pulloja ja kaikellaista muuta roskaa; ja siinä me tongittiin hetken aikaa, kunnes löysimme vanhan pesupaljun, joss' oli reikiä, jotka me tukittiin kiinni niin hyvin kuin voitiin, leipoaksemme siinä piirakan, ja me otimme sen alas kellariin ja varastimme sen täyteen jauhoja; ja sitten me mentiin aamiaiselle ja löydettiin pari pärekattonaulaa, joita Tom sanoi sopiviksi valtiovangille, joka tahtoi kirjottaa nimensä ja kaikki surulliset ajatuksensa vankikoppinsa seinään; ja toisen näistä nauloista pistimme me Sally tädin vyöliinan taskuun, kun vyöliina sattui venymään tuolinkarmilla, ja toisen naulan taasen tukimme me Silas enon hatunnauhan taakse, kun hattu oli piirongin päällä; sillä me kuultiin, kun lapset sanoivat, että pappa ja mamma aamupäivällä aikoivat mennä katsomaan tuota karkuneekeriä; ja sitten me syötiin aamiaista, ja Tom pisti tinalusikan Silas enon takintaskuun, ja Sally täti ei vielä ollut sisällä, niin että me saatiin odottaa vähän aikaa.

Ja kun hän tuli, oli hän kuuma ja punanen ja suuttunut ja malttoi tuskin odottaa kunnes ruokarukous oli luettu. Kaataen kahvia kuppiin toisella kädellään ja toisella vähän tukistaen nuorinta lastaan, sanoi hän:

"Min' oon nyt hakenut jos jostakin, ja min' en totta maarian ymmärrä, mihin sinun toinen paitas on joutunut."

Minun sydämmeni pomsahti alas suoraa päätä keuhkon ja maksan ja muiden sisälmyksien väliin, ja iso palanen kovaa leipää kirposi kurkustani sen perään ja törmäsi puoli tiessä yhteen ankaran yskän kanssa, niin että se kimmahti takasin ja lensi kuin ammuttuna pöydän yli ja osui suorastaan nuorimman lapsen silmään, niin että tuo kakara rupes kiemuroimaan kuin onkimato ja ulvomaan kuin indiaani rynnätessään sotaan; ja Tomkin puolestaan meni vähän kalpeaksi nenän tienoilta; ja noin neljäsosa minuutin kuluessa olisin minä myynyt itseni puolesta ostohinnasta, jos joku hyvä ihminen olis tarjonnut. Mutta sitten me taasen toinnuttiin ja tultiin entisilleen -- s'oli vain tuo äkkinäinen yllätys, joka niin oli painanut kaiken potramielemme lakoon. Silas eno sanoi:

"Niin, kyllä s'on kummallista, min' en sit' ymmärrä. Minä muistan varmaan, että minä riisuin sen _päältäni_, sillä -- --"

"Sillä sulla kaiketi ei oo muuta kuin yks _päälläs_! Niin! Kyllähän minäkin tien, että sinä riisuit sen päältäs, ja minä tien sen paremmin kuin sinun mainio muistis, sillä minä näin omin silmin eilen, että se riippui pyykkinuoralla. Mutta nyt se ei oo siinä -- ja sinä saat pukea päälles punasen villapaidan, siks kun minä saan aikaa neuloa sulle uutta. Siitä tulee jo kolmas kahessa vuodessa; enhän totta maarian enää ennätä muuta kuin pitää sinua paidoissa. Min' en saata ymmärtää, mihin sä ne hukkaatkin kaikki. Luulishan toki, että mies _sinun ijälläs_ osaa pitää paitaansa tallella."

"No, no, muijaseni, koenhan minä parastani. Mutt' eihän se nyt oo yksinään minun syyni, sill' enhän minä niitä nää enkä pidä mitään lukua niistä, jos ei mull' oo niitä päälläni; enkä minä uskois, ett' oon hukannut mitään paitaa silloin kun s'on ollut _päälläni_."

"Jaha, sekös vielä puuttuis, Silas -- mutta kai sinä tekisit senkin, jos voisit. Eikä s'oo vain paitas, jok' on poissa. Yks lusikka on myös hävinnyt; niit' oli kymmenen, ja nyt on vain yheksän. Kai on vasikka vetänyt pois paidan, aattelen mä, mutta se ei oo voinut viedä lusikkaa; se nyt on vissi se."

"Onko mitään muuta poissa, Sally?"

"Onpa niinkin -- kuus _talikynttilää_. No, rotat on saattanut viedä ne, ja kumma kyllä, ett'ei n'oo vienyt koko taloa, kun sinä aina sanot meneväs tukkimaan niiltä reiät etkä koskaan sitä tee; ja jos ne ei olis niin tyhmiä, niin ne nukkuisivat sinun tukassas, Silas -- _sinä_ et tietäis siitä mitään."

"Jaa, jaa, muijaseni, s'on minun syyni, s'on minun syyni. Mutta huomenna meen minä tukkimaan nuo reiät."

"Ooh, min' en pitäis kiirettä, tulevana vuonna sopii yhtä hyvin. Matilda Angelina Araminta _Phelps_!"

Lapsi veti sukkelasti käpälänsä pois sokurirasiasta. Samassa tuli neekerivaimo ovesta sisään sanoen:

"Rouva, yks lakana on hävinnyt."

"_Lakana_! No, mutta Herra hallikkoon!"

"Minä meen tukkimaan nuo rotanreiät jo _tänäpänä_", sanoi Silas eno, näyttäen hyvin nololta.

"Puhu nyt roskaa! -- luulekko että rotat on vienyt _lakanan_. Mihin s'on joutunut, Liisa?"

"Niin, herra jesta, ku sen tietäsin, rouva. S'oli pyykkinuoralla viel' eilen, mutta ny s'on hukkunu; sit' ei oo siin' ennää."

"Minä luulen että maailman loppu on tullut. Enhän ikipäivinäni oo tämmöstä nähnyt. Paita ja lakana ja lusikka ja kuus kyntt -- --"

"Rouva", huusi sisään törmäten toinen palvelustyttö, "yks messinkinen kynttiläjalaka on poissa."

"Tahokko mennä tiehes, sinä homssu, tai min' annan sulle!"

Hän oikein sähisi, kuin kissa. Minä rupesin tuumaamaan, ett' eiköhän täss' olis paras pujahtaa tiehensä ja mennä metsään, kunnes rajuilma vähän lauhtuis. Hän torui ja tirskui ja pauhasi yhteen menoon hyvän aikaa, eikä kukaan muu uskaltanut hiiskua sanaakaan; ja yht'äkkiä Silas enon naama lensi kovin pitkäksi, ja hän veti lusikan ylös taskustaan. Sally täti vaikeni ja jäi seisomaan suu selällään ja kädet ilmassa; ja minä puolestani toivoin, ett' olisin ollut Jerusalemissa tai jossain muussa paikassa. Mutta hiukan toinnuttuaan, sanoi Sally täti:

"Kas niin! _justiin_ niinkuin minä arvasin. Sull' on ollut se taskussa koko ajan, ja totta maar luulenki, että sull' on siellä ne muukkin. Miten se tuli sinne?"

"Niin, en totisesti minä tiedä, muijaseni", sanoi ukko hyvin sävysästi puolustuksekseen. "Minä tutkin saarnatekstiäni Apostolein teoin seitsemännestätoista luvusta ennen aamiaista, nääkkös, ja s'on mahdollista, että minä pistin taskuuni lusikan, aikoessani pistää siihen Testamenttini, ja niin se mahtaa ollakkin, sillä Testamenttia mull' ei oo taskussani, mutta minäpä menen katsomaan, ja jos Testamentti on siellä kuin se oli, niin s'on selvää, ett'en minä pannut sitä taskuuni, vaan otin sen sijaan lusikan, ja -- --"

"Ooh, mutt' olehan jo vaiti, Herran nimessä! ulos täältä jokikinen sorkka, heti paikalla, ja pysykää minusta kaukana, kunnes ennätän tointua vähäsen."

Kun ukko otti hattunsa, putosi pärekattonaula lattialle, ja hän otti sen siivosti ylös ja pani sen hattuhyllylle eikä sanonut yhtään sanaa. Ulos tultuamme sanoi Tom:

"Hm, siit' ei ole mitään hyötyä, ett' enää lähetetään kapineita hänen kauttaan. Mutta hän teki meille yhtäkaikki hyväntyön tuon lusikan suhteen, tietämättään mitä teki; mennään nyt me ja tehdään hälle hyvä työ hänen tietämättään -- tukitaan nuo rotanreiät."

Niitä oli iso joukko alaalla kellarissa, ja meiltä meni koko tunti niiden tukkimiseen, mutta silloin olikin työ hyvin tehty, ja me oltiin menossa pois. Mutta silloin kuultiin me askeleita portaissa, ja me sammutettiin kynttilämme ja mentiin piiloon. S'oli ukko ku tuli, kynttilä toisessa kädessä ja pieni rykelmä lautapalasia toisessa. Hän nahjusti toiselta rotanreiältä toiselle, kunnes hän oli katsellut niitä kaikkia; ja silloin seisahtui hän ja seisoi noin viis minuutia, tuumiskellen vain ja tiputtaen talia maahan kynttilästä. Sitten kääntyi hän hiljaisesti ja uneksien rappusiin päin ja mumisi itsekseen:

"Jaa, jaa -- minä en kuolemaksenikaan muista milloin min' oon sen tehnyt, mutta tehty se vain on. Eikä kukaan voi syyttää minua rottain takia. Mutta mitäpä tuosta nyt enää. Annetaan olla."

Ja niin hän astui ylös rappusia taas mumisten yhä itsekseen. S'oli tavattoman siivo ja hyväluontoinen ukko. Ja niin on hän vielä tänä päivänäkin.

Tom mietiskeli vahvasti, miten me saisimme kynsiimme lusikan taas. Keksittyään viimein keinon, sanoi hän mulle, miten meidän pitäis tehdä; ja sitten istuttiin me odottamaan lusikkakorin viereen, kunnes Sally täti tulisi; ja kun hän tuli, rupes Tom niitä lukemaan ja latelemaan niitä toiselle puolelle, ja samassa pistin minä yhden niistä takinhihaani, ja Tom sanoi:

"Kuulkas, täti, täss' ei nytkään ole muuta kuin yheksän lusikkaa."

Täti sanoi:

"Juoskaa ulos leikkimään te ja älkää otelko siinä. Tienhän minä paremmin, joka justiin ne luin."

"Niin, mutta min' oon lukenut ne kaks kertaa, ja niit' ei ole muuta kuin yheksän."

Hän näytti suuttuneelta, mutta tuli kuitenkin pöydän viereen ja rupes niitä lukemaan.

"No, mutta totta totisesti -- yheksän vain. Mitä, mitä tämä tietää? Luenpa ne vieläkin kerran."

Minä pistin siihen salavihkaa sen, joka mull' oli takinhihassani, ja laskettuaan uudestaan sanoi hän:

"No, kas niin! Totta maarian onkin niitä _kymmenen_ taas!" ja hän näytti kovin ällistyneeltä. Mutta Tom sanoi:

"Sitä _min'_ en usko, hyvä täti."

"Ekkö nähnyt, että mä ne luin, poika naskali?"

"Kyllä, mutta -- --"

"No, niin luen minä ne sitten vieläkin kerran."

Minä sieppasin siitä jälleen pois yhden, ja tietysti siinä sitten sillä kertaa taas oli vain yheksän. Täti parka oikein vapisi päästä kantapäähän, niin hän oli suuttunut. Mutta miten hän niitä lukikin, niin joka kerta tuli aina toisin -- milloin yheksän, milloin kymmenen. Raivostuneena sieppasi hän viimein korin ja lennätti sen läpi koko huoneen ja oli tehdä kissasta raajarikon; ja sitten käski hän meidän pötkiä pellolle ja jättää hänet rauhaan, ja jos me tultais hänen näkyviinsä ennen päivällistä, niin Jumala varjelkoon meitä! No, meill' oli tuo onneton lusikka hallussamme, ja samassa kun hän passitti meidät ulos, annoimme me sen luistaa hänen vyöliinantaskuunsa; ja Jim sai sen, niinkuin tuon naulankin, aivan oikein ennen kello kahtatoista. Me oltiin hyvin tyytyväiset tähän hommaan, ja Tom sanoi, että se ansaitsi kaksinkerroinkin sen vaivan, mikä siihen meni -- sillä, sanoi hän, _nyt_ ei Sally täti vois lukea lusikoitaan, vaikka seisois päällään, koska hän ei vois luottaa omaan laskuunsa, jos lukiskin ne oikein; hän oli mukamas nyt ainakin kolmeksi päiväksi lukenut päänsä niin pyörälle, että hän uhkais tappaa jokaisen, joka pyytäis häntä lukemaan lusikoitansa uudestaan.

Sitten me illalla panimme lakanan jälleen nuoralleen ja varastimme toisen tädin huoneesta: ja taas me panimme senkin takasin ja varastimme sen uudestaan, ja saman tempun uudistimme sitten vielä pari kertaa, kunnes hän ei enää tietänyt kuinka monta lakanaa häll' oli ja viimein sanoi, ett'ei hän siitä _välittänyt_ eikä enää rupeis tuhlaamaan loppuakin sielustaan niiden tähden eikä menis niitä räknäämään, vaikka hänen henkeään kysyttäis -- hän tahtoi ennen kuolla.

No, kaikki oli nyt hyvin; piirakka vain oli vielä tekemättä, ja se saattoi meille turkkasen paljo vaivaa. Me laitoimme tulen metsään, paistaaksemme sen siellä, mutta siit' ei tahtonut mitään tulla. Me menetettiin hyvin paljo jauhoja ja pantiin monta päivää yritykseen, ja me saatiin palohaavoja käpäliimme, ja silmämme rupesit pahasti kirvelemään alituisesta savusta. Meidän piti, näettekös, vain saada ontelo korppu, johon sitten köysitikkaat pistettäis; mutta me ei tiedetty, miten hitolla se saatais pysymään koossa. Viimein keksimme kuitenkin oikean konstin -- ja s'oli se, että köysitikkaat paistettiin mukaan, sinne piirakan sisään. Me istuttiin muuan yökausi siellä Jimin luona ja revittiin lakana kapeihin liuskaleihin ja punottiin ne yhteen, niin että viimein saatiin köysi niin sievä ja tyylikäs, että siihen pulskasti olis saattanut hirttää kenen hyvänsä. Me kuviteltiin, että sen tekemiseen oli meiltä mennyt ummelleen yheksän kuukautta.

Ja aamupäivällä me sitten otimme sen mukaan metsään, mutta se ei tahtonut mahtua piirakkaan. Kun s'oli tehty koko lakanasta sillä viisin, niin siin' oli köyttä kylliksi neljäänkymmeneen piirakkaan, jos siks' olis tullut, ja sitä paitse vielä soppaan ja soosiin ja jälkiruokiin.

Me heitettiin siis pois kaikki, mitä me ei tarvittu, ja pidettiin vain niin paljon kuin mahtui piirakkaan. Me ei voitu keittää mitään piirakkaa tuossa vanhassa astiassa, joka meill' oli sitä varten, sillä me pelättiin, että sen juotokset sulaisivat; mutta Silas enolla oli vanha messinkinen vuoteenlämmittäjä, josta hän kovasti ylpeili, siks' että s'oli ollut erään hänen esi-isänsä oma, pitkällä puuvarrella, jok' oli tullut tänne Englannista Wilhelm Valloittajan kanssa Toukokukassa[15] tai jossain muussa noista vanhoista laivoista ja jota säilytettiin vinnillä vanhojen ruukkujen kanssa, joita he pitivät arvossa, ei sentähden, että niill' olis ollut mitään arvoa, vaan sentähden, että n'olit muistoja, tykkäsit he -- ja sen kaappasimme me ja veimme metsään ja hivelimme taikinaa sen syrjiin ja panimme köysitikkaat sisään ja peitimme sen taikinakannella ja panimme sitten messinkikannen päälle ja hehkuvia hiiliä tämän päälle, ja kvartin tunnin päästä oli meillä piirakka, jota jumaliste kelpas katsoa. Mutta se, joka ryhtyi syömään sitä piirakkaa, se kyllä teki viisaammin, jos sitä ennen tilas itselleen pari tynnyriä hammaspuikkoja, sillä siinä ateriassa antais totta maarian köysitikkaat tarpeeksi työtä.

Nat ei katsonut sinneppäin, kun me panimme noitapiirakan Jimin pyttyyn; ja sinne me myös pistettiin kolme tinatalrikkia ruokien alle. Ja Jim sai kaikki tyyni aikanansa, ja jäätyään yksikseen, survasi hän reiän piirakkaan ja piilotti köysitikkaat olkimatrassiinsa, ja sitten piirsi hän pari renkulaa tinatalrikkiin ja viskas sen ulos ikkunasta.

Kuudestoista luku.

Meill' oli turkkasen paljo työtä kynien tekemisessä, ja sahan valmistus saattoi meille myöskin koko joukon vaivaa; mutta Jim meinasi, että nuo kirjotukset kuitenkin kävisit kaikkein tukalammiksi -- ne, näättekös, jotka vangin tulee rapsia seinään. Mutta Tom sanoi, että ne _täytyi_ tehdä; eihän oo kuultu puhuttavankaan, sanoi hän, mistään paremmasta vangista, jok' ei olis jättänyt seinäkirjotusta muistokseen, ja vaakunansa he myös melkein aina piirsit.

"Aatelkaappas vain rouva Jane Grey'tä", sanoi hän, "ja Gilford Dudley'tä; aatelkaas vanhaa Northumberland'ia. Ei -- siit' ei päästä mihinkään, eikä saa kysyä vaivojaan niin tärkeissä asioissa; Jimin täytyy piirtää sekä kirjotukset että vaakuna."

Jim sanoi:

"Mutta hyvänen aika, herra Tom, mull' ei jumal'avita oo mittään vaakkunaa; eihän mull' oo muuta ku tää vanaha paita, ja siihenhän mun mukamas pittää piirtää päiväkirja."

"Niin, niin, kyllähän minä sen tiedän", sanoi Tom, "mutta sulla pitää olla vaakuna ennenkun tulet täältä ulos. Olenhan monta kertaa sanonut, että tässä ei saa hutiloida, vaan kaikki pitää mennä _oikein_, niinkuin vanha tapa vaatii."

Sillaikaa kun Jim ja minä viilattiin kyniä, Jim messingistä ja minä lusikasta, istui Tom miettimässä tuota vaakunaa. Hetken päästä sanoi hän tuumanneensa kokoon montakin, jotka kaikki olit niin muhkeita ja tyylikkäitä, sanoi hän, ett'ei hän oikein tiennyt minkä niistä valitsis, mutta yks niistä kenties kuitenkin sopis paraiten, arveli hän. Ja näin melkein kuvaili hän sitä:

"Kilpi jaetaan vasemmalta puolen neljään siniseen neliövatiraattiin kultaiselle pohjalle, joita seuraa musta talonkoira, ayrshire-rotua, makaavana ja kahleissa, punasella pohjalla, joka kuvaa orjuutta, päällystettynä sahakiepparalla, johon kuuluu sudenhampaat ja kalterilaitos, hopeassa viheriällä kentällä, ja yläpuolella parru särppitupin kanssa, joss' on ranturuudut ja kuus rengasristiä viidellä poikkitalikolla; kypärinkoristeena on musta juokseva neekeri, joka kantaa nyyttyä vasemmalla olallaan vanhan bassotangon päässä. Kilvenpitäjänä kaksi lähetyssaarnaajaa, sinä ja minä; mielilauseena: _Maggiore fretta, minore atto_ -- näin sen kerran eräässä kirjassa -- se merkitsee: mit' enemmän kiirehtii, sitä vähemmin ennättää."

"No, herranen aika! mutta mitä merkitsee koko se muu soppa sitten?"

"Siitäkös nyt olis täss' aikaa ruveta juttelemaan", sanoi hän; "me saadaan kaivaa mit' ikinä jaksetaan; muuten ei tuu tästä mitään."

"No, selitähän nyt jotain siitä", sanoin minä; "mitä on esimerkiks sahakieppura ja särppituppi?"

"_Sinun_ ei tarvitse tietää mitä ne on. Kyllä näytän hälle miten ne tehdään, kun hän rupee työhön."

"No, sano nyt ees", sanoin kuitenkin vielä, "mitä on bassotanko?"

"Ääh! Kaikkia sinä kysyt sitten! _Ykskaikki_ mitä se on. Mutta hällä pitää se olla, sanon mä. Kaikilla aatelis-ihmisillä on semmonen."

Niin, tuommonen hän oli. Kun häll' ei ollut halua selittää jotain asiaa, niin siit' ei toinen saanut mitään tolkkua. Jos olis häntä pumpannut vaikka koko viikon, niin ei tullut hullua viisaammaks.

Saatuaan tuon vaakuna-asian pois tieltä, rupes hän heti tuumaamaan noita surullisia seinäkirjotuksia -- sanoen, että Jimin välttämättä piti piirtää semmoset, niinkuin mukamas kaikki muutkin kuulusat vangit tekivät. Hän kirjotti koko litaniian paperipalalle ja luki sen meille sitten. Näin se kuului:

1. Täällä särkyi vangittu sydän.

2. Täällä muuan kurja vanki, maailman murjomana, vietti surullisen elämänsä.

3. Täällä murtui yksinäinen sydän, ja väsynyt sielu palasi ijankaikkiseen lepoon kolmenkymmenenseitsemän vuoden yksinäisen vankeuden jälkeen.

4. Täällä kuoli, koditonna ja ilman ystäviä, jalosukuinen muukalainen, Ludvig XIV:nen avioton poika, kolmenkymmenenseitsemän vuoden vankeuden perästä.

Tomin ääni oikein värisi liikutuksesta, hänen lukiessaan meille tuota, ja läheltä oli, ett'ei hän heltynyt itkuun. Päästyään sen päähän, hän ei totta maar tiennyt, minkä noista neljästä pykälästä Jim piirtäis seinään, kun ne kaikki olit niin turkkasen tyylikkäitä; mutta viimein hän tykkäs paraaksi, että Jim rapsis ne siihen kaikki. Jim sanoi suoraan, että hältä menis vuosi tuon päiväkirjan krapaamiseen seinään naulalla, ja sen ohessa hän ei osannut lainkaan kirjottaa, sanoi hän. Mutta Tom sanoi tahtovansa pilkuttaa hälle kaikki puustavit etukäteen, niin että Jimin vain tarvitsis piirtää sen pilkutuksen mukaan. Sitten sanoi hetken päästä Tom:

"Tulinpa aatelleeks, että nämä lautaseinät eivät ensinkään kelpaa; ei vankiloissa koskaan ole lautaseiniä: kirjotus on piirrettävä kallioon. Meidän täytyy haalia tänne kallio."

Jim sanoi, että kallio sittenkin oli pahempaa kuin puu; hän ei ikipäivinä saisi päiväkirjaansa valmiiksi, jos sitä piti kirjottaa kiveen. Mutta Tom sanoi antavansa minun häntä auttaa. Sitten tarkasteli hän kuin mikäkin mestari, kuinka pitkälle mukamas minun ja Jimin kynäin-valmistus oli joutunut, ja näki, että minun käteni jo olivat haavoissa ankarasta työstä. Sanoi sitten:

"Nyt mä tiedän. Tuolla myllyn seinustalla makaa oivallinen vanha tahko. Sen me otamme, ja sillä viisin käy kaikki hyvin: yks tie, kaks asiaa. Me voidaan, nähkääs, saada kynät ja saha hiotuksi ja samalla kertaa hakata siihen vaakunat ja kirjotukset."

S'oli kerrassaankin terävä tuuma, ja tahko ei totta maarian myöskään ollut huono. Me mentiin myllylle, Tom ja minä, ja Jim jäi työhönsä. Me alettiin vyöryttää tahkoa kotiin, mutta se ei ollut mitään leikkiä. Me ei voitu estää sitä kaatumasta tuon tuostakin, ja silloin se joka kerta oli tehdä meistä möllyä. Saatuamme sen vihdoinkin noin puoli, tiehen, oltiin me vallan lopussa ja melkein hukkumassa hikeen. Me ei päästy sen pitemmälle; meidän täytyi saada Jim avuksi. No, hän nosti vähän sänkyänsä, niin että hänen ketjunsa lähti irti; sen hän sitten kietoi pari kertaa kaulansa ympäri, ja me ryömittiin kaikin kolmen ulos reiästä ja pötkittiin tahkolle; ja Jim ja minä tartuttiin siihen kuin miehet, ja nyt se vyöryi kuin voideltuna; Ja Tom asteli vieressä pehtorina. Enkä koskaan ole nähnyt niin potraa miestä pehtoriksi. Hän tiesi miten kaikki oli tehtävä.

Meidän reikämme oli iso kyllä, mutta tahko ei kuitenkaan mahtunut siitä läpi. Jim tarttui sentähden kuokkaan ja lavensi läven yhessä vilauksessa. Sitten pilkutti Tom nuo jutut naulalla ja pani Jimin piirtelemään niitä pilkutuksen jälkeen, ja Jim käytti naulaa meisselinä ja vanhaa rautapalasta vasarana. Ja Tom käski hänen jatkaa työtä, kunnes hänen kynttilänsä olis palanut loppuun, ja sitten kätkeä tahko sänkyynsä olkimatrassin alle ja mennä itse nukkumaan päälle. Sitten autettiin me Jimiä panemaan hänen ketjuaan sängynjalan ympäri jälleen, ja sitten oltiin me menossa nukkumaan itse. Mutta samassa sukelsi Tomin sisälmyksistä uusi aatos esiin taas, ja hän sanoi:

"Kuules, Jim, onko sulla täällä mitään hämähäkkiä?"

"Eei, Jumalan kiitos, herra Tom, eihän niitä toki oo täällä."

"No, sitten me hankitaan sulle muutamia."

"Herran jee, hyvä herra Tom, min' en suinkaan niitä kaipaa. Minä pelekään niitä. Yhtä hyvin voisitte lähettää kimppuuni rykelmän kalakkakäärmeitä."

Tom tuumaili kotvasen ja sanoi sitten:

"S'oli hyvä tuuma, se. Ja mä luulen, että meidän täytyy panna se toimeen. Niin, meidän _täytyy_ se tehdä. Turkkasen hyvä tuuma. Missä voisit sitä pitää?"

"Pitää mitä, herra Tom?"

"No, kalkkakäärmettä tietysti."

"Mutta Herran jestantee mua varjele, herra Tom! Jos tänne tulis luikertaen sissään kalakkakäärme, niin minä jumalavita samassa hetkessä puskisin pää eellä seinän läpi, päästäkseni tieheni."

"Mutt' eihän sinun tarvitsis sitä pelätä, vähän ajan päästä. Sinä tietysti _kesyttäisit_ sen."

"Minäkö _kesyttäsin_ sen?!"

"Niin -- se käy vallan helposti. Kaikki eläimet on kiitollisia ystävyydestä; ne ei _aattelekkaan_ tehdä pahaa ihmisille, jotka pitelevät niitä hyvin. Niin seisoo kaikissa kirjoissa. Koitahan vain -- muuta en pyydäkkään -- pari kolme päivää, niin saat nähdä. Sinä saat sen niin kesyksi, hyvin pian, että se oikein sinua rakastaa ja nukkuu sängyssäs öisin eikä tahdo luopua sinusta hetkeksikään; ja sinä voit kääriä sen kaulas ympäri ja pistää sen pään suuhus."

"Herra hallikkoon sentään, hyvä herra Tom. Ei piä haastella noin jumalattomasti. Oikeinhan minun ruppee tekemään pahhaa. Pistääkkö sen pirun pään suuhuni?! ja huvikseni vain! Ei, siitä ny jumaliste ei tuu niittään. Ja maatakko minun sänkyssäni?! Johan nyt!"

"Voi, kuinka sin' oot hupsu, Jim! Ekkö sä ymmärrä, että valtiovangilla _täytyy_ olla joku kesy eläin? Ja kun nyt kalkkakäärme on jotakin aivan uutta siinä kohden, niin s'on sitä kunniakkaampaa, jos sin' oot ensimmäinen, joka semmosen on kesyttänyt. Senhän nyt lapsikin ymmärtää."

"Niin, herra Tom, mutta minä piittaan viis siitä kunniasta. Jos tuo kalakkakäärme purasee Jimiltä leuvan, niin mitä hyötyä häll' on tuosta turhanpäiväsestä kunniasta? E-ei, min' en sitä kaipaa."

"No, mutta voithan sinä ainakin _koittaa_. Muuta en pyydäkkään."

"Vai niin, mutta jos kalakkakäärme purasee minua, niin on kaikki vaivat täällä menny hukkaan. E-hei, minä teen mitä hyväns muuten, mutta jos te ja Huck tuutte laahaten tänne kalakkakäärmettä, sillon minä jumaliste korjaan täältä luuni, ja sen teen heti paikalla."