Part 22

"No", sanoin mä, "kun näin kuninkaan siellä kapakassa eilen, aattelin, että kai nyt menee monta tuntia, ennenkun hän selvenee ja me saadaan hänet kotiin; ja senpä tähen menin kävelemään kaupungille, oottaessani. Ja silloin tapasin erään miehen, joka tarjos mulle kymmenen centtiä, jos auttaisin häntä soutamaan joen yli ja noutamaan muuatta pässiä, ja minä menin; mutta saatuamme kiinni pässin, pääsi se meiltä karkuun, ja meill' oli kauhea työ ennenkun viimein saimme sen kynsiimme taas, ja kun me sitten lopultakin palattiin pässeinemme, oli jo pimeä, ja kun minä viimein tulin lautalle, oli se poissa, ja minä aattelin: 'nyt h'ovat joutuneet johonki sotkuun ja saaneet lähteä tiehensä, ja h'ovat ottaneet mukaansa neekerini, jok'on ainoa neekeri, mitä mulla koskaan on ollut maailmassa, ja nyt olen minä vieraassa seudussa eikä mull' ole mitään omaa enään eikä mitään, mistä eläisin'; ja minä istuin alas itkemään. Olen maannut metsässä koko yön. Mutta mihin on lautta joutunut? -- ja Jim parka?"

"Niin, en piru vie _minä_ tie -- nimittäin missä lautta on. Se vanha hupakko oli tehnyt pikku kaupan ja tienannut neljäkymmentä dollaria, ja kun me tavattiin hänet siellä kapakassa, olit nuo jätkät narranneet häneltä pelissä jok'ainoan centin, mitä häll' oli jälellä juotuaan itsens sikahumalaan; ja kun minä illalla menin kotiin hänen kanssaan ja näin lautan olevan poissa, aattelin heti: 'Tuo pikku kanalja on varastanut lauttamme ja neekerimme ja karannut tiehensä jokea alaspäin'."

"Enhän toki voinut varastaa _omaa_ neekeriäni?"

"No, älähän nyt. Ja oli miten oli, me oltiin oppineet pitämään häntä _meidän_ neekerinämme, niin justiin -- ja olihan meillä jumaliste ollut hänestä kylliks vaivaa ja vastusta. No, ja kun me sitten nähtiin, että lautta oli poissa ja me puti puhtaina, ei ollut meillä muu neuvona kuin koittaa onneamme Kuninkaan Kameleontilla taas. Ja tääll' olen minä nyt liisteröinnyt siit' asti, kuivana kurkusta kuin ruutisarvi. Miss'on nuo kymmenen centtiä, jotka sait? Anna tänne ne!"

Mull' oli koko joukko rahaa, niin ett' annoin hälle kymmenen centtiä, mutta pyysin hänen ostaa niillä vähä ruokaa ja antaa mullekkin muutaman suupalasen, koska mukamas nuo oli ainoat rahani ja min'en ollut syönyt niin mitään eilisestä. Siihen hän ei vastannut mitään. Mutta koht'siltään mulkoili hän minuun kierosti ja sanoi:

"Luulekko tuon neekerin kielittelevän meistä? Jos hän sen tekee, niin jumal'avita nyletään me hänet eläviltä."

"Miten vois hän kielitellä? hänhän on karannut?"

"Ääh, ei! Tuo vanha raatohan myi hänet, jakamatta voittoa kanssani; ja rahat on menneet."

"_Myi_ hänet?" sanoin mä ja kävin poraamaan; "mitä? sehän oli _minun_ neekerini, ja olihan ne siis minun rahojani. Missä hän on? -- Minä tahon takasin neekerini."

"Sinä et voi _saada_ neekeriäs, siinä kaikki -- lakkaa siis jo rääkymästä. Mutta kuules nyt -- luuletko uskaltavas käydä kielittelemään meistä? Min' oon jumaliste luottanut sinuun. Hä? Ethän vain jo ole kielitellyt? Hä?"

Hän vaikeni, mutt' en koskaan ollut ennen nähnyt hänen silmissään mokomaa suden katsetta. Minä sanoin:

"Mulla ei ole halua käydä kielittelemään kenestäkään, eikä mull' ole aikaakaan siihen. Minä lähden hakemaan neekeriäni."

Hän seisoi siinä hetken aikaa, aprikoiden kovin ja rypistellen kulmakarvojaan, ja kuulutukset riippuivat hänen käsivarrellaan. Viimein sanoi hän:

"Kuules nyt -- minä sanon sulle jotain. Meidän täytyy viipyä täällä kolme päivää. Jos nyt lupaat, ett'et käy kielittelemään meistä ja ett'et anna tuon neekerin kielitellä, niin minä sanon sulle missä hän on."

No, minä lupasin, ja hän sanoi:

"Muuan tilanomistaja, jonka nimi on Silas Ph -- --" ja siihen hän seisahtui. Näätte että hän aikoi sanoa totuuden; mutta kun hän tuolla viisin seisahtui ja alkoi miettiä taas, arvasin hänen muuttaneen mieltä. Ja niin tietysti olikin. Hän ei oikein luottanut minuun, vaan tahtoi saada minut pois tieltä kolmeksi päiväksi. Ja niimpä hän hetken päästä jatkoi: "Mies, joka hänet osti, on Abram Foster nimeltään -- Abram G. Foster -- ja hän asuu viiskymmentä virstaa täältä sisämaahan päin, Lafayetten tien varrella."

"Hyvä", sanoin mä, "sen matkan kulen mä parissa päivässä, ja mä lähden marssimaan jo tänäpänä iltapuoleen."

"Ei, vaan sinä lähet _nyt_, heti paikalla, ja muista sinä, ett'et piekse kieltäs ja lörpöttele tien varrella. Muuten tuut tekemisiin _meidän_ kanssa. Kuulekko sen?"

No, noita eväitä justiin olin oottanutkin, sillä nyt sain rauhassa heiltä panna tuumani toimeen.

"Niin no, pötki matkaas nyt", sanoi hän; "ja sinä voit kertoa Fosterille mitä tahdot. Kenties saat hänet uskomaan, että Jim _on_ sinun neekeris -- muutamat hupakot eivät välitä papereista -- täällä etelässä ainakaan. Kas niin, joudu nyt, ja valehtele hälle mitä tahansa, kun tulet perille, mutta muista sinä, ettäs pidät kitas matkalla."

No, minä jätin hänet ja lippasin tieheni maalle päin. En katsonut taakseni, mutta minä ikääskuin tunsin selästäni, että hän seisoi minua vahtimassa. Mutta tiesinhän, että hän pian siihen väsyis. Kulin ainakin puolitoista virstaa sisämaahan päin, ennenkun seisahin; sitten poikkesin metsään ja tallustelin sen läpi Phelpsin taloa kohti. Minä pidin kiirettä, sillä mä halusin tukkia Jimiltä suun, kunnes nuo molemmat maankiertäjät olisit korjanneet luunsa tienoolta. En tahtonut enää joutua mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en tavalla enkä toisella.

Kymmenes luku.

Tullessani sinne oli kaikki niin hiljaista ja sunnuntain tapaista ja helteistä ja päivänpaisteista - kaikki väki oli mennyt pelloille; ja koko ilma oli täynnään tommosta kärpästen ja kuoriaisten unettavaa sirinää ja surinaa, joka aina vaikuttaa meissä mokomaa yksinäisyyden tuntoa, kuin jos kaikki ihmiset olisivat kuolleet ja makaisit haudoissaan; ja jos silloin tuulenviima tulee puhallellen ja panee lehdet kahisemaan, niin se synnyttää meissä alakuloisuutta, sillä se tuntuu siltä kuin aaveet kuiskisit ja sipisisit keskenään -- aaveet, jotka ovat kuolleet jumala ties kuinka monta vuotta sitten -- ja aina se tuntuu siltä, kuin he kuiskisit juuri meistä eikä mistään muusta, kunnes siinä melkein itsekkin toivoo olevansa kuolleena ja poissa koko prokrammista.

Phelpsin maatila oli yks noita pieniä pumpulitiloja, jotka kaikki ovat toinen toisensa näköset. Taloa ympäröi ristikkoaita, jonka yli kiivettiin porraspuita myöten, jotka oli tehty poikkisahatuista, eripituisista ja pystyssä seisovista hirsistä -- niiden päältä myös naiset nousivat hevosen selkään. Laveassa pihassa oli muutamia niitettyjä ruohopaikkoja, mutta enimmäkseen oli se paljaana ja sileänä kuin vanha hattu, josta nukka on kulunut pois. Iso asuinkartano valkosta väkeä varten oli rakennettu veistetyistä hirsistä, ja raot hirsien välissä oli täytetty saviseoksella, jota jolloinkin maailmassa oli rapattu valkoseksi. Toiselle puolen oli pyöreistä hirsistä rakettu kyökki, jota asuinrakennukseen yhdisti avonainen, katettu käytävä. Kyökin takana oli savupirtti eli kota, ja tämän kodan toisella puolella oli kolme pientä neekerimökkiä yhdessä rivissä ja vähän alempana, taka-aitaa vasten, vielä pikkunen tupa pahanen aivan erikseen sekä kappaleen matkaa siitä muutamia ulkohuoneita; ja tuon pikku tuvan luona oli iso kattila, jossa keitettiin soopaa. Kyökin oven luona oli penkki ja vesiämpäri ja allas, ja siinä makas myös joukko koiria päivänpaisteessa, ja toisia koiria vetelehti siellä täällä muualla. Yhdessä pihannurkassa kasvoi noin kolme varjostavaa puuta ja aidan vierustalla yhdessä paikassa vähän tikkelpeeri- ja viinimarja-pensaita. Aidan ulkopuolella oli puutarha ja meloonipalsta; siitä alkoi pumpulivainiot ja niiden takaa metsä.

Minä kiersin vähän matkaa, kiipesin porraspuiden yli ja astuin kyökkiin päin. Sieltä kuulin kehruurukin surinan, joka on ikävin ääni, mitä ihminen tässä maailmassa voi kuulla. No, minä astuin eteenpäin kehräämättä kokoon mitään erityistä juonta, luottaen siihen, että Kaitselmus pistäis mulle suuhun oikeat sanat tarvittaissa, sillä min' olin huomannut, että Kaitselmus tässä kohden on hyvin kekseliäs, kun vain antaa sen toimia omin päin.

Päästyäni puolitiehen, ryntäs yks koira ja sitten joukko muitakin kimppuuni. Minä tietysti jäin seisomaan paikalle ja katsoin heitä naamaan aivan tyyneesti. Mitä hirveää elämää ne pitivät! Noin puolen minuutia olin minä ikääskuin akselina rattaassa, jonka puoloina oli koirat -- noin viistoista kappalta ympärilläni, turvat minua vasten ja haukkuen ja ulvoen aivan vimmatusti; ja uusia tuli yhä vain lisää, tuli lennättäen aitain yli ja joka nurkasta, että s'oli vallan kauheaa.

Muuan neekerivaimo tuli rynnäten ulos kyökistä, leipäkauli kädessä ja huutaen: "Hiljaa, Halli! Pois, Pilkki! pois, Poppa! hiljaa, Tellu!" ja hän antoi ens yhdelle, sitten toiselle läimäyksen, niin että he viilsit tiehensä kiljuen, ja sitten kaikki muutkin seurasit perästä. Ja seuraavassa sekunnissa tuli puolet niistä takasin taas, heilutellen häntiään ympärilläni, kuin oltais me oltu paraat ystävät maailmassa. Koirissa ei ole mitään pahaa.

Tuon vaimon perästä tuli pikkunen neekerityttö ja kaks pientä neekeripoikaa, ilman mitään muuta päällään kuin rohtiminen paita kullakin; ja he tarttuivat äitinsä hameeseen ja tirkistelit minuun hänen takaansa, nauraen kainostellen, kuten he aina tekevät. Ja sitten tuli valkonen naisihminen juosten ulos asuintuvasta, rukinpuikko kädessä; hän oli avopäin ja näkyi olevan noin viidenviidettä tai viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen jälestään tulivat hänen pienet valkoset lapsensa, ja he piileskelit mammansa takana aivan niinkuin neekerilapset. Hän nauroi niin ilosesti, että tuskin pysyi pystyssä -- ja sanoi:

"No, _sinähän_ s'oot, viimeinki! _Oothan_ sä sinä?"

"Oon minä", vastasin aattelematta. Hän suorastaan karkasi päälleni ja syleili minua ja kouristi minua oikein kovasti, ja sitten tarttui hän molempiin käsiini ja puisteli niitä moneen kertaan; ja kyyneleet tulit hälle silmiin ja vierähtivät alas, eikä siitä tahtonut tulla mitään loppuakaan; ja kaiken aikaa sopatti hän: "Sin' et ole niin mammas näkönen kuin luulin, mutta herran jee, mitä mä siitä, olenhan niin ilonen, niin ilonen, kun näen sinun nyt! Voi, voi, poikaseni, enhän kohta tie mitä teen, en tie. -- Lapset, s'on Tom serkku! Sanokaa hyvää päivää!"

Mutta he vain pistivät sormensa suuhun ja piileskelit hänen takanaan. Sitten hän jatkoi:

"Liisa, joudu ja laita hälle lämmintä aamiaiseksi -- vai söitkö sä kenties laivassa?"

Sanoin syöneeni laivassa. Ja hän talutti minua kädestä sisään, ja lapset tulivat tepsuttaen perästä. Hän pani minut istumaan rottinkituolille ja istui itse pallille sen eteen ja piti minua molemmista käsistä ja sanoi:

"No, nyt mä _oikein_ saan katsoa sinua. Voi, hyvänen aika, kuinka olenki toivonut monta, monta vuotta -- saada nähdä sinua; ja nyt s'on tullut! Oomme oottaneet sinua jo pari päivää. Miks sin' oot viipynyt niin kauvan? -- onko laiva ollut karilla?"

"On -- katsokaas, rouva --"

"No, elähän nyt sano 'rouva'. Ha! ha! ha! Sano 'täti', Sally täti, tietysti, rakas laps! Missä s'oli karilla?"

En oikein tiennyt mitä vastata hälle, kun minun oli mahdoton tietää, olisko tuo laiva tullut ala- vai yläjoelta. Mutta mull' oli hyvänlainen vaisto, ja vaistoni sanoi mulle, että se laiva olis tullut alaaltapäin, Orleansin tienoilta. Yhtäkaikki sekään seikka ei olis mua paljon auttanut, sillä en tuntenut matalikkojen nimiä sinneppäin. Huomasin että minun olis pitänyt keksiä joku matalikko, tai unohtaa sen nimi, jonka karille m'oltiin jouduttu mukamas -- tai - mutta siinä samassa juolahti juoni päähäni, ja minä sanoin:

"Niin, ei se oikeastaan ollut karille-ajo -- se viivytti meitä vain hyvin vähän. Mutta muuan höyrypannu räjähti."

"Herran Jee! Viottuiko kukaan?"

"Ei. Muuan neekeri vain sai surmansa."

"No, Jumalan kiitos! Toisinaan saattaa tuommosessa käydä todellakin onnettomasti; saattaa viottua monta ihmistä. Pari vuotta sitten tuli Silas enosi New-Orleansista vanhassa _Lally Rook_ laivassa, ja siinä räjähti yks pannu ja teki erään miehen raajarikoksi. Ja minä luulen että hän kuoli perästä päin. Hän oli baptisti. Enos tuntee erään herrasväen Baton Rougessa, joka tuntee hänen omaisensa varsin hyvin. Niin, kyllä hän muistaakseni kuoli. Kylmänvihat syntyi, ja täytyi tehdä leikkaus. Mutta se ei auttanut. Hän meni aivan siniseks koko ruumiistaan ja kuoli, kristillisen ylösnousemuksen toivossa. Sanovat, että hänt' oli kauhea katsella. Enos on käynyt joka päivä kaupungissa -- sinua vastassa. Ja nyt on hän siellä taas; lähti tuskin tuntia sitten. Kai hän palaa tuossa paikassa. Sinä varmaankin tulit häntä vastaan tiellä, etkö? -- vanhanpuoleinen mies -- -"

"Ei, Sally täti, ei ketään tullut vastaan. Laiva laski maihin juur päivän koitossa, ja minä jätin kapsäkkini laiturille ja menin vähän katselemaan kaupunkia ensiks ja kävelin sitte vielä sivutietä vähän matkaa maalle päin, ett'en tulis liian aikasin; senpätähden tulinkin takatietä."

"Kellekkä sin' annoit kapsäkkis?"

"En kellekkään."

"No mutta -- he varastavat sen, laps parka!"

"Ei, ei, minä kätkin sen siellä hyvään paikkaan."

"Miten sait sinä aamiaista niin aikasin laivassa?"

Seisoinhan ikääskuin ohuella jäällä nyt, mutta vastasin kuitenkin:

"Katteini näki, että min' olin menossa, ja kutsui minua syömään kanssaan ennenkun lähtisin. S'oli hyvin hyvä herra."

Rupesin käymään jokseenkin levottomaksi, niin että tuskin pysyin paikallani häntä kuulemassa. Mull' oli kaiken aikaa mielessä lapset, joiden pakinoille tahdoin huomaamatta päästä, urkkiakseni heiltä yhtä ja toista ja sillä viisin saadakseni tietää, kuka mukamas oikeastaan olin. Mutta min'en päässyt rouva Phelpsin kynsistä; hän vain alinomaa jupatti ja jupatti ja piti minua sillä tavoin kuin piltuissa. Yhtäkkiä sai hän kylmät väristykset käymään pitkin selkäpiitäni, sanoessaan:

"Mutta tässä me vain istutaan ja jutellaan tällä viisin, ja sinä et vielä ole kertonut mulle sanaakaan sisaresta ja niistä muista kaikista. No, kas niin, nyt min' oon vaiti vähän aikaa ja sinun vuoros on kertoa. Kerro nyt mulle _kaikki_ -- kaikki tyyni heistä kaikista; miten he jaksavat ja mitä he tekevät ja mitä he käskivät sun sanoa mulle, ihan kaikki alusta loppuun."

Kas niin! Siin' oltiin nyt. Mihin mä joutuisin. Kaitselmus oli minua auttanut tähän asti, mutta nyt istuin mä sittenkin karilla. Viimein aattelin itsekseni, että täss' ei ollut muu neuvona kuin suorastaan turvautua totuuteen; ja min' olin justiin avata suuni ja alkaa, kun hän samassa kaappasi minusta kiinni ja työnsi minut sängyn taakse ja sanoi:

"Tuossa hän tulee! Pistä pääs vähän alemmas -- kas niin, nyt ei sinua näy ollenkaan. Äl' oo tietävinäs, ett' oot täällä. Tahonpa vähän laskea leikkiä ukon kanss'. Lapset, te ette saa hiiskua sanaakaan."

Minä huomasin olevani satimessa nyt, vieläpä omassa satimessani. Mutta siin' ei auttanut ruveta rehkimään. Siin' ei auttanut muu kuin pysyä kauniisti alallaan ja olla valmiina lähtemään käpälämäkeen, kun ukkospilvi puhkeis.

Minä näin tuon vanhan herran vilaukselta vain, hänen tullessaan sisään; sitten peitti sänky hänet näkyvistäni. Rouva Phelps juoksi hänelle vastaan ja sanoi:

"No, onko hän tullut?"

"Ei", sanoi hänen ukkonsa.

"No, mutta hyvänen aika", sanoi rouva, "mihin Herran nimessä hän on joutunut?"

"Niin, en voi ymmärtää", sanoi vanha herra, "ja mun täytyy sanoa, ett' oon kovasti levoton."

"Levoton!" sanoi rouva, "min' oon jo aivan pyörällä! Mutta hänen täytyy jo olla täällä; sin' oot varmaankin ajanut hänen ohitseen."

"Min' en _voinut_ ajaa hänen ohitseen -- tiethän sen."

"No, mutta voi, voi! Ja mitä sisareni sanoo! Hänen täytyy olla täällä! Sin' oot ajanut hänen ohitsensa sittekin. Hän -- --"

"Ooh, hyvä Sally, älähän sureta minua viel' enemmän. Jaa-a, mihin Herran nimessä on hän joutunut. Eihän voi toivoakkaan enää, että hän olis tullut. Min' en oo _voinut_ ajaa hänen ohitsensa. Sally - täm' on hirveää -- hirveää -- jotakin on tapahtunut laivalla!"

"Mutta katsos, Silas! Katso tuonne tielle! -- sieltä tulee joku."

Hän juoksi ikkunaan ja katsoi ulos. Ja rouva kumartui alas ja veti minua takista, ja ulos tulin mä. Ja kun ukko kääntyi takasin ikkunasta, seisoi Sally täti keskellä lattiaa nauraen koko kasvoillaan ja loistaen kuin tulipalo, ja minä seisoin hänen vieressään, hyvin nolona ja hämilläni ja tuskan hiki naamallani. Ukko tuijotti minuun ja sanoi:

"Kuka s'on?"

"Niin, kuka hän on? Arvaappas!"

"En ymmärrä -- en ymmärrä -- mitään. Kuka _on_ hän?"

"Ha, ha! Joo, ukkoseni -- s'on _Tom Sawyer_!"

No, sinä pyhä Paavali! Min' olin siinä paikassa kaatua selälleni. Mutta siin' ei ollut aikaa ruveta puukkoja vaihtamaan, sanon mä. Ukko tarttui minua käteen ja kouristi sitä ja puisteli sitä tarmonsa takaa; ja rouva pyöriskeli siinä innoissaan kuin hupakko ja nauroi ja itki yhtä haavaa; ja molemmat ampuivat minuun kymmenittäin kysymyksiä yhteen menoon -- Sidistä ja Marystä ja koko perhekunnasta.

Mutta jos he olit iloset, niin minäkös vasta ilonen olin; tuntui tosiaankin siltä, kuin olisin syntynyt uudestaan, saadessani tietää kuka min' olin. No, he pumppasit minua nyt pari tuntia yhteen mittaan; ja kun viimein olin niin väsynyt leukapielistäni, ett'en saanut sanaakaan suustani enään, niin olin jumaliste kertonut heille enemmän perheestäni -- nimittäin Sawyerin tietysti -- kuin mitä koskaan oli tapahtunut koko Sawyerin perheelle maailman luomisesta asti.

No, mull' oli nyt varsin hyvä olla yhdeltä puolen, niin sanoakseni, mutta toiselta puolen tunsin yhtäkaikki ahdistusta. Oli, näettekös, varsin mukava olla Tom Sawyerinä, ja minä tyydyin siihen rooliin kaikin puolin; mutta miten olikaan, kuulin yhtäkkiä höyrylaivan yskivän ja läähättävän jokea alaspäin -- ja silloin aattelin: mitäs jos nyt Tom Sawyer todellakin tulee tuossa laivassa? -- ja mitäs jos hän astuu sisään tänne, millä hetkellä hyvänsä, ja huutaa nimeni, ennenkun ennätän yskähtää hälle, miten on asiat? Ei, se ei käy laatuun, aattelin mä; mun täytyy olla häntä vastassa maantiellä. -- Ja niinpä sanoin herrasväelle, että minun täytyi lähteä kaupunkiin takasin noutamaan kapsäkkini. Ukko Phelps tahtoi kaikella muotoa lähteä kanssani, mutta minä sanoin, ett'en suinkaan tahtonut häntä vaivata ja että minä kyllä osaisin ajaa hevosella itsekkin.

Yhdestoista luku.

No, minä ajoin rattailla kaupunkiin päin, ja puoli tiessä sinne tuli minua vastaan -- kukas muu kuin Tom Savyer! Minä seisahutin ja odottelin, kunnes hänen rattaansa oli vieressäni. Silloin sanoin "seiso!" ja hän seisahutti hevosensa. Hänen suunsa lensi auki kuin kapsäkin kansi ja jäi siihen tilaan; sitten nielasi hän pari kolme kertaa, kuin olis hänen kurkkunsa kuivunut, ja sanoi sitten:

"Hä? Min' en oo koskaan tehnyt sulle mitään pahaa. Ja sen sä tiet. Minkä tähen sinä sitten nouset haudastas kummittelemaan _mulle_?"

Minä sanoin:

"Minä en kummittelee -- min' en jumaliste koskaan oo ollut kuolleena."

Kuullessaan ääneni reimastui hän vähäsen, mutt' ei vieläkään ollut oikein tyytyväinen. Hän sanoi:

"Älä tee minusta pilaa, sanon mä. Kunnias kautta -- etkö sin' oo kummitus?"

"Kunniani kautta", sanoin siihen, "min' en oo mikään kummitus."

"Hm! No niin! Minä -- minä -- minun kai täytyy uskoa sitten, koska vakuutat kunniasanallas; mutta min' en ymmärrä, en totta maarian ymmärrä. Kuules nyt, eikö sinua sitten murhattu _ollenkaan_?"

"Ei. Minua ei murhattu ollenkaan -- minä vain narrasin heitä. Nous' ylös tänne ja kourista minua käsilläs, jos et usko."

Hän teki niin ja tyytyi nyt kerrassaan; ja hän oli niin sanomattomasti ilonen nähdessään minut ihka elävänä, ett'ei tiennyt mitä tekis. Ja heti hän tahtoi tietää kaikki tyyni; sehän oli oikeaa seikkailua, meinas hän, ja kamalaa ja salaperäistä ja aivan hänen malliinsa tietysti. Mutta minä pyysin, että hän malttais mieltään vähän aikaa, ja käskin hänen ajomiehensä odottaa hetkisen, sill'aikaa kun me ajettais vähän matkaa yhdessä. No, minä kerroin Tomille, missä hiton pulassa min' olin, ja kysyin mitä me tehtäis. "Ootappa vähä", sanoi hän, "ja anna mun tuumata rauhassa." Hän tuumiskeli hetken aikaa oikein kovasti ja sanoi sitten:

"Nyt mä tiedän. Ota minun kapsäkkini sinun kärryilles ja sano, että s'on sinun. Käännä sitten takasin ja aja hiljaa, niin ett'et tule perille ennenkun tulisit, jos olisit käynyt kaupungissa. Minä meen vähän matkaa kaupunkiin päin takasin ja palaan sitten ja tulen perille noin puoli tuntia sinun jälestäs. Ja sinun ei aluksi tarvitse minua ollenkaan tuntea mukamas, kuulekkos?"

Minä sanoin:

"Hyvä on; mutt' ootappas vähä. Tääll' on yks asia vielä -- yks asia, jot' ei kukaan muu tunne kuin minä. Ja s'on se, että tääll' on eräs neekeri, jonka minä aion varastaa orjuudesta -- ja hänen nimensä on Jim -- vanhan fröökynä Watsonin Jim."

Hän sanoi:

"Mitä! Mutta Jimhän on -- --"

Siihen hän vaikeni ja alkoi mietiskellä. Minä sanoin:

"_Minä_ tiedän mit' aiot sanoa. Sin' aiot sanoa, että s'on halpaa ja rumaa vehkettä; mutta mitä sitte, vaikka s'onkin? Min' oon itse halpa, ja minä varastan hänet, ja minä pyydän sinua, että pidät leukaläpes etkä oo tietävinäs koko asiasta. Tahotko?"

Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:

"Minä _autan_ sinua varastamaan hänet."

S'oli kuin minua olis ammuttu. Minä hämmästyin niin, että menin aivan ymmälleni. Enhän ollut eläissäni mokomaa kuullut -- ja minä tunnustan suoraan, että sain koko joukon huonomman ajatuksen Tom Sawyeristä, kuin mull' oli ollut ennen. Olisko se mahdollista? -- Tom Sawyerko _neekerinvaras_?!

"Ooh, älähän toki!" sanoin mä, "sinä kujeilet taas."

"Empä niinkään, en laisinkaan."

"No", sanoin mä, "oli miten oli; mutta muista sinä, että jos kuulet puhuttavan jotain jostain karkuneekeristä, niin sin' et tiedä hänestä mitään, ja _minä_ en myöskään tiedä hänestä mitään."

Sitten otimme hänen kapsäkkinsä ja nostimme sen minun kärryihini, ja hän ajoi kaupunkiin päin ja minä takasin kotiin. Mutta minäkös olisin muistanut, että minun piti ajaa hiljaa! Olin niin ilonen ja täynnäni tuumia, että se multa kokonaan unohtui. Seuraus olikin, että tulin kotiin liian aikasin tien pituuden suhteen. Ukko Phelps seisoi ovessa ja sanoi:

"Mutta tämähän on ihmeellistä. Kukas olis uskonut tuosta vanhasta tamma luuskasta semmosta? Kumpahan olis muistettu katsoa kelloa kun lähdit. Eikä ees hiuskarvaa ole hiessä. S'on kerrassaan ihmeellistä. Nyt en möis sitä sadasta dollaristakaan, en totta tosiaan, ja tät' ennen olisin antanut sen mennä viidestätoista, ja siinäkin olis mielestäni ollut aivan kylliksi."

Siinä kaikki mitä hän sanoi. Hän olikin hurskahin, siivoin vanha sielu, mit' ikinä olen nähnyt. Eikä kummakaan, sillä hän ei ollut ainoastaan maanviljelijä, vaan myöskin pappi; ja hällä oli pikkanen puukirkko plantaasin toisessa päässä, jonka hän itse oli rakentanut omalla kustannuksellaan, eikä hän koskaan ottanut penniäkään saarnoistaan, ja sen arvoiset ne kyllä olitkin. Siell' oli paljokin senkaltaisia talollis-saarnaajia, siell' etelässä, jotka elivät aivan samalla viisin.

Noin puolen tunnin päästä seisahtui Tomin rattaat porraspuiden eteen, ja Sally täti näki ne ikkunasta ja sanoi:

"Herranen aika, täällä tulee joku! Kukahan se on? Vissistikin joku vieras. Jimmy (jok' oli yks lapsista), juokse sanomaan Liisalle, että hän tuukkaa viel' yhdelle päivällispöytään."

Kaikki ryntäsivät ulos, sillä tänkaltasissa paikoissa ei tule vieraita _joka_ vuosi, ja kun joku tulee, niin pidetään hänen tähtensä yhtä paljon melua, kuin jos itse Keltakuume tulis taloon. No, Tom oli vilauksessa porraspuiden yli ja astui talolle päin; hänen rattaansa kääntyi takasin kaupunkiin, ja me kaikki seisottiin porstuvan ovessa. Tomilla oli päällään paraat vaatteensa ja koko joukko ihmisiä eessään -- ja silloinkos hän aina oli kuin omilla tulillaan! Silloin hän oikein osaskin panna tyyliä ja kommervenkkia ja ryhtiä kaikkeen peliinsä. Hän ei ollut niitä, jotka olisit tulleet nöyrästi ja arasti hiipien polkua pitkin kuin karitsa; ei, hän tuli astuen komeasti ja arvokkaasti kuin oikea tallijäärä. Tultuaan ihan eteemme, nosti hän hattuaan niin sievästi ja nätisti ja varovasti, kuin olis sen alla ollut perhosia, joiden päivällisunta hän ei tahtonut häiritä, ja sanoi: