Part 16

"Seiskaa! Kuulkaas, hyvät herrat!" He seisahtuivat kuullakseen mitä häll' oli sanomista. "Onhan meitä petkutettu -- surkeasti petkutettu. Mutta -- emmehän toki hiidessä tahdo joutua koko kaupungin naurettavaksi; ja sitä peevelin peliä kestäis niin kauvan kuin elämme. Ei. Mennään me täältä siivosti kotiin ja kehutaan ja kiitetään näytelmää oikein kovasti; silloin tulevat muutkin vedetyiksi nenästä, ja me ollaan naurusta kuitit. Mitä sanotte siihen? ('Hahaha! s'on oikein! Tehdään niin!' huudettiin joka taholta). No, hyvä -- sitten ei sanaakaan petkutuksesta. Mennään kaikki tiehemme ja kehotetaan kaikkia muitakin käymään katsomassa tätä kunnon näytelmää."

Seuraavana päivänä ei muusta puhuttu koko kaupungissa kuin siitä oivallisesta murhenäytelmästä. Ja illalla oli sali taas täpö täynnään ihmisiä, ja kaikki kävi ihan samaten kuin edellisenä päivänä. Kun minä ja kuningas ja herttua tultiin kotiin lautalle sinä iltana, söimme me kelpo illallisen; ja puolyön aikana antoivat he Jimin ja minun irroittaa lautan ja uittaa sen virtaväylää myöten noin kolme virstaa kaupungin alapuolelle, jossa me kätkimme sen pieneen poukamaan.

Kolmantena iltana oli meillä taas "täysi huone", kuten sanotaan -- ja ne ei olleet enskertalaisia, vaan samaa väkeä, jot' oli ollut siellä kahtena edellisenä iltana. Minä seisoin herttuan kanssa ovella, ja minä huomasin, että heidän taskunsa pullistuivat tai että heill' oli jotain kätkettynä takin alle -- vaan ei mitään hajuvesipulloja, ei likimainkaan. Minä vainusin mädänneitä munia kapottain ja pahenneita kaalinpäitä ja muuta senkaltaista; ja jos minun hajuni ei ole niin pilaantunut, ett'en minä tuntis onko kuollutta kissaa samassa talossa kuin minä, ja minä panen vetoa että mull'on siksi terve nenä -- niin oli niitä kuuskymmentä neljä semmoista, jotka marssivat sisään sinä iltana. Minäkin tunkesin sinne hetkeksi, mutta haju oli liian sekalainen; en voinut sitä kestää. No, kun sinne ei mahtunut enemmän väkeä enään, antoi herttua lantin pienelle pojalle, joka sattui siinä seisomaan, ja pyysi hänen vahtia ovea vähän aikaa; ja sitten hän puikahti ulos takatietä, ja minä hänen perästään; mutta kierrettyämme talonkulman ja päästyämme pimeään, sanoi hän:

"Käy lujasti nyt, kunnes ollaan talojen ohi, ja anna sitten mennä lautalle päin kuin piru olis kintuissas."

Minä tein niin ja hän teki niin. Me päästiin lautalle yhtaikaa, eikä siinä mennyt kahta sekuntia, ennenkun s'oli irti ja me luisuttiin pitkin virranuomaa. Eikä kukaan sanonut yhtään sanaa. Minä aattelin itsekseni, että kuningas paralla ei mahtanut olla niin aivan hauska siellä yksinään yleisönsä kanssa nyt. Mutta mitäs ollakkaan! Hetken päästä hän omassa persoonassa tulla kömpähti ulos lauttamökistä ja sanoi:

"No, kuinkas luonnistui tällä kertaa, herttua?"

Hän ei ollut ollenkaan ollut kaupungissa sinä päivänä.

Me ei sytytetty mitään valoa ennenkun oltiin noin viistoista virstaa tuon kujakauppalan alapuolella. Mutta silloin sytytimme lyhdyn ja söimme illallista, ja kuningas ja herttua nauroivat aivan revetäkseen, kun heidän koiruutensa oli onnistunut niin mainiosti. Herttua sanoi:

"Mitä aasintammoja! Mitä pässinpäitä! Minä tiesin varsin hyvin, että ensimmäisen illan väki pitäis suunsa ja antais noiden toistenkin poroporvarein tulla petkutetuiksi; ja minä tiesin myös, että he aikoivat väijyä meitä kolmantena iltana, jolloin mukamas olis _heidän_ vuoronsa. No, nyt on heidän vuoronsa, ja minä justiin tahtoisin tietää, millaisilta heidän naamansa näyttää tällä haavaa. He voivat pitää pikkuset pidot, jos heidän haluttaa -- olihan siellä ruokavaroja kylliksi."

Neljäsataa kuuskymmentäviis dollaria huijasit nuo veijarit itselleen sillä kurin niinä kolmena iltana. S'oli todellakin kuin olis veistänyt kultaa veitsellä.

Kun he olivat menneet maata ja nukkuneet ja jo kuorsata korisivat paraikaa, sanoi Jim:

"Kuules, Huck, eikös sua vähän kummastuta noiren kuninkairen konstit?"

"Ei", sanoin minä, "ei vähintäkään."

"Hä? Mitä perhanaa?"

"Niin, katsos, Jim, se kuuluu heidän sukukuntaansa. H'ovat kaikki samaa luuta ja lihaa."

"Mutta, Huck, nää kuninkaat, jotka me ollaan saatu niskoillemme, on oikeita kanaljoja; jumal'avita, kanaljoja ja roistoja ne on."

"Niin, niin, senhän olen sanonut, Jim; kaikki kuninkaat ovat enimmältään kanaljoja, minun ymmärtääkseni."

"Herra hallikkoon!"

"Niin. Jos kerrankaan lukisit heistä, saisit sen nähdä. Otetaan nyt esimerkiksi tuo Hinrikki Kaheksas; jonka Englannissa tuntee joka lapsikin. Tämä meidän kuninkaamme täällä lautalla on oikea sunnuntaikoulun tarkastaja hänen rinnallaan. Ja otetaan sitte Kaarlo Toinen ja Ludvikki Neljästoista ja hänen kaimansa Ludvikki Viidestoista, ja Jaakoppi Toinen ja Edvard Toinen ja Richard Kolmas ja koko joukko muita; puhumattakaan kaikista noista Saksilaisista patriarkoista, jotka pitivät semmosta hirveää elämää entisaikoina. Olisit nähnyt tuota vanhaa Hinrikki Kaheksatta hänen voimaijässään; sekös vasta värkki se! Hän ruukkasi mennä naimisiin uuden vaimon kanssa jokikinen päivä ja sivalsi siltä pään poikki seuraavana aamuna. Ja hän teki sen yhtä tyynesti kuin olis tilannut itselleen pehmeitä munia aamiaiseksi. 'Tuokaa tänne Neil Gwynn', sanoo hän. He tuovat nais paran. Seuraavana aamuna kuuluu käsky; 'Pää poikki hältä!' Ja he katkasevat hänen kaulansa kuin nauriinvarren. 'Jane Shore tänne!' komentaa hän, ja tämä raukka tulee. Seuraavana aamuna käsketään: 'Sivaltakaa hältä pää poikki!' -- ja he sivaltavat sen poikki. 'Soittakaa tänne se ruusuposkinen Rosamunda!' Ja Rosamunda tottelee soitinkelloa heti. Mutta huomisaamuna kuuluu tuomio: 'Lyökää hältä pää poikki!' Ja se vyöryy pitkin permantoa. Ja jokaisen noista raukoista piti väkisinkin kertoa hälle satu, kukin yönään; ja nuo sadut kirjotutti hän muistiin ja tallensi, kunnes niitä oli karttunut tuhat yks kappalta, ja silloin antoi hän präntätä ne kaikki tyyni kirjaan, joka sai nimekseen 'Tuomiopäivän kirja' -- jok' oli hyvä ja sattuva nimi semmoiselle kirjalle. Sinä et tunne kuninkaita, Jim, mutta minä ne tunnen; ja tuo vanha veijari, jok' on syöpynyt meidän nahkaamme, on sittenkin sitä parasta sorttia, mit' olen huomannut historiassa. Niin no, mutta tuo Hinrikki Kaheksas esimerkiksi, hän sai päähänsä, että hänen mukamas piti sotaan ja sotkuihin Amerikan kanssa. Ja mitä hän teki? Puhuiko suunsa puhtaaksi kuin rehellinen mies? Mitä vielä! Yks kaks viskaa hän kaikki teelehtisäkit laivoista Bostonin satamassa mereen ja präntättää tommosen 'itsenäisyydenjulistuksen' ja käskee heidän tulla, jos tohtivat. Semmonen oli _hänen_ tapansa -- kerrassaan hävytön mies. Hän tuli rettelöihin isänsä kanssa, jok' oli Wellingtonin herttua. No, mitä luulet hänen tehneen? kenties antaneen ukko rahjukselle pienen pieksiäissaunan? Johan nyt! S'olis ollut liian vähän. Ei, vaan kuulekkos, hän hukuttaa jumaliste vanhan äijän isoon mesi-ammeeseen, kuin kissan. Alinomaa hän myös petti ja viekasteli. Jos hän esimerkiksi otti tehdäkseen jotakin, ja hälle maksettiin siitä ennakolta eikä sitten pidetty silmällä, että hän sen todellakin tekis, niin teki hän aina päin vastoin kontrahtia. Mokomaa itikkaa kuninkaaksi on tuskin koskaan ollut, vaikk'ei ne muutkaan hääviä ole. Jos meill' olis ollut hänet täällä tään vanhan lurjuksen sijasta, niin hän olis peijannut tuon pienen kaupungin tuhatkertaisesi pahemmin. Minä en suinkaan sano, että meidän kuninkaamme ovat enkeleitä, sillä sitä he ei ole, jos punnitaan heidän tekojaan oikein; mutta semmoisia paatuneita petoja kuin Hinrikki Kaheksas he toki eivät ole. Oikeutta kaikille. Kuninkaat on kuninkaita, sanon mä, eikä heiltä saa vaatia liikaa rehellisyyttä. Ylimalkaan ovat he roistoja. Se kai tulee heidän takaperoisesta ja nurinpäisestä kasvatuksestaan."

"Mutta, Huck, tämä kuningas _haisoo_ niin sikamaiselta."

"No, no, Jim; sitä tekevät he kaikki. _Me_ ei voida auttaa sit' asiaa, miten kuninkaat haisevat; yleinen historia ei tiedä mitään neuvoa siihen."

"Mutta herttua, häness' on sitteki vähä miehen vikkaa, tykkään mä; ei oo niin perhanan ruokoton."

"Niin, niin, herttuat on vähän toista maata, mutt'ei paljon. Tuo tuossa ei suinkaan ole mitään kaksista hänkään. Kun hän on päissään, olis likinäkösen ihmisen vaikea erottaa häntä kuninkaasta."

"Niin no, oli miten oli. Mutta vissiä vain on, että minun ei tee mieli enemmän kampraateja tuota laijia. Näissä kaharessa on, piru vie, aivan kylliks."

"Sitä minäkin, Jim. Mutta kun nyt kerta ovat tarttuneet meihin kuin kulkukoirat, niin tulee kai meidän heitä kärsiä ja muistaa mitä he ovat, nimittäin säälittäviä raukkoja. Toisinaan minäkin mielelläni kuulisin puhuttavan maasta, joss' olis puute kuninkaista."

Mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olisin kertonut Jimille, ett'ei nämä maankuleksijat olleet mitään oikeita kuninkaita eikä herttuoita? Se ei olis ollenkaan parantanut tilaa; ja sitä pait oli asian laita aivan niinkuin jo sanoin: he eivät sanottavasti eronneet siitä oikeasta patenttisortista.

Minä menin nukkumaan, ja Jim, hän ei herättänyt minua valvomaan kun vuoroni olis ollut. Usein hän sillä tavoin piti vahtia minunkin puolestani. Kun vihdoin heräsin juuri päivän-nousussa, istui hän siinä paikallaan, pää polvien välissä, valitellen ja huokaillen itsekseen. Minä en ollut siitä tietävinäni enkä häntä häirinnyt. Minä tiesin, miten hänen oli laita. Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan siellä kaukana yläjoella, ja häntä vaivasi koti-ikävä ja alakuloisuus, sillä hän ei vielä koskaan ollut ennen elämässään ollut poissa kotoaan; ja minä uskon että hän kaipasi omaisiaan aivan yhtä paljon kuin valkoset ihmiset ruukkaavat. Se kenties ei tunnu teistä luonnolliselta, mutta minä puolestani uskon sen vissisti. Hän suri ja valitteli useinkin sillä viisin öisin, kun hän luuli minun nukkuvan, ja silloin sanoi hän monta kertaa: "Pikku Lizabeth raukkani! Pikku Johnny parkani! Voi, kuinka s'on kovaa! Luulenpa ett'en koskaan ennää saa teitä nähärä!" Hän oli hyvin hyvä ja hellämielinen neekeriksi, Jim poika, s'on totta se.

Mutta jopa otin viimein puheeksi hänen muijansa ja lapsensa, ja hän kertoi mulle liikuttavan kertomuksen neljänvuotisesta tyttärestään Lizabethistä, joka kerran oli sairastunut tulirokkoon. Lizabeth näet oli kovasti sairas mutta näkyi jo, kauvan kiduttuaan, paranneen ja nousi ylös. Silloin sanoi Jim hälle: "Paappas kiinni tuo ovi." Mutta tyttö ei totellutkaan, vaan katsoi naurahtaen isäänsä silmiin. Silloin Jim suuttui ja sanoi hyvin kovaa ja ankarasti: "Ekkös kuullu? Paa ovi kiinni, sanon mä!" Mutta tyttö yhä vain seisoi myhäillen paikallaan. "Mitä? Irvistäkkö sä mulle vasten naamaa?" sanoi nyt Jim ja löi häntä korvalle. Tyttö parka nyt pelästyi ja oikein vapisi, vaan ei sanonut sanaakaan; mutta Jim meni toisen oven kautta toiseen huoneeseen ja palas noin kymmenen minuutin päästä takasin. Silloin oli se ulko-ovi vieläkin auki, ja Lizabeth seisoi siinä katsoen lattiaan, ja kyyneleet vyöryivät pitkin hänen poskiaan. Mutta Jim oli suutuksissaan moisesta uppiniskaisuudesta mukamas ja aikoi taas käydä hänen kimppuunsa, kun samassa tuli tuulenpuuska ja paiskas oven kiinni tytön selän takana, sillä hän seisoi selin siihen; mutta Lizabeth ei nytkään liikahtanut, vaikka ovi kiinni mennessään kovasti paukahti. Silloin Jim puolestaan rupesi vapisemaan, meni ulos samasta ovesta, pani sen kiinni ja aukas sen jälleen hiljaa ja pisti päänsä sisään ja huusi yhtäkkiä oikein kovaa tytön selän takana: "_Hau_!" Mutta _Lizabeth ei liikahtanutkaan_, ei nytkään. Silloin Jim puhkes itkemään ja tarttui lapseen ja pusersi sitä rintaansa vasten ja rukoili Jumalalta anteeksi typerää kovuuttansa. "Oh, Huck", päätti Jim kertomuksensa, "hän oli kuuro ja mykkä ku lyijy, kuuro ja mykkä ku lyijy -- ja minä olin pielly häntä sillä viisin!"

Toinen luku.

Illan suussa seuraavana päivänä laskettiin me maihin keskellä jokea pienen saaren rannalle, jossa kasvoi tiheästi pajupensaita. Kummallakin puolen jokea, vastapäätä saartamme, oli pieni kauppala, ja herttua ja kuningas alkoivat heti tuumia jotain juonta lypsääkseen rahaa noista kylistä. Jim sanoi toivovansa, että he eivät viipyisi kovan kauvan retkillään, koska hänen kävi hyvin tukalaksi ja ikäväksi maata pitkin päivää lauttamökissä sidottuna nuoriin. Meidän täytyi näet aina, kun jätimme hänet yksikseen, sitoa hänet kiinni, sillä jos joku olis sattunut näkemään hänet peräti vapaana, olis häntä arvatenkin pidetty karkuneekerinä, ja hänen olis käynyt hullusti. No, herttua sanoi nyt, että s'oli julmaa, kun ihmisen sillä viisin piti maata nuorissa koko päivän, ja hän rupes tuumimaan jotain toista konstia.

Sanottakoon mitä tahansa, oli tuo herttua kuitenkin turkkasen näppärä mies, ja pian hän oli nytkin keinon keksinyt. Hän puki Jimin päälle kuningas Learin vaatteet -- pitkän, hameenkaltaisen kauhtanan koreasta kartiinikankaasta ja peruukin ja parran valkosista jouhista. Sitten otti hän framille maalipurkkinsa ja maalasi Jimin kasvot ja kädet ja kaulan ja korvat vaaleansinisiksi -- niin että mies parka näytti ihmiseltä, jok'on maannut vedessä hukkuneena yheksän vuorokautta. Hän oli jumaliste nyt niin kamottavana kummituksena, ett'en ikipäivinäni ole mokomaa nähnyt. Sitten otti herttua lautapalasen ja maalasi siihen tänkaltaisen kirjotuksen:

_Sairas Arapialainen -- ei tee mitään pahaa, joll'ei rupee hourailemaan_.

Ja hän naulasi tämän lautapalasen kiinni tankoon ja pystytti tangon seisomaan neljä viis jalkaa mökin ovesta. Jim oli tyytyväinen. Hän sanoi että tämä oli parempaa kuin maata tuntikausia joka päivä sidottuna nuoriin ja vavista kuin haavan lehti jokaisen oudon äänen kuuluessa. Herttua sanoi, että hän nyt vois olla vapaa ja ilonen, ja jos joku tulis nuuskimaan lautalle, piti hänen vain rynnätä ulos suojuksesta ja ruveta hyppimään kuin hullu ja ulvoa kamalasti, niin he kyllä korjaisivat luunsa ja jättäisit hänet rauhaan. Ja s'oli minunkin mielestäni oikein arvattu; ja enin osa tuskin odottais hänen ulvomistaankaan, sillä hän ei näyttänyt ainoastaan kuolleelta, vaan vielä paljo pahemmalta.

Nuo molemmat veijarit tuumasivat ensimmältä näissäkin kaupungeissa esittää Kuninkaan Kameleonttia, mutta sitten arvelivat sitä vaaralliseksi, sillä olisihan uutinen heidän huijauksestaan edellisessä paikassa saattanut levitä jo tännekkin. He eivät päässeet mihinkään tepsivään yhteiseen päätökseen; ja niinpä herttua viimein sanoi panevansa pitkälleen tuumiaksensa oikein pitkin päätään, eikö hän jollakin tavoin voisi lypsää tuota kauppalaa Arkansasin puolella; kuningas puolestaan aikoi pistäytyä toisessa kylässä ilman mitään valmista tuumaa ja odottaen ainoastaan, että Kaitselmus toisi hälle neuvot -- hän kai tarkotti pirua. Me olimme kaikki ostaneet itsellemme uudet fiinit vaatteet siell' edellisessä kaupungissa; ja nyt puki kuningas päälleen tämän kirkkopukunsa ja käski minun tehdä samoin; ja niin siis teinkin. Kuninkaan puku oli pikimusta, ja saatuaan sen ylleen, näytti hän oikein juhlaihmiseltä. En olis uskonut, että vaatteet voi siihen määrään muuttaa ihmisen. Muuten, nimittäin tavallisissa tamineissaan näytti hän renttumaisimmalta vanhalta rantajätkältä, mitä koskaan on ollut; mutta nyt, kun oli pannut päähänsä uuden valkosen vilttihattunsa ja teki kumarruksen ja hymyili niin herttaisesti, niin näytti hän totta maarian niin arvosalta ja hyvältä ja jumaliselta, ett' olis luullut hänen astuneen maihin suoraa päätä Noakin arkista ja kenties oli vanha Leviticus itse. Jim viskas veden kanootista, ja minä tartuin melaan. Siell' oli iso höyrylaiva rannassa, pari virstaa kaupungin yläpuolella, lastaamassa tavaraa; me oltiin kulettu sen ohi joitakuita tuntia sitten. Kuningas sanoi:

"Koska minä oon puettu näin mahtavasti, niin s'olis sopivampi, että me muka tullaan St. Louisista tai Cincinnatista tai jostain muusta suuremmasta kaupungista. Melohan höyrylaivalle, Huckleberry; mennään kaupunkiin siinä."

"Minä tietysti olin heti valmis; eihän sitä joka päivä pistooata huvimatkoja höyrylaivalla. Minä meloin rantaan päin, paikalle, jok' oli noin kolme neljännes-virstaa kaupungista, ja annoin sitten mennä hiljalleen suvannossa pitkin rantaa. Siinä näimme me sitten erään nuoren ja siivon ja viattomalta näyttävän maalaismiehen, joka istui muutaman tukin päällä rannalla pyyhkien hikeä kasvoiltaan, sillä päivä oli kovasti lämmin; hällä oli pari suurta kapsäkkiä vieressään."

"Laske rantaan", sanoi kuningas. Tein niin. "Mihinkä on matka, nuori ystäväni?"

"Höyrylaivalle; pitäis matkustaa Orleansiin."

"Käykää veneeseen", sanoi kuningas. "Oottakaappas vähä, palvelijani saa auttaa teitä kantamaan kapsäkkejä. Hyppää maalle ja auta nuorta herraa, Aatolfi" -- s'olin minä mukamas se.

Minä tein kuten käskettiin, ja sitten lähdettiin me matkaan taas. Se nuori mies oli kovasti kiitollinen; valitti hyvin tukalaksi kantaa noita raskaita kapsäkkejä helteessä. Hän kysyi kuninkaalta, mihin me oltiin menossa, ja kuningas kertoi tulleensa jokea alas ja käyneensä asioillaan kauppalassa toisella puolen jokea tän'aamuna, ja nyt hän mukamas oli matkalla erään vanhan ystävän luo, jolla mukamas oli pieni maatila kappaleen matkaa poispäin. Silloin sanoi nuori mies:

"Kun ensiks näin herran, aattelin ittekseni: 'se mahtaa olla herra Wilks, ja hän kuitenki tulee perille vähä liian myöhään'. Mutta sitte aattelin taas: 'ei, se ei maha olla hän, sillä silloin hän ei kulkis jokea ylöspäin'. Eihän herra ole herra Wilks?"

"Ei, minun nimeni on Blodgett - Aleksanteri Blodgett -- _pastori_ Aleksanteri Blodgett, pitää kai sanomani, koska mulle on suotu se armo, että saan kuulua Taivaallisen Herramme halpain palvelijain joukkoon. Mutta minua surettaa herra Wilks, jos hän ei ennättänyt perille aikanansa -- eihän hän nyt vain ole tullut kovaan vahinkoon myöhästymisensä tähden?"

"No, eihän hän sentähen menetä mitään rahaa, sillä omaisuuen saa hän periä yhtäkaikki; mutta hän ei saanut nähä veljeään Pietaria ennen hänen kuolemaansa -- ja kukapa tietää kuinka kovasti se häneen kosee; Pietari ainakin olis antanut mitä hyvänsä saa'akseen nähä _häntä_ ennen kuolemaansa eikä viimeisinä kolmena viikkonaan puhunutkaan mistään muusta; he eivät olleet tavanneet toinen toistaan sittekuin olivat pieniä poikia; eikä Pietari ollut koskaan nähnyt William veljeään -- s'on se, jok'on kuuromykkä ja ijältään ainoastaan kolmekymmentä tai viisneljättä. Pietari ja George olit ainoat, jotka muuttivat tänne Englannista; George oli nainut, ja hän ja hänen rouvansa kuolivat molemmat menny vuonna. Harvey ja William on nyt ainoat, jotk'on elossa koko perheestä; ja kovaahan s'oli, etteivät ennättäneet tänne ajoissaan."

"Onko kukaan lähettänyt heille sanan?"

"Kyllä, tietysti. He kirjottavat pari kuukautta sitten, kun Pietari ens kertaa sai halvauksen, sillä hän sanoi tuntevansa että kuolema oli tulossa. Hän oli nähkääs jo vanha, ja Georgen tytöt olit liian nuoria ollakseen hälle sopivana seurana, pait Mary Jane, jok'on punatukkanen; ja niinpä hänen mielestään oli ikääskuin vähä ikävää Georgen ja hänen rouvansa kuolema, eikä hän juur enää näkynyt suuresti välittävän koko elämästä. Mutta hän ikävöi aivan kauheasti nähäkseen Harveyta -- ja Williamia myös sentähden -- sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan saa kynsistään mitään testamenttia. Hän jätti jälkeensä erään kirjeen Harveylle ja sanoi, että hän siinä kirjeessä oli ilmottanut missä hänen rahansa oli kätkössä ja miten hän tahtoi että omaisuus jaettais, niin ett'ei Georgen tytöt jäis ilman -- sillä George ei jättänyt jälkeensä mitään. Ja tuo kirje oli ainoaa, minkä he saivat hänen kirjottamaan."

"No, minkätähden luulette Te ett'ei Harvey tule? Missä hän asuu?"

"Ooh, hän asuu Englannissa -- Sheffieldissä -- on pappina siellä; ei koskaan ole ollut Amerikassa. Hän tuskin oliskaan ennättänyt tänne -- ja mahollistahan myös on, ett'ei hän oo saanutkaan tuota kirjettä."

"Sepä nyt surullista, todellakin hyvin surullista, ett'ei mies parka saanut elää nähdäkseen omia veljiään. Tehän olette menossa Orleansiin? eikös niin?"

"Niin, mutta matkani ei oo lopussa siellä, vaan siellä mä meen laivaan ens keskiviikkona, matkustaakseni Rio Janeiroon, jossa setäni asuu."

"S'on pitkä matka se. Mutta siellä kuuluu olevan niin kaunista; kumpahan olisin Teidän kengissänne. Vai niin, vai Mary Jane on vanhin? Mitenkä vanhat ne on muut sitten?"

"Mary Jane on yheksäntoista, Susanna viistoista ja Johanna neljäntoista paikkeilla -- hän on ristihuulinen ja hyvin hyvä köyhille."

"Tyttö parat! kun jäävät niin yksikseen tähän kylmään maailmaan."

"No, olishan saattanut käyä pahemminkin. Ukko Pietarilla oli hyviä ystäviä, eikä ne jätä tyttöjä maantielle. Niitä on Hobson, baptistisaarnaaja; ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja Ben Rucker ja Abner Shackleford ja asianajaja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heiän rouvansa ja leskirouva Bartley ja -- no, niitä on koko joukko; mutta ne ne oli Pietarin paraimmat ystävät, ja hän ruukkasi kirjottaa heistä, kun kirjotti kotiaan, niin että Harvey kyllä tietää mistä löytää ystävät, kun tulee."

Niin no, ukko veijari jatkoi yhä kyselemistään, kunnes oli lypsänyt tuon nuoren miehen tyhjäksi. Hän jumaliste tiedusteli joka ihmistä ja joka asiaa tuossa siunatussa kujakauppalassa, ja erittäinkin urkki hän selville kaikki Wilksien olot ja asiat, mikä Pietarilla oli ollut ammattina -- hän oli karvari -- mitä George oli ollut -- hän oli nikkari -- ja millä Harvey oli elänyt -- hän oli lahkolaispappi; ja niin poispäin, ja niin poispäin. Muun ohessa hän kysyi:

"Oliko Pietari Wilks varakas?"

"Ooh, hän oli hyvin varakas. Häll' oli talo ja maatila, ja minä luulen että hän pani kolme neljä tuhatta arkun pohjalle joka vuosi."

"Milloin sanoittekaan taas että hän kuoli?"

"En minä sitä sanonut, mutta hän kuoli viime yönä."

"Hän kenties haudataan huomenna?"

"Niin, huomenna päivällisaikaan."

"Jaa, jaa, kyllä s'on kovasti surullista; mutta kaikkeinhan meidän täytyy kuolla, ennemmin tai myöhemmin. Meidän tulee vain aina olla valmiit; siinä kaikki, ja silloin on kaikki hyvin."

"Niin, hyvä pastori, se se on paras tie. Niin minäkin aina sanon."

Kun me päästiin höyrylaivalle, olivat he vastikään lopettaneet lastauksen, ja se oli valmiina lähtemään. Mutta kuningas ei ollut tietävinäänkään, että meidän piti mennä laivaan, niin että multa näkyi huvimatkani menevän myttyyn. Kun laiva oli lähtenyt, antoi kuningas minun meloa kappaleen matkaa jokea ylöspäin yksinäiselle paikalle, ja siinä hän meni maihin ja sanoi:

"Kas niin, joudu nyt kuin tuulessa takasin ja tuo tänne herttua ja ne molemmat uudet kapsäkit. Ja jos hän olis lähtenyt toiselle puolelle, niin lähde hänen perästään ja tuo hänet tänne vain. Ja käske hänen pukea päälleen paraat vaatteet. No, anna mennä nyt ja hyvää kyytiä."

Minä kyllä äkkäsin mitä tuo vanha kanalja tuumasi, mutt'en ollut mitään tietävinäni, vaan pidin suuni kiinni. Kun palasin takasin herttuan kanssa, kätkimme me kanootin, ja sitten he istuivat muutamalle kaatuneelle puunrungolle, ja kuningas kertoi herttualle kaikki tyyni mitä tuo nuori mies oli sanonut, jokikisen sanan. Ja kaiken aikaa hän väänteli kieltään ja oli puhuvinaan kuin Englantilainen;[11] ja se sujui hältä varsin hyvin, vaikka hän oli vastalkaja. Minä en osaa häntä matkia enkä sitä koitakkaan; mutta hän sopotti sitä todellakin aika hyvästi. Sitten sanoi hän:

"Kuules, Bilgewater, onkos sulla mitään kokemusta kuuromykän alalla?"

Herttua sanoi voivansa _vastata_ semmoisesta tehtävästä; hän oli monta kertaa näyttänyt kuuromykän osaa teaterissa, sanoi hän. Ja sitten he istuivat odottamaan jotain höyrylaivaa.

Iltapäivällä tuli pari pienempää laivaa kulkien ohi, mutta ne eivät tulleet kylliksi kaukaa yläjoelta eivätkä siis sopineet. Viimein tuli kuitenkin iso laiva, ja he huusivat sille. Se laski ulos veneen, ja me mentiin siinä laivalle. Se tuli Cincinnatista, ja kun he saivat tietää, että me vain tahdottiin matkustaa kuus seitsemän virstaa, tulivat he aivan raivoihinsa ja haukkuivat meidät pahanpäiväisiksi ja uhkasit ett'eivät laskiskaan meitä maihin. Mutta kuningas ei ollut milläänkään, vaan sanoi hyvin levollisesti: