Part 23

"Mulla kai on kunnia puhutella herra Archibald Nicholsia?"

"Ei, poikaseni", sanoi vanha herra, "s'on ikävää, että ajomiehenne on narrannut teitä; Nicholsin kartano on noin neljä virstaa alempana tästä. Mutta astukaahan sisään."

Tom katsoi taakseen olkapäänsä ylitse ja sanoi: "Liian myöhään -- hän ennätti jo mennä."

"Niin, hän ennätti mennä, ja teidän täytyy tulla sisään ja syödä päivällistä kanssamme; kyllä multa sitten saatte hevosen Nichols'ille."

"Ooh, enhän voi tehdä teille niin paljon vaivaa. Tuon pienen matkan voin kyllä käydä jalkasin."

"Mutta te ette _saa_ käydä jalkasin - ollaanhan me etelässä, ja tääll' ollaan vieraanvaraisia. Astukaa sisään."

"Tehkää niin hyvin", sanoi Sally täti; "ei teistä oo meille mitään vaivaa, ei yhtään mitään. Teidän _täytyy_ jäädä. Onhan sinne koko neljä virstaa, ja me emme voi antaa teidän kävellä; onhan niin kuumakin ja tie pölyttää niin hirveästi. Ja sitä paitse, min' annoin jo tuukata teillekkin, kun näin teidän tulevan. Astukaa sisään ja olkaa kuin kotonanne."

No, Tom hän piti viimein hyvänään heidän hartaat kutsunsa ja kiitti heitä hyvin kohteliaasti ja astui sisään; ja tultuaan sinne sanoi hän olevansa Hicksvillestä Ohiossa, ja hänen nimensä oli mukamas William Thompson -- ja niin hän taas kumarsi heille hyvin siististi ja kohteliaasti.

Sitten hän rupes jupattamaan jos jotakin Hicksvillestä ja joka sorkasta siinä kaupungissa, kunnes minä aloin vähän hermostua ja aatella, mitä hittoa siitä viimein tulis ja mitä hyötyä siit' oikein oli. Ja viimein, kesken tuon päättömän pakinansa parasta vauhtia, ojensi hän yläruumiinsa pöydän yli ja mättäsi aika muiskauksen suoraan Sally tädin suuta vasten ja istui sitten jälleen tuolilleen ja jatkoi loruansa, olematta milläänkään. Mutta Sally täti ryntäs ylös ja pyyhkäsi suutaan kädellään ja sanoi: "Sinä häpeemätön penikka!"

Tom vain näytti ikääskuin loukkaantuneelta ja sanoi:

"Mutta minua ihmettää, hyvä rouva."

"Sinua ihm-- Mitä? Kenen luulette minun olevan? Minun pitäis antaa -- miks suutelet minua? Mitä meinaat, poika?"

Tom sanoi hyvin höylisti:

"Enhän minä meinaa mitään, hyvä rouva, en ainakaan mitään pahaa. Minä -- minä -- luulin teidän tykkäävän siitä."

"Lurjus!" Hän otti rukinpuikon, ja jo näytti siltä, kuin hän aikois sivaltaa Tomia pitkin korvia sillä.

"Miten voitte te, hyvä nuori herra, luulla semmosta?"

"Niin, en minä tie. He vain -- he vain -- sanoivat niin."

"_He_ sanoivat niin? Mitkä _he_?"

"No -- he kaikki. Kaikki sanoivat niin, hyvä rouva."

Rouvan silmät rupesivat iskemään tulta ja hänen sormensa rapistelit ikääskuin olisit aikoneet kynsiä häntä, ja hän sanoi:

"Kaikki?! _Mitkä_ kaikki? Sano heti heidän nimensä -- taikka -- --!"

Tom nousi seisaalle ja näkyi olevan hyvin pahoillaan ja haparoi hattuaan ja sanoi:

"Voi, kuinka tämä minua surettaa! Enhän voinut sit' aavistaa. He kaikki niin sanoivat -- sanoivat, ett' anna hälle aika muisku, siitä hän tykkää! Mutta min' en koskaan tee sitä enää, sen lupaan."

"Niin, totta totisesti -- s'onkin parasta!"

"Niin, min' en tee sitä koskaan enään, ennenkun rouva itse pyytää."

"Mitä?! Ennenkun itse _pyydän_?! Sinä hävytön poika nulikka! Ennenkun minä pyydän semmosta sulta tai sinun kaltaisiltas, niin pitää sun olla yhtä vanha kuin Methusalem. Mikä sanomaton röyhkeys!"

"No, voi, voi", sanoi Tom yhtä viattomasti kuin ennenkin, "kuinka minua kummastuttaa tämä! En ymmärrä sit' ollenkaan. He sanoivat, että te tykkäisitte, muiskustani, hyvä rouva, ja minä viattomuudessani luulin myös niin. Ja nyt! Mutta -- --" Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen, ikääskuin odottaen jotain kannatusta joltakin seurassa, ja kääntyi viimein ukko Phelpsin puoleen, kysyen:

"Ettekö te luule, hyvä herra, että hän tykkää minun muiskuistani?"

"Hä? Hm! Minä -- minä -- en sitä luulis."

Sitten se vietävä katseli minua samalla tavoin ja sanoi:

"Tom, etkö _sinä_ luullut, että Sally täti halailiskin minua ja sanois: 'Sid Sawyer -- -'"

"Herran jee!" sanoi rouva, karaten suorastaan hänen päälleen, "mikä pikku kanalja sisarenpojaksi! -- narrata minua tolia lailla!" -- ja hänen piti tietysti syleillä ja suudella häntä heti, mutta Tom työnsi häntä luotaan ja sanoi: "Eei -- ei vielä - pyydähän ensiks."

No, hän pyysi heti; ja sitten hän syleili ja suuteli häntä moneen, moneen kertaan ja työnsi hänet sitten ukko Phelpsin puoleen, ja ukko otti mit' oli jälellä. Ja kun tuosta touhusta oli vähän toinnuttu, sanoi rouva:

"Hyvänen aika, enhän oo tämmöstä nähnyt. Me ei sinua ollenkaan ootettukaan, -- Tomia vain. Sisar kirjotti vain, että Tom muka tulee."

"Niin, s'ei ollutkaan ens alussa tarkotus, että kukaan muu lähtis kuin Tom; mutta minä kerjäsin ja kerjäsin, kunnes ihan viimeisellä hetkellä pääsin mukaan minäkin. Ja sitten, kun m'oltiin matkalla joella, sovittiin Tom ja minä niin, että me vähän narrattais teitä ja että minun piti tulla tänne vieraana."

"Niin, ja kyllä maar osasitkin narrata, sinä pikku junkkari; ja sinun pitäis saada aimo korvapuusti siitä hyvästä. Mutt' olkoon nyt sillään, sä hulivili - niin ilonen oon mä, kun sain teidät tänne. Voi, voi sentään, kun sit' aattelen! Olinhan aivan hämmästyä kuoliaaksi, kun sinä tolla lailla suutelit minua pöydän yli -- niin flaatiks menin."

No, me syötiin päivällistä tuossa leveässä avonaisessa katoksessa kyökin ja asuinrakennuksen välillä; ja siell' oli ruokaa pöydässä vaikka seitsemälle perheelle -- kaikki hyvää ja lämmintä, eikä mitään tommosta homehtunutta, sitkeää hätävaraa, jok' on maannut kosteassa kellarissa kaiken yötä ja maistuu kuin palanen vanhaa kuivettunutta ihmissyöjää aamulla. Silas eno siunasi ruokia kylläkin pitkällä pöytärukouksella, mutta ne ansaitsivatkin sen, ja ne eivät ennättäneet kylmetä sill'aikaa, niinkuin usein tapahtuu, kun ateriaa sillä viisin viivytetään.

Pitkin iltapäivää pakistiin ja lörpötettiin jos jostakin, ja minä ja Tom oltiin varuillamme kaiken aikaa, mutta turhaan; he eivät sattuneet sanomaan sanaakaan mistään karkuneekeristä, ja me ei hirvitty ruveta itse kyselemään. Mutta illallispöydässä sanoi yks noista pikku pojista:

"Pappa, eikö Tom ja Sid ja minä saa mennä kaupunkiin kattomaan tiateria?"

"Ei", sanoi ukko, "minä luulen, ett'ei siitä teaterista tule mitään; ettekä te vois mennä sinne, vaikka tuliskin. Tuo karkuneekeri, nähkääs, kertoi Burtonille ja mulle, että s'on kaikki tyyni hävitöntä huijausta ja petkutusta alusta loppuun, ja Burton sanoi kertovansa asian ihmisille siellä, niin että minä luulen, että he jo tähän aikaan ovat potkineet nuo röyhkeät roistot ulos kaupungista."

Kas niin! semmosta s'oli! -- mutta _minä_ en voinut sit' auttaa. Tomin ja minun piti maata samassa huoneessa ja sängyssä, ja koska m'oltiin joltisestikin väsyksissä, sanottiin me heti illallisen jälkeen 'ku natt' ja kömpittiin ylös huoneeseemme ja ryömittiin ulos ikkunasta ja kavuttiin alas pitkin ukonsyöttiä ja lipattiin kaupunkiin; sillä min' en uskonut, että kukaan muu olis niin hyvä ja antais kuninkaalle ja herttualle viittausta, miten heidän oli asiansa; ja jos minä en sitä tekis, niin joutuisit he varmaankin ikäviin solkkauksiin.

Matkalla kertoi mulle Tom kaikki tyyni minun murhastani mukamas ja miten isä ukko oli kadonnut heti perästä päin, tulematta enää takasin, ja mikä hälinä siitä syntyi, kun Jim oli karannut tiehensä. Ja minä kerroin Tomille kaikki meidän Kuninkaallisista Kameleontti-roistoista ja niin paljon lauttamatkasta kuin ennätin. Tullessamme kaupunkiin ja astuessamme sen pääkadulle -- kello oli silloin puoli yheksän -- tuli iso joukko ihmisiä rynnäten sitä pitkin, ja he huusivat ja ulvoivat aivan kauheasti ja rummuttivat kastrulleja ja toitottivat torvilla. Me luistettiin syrjään päästääksemme heidät ohi, ja kun he samosivat ohi, näin minä, että heill' oli kuningas ja herttua istumassa kahen reisin puukangella - niin, minä tiesin, että n'olit kuningas ja herttua, vaikka n'olit aivan kauttaaltaan tervassa ja höyhenissä ja tuskin enää ihmisen näkösiäkään -- vaan enemmän jättiläis-höyhentöyhtöjen kaltaisia. No, tuota kurjuutta nähdessäni teki mun oikein pahaa, ja minun kävi niin sääli noita surkeita roisto raukkoja, että minusta tuntui siltä, kuin en ikinä eläissäni vois olla pahoillani heidän konnantöistään meitä vastaan. S'oli vallan kauheaa nähdä. Ihmiset _saattavat_ olla hirveän ilkeitä ja julmia toisilleen.

Me oltiin tultu liian myöhään -- eikä meistä siis ollut mitään hyötyä. Me kysyttiin parilta mieheltä, miten noiden lintujen oli käynyt niin hullusti, ja he sanoivat, että kaikki ihmiset oli menneet heidän teateriinsa ja näyttäneet hyvin viattomilta; olit sitten kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa odottaneet, kunnes tuo vanha kuningas raukka oli paraassa vauhdissaan hassuilla konsteillaan näyttämöllä, ja silloin oli joku antanut sovitun merkin ja koko katsojajoukko karannut heidän kimppuunsa.

Me pötkittiin takasin kotiin, ja min'en ollut niin korskea kuin lähtiessämme kaupunkiin, vaan tunsin itseni ikääskuin halvaksi ja moitittavaksi -- vaikk' enhän _minä_ ollut mitään pahaa tehnyt noille raukoille. Mutta semmosta s'on aina. S'on melkein ykskaikki tekeekö oikein vai väärin, ja ihmisen omatunto puhuu tolkuttomia. Jos mull' olis koira, jok' ei tietäis enemmän kuin ihmisen omatunto, niin tappaisin minä sen. Omatunto ottaa meiss' enemmän tilaa kuin ihmisen kaikki muut sisälmykset yhteensä, ja kuitenkaan ei ole siitä mitään hyötyä. Tom Sawyer sanoo samaa.

Kahdestoista luku.

Me herettiin juttelemasta ja ruvettiin ajattelemaan. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"Kuules, Huck, kuinka tyhmiä m'ollaan, kun ei m'oo aateltu sit' ennen! Panen vetoa, että tiedän missä Jim on."

"Ethän! Missä sitten?"

"Siinä pikku majassa takapihalla. Etkö nähnyt, kun me syötiin päivällistä, että muuan neekeri vei sinne ruokaa?"

"Näin kyllä."

"Kelle luulet sinä että tuota ruokaa vietiin?"

"Koiralle."

"Niin minäkin ensiks. Mutta katsos, ei siellä koiraa ole."

"Kuinka niin?"

"Sen tähden, että tuossa ruuassa myös oli viipale vesimeloonia."

"Ahaa! -- niinpä tosiaankin. Nyt muistan, mutta min'en silloin hoksannut, että koirat eivät syö meloonia. Hm, siitähän näkee, miten ihminen näkee eikä kuitenkaan näe -- yhtaikaa."

"Niin no, neekeri avasi munalukon mennessään sisään ja pani sen kiinni tullessaan ulos. Justiin kun me noustiin pöydästä, antoi hän enolle avaimen - ja s'oli se avain, s'on vissi se. No, vesimelooni osottaa miestä, munalukko vankia; ja s'on melkein mahotonta, että Iöytyis kaks vankia yhtaikaa tämmösessä pienessä talossa, jossa sitä paitte kaikki ihmiset ovat niin hyviä ja siivoja. Ei, vaan tuo vanki on Jim eikä kukaan muu. Oivallista -- ja min' oon ylpeä siitä, että me tultiin sen asian perille salapoliisi-tavalla; min' en antais penniäkään muusta tavasta, nääkkös. No, ponnista nyt päätäs ja koe keksiä juoni Jimin varastamiseen, niin minä puolestani tuumaan juonen, minäkin; ja sitten valitaan tietysti molemmista paras."

Sillä pojalla oli päätä, sillä! Jos mull' olis hänen päänsä, niin min' en vaihtais sitä pois, vaikka pääsisin prinssiksi tai tyyrmanniksi höyrylaivaan tai klouniksi sirkkukseen tai miksi hyvänsä. Minä aloin aatella jotain juonta, mutta oikeastaan vain tehdäkseni jotakin; tiesinhän kyllä mistä se oikea tuuma tulis. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"No, joko sull' on mitään valmiina?"

"Jo", sanoin mä.

"No, annahan kuulla sitten."

"Minun tuumani on tämä", sanoin mä. "Helpostihan saadaan me tietää, onko se Jim, jok' on siellä. Sitten otamme ylös kanootini joen pohjasta huomeniltana ja tuomme lauttani saaresta ja kätkemme sen johonkin tänne lähelle. Sitten ens pimeänä yönä varastamme me avaimen ukko nahjuksen housuntaskusta, kun hän nukkuu sikeintä untaan, ja sitten luistetaan me jokea alaspäin lautalla, ja Jim on muassamme, ja me piileillään päivin ja kuletaan öisin, niinkuin Jim ja minä ruukattiin ennenkin. Eiköhän se menis, se?"

"_Menis_? Kyllä se menis, menis kuin tuulessa. Mutta s'on niin surkean yksinkertaista, että minä häpeisin silmät päästäni ruveta mokomaan moukka- vehkeeseen. Mitä hiton huvia ja mitä hyötyä siis meillä olis keinosta, jossa ei kysytä enemmän _juonta_, enemmän vastuksia ja enemmän kekseliäisyyttä. Ei, hui, hai, Huck, se ei käy laatuun. Eihän totta maarian tuohon vaadita mitään taitoa ensinkään, eikä se nostais mitään huomiota."

Min' en sanonut mitään, sillä enhän juur ollut muuta oottanutkaan; ja minä tiesin aivan hyvin, että kun hänen tuumansa valmistuis, sitä ei kukaan ihminen vois soimata liian yksinkertaiseksi.

Eikä se sitä ollutkaan. Hän kertoi koko vehkeensä mulle, ja minä näin heti, että s'oli viiskymmentä kertaa tyylikkäämpi kuin minun ja että Jim sen kautta tulis yhtä vapaaksi mieheksi kuin minun vehkeelläni, jopa vielä, että me kenties kaikki menetettäis henkemme siinä hommassa. "No niin", sanoin minä, "s'on muhkeaa; käydään juoneen heti." Min'en huoli tässä etukäteen kertoa, minkälainen hänen tuumansa oli, sillä minä tiesin varsin hyvin, että hän muuttais sitä monin kerroin, aina tarpeen mukaan, ja koristelis sitä uusilla kujeilla, sitä mukaa kuin päästäis eteenpäin. Ja niin hän tekikin.

No, yks asia oli vissi, ja s'oli se, että Tom Sawyer tarkotti täyttä totta ja tarmonsa takaa tahtoi auttaa minua varastamaan Jim parkaa orjuudesta -- vaikka minun oli hyvin vaikea ymmärtää hänen yhtymistään senkaltaiseen yritykseen. Olihan siinä poika, jok' oli arvollinen ja hyvin kasvatettu ja varustettu karahtierilla, joka tämän homman kautta vois mennä hiiteen; ja hällä oli omaiset kotona, joilla myös oli kallis karahtieri; ja hän oli viisas eikä mikään lahopää, ja oppinut eikä tyhmä ja tietämätön, eikä ilkeä, vaan hyvä; ja tässä hän nyt seisoi ilman enemmän ylpeyttä tai oikeudentuntoa tai ihmisarvoa, kuin ett' olis valmis alentumaan tähän tämmöiseen tekoon ja saattamaan häpeää itselleen ja häpeää koko perheelleen. Minä en _voinut_ sitä ymmärtää, en vaikka olisin päälläni seisonut. Sehän oli vallan hirveää, ja minä tiesin, että minun oli oikein velvollisuuteni huomauttaa hänelle asian laatua ja sillä viisin pysyä hänen todellisena ystävänänsä ja antaa hänen luopua koko vehkeestä ja pelastaa itsensä. Ja minä rupesin varoittamaan häntä, mutta hän keskeytti minut kiivaasti ja sanoi:

"Luulekko sinä, ett'en minä tiedä mitä mä teen? Enkö min' aina tiedä mitä teen? Hä?"

"No, tiedät, tiedät."

"No, enkö mä _sanonut_, että min' auttaisin sinua varastamaan neekeriä!"

"Sanoit, sanoit."

"No -- siis!"

Muuta hän ei hiiskunut enää, enkä minä siin' asiassa enää mitään hiiskunut. Siit' ei olis ollut mitään hyötyä, sillä kun hän kerran oli sanonut tekevänsä jotain, niin hän aina sen myöskin teki. Mutta min' en kuolemaksenikaan voinut käsittää, miten hän tahtoi ryhtyä tuohon juttuun; ja kun en _voinut_ sitä käsittää, niin en enää vaivannut päätäni sen takia. Jos hän oli päättänyt käydä juoneen, niin enhän _minä_ voinut sit' auttaa.

Kun me tultiin kotiin, oli kaikki hiljaa ja pimeää, ja me mentiin sen alapihassa olevan pienen majan luo urkkimaan. Koirat tunsivat meidät ja pitivät suunsa. Majan pohjoisessa seinässä oli pieni neliskulmainen ikkuna-aukko, jonka eteen oli naulattu paksu lauta. Minä sanoin:

"No, kas niin. Tämä reikä on kylliks iso; Jim voi aivan helposti ryömiä siitä ulos, kunhan vain väännämme pois laudan."

Tom sanoi:

"Niin, kyllähän s'on yksinkertaista ja helppoa kuin kaks kertaa kaks on neljä; mutta, Huck, poikaseni, se ei sovi meille, ei lainkaan. Täytyyhän meidän toki keksiä jotain mutkallisempaa."

"Mutta miten se sitten olis", sanoin mä, "jos me sahattaisiin hänet ulos, niinkuin minä tein ennenkun minut murhattiin, muistathan?"

"Niin", sanoi hän, "eihän s'oo niin tyhmää sekään; s'on salaperäistä ja vaivaloista ja vetelee varsin hyvin. Mutta me kai vielä keksitään jotain, joka vie ainakin puolta enemmän aikaa kuin tuo. Eihän meill' oo mitään kiirettä; katsellaanhan ensiks, miten asiat on."

Tuon majan ja aidan välillä, takapihalla, oli pieni suojus, joka oli rakennettu lankuista ja yhtä pitkä kuin maja; mutta ainoastaan noin kuus jalkaa leveä. Sen ovi oli eteläänpäin ja lukittu munalukolla, mutta helppo oli vääntää pois yks rautakynsi ja avata ovi. Siellä sisässä ei ollut muuta kuin muutamia ruosteisia lapioita ja kuokkia ja rikkinäinen aura. Saatuamme nähdä mitä me tahdottiin, mentiin me ulos jälleen ja panimme rautakynnen paikoilleen, niin että ovi oli yhtä hyvin lukittuna kuin ennenkin. Tom oli mielissään. Hän sanoi:

"No, nyt on kaikki hyvin. Mä tiedän mitä me tehdään. Me _kaivamme_ hänet ulos. Siihen menee koko viikko."

Minä menin sisään takaoven kautta, jok' ei ollut lukittuna muulla kuin ulkoa avattavalla linkulla; mutta se tietysti ei ollut kylliksi _romantillista_ Tom Sawyerille, vaan hänen piti kaikin mokomin kavuta ylös pitkin ukonsyöttiä. Päästyään puolitiehen, romahti hän kuitenkin alas -- yritti uudestaan ja putosi taas, ja kolmannella kerralla kävi samoin ja hän oli halkaista kallonsa. Sitten lepäsi hän hetken aikaa ja rupesi uudestaan kapuamaan -- ja nyt se onnistui.

Varhain aamulla oltiin me jalkeilla taas, ja me mentiin alas neekerimökeille leikkimään koirain kanssa ja tutustumaan tuohon neekeriin, joka syötti Jimiä -- jos se näet _oli_ Jim, jota hän syötti. Neekerit olit vastikään syöneet aamiaisensa ja olivat nyt menossa vainioille, ja Jimin neekeri latoi paraikaa leipää ja ruokaa ja vähän kutakin tinapyttyyn. Samassa lähetettiin hälle avain sisältä.

Tämän neekerin naama näytti hyvin siivolta ja hyväluontoiselta, ja hänen villansa päässä oli yltympärinsä sidottu langanpalasilla pieniin tupsuihin. Niillä hän, nähkääs, tahtoi torjua päältään pahojen noitain vehkeet. Hän sanoi, että noidat tähän aikaan ahdistivat häntä aivan vimmatusti öisin ja pakottivat häntä näkemään jos joitakin outoja olemuksia ja kuulemaan jos joitakin outoja sanoja ja ääniä; hän ei vielä koskaan eläissään ollut kärsinyt mokomaa vainoa heidän puoleltaan. Ja hän tuli semmoseen vauhtiin noita kertoessaan, ett' oli kokonaan unohtaa toimensa. Sikspä kysyi viimein Tom:

"Kelle nuo ruoat on? Koirillekko?"

Neekeri alkoi irvehtiä, niin että koko hänen naamansa meni ryppysiin, -- aivan niinkuin vesilätäkkö, johon viskaa kiven.

"Niin, niin, herra Sid", sanoi hän, "koiralle, ja oikeen kummalliselle koiralle vielä. Taharotteko ehkä käyrä sitä kattomaan?"

"Kyllä, kyllä tullaan."

Minä kuiskasin Tomille:

"Mutta nytkö, nytkö, kun jo on selvä päivä? _Niinhän_ ei ollut tuuma."

"Ei, ei ollut -- mutta s'on tuumana _nyt_."

No, me mentiin hänen kanssaan, mutta minä olin vähän levoton. Kun m'oltiin tultu sisään, ei me juur nähty mitään; siell' oli niin pimeä. Mutta Jim oli todellakin siellä, ja hän näki meidät. Hän huudahti heti, niin että kaikui:

"Ei, mutta -- Huck! Herranen aika! Ja totta maarian -- nuori herra Tom!"

Minä sen arvasin. En tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä, kun tuo neekeri huusi:

"No, mutta hyvänen aika! Tunteeko hän nuoret herrat?"

Me nähtiin varsin hyvin nyt. Tom ei ollut milläänkään, katseli häntä vain tyynesti silmiin ja näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

"Tunteeko? -- _kuka_ sitten?"

"Kuka? Tää karkuneekeri tietysti."

"Miten hän meitä tuntis? Mikä pistääkään päähäs?"

"Mikäkö pistää päähäni? Hänhän huuahti heti niinku hän tuntis nuoret herrat."

Tom sanoi vallan tyynenä:

"Mitä? Tämäpä on hullua. _Kuka_ huudahti? _Milloin_ huudahti joku? _Mitä_ huudahti joku? -- Kuules, Tom, kuulitko _sinä_ kenenkään huudahtavan?"

Siin' ei ollut muu neuvona kuin olla olevinaan niinkuin hänkin. Siispä sanoin:

"En; en _minä_ kuullut kenenkään huudahtavan mitään."

Sitten se vietävä kääntyi Jimin puoleen ja katseli häntä, ikääskuin ei koskaan ennen olis häntä nähnyt, ja sanoi:

"Sanoitko sinä mitään?"

"En halkaistua sannaa", sanoi Jim.

"Ja s'on varma se?"

"En yhtään halkaistua sannaa."

"Ootko koskaan ennen nähnyt meitä?"

"En koskaa -- minun tietääkseni ainakaan."

Silloin kääntyi Tom tuon neekerin puoleen, joka näkyi olevan aivan ymmällään, ja sanoi hyvin ankarasti:

"Mitenkä oikein onkaan laitas, mies? Mitä sä meinaat lörpötykselläs, että joku olis huudahtanut? Hä?"

"Voi, voi, minua. N'on ne riivatun noiat, ku aharistavat minua taas. Voi minua! Kumpahan olisin rauhassa haurassani. Alinomaa ne pelottavat minua vaan; tappavat kai viimein. Äläkää, hyvät nuoret herrat, puhuko tästä mittään herra Silasille; hän toruu minua ja sanoo vain, ett'ei mittään noitia ookkaan. Mutta mitähän hän sanois, jos olis täällä nyt! Saispahan nähärä."

Törn antoi hälle hopealantin ja lupasi, ett'ei me kertois asiasta mitään kellekkään. Sitten hän vielä neuvoi häntä ostamaan enemmän lankaa sitoakseen villojaan tupsuille; mutta katsahti sitten hyvin halveksivasti Jimiin ja sanoi:

"Eiköhän Silas eno hirtätä tuota neekeriä? Jos minä saisin käsiini neekerin, jok'on niin kiittämätön, ett' on karannut tiehensä, niin minä en antais häntä takasin, vaan hirttäisin hänet." Mutta samassa kun tuo talon-neekeri meni ovelle katsomaan lanttiansa ja puremaan siihen, nähdäkseen oliko se oikeaa rahaa, kuiskasi Tom Jimille:

"Älä vain ole meitä tuntevinas. Ja jos kuulet täällä kaivettavan maassa öisin, niin me ne ollaan; me tuumataan sinut pelastaa."

Jim ennätti vain hätimmiten puristaa käsiämme kiitokseksi. Talon-neekeri palasi ovelta, ja me sanottiin hälle, että me kernaasti tultais hänen kanssaan toistekin, jos hän tahtois; ja hän kyllä tahtoi, sanoi hän, varsinkin jos olis pimeä, koska mukamas noidat silloin olit hälle ilkeimmillään ja hän mielellään tahtoi seuraa.

Kolmastoista luku.

Oli vielä lähes tunti aamiaiseen, niin että me mentiin tiehemme ja lähettiin metsään; sillä Tom sanoi että meillä piti olla jotain valoa kaivamistyössämme ja että tavallinen lyhty olis vaarallinen ja vois saattaa meille ikävyyksiä; hän tahtoi näet välttämättä vähän tuommosta mädännyttä puuta, jota sanotaan kiiltopuuksi ja joka satelee himmeää valoa pimeässä. No, me toimme kumpanenkin rykelmän tuommosta kiiltopuuta ja kätkimme ne nokkosiin pihassa. Sitten istuttiin me levähtämään vähäsen, ja Tom sanoi:

"Ääh, tämähän kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista, että siihen tuskin viitsii ruvetakkaan. Meikeinhän se hävettää. Ei ole mitään vahtia edes, jolle antais unijuoman -- _pitäishän_ tietysti löytyä vahti; mutt' ei oo koiraakaan, jota vois ruveta sillä viisin nukuttamaan. Ja tuo kurja roikale Jim sitten! Hänhän vain on toisesta jalastaan kytkettynä kiinni sängynjalkaan: eihän siin' oo muuta vaivaa, kuin että vähän kohottaa sänkyä, niin ketju lähtee irti itsestään. Ja Silas eno -- hän luottaa jokikiseen ihmiseen kuin pieni lapsi; lähettää avaimen tuolle pässinpäälle neekeriks eikä lähetä ketään pitämään häntä silmällä. Ääh, enhän ikinä ole nähnyt mitään tyhmempää kuin tämä juttu, Huck. Tässähän jumaliste täytyy keksiä _kaikki_ vaikeudet itse. No, me ei voida sit' auttaa, ja meidän kai täytyy tulla toimeen sillä, mitä meill' on. Ja tavallaanhan se kyllä onkin kunniakkaampaa voittaa vaikeuksia ja vaaroja, kun itse on ne keksinyt ja pannut tiellensä, kuin jos muut olisit ne laittaneet, niinkuin heidän olis tullut. Katsos nyt tätä lyhty-juttua esimerkiks. Kun oikein ajattelee asiaa, puhdasta asiaa, niin täytyyhän meidän yksinkertaisesti _kuvitella_ mieleemme, että muka lyhdyn käyttäminen on vaarallista; sillä minä puolestani luulen, että me voitaisiin kulkea soihtusaatossa, kenenkään sitä täällä huomaamatta. Ja koska satun muistamaan, meidän täytyy hakea jotain, josta voimme tehdä itsellemme sahan, niin pian kuin suinkin."

"Mitä me sahalla tehdään?"

"Mitäkö me sillä tehdään? Täytyyhän meidän sahata poikki Jimin sängynjalka, saadaksemme siitä irti hänen ketjunsa. Ymmärräkkös?"

"Mutta sanoithan vastikään, että meidän tarvitsis vain vähän kohottaa sänkyä, niin olis ketju irti."