Part 20

"Aah, niin s'oli. Joo, fröökynä Mary Jane sanoi, että sanottais, että hän poikkes sinne pyytämään Apthorpseja tulemaan huutokauppaan ja ostamaan tämän talon, sillä Pietari setä oli mukamas aina toivonut että he sen saisivat ennen kaikkia muita; ja että fröökynä Mary Jane sanoi koittavansa yllyttää heitä kunnes he lupaisivat tulla, ja sitten, jos hän ei olis liian väsynyt, hän palais kotiin, mutta muuten vasta huomen-aamuna. Hän sanoi: älä puhu mitään Assessoreista, vaan ainoastaan Apthorpseista -- jok'on aivan uskottavaa, sillä hän meneekin sinne puhumaan talonkaupasta; mä tiedän sen, hän sanoi mulle niin itse."

"Hyvä on", sanoivat he ja laittautuivat saattamaan sedilleen nuo terveiset ja muiskut ja tiedot.

No, ja sillä viisin oli kaikki reilassa nyt. Tytöt eivät mitään sanois, sillä he halusivat lähteä Englantiin; ja kuningas ja herttua soivat kernaammin, että Mary Jane oli puuhaamassa huutokaupan hyväksi, kuin että hän olis ollut tohtori Robinsonin muokkailtavissa. Min' olin varsin tyytyväinen; olin mielestäni toimittanut asiat aika sievästi -- tuskinpa Tom Sawyerkaan olis niistä paremmin selvinnyt. Niin no, kyllähän hän kenties sentään olis sotkenut niihin enemmän _tyyliä_; min'en siinä kohden vielä ollut oikein taitava, kun en ollut siihen niin harjaantunut.

No, iltapäivällä pidettiin sitten vasaramarkkinat isotorilla, ja kuningas seisoi kaiken aikaa vasaramiehen vieressä ja oli niin kauhean jumalisen näkönen ja pisti aina tavan takaa huutojen väliin pienen raamatunlauseen tai jotain muuta hurskautta; ja herttua hän kierteli ympäri ihmisjoukossa ja kaakotti gu-gu-guutaan kuin ainakin.

No, niin tuli vähitellen kaikki myydyksi, pait pikkunen vanha hautapaikka hautausmaalla. Mutta sekin piti myytämän, kuinkas muuten? -- en ikinä ole nähnyt mokomaa sutta kuin tuo meidän kuninkaamme; hän nieli kaikki mitä eteen tuli. Siinä juur paraikaa huudettiin tuota turvetta, kun muuan höyrylaiva laski laituriin, ja muutaman minuutin perästä tuli sieltä rynnäten iso parvi poikia ja muuta loisväkeä, ja he huusivat ja ulvoit ja hurrasit ja nauroivat kuin hullut.

"Ha! ha! ha! Mainiota, mainiota!" kuului heidän joukostaan; "eläköön kilpailu! täällä tulee uusi plutoona Pietari Wilksin perillisiä! uusi lauma ulkomaan eläviä! Tulkaa kattomaan! Maksaa kymmenen penniä! Ha! ha! Ha!"

Seitsemäs luku.

He kulettivat muassaan, keskellä joukkoa, erästä vanhanpuoleista herrasmiestä, joka näytti hyvin siivolta ja sävysältä, ja erästä nuorempaa, joka näytti yhtä siivolta ja sävysältä ja piti oikeata käsivarttaan siteessä. Ja voi tuhannen aika, kuinka tuossa pataljoonassa elämöitiin ja naurettiin ja hulluteltiin! Minä puolestani en pitänyt sitä niin erittäin hauskana, ja minä vilkasin vähä kuninkaaseen ja herttuaan nähdäkseni, miltä heidän naamansa näyttäis. Luulin että h'olisit vähä kalvenneet. Mutta mitä vielä! Herttua ei ollut tietävinään tämän taivaallista mist' oli kysymys, vaan kukutti vain gu-gu-guutaan niinkuin ennenkin, ilosena ja tyytyväisenä kuin kirnupiimäleili, josta piimä pulppuaa ulos; ja kuningas hän vain tuijotti ja tuijotti niin vakavan ja surumielisen näkösenä vastatulleisiin vieraisiin, kuin olis hän saanut vatsanväännettä sisimpään sydämmeen asti ajatellessaan että tässä matoisessa maailmassa saattoi löytyä mokomia pettureita ja veijareita. Ooh, hän näytti tuota rooliaan ihmeen hyvästi. Joukkokunta kaupungin mahtavimpia ihmisiä kokoontuikin kuninkaan ympärille, näyttääkseen että he pitivät hänen puoltaan. Vasta-tullut vanha herra näytti kovasti hämmästyneeltä ja ällistyneeltä. Hetken päästä hän rupes puhumaan, ja minä kuulin heti, että _hän_ puhui niinkuin Englantilainen eikä niinkuin kuningas, vaikka kuninkaankaan puhetapa ei ollut paljasta vettä. Minä en osaa matkia sen vanhan englantilaisen herran puhetta, mutta minä ymmärsin mitä hän meinasi. Hän meinasi nimittäin näin:

"Tämäpä todellakin on sattuma, joka tulee mulle äkkiarvaamatta; ja minä tunnustan suoraan, että tällä hetkellä en tiedä, millä tavoin todistaisin olevani se kuin olen, sillä veljeäni ja minua on kohdannut tapaturma. Hän on taittanut käsivartensa, ja meidän matkakapineemme menivät erehdyksestä viime yönä siihen kaupunkiin, joka on heti yläpuolella tätä. Min'oon Pietari Wilksin veli Harvey, ja tämä on hänen veljensä William, jok'ei voi kuulla eikä puhua eikä juur tehdä mitään merkkejäkään nyt, kun ei voi käyttää toista kättään. Me ollaan ne kuin sanomme olevamme, ja parin päivän päästä, kun saamme kapineemme, voin sen myöskin todistaa. Mutta siks'aikaa vaikenen minä, ja nyt me mennään hotelliin odottamaan."

Ja niin hän meni ottaen mukaansa uuden kuuromykän, ja kuningas nauroi kohti kurkkuaan ja sanoi:

"Taittanut käsivartensa! -- s'on _hyvin_ uskottavaa, eiks' niin? -- ja hyvin mukavaa myös veijarille, jok'on olevinaan kuuromykkä osaamatta sormipuhetta. Hukanneet kapineensa! S'on myöskin mainiota - ja hyvin keksittyä -- mokomissa oloissa!"

Ja sitten hän nauraa tirskui taas; ja niin teki kaikki muutkin, jos lukee pois kolme neljä tai kenties puoli tusinaa. Yks näistä oli se tohtori; toinen oli muuan herrasmies, joka näytti sukkelalta ja nokkelalta ja kantoi kädessään vanhanmuotista natsäkkiä, jok' oli tehty, luullakseni, mattokankaasta. Hän oli vastikään astunut maihin höyrylaivasta ja puhutteli par'aikaa puoliääneensä tohtoria, vilkasten niinkuin tämäkin aina tavan takaa kuninkaaseen ja nyykäyttäen päätänsä vähäsen -- s'oli Levi Bell, tuo asianajaja, jok' oli käynyt Louisvillessä. Kolmas oli muuan iso, vahva mies, joka hyvin tarkasti oli kuunnellut kaikkia, mitä tuo uusi vanha herra sanoi, ja nyt yhtä tarkasti kuunteli kuningasta. Kun kuningas oli vetänyt virtensä loppuun, astui tämä mies esiin ja sanoi:

"Kuulkaas nyt -- jos ootta Harvey Wilks, milloin tulitte tähän kaupunkiin? Sanokaappas!"

"Päivää ennen hautajaisia, hyvä ystävä", sanoi kuningas.

"Mutta mihin aikaan päivästä?"

"Iltapäivällä -- pari tuntia ennen auringonlaskua."

"No, miten tulitte sitten?"

"Minä tulin höyrylaivassa _Susan Powell_ Cincinnatista."

"Vai niin; mutta miten te sitten saatoitta olla tuolla Niemen luona _aamulla_ samana päivänä -- veneessä?"

"En min' ollut siellä aamulla."

"Sen valehteletta."

Useat siinä seisojista törmäsit hänen luokseen ja pyysivät, ett'ei hän puhuis noin sopimattomasti vanhalle miehelle ja papille.

"Hirteen koko pappi! Hän on valehtelija ja petturi. Hän oli, kun olikin, Niemen luona sin' aamuna. Min' asun siellä, niinku tiiätten. No, min' olin siellä, ja hän oli siellä. Minä _näin_ hänen aivan selvästi. Hän tuli veneellä Tim Collinsin ja erään pojan kanssa."

"Tuntisitteko te tuon pojan, jos näkisitte hänet, Hines?" kysyi tohtori hyvin kiivaasti.

"Niin luulen, vaikk'en tiiä varmaan. Mutta voi päiviäni! Tuossapa hän seisoo! Tunnen hänet aivan hyvin."

Ja hän osotti sormellaan minua. Tohtori sanoi:

"Kuulkaahan, ystävät; onko nämä vasta-tulleet vieraat pettureita vai ei, sit' ei vielä tiedetä; mutta jos _nämä kaks_ eivät ole pettureita, niin olen minä suurin pöllöpää tässä kylässä. Meidän täytyy varoa, että he eivät pääse luiskahtamaan tiehensä, ennenkun asia on tutkittu. Tulkaa pois, Hines, tulkaa pois kaikki. Otetaan nämä junkkarit mukana kestikievariin, niin saadaan tutkia heitä yhdessä noiden toisten kanssa. Selveneehän siin' aina jokin juttu ennenkun ollaan lopussa."

Tämä yritys miellytti enintä osaa joukosta, vaikk'ei juur sanottavasti kuninkaan hyviä ystäviä, ja me lähdettiin kaikki matkaan. Aurinko oli juur par'aikaa laskemassa. Tohtori talutti minua kädestä ja oli mulle varsin ystävällinen, mutt'ei päästänyt kättäni hetkeksikään.

Me mentiin kaikki suureen saliin tuossa hotellissa eli kestikievarissa, mikä lienee ollut, ja kynttilät sytytettiin. Tohtori sanoi:

"Min'en suinkaan tahdo olla liian kova näitä molempia miehiä vastaan, mutta minä luulen heitä pettureiksi, ja heillä kenties myös on rikostoverit, joista me ei mitään tiedetä. Jos heillä semmoset on, niin eikö s'ole hyvin luultavaa, että nämä heidän toverinsa jo ovat lähteneet matkaan sen rahapussin kanssa, jonka Pietari Wilks jätti jälkeensä. Jos nyt nämä hyvät herrat tässä eivät ole pettureita, niin heillä kai ei ole mitään sitä vastaan, että lähetetään noutamaan nuo rahat tänne ja että me pidetään ne hallussamme kunnes he ovat todistaneet olevansa keitä sanovat -- eikös niin?"

Kaikki myönsivät tohtorin puhuneen viisaasti ja oikein, ja minä luulin meidän liittokuntamme olevan hukassa. Mutta kuningas pani kätensä ristiin vatsalleen, näyttäen kovasti alakuloiselta, ja sanoi:

"Hyvät herrat! Minä tietysti mitä hartaimmin toivoisin, että rahat olis tallella; mutta voi sentään! ne, Jumala paratkoon, eivät ole tallella enää. Voitte lähettää katsomaan, jos tahdotte."

"Missä ne sitten on?"

"No, kuulkaahan, kun veljentyttäreni antoi ne mulle tallennettavaks, niin minä otin pussin ja kätkin sen vuoteeni matrassiin, kun en huolinut panna sitä pankkiin niiksi muutamiksi päiviksi, kuin me viivyttäis täällä; ja minä luulin tuota matrassia varmaksi paikaksi, kun näet en ollut tottunut neekereihin ja arvelin heitä rehellisiksi, niinkuin palvelijat Englannissa ovat. Neekerit, näättekös, varastivat pussin seuraavana aamuna, minun mentyäni alas alakertaan; ja kun möin neekerit, en vielä tiennyt kaivata rahoja, niin että he pääsit menemään eheinä ja pussi muassaan. Pikänttini tässä voi kertoa teille asiasta, hyvät herrat."

Tohtori ja monet muut huudahtivat "valetta!" ja minä huomasin, ett'ei juur kukaan oikein tahtonut uskoa kuningasta. Muuan mies kysyi multa, olinko mä nähnyt neekerien varastavan rahapussia. Minä sanoin "en", mutt' että minä näin heidän hiipivän ulos huoneesta ja pujahtavan tiehensä ja että luulin heidän pelkäävän herättäneensä isäntäni ja sentähden kiirehtivän pois hänen torujensa alta. -- Muuta ei multa kysytty. Mutta tohtori tirkisti minuun sitten ja sanoi:

"Ootko _sinäkin_ englantilainen?"

Minä sanoin: "olen", johon taas hän ja muutamat muut nauroivat.

Sitten ryhtyivät he oikein pääkuulusteluun ja jauhoivat asiaa monta tuntia peräksyttäin, eikä kukaan hiiskunut sanaakaan illallisesta tai näkynyt sitä edes ajattelevan; mutta mitä kiivaammin he kuulustelit, sitä sekavammaksi kävi asia. Kuningas sai kertoa elämäkertansa, ja tuo vanha herra sai kertoa elämäkertansa; ja min' aattelin hiljaa itsekseni, että pitihän siin' olla oikea pässinpää, joll'ei huomannut kumpiko puhui totta, kumpiko valehteli. Ja viimein kutsuivat he sitten minut framille kuulustettavaks. Kuningas killisteli minuun vasemmasta silmännurkastaan, ja minä ymmärsin mitä kurssia minun tuli pitää. Rupesin kertomaan Sheffieldistä ja miten me siellä elettiin, ja englantilaisista Wilkseistä ja vähän kustakin; mutta kesken kertomustani rupes tohtori taas nauramaan pahanpäiväisesti, ja tuo asianajaja sanoi:

"Istu alas, poikaseni, äläkä näe turhaa vaivaa. Sinä varmaankaan et oo tottunut valehtelemaan, se ei sulta luonnistu -- menee liian kömpelösti, sinä kaipaat harjaannusta."

"Min' annoin palttua hänen kiitoksilleen, mutt' olin kuitenkin ilonen päästessäni asiasta siksi hyvällä kaupalla."

Tohtori aikoi taas sanoa jotakin ja kääntyi asianajajan puoleen ja alkoi:

"Jos olisit ollut kaupungissa alusta asti, Levi Bell -- --"

Mutta kuningas keskeytti hänet ojentaen kättään ja sanoen:

"Ooh, mitä kuulenkaan! Onko tämä rakkaan veli vainajani vanha kallis ystävä, herrassyötinki Levi Bell, josta hän niin usein ruukkas kirjottaa?"

Asianajaja puisteli hänen kättään ja hymyili ystävällisesti ja näytti hyvin tytyväiseltä, ja he puhuttelit toinen toistaan kohteliaasti hetken aikaa ja astuivat sitten vähän syrjään ja keskustelit hiljaa kahen kesken. Viimein sanoi asianajaja taas ääneensä:

"Niin, sillä tavoin se selvenee. Min' otan määräyksen ja panen sen menemään veljenne määräyksen kanssa, ja silloin kai he heti näkevät, että kaikki on niinkuin olla pitää."

He ottivat framille vähän paperia ja kynän, ja kuningas istui alas ja kallisti päätään kallelleen ja pureskeli kieltään ja rapsi jotakin paperille. Sitten antoivat he kynän herttualle -- ja silloin huomasin, että hän ens kertaa näytti sangen levottomalta. Mutta hän kirjotti kuitenkin. Sitten kääntyi asianajaja uuden vanhan herran puoleen ja sanoi:

"Olkaa nyt hyvä, te ja veljenne, ja kirjottakaa pari riviä ja pistäkää nimenne alle."

Vanha herra kirjotti, mutta sit' ei osannut kukaan lukea. Asianajaja näkyi hämmästyvän hirveästi ja sanoi:

"_Minä_ ainakaan en ymmärrä tätä" -- ja samassa veti hän framille tukun vanhoja kirjeitä taskustaan ja tutkiskeli niitä tarkasti, ja sitten hän tutkisteli tuon vanhan herran kirjotusta ja sitten _niitä_ taas; ja sitten hän sanoi: "Nämä vanhat kirjeet on Harvey Wilksiltä; ja tässä _näette_ näiden molempain kirjotukset, ja joka ihminen näkee, että _he_ eivät ole kirjottaneet noita kirjeitä (kuningas ja herttua vilkasivat toisiaan silmiin ja näyttivät jokseenkin nolatuilta nähdessään, miten asianajaja oli saanut heidät satimeen) ja tässä taas näette tämän vanhan herran käsialan, ja jokainen voi aivan helposti nähdä, ett'ei _hänkään_ ole niitä kirjottanut -- noita harakanjälkiä voi tuskin sanoa mikskään _käsialaksi_ ollenkaan. Nyt on tässä myös muutamia kirjeitä --"

Se uusi vanha herra sanoi:

"Suokaa anteeksi, saanko mä selittää asian. Ei kukaan muu voi lukea minun käsialaani kuin veljeni tässä -- hän kopioi kaikki kirjeeni. Noissa kirjeissä on hänen käsialaansa eikä minun."

"_Vai niin_!" sanoi asianajaja, "se tuntuu uskottavalta. No, mulla on, tuumasin juur sanoakkin, tässä muutamia kirjeitä myöskin Williamilta; ja jos tämä herra nyt tahtoo kirjottaa pari riviä, niin voidaan verr -- --"

"Hän ei voi kirjottaa vasemmalla kädellään", sanoi se vanha herra. "Jos hän vois käyttää oikeata kättään, niin kyllä näkisitte, että hän on kirjottanut sekä omat kirjeensä että minun. Tehkää hyvin ja katsokaa -- eikö n'oo kirjotettu samalla käsialalla?"

Asianajaja teki niin ja sanoi sitten:

"Luulenpa tosiaankin niin olevan -- ja jos niin ei oliskaan, niin on näissä käsialoissa yhtäkaikki enemmän yhtä kuin ennen olen huomannut. No, hyvä on. Luulin jo, ett' oltais päästy totuuden jäljille -- vaikka se nyt meni osaksi myttyyn. Mutta _yks_ seikka on yhtäkaikki näytettynä toteen, ja s'on se, että _nämä_ hyvät herrat eivät ole Pietari Wilksin veljiä" - ja hän keikahutti päätään sinneppäin, jossa kuningas ja herttua seisoivat.

No, uskoisitteko sen? -- tuo vanha suunnaton kanalja kuninkaaksi piteli sittenkin vielä puoliaan! Totta maar pitelikin! Hän sanoi, ett'ei tuo seikka todistanut mitään. Sanoi veljensä Williamin olevan mitä suurimman kujeilijan maailmassa, nyt hän ei edes ollut _koittanut_ kirjottaa luonnollisesti -- _hän_ (kuningas) huomasi mukamas kyllä Williamilla olevan jonku koirankurin mielessä samassa kun sai kynän käteensä. Ja siihen tapaan hänen majesteettinsa lörpötti lörpöttämistään, keittäen kokoon mitä sekavimman sopan, ja niin hän vain oli innossaan, että varmaan itsekkin lopulta rupes uskomaan omia valheitaan. Mutta viimein katkasi hänen lorunsa se uusi vanha herra, sanoen:

"Kuulkaahan -- tulin ajatelleeks yhtä asiaa. Onko täällä ketään, jok' oli muassa tai auttamassa kun käärittiin veli vai -- tarkotan, Pietari Wilks vainajan ruumista?"

"On kyllä", sanoi muuan joukosta, "minä ja Ab Turner oltiin sitä tekemässä. M'ollaan molemmat täällä."

Sitten tuo vanha herra kääntyi kuninkaan puoleen ja sanoi:

"No, entäs tämä herra nyt tietää sanoa meille, mikä merkki oli vainajalla piirrettynä rintaan?"

Siinä sai totta maarian kuningas kääntää purjeensa hyvin sukkelasti, päästäkseen sen puuskan alta; niin äkkiarvaamatta se tuli. Miten hiidessä _hän_ voi tietää, mikä merkki oli piirretty tuon vainajan rintaan? Hän meni vähän pleikiksi, ei voinut sille mitään; ja kaikki hiljeni huoneessa kuin olis mörkö noussut lattian alta. Ihmiset kurottivat vähä kaulojaan ja tuijottivat häneen. No, aattelin itsekseni, _nyt_ ainakin hänen täytyy pistää pillinsä pussiin -- muu ei ole neuvona. Mutta mitä vielä! Hän ei sitä sittenkään tehnyt. Minun ajatukseni on se, että hän toivoi voivansa venyttää kuulustelua siksi pitkälle, että ihmiset väsyisivät ja alkaisit mennä tiehensä suutuksissaan, niin että hän ja herttua siinä mylläkässä voisit korjata luunsa ja pujahtaa pois. Mutta miten lienee ollutkaan, kuningas istui paikallaan vain kuin pataässä, veti huulensa tavalliseen ulkokullattuun irvihymyyn ja sanoi sitten:

"Jaha! Sehän on hirveän solmukas kysymys, eiks niin? Mutta, kunnianarvosa hyvä herra, minä tien sanoa mitä oli piirreltynä hänen rintaansa. Joo, siinä oli pikkunen, ohut, sininen nuoli -- oli kun olikin -- ja jos ette ole kovin likinäköinen, niin voitte sen nähdä. No, mitä nyt sanotte, kunnianarvosa hyvä herra?"

En ikipäivinäni ole nähnyt röyhkeämpää vanhaa kanaljaa.

Se uusi vanha herra kääntyi äkkiä Ab Turnerin ja hänen toverinsa puoleen, ja hänen silmänsä välähtivät, ikääskuin hän tällä kertaa ainakin olis saanut kilpailijansa satimeen, ja hän sanoi:

"No -- te kuulitte mitä hän sanoi! Oliko Pietari Wilksin rinnassa mitään semmoista merkkiä?"

"Ei me nähty mitään semmosta", vastasit he.

"No, hyvä", sanoi tuo vanha herra. "Nyt sanon minä mitä te oikeastaan näitte hänen rinnassaan. Siinä oli pikkunen P ja B (jota alkukirjainta vainaja myös käytti nuoruudessaan) ja W, ja niiden välissä oli viivat, tällä lailla: P-B-W" -- hän merkitsi nuo puustavit paperipalaselle. "No, eikös s'ollut niin?"

Mutta he vastasivat molemmat yhdellä kertaa:

"Et -- me ei nähty mitään merkkiä ensinkään."

Nyt syntyi aika meteli, ja joka taholta huudettiin:

"N'on pettureita kaikki tyyni! Kastetaan ne tervaan! Viskataan ne jokeen!" ja niin poispäin. Kaikki huusivat yhteen suuhun ja rähisivät ja elämöivät aivan vimmatusti. Mutta kesken kähäkkää hyppäsi asianajaja pöydälle ja huusi:

"Hyvät herrat -- hyvät herrat! Kuulkaahan toki pari sanaa -- yks ainoa sana! Mennään ja kaivetaan ylös ruumis, niin saadaan nähdä!"

Se naula veti.

"Hurraa! hurraa!" huudettiin täyttä kurkkua kaikkialta ja rynnättiin samassa ovelle. Mutta tohtori ja asianajaja huusivat:

"Oottakaa! oottakaa! Meidän täytyy ottaa mukaan nuo neljä miestä ja tuo poika! Tarttukaa heitä niskaan!"

"Niin, niin", huusivat he; "ja jos ei löydetä mitään merkkiä, niin lynssataan koko joukko!"

Nyt rupesin mä pelkäämään, sen sanon suoraan. Mutta siit' ei ollut mitään keinoa pakoon. He tarttuivat meitä kaulukseen ja marssittivat meitä eteenpäin, suoraa päätä hautausmaalle, jok' oli parin virstan päässä kaupungista, jokea alaspäin; ja koko kaupunki kokoutui kintereillemme, kun me siinä ravatessamme niin kovasti meluttiin, ja kello oli ainoastaan yheksän illalla.

Kun me kulettiin meidän kortteerimme ohi, rupes minua kaduttamaan, ett' olin lähettänyt Mary Janen pois kaupungista, sillä hän olis nyt -- kun olisin saanut hälle pienen viittauksen -- juossut ulos ja kertonut ilmotuksestani hälle ja pelastanut minut kuoleman kynsistä. Mutta nyt oli kaikki mennyt päin mäntyyn, ja min' olin pahemmassa pulassa kuin koskaan eläissäni; minun ja kuoleman välillä ei ollut mitään muuta kuin nuo onnettomat merkit karvari vainajan rinnassa. Jos niitä ei löytyis --

En tahtonut sitä ajatella, mutt' yhtäkaikki en voinut ajatella muutakaan. Pimeä pakkas päälle minkä kerkes, ja nyt olis ollut mitä sopivin aika lipata tiehensä; mutta tuo roteva peijakas -- Hines -- piti mua rautakourallaan ranteesta, ja yhtä helposti olisin voinut päästä Koljatista, jos tämä kuulusa mies olis iskenyt minuun kyntensä. Hän hinasi mua perästään hirveällä vauhdilla, ja minun täytyi juosta pysyäkseni hänen tasallaan.

Tultuaan hautausmaalle, ryntäsit he sinne sisään kuin koski ja täyttivät sen kuin vedenpaisumus. Ja saavuttuaan haudalle huomasit he, että heill' oli muassaan ainakin sata kertaa enemmän lapioita kuin tarvittiin, mutta ykskään ei ollut muistanut ottaa mukaansa lyhtyä. He alkoivat kuitenkin luoda multaa haudasta ja lähettivät erään miehen lähimpään taloon, lähes virstan päähän paikalta, lainaamaan pari lyhtyä.

No, he kaivoivat kaivamistaan, ja pimeä kävi kovin mustaksi, ja yhtäkkiä rupes satamaan, ja tuuli vinkui ilmassa, ja salama toisensa perästä leimahti, ja ukkonen jyrisi taivaan laella. Mutta nuo ihmiset eivät välittäneet siitä mitään, niin h'olit toimessaan; ja siinä näki kunkin leimauksen valossa jok'ainoan naaman tuossa joukossa ja haudasta pyryävän murean mullan, ja seuraavassa tuokiossa oli taas pilkkosen pimeä, niin ett'ei nähnyt omaa kättään nokkansa alla.

Viimein saivat he ylös kirstun ja rupesit ruuvaamaan irti sen kantta; ja nytkös siinä syntyi semmonen tungos, ett' oikein hirvitti! Kaikki tuuppivat, tukkivat ja töyttivät päästäkseen katsomaan noita merkkiä, ja pimeässä oli tuo tuommonen kahta kauheampaa. Hines pusersi käsirannettani kourallaan kuin ruuvia pihdillä, ja minä luulen, että hän peräti unohti, että minua oli olemassakaan maailmassa; niin hän oli touhussa.

Yhtäkkiä leimahti sitten niin väkevästi, että sitä ikääskuin häntänä seurasi oikea valovirta, ja samassa huusi joku:

"Mutta, voi pyhä Paavali, tässähän makaa rahapussi hänen rintansa päällä!"

Hinekseltä pääsi hämmästyksen huuto, hältäkin, ja samassa kun hän ryntäs eteen nähdäkseen paremmin, kirposi minun ranteeni hänen kourastaan; ja se, joka samassa hetkessä sai jalat allensa ja lippasi tiehensä, s'olin minä se.

Tie oli tyhjänä ja aivan pimeä -- leimausten välillä -- ja minä suorastaan _lensin_ eteenpäin. Tullessani kaupunkiin näin, ett'ei ketään liikkunut ulkona tuossa pahassa ilmassa; senpä tähden en huolinutkaan hiipiä pitkin takakatuja, vaan pötkin suoraan suurinta katua ylös; ja lähestyessäni meidän taloamme, tähtäsin sitä silmälläni ja näin, että siell' oli aivan pimeä. Se minua vähän suretti, vaikk'en oikein tiennyt minkä tähden. Mutta viimein, juur juostessani portin ohi, välkähti valo Mary Janen ikkunasta! -- hän oli sytyttänyt kynttilän. Sydämmeni paisahti rinnassani tuossa tuokiossa kuin leimahtava kokkoliekki; ja samassa silmänräpäyksessä olin jo jättänyt taakseni pimeään koko talon, ja minä tiesin, ett'ei sit' enää tulis tieni varrelle tässä elämässä. Hän oli, kun olikin, paras tyttö mit' ikinä olen nähnyt, ja häness' oli _ruutia_.

Päästyäni kaupungin ulkopuolelle, rupesin heti tähystelemään jotain venettä lainaksi, jolla voisin soutaa saarelle, jossa Jim oli lauttoinemme; eikä siinä kauvan viipynytkään, ennenkun leimauksen valossa sain nähdä yhden, jok'ei ollut lukossa. Minä hyppäsin siihen, irrotin nuoranpätkän, josta s'oli kiinni rannassa, ja työnsin vesille. Saari oli hyvän matkan päässä, melkein keskellä jokea, mutta min'en suinkaan kuhnustellut; ja kun vihdoin tulin perille lautalle, olin niin lopussa ja uupunut, että kernaimmin olisin pannut pilkalleni hengähtämään ja haukottelemaan, jos siihen olis ollut aikaa. Mutta niinpä ei ollut. Hyppäsin vain lautalle ja huusin:

"Nous' ylös, Jim, ja laske lautta vesille! Jumalan kiitos, me ollaan niistä päästy!"

Jim ryntäsi ulos suojuksesta ja tuli vastaani minua syleilläkseen; niin hän oli iloissaan. Mutta kun samassa leimahti ja minä hänet näin, lensi sydämmeni suoraa päätä kurkkuun, ja minä kukerruin takaperin jokeen; olin peräti unohtanut, että hän oli vanha kuningas Lear vainaja ja hukkunut Arapialainen, tai mitä se nyt olikaan, ja hän oli totta maarian pelättää pernatkin ulos kurjasta krupistani. Mutta Jim onki minut tuossa paikassa ylös joesta ja tahtoi minua syleillä ja siunata; niin iloissaan hän oli, kun min' olin jälleen kotona ja kuningas ja herttua hiidessä. Mutta minä sanoin:

"Ei nyt, Jim -- jätetään nuo aamiaiseen! Laske vesille ja annetaan mennä!"