Part 24

"Aina sin' oot samallainen, Huck Finn. Sin' oot totisesti pahempi kuin koko pikkulasten koulu keksimään yksinkertaisia konsteja. Hä? Ekkö sin' oo lukenut mitään kirjoja eläissäs? -- parooni Trenckistä, tai Casanovasta, tai Benveneeto Ciliinistä, tai Henrikki Neljännestä, tai mistään tommosesta uroosta? Ootko koskaan kuullut puhuttavan vangista, jok' olis karannut vankeudesta tuolla viisin, aivan kuin vanha mamsseli? E-eei, se ei käy laatuun. Oikea tapa, jota kaikki paraimmat kirjailijat suosittelisit, on tässä, että sahataan poikki sängynjalka ja jätetään se siihen kuntoon viimeiseksi hetkeksi, ja niellään sahajauhot, niin ett'ei vanginvartia niitä löydä, ja tokastaan vähän talia ja muuta roskaa sahatulle paikalle, niin ett'ei tarkkanäköisinkään linnanvouti voi epäillä mitään, vaan luulee, että sängynjalka on ihka eheä. Mutta sinä yönä sitten, kun vanki on valmis karkaamaan, antaa hän sängylle potkun, ja sen jalka katkee, ja hän vetää irti ketjun, ja kaikki on klaarina. Sitten hän vain kiinnittää köysitikkaat linnanmuuriin, kapuaa alas, taittaa jalkansa vallihaudassa -- sillä köysitikkaat on aina liian lyhyet yheksänkymmentä jalkaa, tiedäkkös - ja siellä on vangin uskolliset vasallit hevosineen, ja he korjaavat vangin vallihaudasta ja viskaavat hänet hevosenselkään, ja hän antaa mennä huimaavaa vauhtia Longudockiin tai Navarraan tai mistä hän sattuu olemaan kotosin. Se kelpaa se, Huck. S'on ikävää, ett'ei tuohon majaan kuulu mitään vallihautaa. Jos ennätetään silloin karkuyönä, niin eiköhän me kaivettais semmosta?"

Minä sanoin:

"Mitä me tehdään vallihaudalla, jos me hinataan hänet ulos mökin alta?"

Mutta hän ei kuullut minua; oli unohtanut minut ja kaiken muunkin. Hän piteli leukaansa kädessään ja mietti syviä mietteitä. Sitten hän huokasi ja puisteli päätään ja huokasi taas ja sanoi:

"Ei -- ei maksa vaivaa -- ei oo kylliks tarpeellista."

"Mikä sitten?"

"Hä? Sahata poikki Jimin jalkaa", sanoi hän.

"Herra hallikkoon!" sanoin minä, "eihän nyt toki tarvita mokomaa hulluutta. Mitä hiton hyötyä siitä olis?"

"Äsh, sin'et ymmärrä. Muutamat kaikkein kuuluisimmat vangit ovat tehneet sillä viisin. He eivät millään kurin saaneet kahletta irti kädestään, ja silloin he suoraa päätä hakkasit käden poikki ja pötkivät tiehensä. Mutta se vehke kai saa jäädä sikseen nyt; se ei oo kylliks välttämätöntä. Jim sitä pait vain on neekeri eikä ymmärtäis asiaa eikä tietäis, että niin ruukataan Euroopassa; niin että jääköön siis koko juttu. Mutta köysitikkaat pitää hällä olla; me revitään rikki lakanamme ja tehdään hälle köysitikkaat yhessä vilauksessa. Ja sitten leivotaan me ne piirakkaan ja lähetetään hälle; sillä viisin se tavallisesti käy. Ja huonompiakin piirakkoja saattaa ihminen saada."

"Mutta kuules nyt, Tom", sanoin minä; "mitä oikeastaan Jim tekee köysitikkailla?"

"Mitäkö hän tekee? Kaikkia sinä sitte jaarittelet. Tietysti hällä _pitää_ ne olla. Kaikki paremmat vangit käyttävät köysitikkaita, tiedä se."

"Mutta mitä hittoa hän niillä _tekee_?"

"_Tekee_? Hän voi kätkeä ne sänkyynsä, vai mitä? Niin tekevät ne kaikki, ja _hänen_ täytyy myöskin tehdä niin; siitä ei päästä mihinkään. Sinä et näy ollenkaan ymmärtävän, että tommosta täytyy tehdä oikealla tavalla; siinä ei saa hutiloida. Sinä vain aina keksit jotain uutta. Jos hän niitä nyt ei itse käyttäiskään, niin onhan ne hänen sängyssään ikääskuin opastamassa ihmisiä hänen jäljilleen; tarvitaanhan semmonen opas tietysti. Mutta sinä et sois heille sitäkään, etkä tiedä, että kaikki karanneet vangit jättävät jälkeensä jotain, joka johtaa ihmisiä heidän jäljilleen. Mitähän tästä tuliskaan, jos sinä saisit määrätä? -- sinä, jok' et osaa karkauskonstin aapiskirjaakaan?"

"No, no, olkoon menneeks sitten", sanoin minä, "jos nyt niin pitää olla. Saakoon hän köysitikkaansa, Jumalan nimeen! Enhän minä tässä tahdo ronklata enkä potkia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Mutta yhen asian sanon mä sulle, Tom Sawyer -- jos me revitään rikki lakanamme köysitikkaiksi Jimille, niin joudutaan me tekemisiin Sally tädin kanssa; s'on vissi se. Mutta miten olis, jos me tehtäis nuo köysitikkaat tuosta sitkeästä tuohesta, jota täällä saadaan niin runsaasti? Se ei maksais mitään eikä tekis vahinkoa kellekkään ja olis juur omiansa leipoa piirakkaan, ikääskuin pettuleiväksi. Ja mitä Jimiin tulee, niin häll' ei ole mitään kokemusta eikä hän välittäis -- --"

"Mutta Huck, Huck -- jos min' olisin niin tietämätön kuin sinä, niin pitäisin mä leukaläpeni. Onko koskaan kuultu, että mikään valtiovanki olis karannut tuohitikkaita myöten? Johan s'olis vallan naurettavaa."

"No, no, Tom -- olkoon kutes tahdot. Mutta lainataan sitten ainakin lakana tuolta pyykkinuoralta, eikä meidän sängystämme."

Se kävi laatuun, se, meinas hän. Ja samassa lensi hänen päähänsä toinenkin tuuma. Hän sanoi:

"Lainataan siitä paita myös."

"Mitä me paidalla tehdään, Tom?"

"Joo -- Jimin sopii käyttää sitä päiväkirjaksi."

"Mitä? Päiväkirjaksi? Mitä hassutusta nyt taas? Ja eihän Jim osaa ees kirjottaa."

"Niin no, mitä se tekee? Hän kai osaa piirtää joitakin merkkiä paitaan, tiiän mä, jos me teemme hälle kynän vanhasta tinalusikasta tai palasesta vanhaa rautasta tynnyrivyötä."

"Hyvänen aika, Tom; voimmehan nykästä kynän yhestä hanhesta, niin s'on hällä valmiina heti."

"Luulekko sinä, että _vangeilla_ on saatavissa hanhia, joista voivat nykästä kyniä, sinä tolvana? Ee-i! Vangit tekevät aina kynänsä kaikkein kovimmasta, sitkeimmästä, ilkeimmästä vanhasta messinkisestä kynttiläjalasta tai muusta semmosesta, minkä voivat saada kynsiinsä; ja sitten menee heiltä viikko toisensa perästä, menee kuukausia ja vuosia viilaamiseen, sillä heillä, tietysti ei ole mitään viilaa, vaan saavat vain kuhnuttaa sitä seinää vasten. He eivät käyttäis hanhikynää, vaikka heill' oliskin. Semmosta helppoa konstia ei ruukata koskaan."

"No, mistä hän saa mustetta sitten?"

"Muutamat tekevät sitä rautaruosteesta ja kyyneleistä; mutta n'on tavallisesti naisia ja muita huonompia vankia; paremmat vangit kirjottavat aina omalla verellään. Niinhän voi Jimkin tehdä; ja jos hän tahtoo lähettää tavallisen pienen, salaperäisen ilmotuksen ystävilleen, että he tietäisit, missä linnassa hän istuu vangittuna, niin voi hän kirjottaa kahvelilla tinatalrikin takapuolelle ja viskata sen ulos ikkunasta. Niin teki aina se maailmanmainio vanki, joll' oli rautamaski kasvoillaan, ja s'on turkkasen hyvä ja tyylikäs tapa."

"Mutta Jimillä ei ole mitään tinatalrikkeja. He syöttävät häntä puupytystä."

"Vähät siitä; me hankitaan hälle pari talrikkia."

"Mutta jos joku toinen sattuis lukemaan mitä tinatalrikin takapuolella seisoo?"

"Se ei koske meihin, Huck Finn. Pääasia on, että hän kirjottaa niihin ja viskaa ne ulos ikkunasta. Ja sitä paitse, tuskin kukaan voi milloinkaan lukea mitä vangit kirjottavat."

"No, mutta mitä hyötyä siitä sitten on, että tuhlataan talrikit?"

"Ääh, eihän n'ole _vangin_ talrikkeja."

"Mutta _jonkun_ omia ne toki on."

"No, mitä sitten? Mitä vanki siitä piittaa, kenen n'on -- --"

Siihen hän keskeytti, sillä me kuultiin heidän puhaltavan aamiaistorveen. Me mentiin siis sisään.

No, aamupäivällä sitten lainasin minä lakanan ja valkosen paidan pyykkinuoralta; ja minä löysin myös vanhan säkin ja pistin ne siihen; ja sitten mentiin me noutamaan kiiltopuut ja pistettiin nekin säkkiin. Minä kutsuin sitä lainaamiseksi, sillä niin kutsui isä ukko aina sitä semmosta; mutta Tom sanoi, ett'ei s'ollut lainaamista mukamas, vaan varastamista. Hän sanoi, että me "edustettiin" vankia, ja vangit mukamas aina tarvitessaan kaappaavat mitä hyvänsä, kysymättä kenen omaa tavara oikeastaan on; eikä kukaan heitä siitä moitikkaan. Se ei ole mitään rikosta -- sanoi hän sitten -- kun vanki varastaa semmosta, mitä hän tarvitsee karatakseen; s'on hänen selvä oikeutensa; ja niinkauvan kuin me _edustetaan_ vankia, niin meillä on -- niin selitti Tom -- täysi oikeus tästä linnoituksesta varastaa mitä ikinä me tarvitaan vangin pelastamiseen. Hän sanoi, että jos me ei edustettais vankia, niin asia olis aivan toinen mukamas; ainoastaan kaikkein huonoin ihminen varastaa olematta vanki tai edustamatta vankia -- mikä on samaa, sanoi Tom. Niin katsottiin me luvalliseksi varastaa mitä ikinä me tarvittais yrityksessämme. Ja kuitenkin Tom eräänä päivänä perästäpäin piti hirveää elämää, kun minä neekerien palstasta varastin pahanpäiväisen vesimeloonin ja söin sen suuhuni; ja hän ajoi minut viemään neekereille hopealantin -- sanomatta mistä hyvästä se annettiin. Tom sanoi vain tarkottaneensa, että me saatais varastaa mitä me tarvittais. No, sanoin minä, minä tarvitsin vesimeloonin. Mutta hän sanoi, että minä en sitä tarvinnut karatakseni vankeudesta; ja siinäkös sitten mukamas oli se suuri erotus. Ja hän sanoi vielä, että jos min' olisin sen varastanut, kätkeäkseni siihen puukon, ja pujahuttanut sen salaa Jimille, että hän sillä puukolla saisi tappaa vanginvartian, niin se mult' olis ollut aivan oikein tehty. No, siihen minä sain tyytyä, vaikk' en suinkaan huomannut niin erittäin edulliseksi tuommosta vangin edustamista, jos minun piti ruveta saivartelemaan kaikkia tuonkaltaisia pikku erotuksia joka kerta, kun mun sopi kaapata vesimelooni.

No, Tom hän kantoi säkin tuohon suojukseen, jok' oli ulkohuoneiden takana, ja minä seisoin vähän matkaa siitä vahtimassa. Sitten hän tuli ulos, ja me istuttiin halkopinon päälle juttelemaan. Hän sanoi:

"Niin, kaikki on nyt niinkuin olla pitää, pait että meill' ei vielä oo työkaluja; mutta sekin asia on pian autettu."

"Työkaluja?" sanoin mä.

"Niin justiin."

"Työkaluja mitä varten?"

"No, tietysti kaivamista varten. Eihän me aiota _jyrsiä_ häntä ulos?"

"Eikö sitten nuo vanhat ruosteiset lapiot ja kuokat tuolla suojuksessa kelpais työkaluiksi kaivaaksemme ulos neekeriä?" kysyin minä.

Hän kääntyi puoleeni ja näytti niin säälivältä, että se melkein itketti, ja sanoi:

"Huck Finn, kuules nyt; ookko sinä koskaan kuullut, että millään vangilla olis ollut käyttää lapioita ja kuokkia ja muita nykyajan mukavia koneita kaivaakseen itseään ulos vankeudesta? Ja kuinka hän sitä paitse semmoisia apuneuvoja käyttämällä koskaan tulis sankariksi? Lapioita ja kuokkia! Oho! Yhtä hyvinhän he suorastaan voisit antaa hälle avaimen. Lapioita ja kuokkia! Ei ees kuninkaalle pistooattais semmosta."

"No, millä me sitten kaivetaan, jos ei lapiot ja kuokat kelpaa?"

"Pöytäveitsillä."

"Pöytäveitsillä? -- mullat tuon mökin alta?"

"Niin justiin."

"Mutta sehän on suorastaan hassua, Tom."

"Hassua vaiko ei, vähät siitä -- s'on se _oikea_ tapa, se _säännöllinen_ tapa, nääkkös. Eikä mitään muuta tapaa olekkaan, josta minä olisin koskaan kuullut, ja minä olen lukenut kaikki kirjat, jotka näissä asioissa jotakin tietävät. He kaivavat aina, nuo vangit, itsensä ulos pöytäveitsellä -- eikä vain mullan läpi, vaan tavallisesti kovan kallion läpi, tiiäkkös. Ja siihen työhön menee yhtä mittaa viikko toisensa jälkeen, menee kuukausia ja vuosikausia. Niinpä nyt esimerkiks tuo mainio vanki kaikkein syvimmässä vankiluolassa Diffin linnassa Marseljeesin sataman suussa; hän kaivoi itsensä ulos sillä viisin, ja kuinka kauvan aikaa hältä meni siihen, luulet sä?"

"Enhän tiedä."

"No, arvaappas."

"En tiedä. Kenties puolitoista kuukautta?"

"_Kolmekymmentäseitsemän vuotta_, kuulekkos -- ja hän tuli ulos Kiinassa. _Siinä_ vangissa oli miestä. Kumpahan tämäkin västinki olis rakettu kalliolle."

"Mutta _Jim_ ei tunne ketään Kiinassa."

"Niin no, mitä se nyt tähän koskee? Eihän sekään vanki tuntenut siellä ketään. Sinä et koskaan pysy asiassa."

"No, no, olkoon menneeksi Vähät minä siitä, missä hän tulee ulos, kunhan hän vain _tulee_ ulos; eikä Jimkään siitä välitä, luulen mä. Mutta yks juttu on tässä muistettava -- ja s'on se, että Jim on liian vanha tullakseen kaivetuksi ulos pöytäveitsellä. Hän ei pysy koossa niin kauvan."

"Hooja, hän pysyy kyllä. Ethän luule, että tässä tarvittais kolmekymmentäseitsemän vuotta -- kaivamiseen tommosen multamaan läpi?"

"Kauanko luulet siihen menevän, Tom?"

"Niin, nääkkös, me ei uskalleta jatkaa sitä niinkauvan kuin meidän pitäis, sillä Silas eno saa varmaankin jo ennen pitkää vastauksen tuolta maatilalta New-Orleansin alapuolella. Silloin saa hän tietää, ett'ei Jim olekkaan sieltä; ja sitten kai hän laittaa kuulutuksen Jimistä, tai jotain semmosta. Niin me siis ei hirvitä kaivaa niinkauvan kuin meidän pitäis. Oikeastaanhan tulis meidän jatkaa työtä vähintäinkin pari vuotta; mutta se nyt ei käy päinsä. Ja kun nyt aika saattaa olla täpärällä, niin minun neuvoni on tämä: me kaivetaan sinne sisään niin sukkelaa kuin voidaan, ja sittenhän voimme _kuvitella_ mielessämme, että m'ollaan kaivettu kolmekymmentäseitsemän vuotta. Sitten voidaan me siepata hänet ulos ja pötkiä tiehemme hänen kanssaan niin pian kuin täällä ruvetaan soittamaan hätäkelloa. Niin, se, luulen mä, on paras tie."

"No, tuohan mielestäni käy laatuun. Kuvitteleminen ei maksa mitään eikä tuota mitään vaivaa; ja jos siksi tulee, niin suostun minä puolestani kuvittelemaan, että m'ollaan kaivettu sataviiskymmentä vuotta. Kunhan kerran tulee vauhtiin, niin samahan s'on paljoko sit' antaa mennä. No, minä kai pötkin sisään sitten ja sieppaan sieltä pari pöytäveistä?"

"Sieppaa kolme", sanoi Tom; "me tarvitsemme yhden tehdäksemme siitä sahan."

"Kuules, Tom", sanoin mä, "jos ei s'oo sopimatonta ja jumalatonta, että sen sanon -- niin tuolla lautojen alla savupirtin seinustalla makaa todellakin vanha ruostunut saha."

Hän näkyi oikein pahastuvan ja menevän alakuloiseks ja sanoi:

"Eihän maksa vaivaa kokeakkaan sulle mitään opettaa, Huck parka. Kas niin, laita itses matkaan nyt ja tuo tänne ne veitset -- kolme kappalta."

Minä tein niin.

Neljästoista luku.

Niin pian kuin me sinä iltana arveltiin kaikkien nukkuneen, kavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä ja mentiin tuohon suojukseen ja pantiin salpa ovelle ja otettiin framille kiiltopuumme ja ryhdyttiin työhön. Me perattiin pois kaikki roskat neljän viiden jalan pituiselta paikalta alimman hirren vierestä. Tom sanoi, että se paikka oli aivan Jimin sängyn takana ja että meidän piti kaivautua sisään sängyn alle, sillä kun Jimin viltti riippui alas lattiaan asti sängyn etupuolelta, niin ei kukaan mukamas vois aavistaa mitään reikää, nostamatta ylös vilttiä. No, me kaivettiin ja kaivettiin pöytäveitsillämme kello kolmeen asti yöllä, ja silloin oltiin me uupuneet kuin ajokoirat, ja käsissämme oli rakkoja, ja tuskin sittenkään näkyi vielä mitään jälkiä työstämme. Viimein sanoin minä:

"Kuulehan, Tom Sawyer, tämä ei ole mitään kolmenkymmenenseitsemän vuoden työtä, vaan kyllä sitä kestää kolmekymmentäkaheksankin; usko pois!"

Hän ei mitään sanonut, ensimmältä; hän vain huokaili, ja hetken päästä herkesi hän kaivamasta, ja minä näin, että hän mietiskeli vahvasti. Viimein sanoi hän:

"Ei kannata, Huck; ei tämä mene. Jos me oltais vankeina, niin s'olis toista, sillä silloin meill' olis aikaa kuinka monta vuotta hyvänsä, eikä mitään kiirettä; eikä meidän tarvitsis kaivaa kuin muutama minuuti päivässä, eikä kätemme menis rakoille, ja me voitais sillä viisin jatkaa vuosi toisensa perään ja tehdä kaikki kunnollisesti, niinkuin se työ oikeuden mukaan on tehtävä. Mutta meidän täytyy joutua, aika on täpärällä. Jos me vielä raadetaan yökausi tällä viisin, niin täytyy meidän sitten levätä koko viikon parantaaksemme käsiämme -- muuten niistä ei enää olis pitämään kiinni pöytäveitsestä."

"No, mitä me nyt tehdään, Tom?"

"Kuulehan nyt. Eihän s'ole oikein eikä hyvätapaista eikä laillista eikä _moraalista_, enkä kuolemaksenikaan tahtois että kukaan saa siitä tietää -- mutta täss' ei ole muu neuvona; meidän täytyy kaivaa hänet ulos kuokilla ja _kuvitella_, että n'on veitsiä."

"Kaikkia sinä saivarteletkin, Tom Sawyer", sanoin minä; "no, kuokat ne nyt on jotakin, ja minä puolestani en välitä vähintäkään siitä, onko niiden käyttämisessä tuota moraalia ja laillisuutta vai ei. Jos min' aion varastaa neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan, niin mitä hittoa se asiaan tulee, millä viisin minä ne varastan. Mitä minä haluan on neekerini, tai mitä mä haluan on vesimelooni, tai mitä mä haluan on sunnuntaikoulukirja -- ja jos kuokka on paras ja mukavin ase, niin sitä minä myös käytän kaivaakseni ulos tuon neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan; enkä minä jumaliste anna kuollutta rottaa siitä, mitä sinun paraat kirjailiasi minun aseestani ajattelevat."

"No", sanoi hän, "tässä käy nyt laatuun kuokat, mutta kuvittelemalla. Ilman kuvittelemista minä en menis niitä käyttämään, sillä oikea on aina oikeaa ja väärä on väärää, tiiä se. _Sinähän_ kyllä voisit kaivaa Jimin ulos kuokalla _ilman_ kuvittelematta sitä pöytäveitseksi, sillä sin' et tiedä paremmin; mutta se ei käy laatuun mulle, joka tiedän miten pitää olla. Anna mulle veitsi!"

Häll' oli oma veitsi kädessään, mutta mä ojensin hälle minun. Hän viskas sen menemään sanoen:

"Anna mulle _veitsi_!"

Min' en tiennyt mitä hän meinas, ensimmältä; mutta tuumasin sitten hetken aikaa. Hm, jassoo -- aattelin. Kaivelin siinä vähäsen noissa vanhoissa työkaluissa, kunnes sain kynsiini vanhan lapahakun. Sen annoin hälle, ja hän alkoi kaivaa sillä sanomatta sanaakaan.

Aina oli hän tommonen. Täynnään kaikenmoista turhanpäiväistä kunniantuntoa ja kaikenkaltaisia prinsipaaleja.

No, minä puolestani otin lapion, ja siinä me sitten kuokittiin ja lapioittiin, että multa pyrytti ympärillämme. Me jatkettiin sitä noin puoli tuntia, kauemmin me ei jaksettu; mutta silloin olikin meillä jo jommonenkin kolo valmiina. Tultuani huoneeseemme, katsoin ulos ikkunasta ja näin, miten Tom taas yritteli ylös pitkin ukonsyöttiä; mutta hän ei päässyt mihinkään helläävien käsiensä takia. Viimein sanoi hän:

"Ei maksa vaivaa, ei käy. Mitä mä teen? Neuvoppa minua nyt."

"Kyllä", sanoin mä; "mutta se kai ei ole moraalista eikä laillista. Käyhän ylös rappusia myöten niinkuin minä ja _kuvittele_ niitä ukonsyötiksi."

Ja niin hän tekikin.

Seuraavana päivänä varasti Tom tinalusikan ja messinkisen kynttiläjalan talosta, tehdäksemme niistä kyniä Jimille, ja sitä pait kuus talikynttilää; ja minä sieppasin neekerien mökeistä kolme tinatalrikkia. Tom sanoi, ett'ei siinä ollut kylliksi mukamas; mutta minä sanoin, ett'ei kukaan koskaan näkis niitä talrikkeja, jotka Jim heitti ulos, siks että ne putoisit suorastaan koiranputkiin ja nokkosiin ikkuna-aukon taakse -- sieltähän voisimme ne sitten hakea, ja hän vois käyttää niitä toistamiseen. No, siihen jo tyytyi Tomkin ja sanoi sitten:

"Niin no, nyt me vain saadaan tuumata, miten kaikki kapineet saadaan sinne Jimille."

"No, herranen aika", sanoin mä, "mitä siin' on muuta, kuin että pistetään ne sisään reiästä, kun saadaan se valmiiks."

Hän vain katsahti minuun halveksivasti ja mumisi jotain hupakkojen tuumista, ja sitten alkoi hän miettiä asiaa. Hetken päästä sanoi hän sitten leiponeensa kokoon pari kolme eri tapaa ja temppua, mutt' asialla ei ollut mitään kiirettä, sanoi hän; me kerettäis kyllä valita paras konsti sitten. Kaikkein ensiksi pitäis meidän puhutella Jimiä, meinas hän.

Sinä yönä luikuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä vähä kello kymmenen jälkeen, ja meill' oli kynttilä muassamme, ja me kuunneltiin ikkuna-aukon alla ja kuultiin miten Jim kuorsasi. Sitten ryhdyttiin me taas työhön, ja puolen kolmatta tunnin päästä oli meillä reikä valmiina. Me ryömittiin siitä Jimin sängyn alle ja sisään majaan ja sytytettiin kynttilä. Sitten herätimme hänet hiljaa, ja nähdessään meidät lensi hän niin iloseksi, ett' oli puhjeta itkemään ja sanoi meitä rakkaiksi lapsikseen ja jumala ties miksi; ja sitten pyysi hän meitä hankkimaan jotain viilaa ja viilaamaan hänen ketjunsa poikki, niin että me päästäis pujahtamaan tiehemme viipymättä. Mutta Tom selitti hälle, että s'olis kaikkia sääntöjä vastaan, se semmonen karkaus, ja kertoi hälle sitten kaikki tuumamme ja miten me voitais niitä hädän tullen muutella; eikä Jimin mukamas tarvitsis ollenkaan pelätä, kyllä hän vapaaksi pääsis, s'oli _vissiä_ se. No, Jim hän tyytyi mihin hyvänsä; ja me istuttiin ja juteltiin vanhoista ajoista ja jos jostakin; ja viimein kertoi Jim, että Silas eno ruukkasi tulla sinne sisään joka päivä tai joka toinen päivä pitämään rukousta hänen kanssaan, ja Sally täti katsomaan, että häll' oli hyvä olla ja kyllikseen syömistä. Silloin sanoi yht'äkkiä Tom:

"_Nyt_ mä tiedän. Me lähetetään sulle kapineet heidän kauttaan."

Minä sanoin:

"Ei, ei -- sehän nyt suorastaan olis oikein tyhmeliinin tuumia."

Mutta Tom ei ollut minua kuulevinaan, vaan kävi suoraan päälle vain. Semmonen oli hänen tapansa, kun hän kerran oli saanut jotakin päähänsä.

Ja sitten hän kertoi Jimille, miten me leipoisimme köysitikkaat piirakkaan ja lähettäisimme hälle sen ja muita isompia kapineita Nat'in kautta -- Nat oli sen neekerin nimi, joka häntä ruokki -- ja Jimin piti olla varuillaan eikä ällistyä eikä antaa Natin huomata mitään; ja pienempiä kapineita pistettäis me enon taskuihin, ja Jimin täytyi ne sieltä varastaa; ja muita pikkukaluja sidottais me kiinni Sally tädin vyöliinannauhaan tai pistettäis hänen vyöliinantaskuunsa, jos niin sopi. Ja sitten Tom kertoi mitä kaikkia me lähetettäis hälle varastettavaks ja mitä hän niillä tekis. Niinpä piti Jimin muun muassa kirjottaa päiväkirjaa paidalle _verellänsä_; no, ja muuta senkaltaista äksänpäksää. Tom ei voinut saada päähänsä, mitä hyötyä noista kaikista tempuista olis, mutta sanoi että me, ku oltiin valkosia, kyllä tiettäis mikä oli parahinta, ja lupasi tehdä aivan niinkuin Tom oli määrännyt.

Jimillä oli hätävarapiippuja ja tupakkaa, niin että meill' oli oikein juhlahetki siellä hänen luonaan. Sitten me ryömittiin ulos reiästä jälleen ja pötkittiin kotiin ja kömpittiin nukkumaan, ja kätemme olit kuin niit' olis pureksittu. Tom oli ilonen kuin harakka ja sanoi, ett'ei hällä vielä koskaan eläissään ollut ollut niin hauskaa; ja hän vain toivoi, että me saatais jatkaa Jimin pelastamista kaiken ikäämme ja sitten jättää hänet perinnöksi lapsillemme, että heilläkin olis yhtä hauskaa; hän myös vahvasti uskoi, että Jim tulis tykkäämään vanki-elämästään yhä enemmän ja enemmän, mitä mukaa hän siihen tottuis. Hän arveli, että tuota pelastustyötä sillä viisin voitais venyttää noin kaheksankymmentä vuotta eelleen, ja kaikki, ku sit' olit hommanneet, tulisivat kuuluisaksi historiassa.

Aamulla mentiin me alas halkopinolle ja hakkasimme messinkisen kynttiläjalan sopiviin palasiin, ja Tom pisti sekä ne että tinalusikan taskuunsa. Sitten mentiin me neekerimajoille, ja samalla kun minä juttelin Natin kanssa, leipoi Tom sukkelasti palasen kynttiläjalkaa muutaman leipäkakun sisään, jok' oli Natin pytyn päällä; ja sitten seurattiin me Nattia nähdäksemme, miten asia menis, ja se meni mainiosti. Jim haukkasi palasen leipäkakusta ja oli pureksia mäsäksi kaikki hampaansa; eikä mikään maailmassa saattanut olla tyylikkäämpää, sanoi Tom. Jim hoiti peliään kuin mies; oli vain olevinaan kuin olis purrut pieneen kiveen tai johonki semmoseen, jota niin usein ruukkaa olla leivässä; mutta sitten hän ei enää koskaan purrut mihinkään, tokasematta kahvelia sen läpi parista kolmesta paikasta.

Seistessämme siinä himmeässä valossa, tuli pari koiraa sukeltaen ylös Jimin sängyn alta; ja mitäs ollakkaan! niiden perästä tulla puikahti koko parvi, toinen toisensa jälkeen; ja yht'äkkiä oli koko ykstoista koiraa siinä vilkkaasti nuuskimassa ja heiluttamassa häntiään, niin että meillä tuskin oli sijaa hengittää. Kas niin! me olimme jättäneet lautakatoksen oven auki. Nat neekeri ulvomaan aivan kauheasti ja huutamaan "noidat, noidat!" ja hän kuppuroi kumoon koirain sekaan lattialle ja voivotteli siinä hyvän aikaa kuin kuoleman kynsissä. Tom potkas oven auki seppo selälleen ja heitti ulos lihapalasen Jimin pytystä; ja koirat tietysti heti perästä. Ja tuossa paikassa oli Tomkin ulkona ja takasin taas -- ja salpas oven, ja minä kyllä ymmärsin, että hän nyt oli pannut kiinni sen toisenkin oven. Sitten rupes hän juttelemaan tuon neekeri paran kanssa ja mielisteli häntä ja kysyi hältä, oliko hän taaskin näkevinään jotain. Ja Nat nousi istualle ja katseli pelko naamassaan ympärilleen, ja sanoi sitten: