Part 15

Nähtyään sattumalta siinä minutkin, ajoi hän täyttä laukkaa vastaani ja huusi:

"Mistä sin'oot, poika nulikka? Ookko valmis kuolemaan?"

Sitten hän ratsasti poispäin. Minä ikääskuin vähän pelästyin, mutta muuan mies sanoi:

"Älä oo milläskään. Hän ei tarkota mitään; on aina tolla viisin olevinaan, kun on pöhnässä. S'on siivoin vanha hupakko koko Arkansasissa, -- ei tee kirpun pahaa kellekkään, ei selvänä eikä päissään."

Boggs ratsasti kaupungin isoimman puotitalon eteen ja painoi siinä alas päätään, nähdäkseen telttakaton alle, ja karjasi sitten:

"Tuuppas ulos luolastas, Sherburn! Tuu ulos ja katto naamaan miestä, jota oot puijannut petkuttanut. Tuus ulos nyt, niin saa'ahan huviksemme nähä kun suoles höyryy!"

Siihen malliin hän jatkoi hetken aikaa, viskaten Sherburnille silmiin kaikki haukkumanimet, mitkä sylky toi suuhun, ja koko katu oli täynnä ihmisiä -- kuulemassa ja nauramassa ja meluamassa. Yht'äkkiä astui talosta ulos vanhanpuoleinen pulska mies -- hän oli noin viidenkuudetta ijältään ja paremmasti puettu kuin kukaan muu tässä kaupungissa -- ja väkijoukko väistyi syrjälle molemmin puolin, jättääkseen hälle tien auki. Hän katseli Boggsia hieman ja sanoi sitten hyvin tyyneesti ja hitaasti:

"Kuules nyt, mies. Min' olen kyllästynyt tähän; mutta minä kestän sitä kello yhteen asti. Kello yhteen asti, sanon mä, mutt'en kauvemmin; muista se. Jos sinä sitten vielä kertaakaan aukaset suus, minua herjatakses, niin syytä itseäs. Sinä voit paeta niin kauvas kuin tahdot, minä sinut sittenkin löydän. Tiedä se!"

Samassa kääntyi hän kantapäällään ja meni sisään jälleen. Väkijoukko oli käynyt hyvin vakavaksi; ei kukaan liikkunut paikaltaan eikä kukaan nauranut enään. Boggs ratsasti poispäin haukkuen Sherburnia suun täydeltä kadun päähän asti, ja pian hän palasi takasin ja asettui taaskin talon eteen ja jatkoi herjauksiaan. Joukko miehiä tunkeutui hänen ympärilleen, ja he kokivat saada häntä herkenemään, mutta turhaan, hän ei tahtonut; he sanoivat hälle, että kello oli neljännestä vailla yks ja että hänen nyt ainakin täytyi mennä kotiin -- heti paikalla. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan. Hän vain noitui ja sadatteli tarmonsa takaa ja viskasi hattunsa kuraan ja ratsasti sen yli, ja sitten hän jälleen läimähytti hevostaan ja ajoi katua alaspäin, harmaat hiukset liehuen tuulessa. Toinen toisensa perästä koki houkutella häntä alas hevosen selästä, voidakseen salpata hänet sisään kunnes hän selvenis humalastaan; mutta kaikki turhaan -- hänen piti kaikin mokomin laukata katua ylös taas haukkuakseen Sherburnia. Silloin huusi joku:

"Menkää hakemaan hänen tytärtään! Joutukaa, tuokaa tyttö tänne; toisinaan tottelee kurja mies häntä. Hän on ainoa, joka voi saa'a hänet järkiinsä."

Siin' oli joku, joka juoksi hakemaan tyttöä. Minä menin kappaleen matkaa katua alas ja jäin sinne seisomaan. Noin viiden tai kymmenen minuutin kuluttua tuli Boggs taasen -- mutta nyt hän ei enään ollut ratsahin. Hän tuli hoiperrellen kadun poikki minua kohti; ja hän oli avopäin, ja kaksi hänen ystäväänsä piti häntä kainaloista ja joudutti hänen kulkuaan. Nyt hän oli hiljaa ja näytti levottomalta eikä enää vitkastellut tahallaan, vaan koki itsekkin pitää kiirettä minkä pystyi. Silloin huusi joku:

"Boggs!"

Minä katsoin sinneppäin, josta ääni kuului. S'oli översti Sherburnin ääni, ja hän seisoi jäykkänä keskellä katua, pistooli ojennetussa oikeassa kädessään -- hän ei tähdännyt, vaan piti vain sen piipunsuuta suunnattuna ylöspäin taivasta kohden. Samassa hetkessä tuli nuori tyttö juosten sinneppäin, ja hänen kerallaan kaks miestä. Boggs ja ne miehet, jotka häntä taluttivat, kääntyivät hetkeksi kuulemaan, kuka häntä huusi, ja nähdessään pistoolin juoksivat miehet sivulle päin; mutta samassa laskeutui pistooli vitkalleen, suu suoraan Boggsia kohti ja molemmat hanat pänningissä. Boggs ojensi hätäisesti ylös molemmat kätensä ja huusi: "Herra Jumala! Älkää ampuko!" Pang! pamahti ensimmäinen laukaus, ja hän horjahti taakseppäin huitoen käsillään ilmassa -- pang! pamahti toinen, ja hän keikahti takaperin maahan, raskaasti kuin kanki ja kädet hajallaan. Nuorelta tytöltä pääsi kimakka, surkea huuto, ja hän syöksähti siihen ja heittäytyi suulleen isänsä yli itkien ja oiottaen: "Voi, hän on hänet tappanut, hän on hänet tappanut!" Väkijoukko tunkeutui heidän ympärilleen -- ja he tyrkkivät ja tuuppivat toinen toistaan, kurotellen niskojaan nähdäkseen paremmin, ja ne, jotka olit sisäpuolella, lykkäsit toisia taakseppäin ja huusivat: "Väistykää, väistykää! antakaa toki hänen hengittää, te tolvanat!"

Översti Sherburn viskasi pois pistoolinsa, kääntyi ympäri kantapäillään ja meni tiehensä, jäykkänä yhä kuin rautakanki.

He kantoivat Boggsin sisään pieneen apteekkiin, väkijoukon tukkiessa päälle yhä ja melkein koko kaupungin heitä saattaessa; ja minä tyyräsin sinne myöskin ja sain hyvän paikan ikkunan alla, josta voin nähdä kaikki tyyni. He laskivat hänet lattialle ja panivat ison Raamatun hänen päänsä alle, ja toisen Raamatun levittivät he avattuna hänen rintansa päälle -- mutta ensiks repivät he auki hänen paitansa, ja minä näin selvästi reiän, josta toinen kuula oli mennyt sisään. Hän veti noin tusinan verran syviä, raskaita henkäyksiä, ja Raamattu hänen rinnallaan kohosi vähän ylöspäin hänen vetäessä henkeä sisään, mutta laskeutui taasen, kun hän puhalsi sitä ulos -- ja sitten lepäsi hän aivan liikkumatta; hän oli kuollut. Sitten ottivat he pois siitä tytön ja lähtivät viemään häntä kotiin, mutta surkeasti hän itki ja oiotti. Hän oli ijältään noin kuudentoista ja turkkasen sievä ja soma katsella, mutta kovin kalpea ja pelästynyt.

No, hetken päästä koko kujakauppala oli paikalla, ja he ahdistivat ja tyrkkivät ja rutistivat siinä toisiaan aivan vimmatusti päästäkseen ikkunaan kurkistelemaan, mutta ne, jotka jo olit siinä, eivät tahtoneet väistyä, ja niinpä nuo takaa-tuuppijat alinomaa huusi: "No, ettekö te jo oo kattoneet kylliksi, senkin tolvanat siellä? Mikä oikeus _teill_'on seisoa siinä töllistämässä pitkin päivää ja estää muita kattamasta. Ikkuna on niin hyvin meiän kuin teiänkin. Korjakkaa siitä jo luunne, te retkaleet!"

Näytti jo siltä kuin olis tappelu ollut tulossa, ja koska minä en tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan, niin pujahin siitä tieheni. Kadut oli täynnä väkeä, ja kaikki olivat he kovasti innoissaan. Jokainen, jok' onnekseen oli nähnyt kun Boggs ammuttiin, ylpeili siitä ja kertoi kielevästi millä viisin se tapahtui, ja kertojan ympärillä tunkeili aina sakea joukko, kurotellen kaulojaan ja korvat pystyssä kuunnellen. Muuan pitkä roikale mieheksi, jolla myös oli pitkät hiukset ja iso valkea, pörröinen vilttihattu niskassa ja keppi kädessä, merkitsi sen paikan maassa, missä Boggs oli seisonut, ja samaten sen, missä Sherburn oli seisonut, ja ihmiset juoksivat hänen perästään paikasta toiseen kuin lampaat ja katsoivat kovasti innoissaan mitä hän teki, nyykyttäen tämän tästäkin päätään näyttääkseen, että mukamas ymmärsivät hänen selityksensä, ja kumartuen vähän, kädet reisillä, katsoakseen miten hän mittaili maata kepillään; ja sitten hän asettui, suorana ja jäykkänä, ihan samalle paikalle, jossa Sherburn oli seisonut, ja rypisteli kulmakarvojaan ankarasti ja veti hatun otsaansa ja huusi "Boggs!" julmalla äänellä; ja sitten hän ojensi keppinsä ikääskuin sillä ampuakseen ja sanoi "Pang!" -- horjahti pari askelta takaperin, huusi taas "Pang!" ja keikahti kumoon kuin kanki. Kaikki, jotka omin silmin olit nähneet murhan, sanoivat, että hän näytti sitä mainiosti; juur sillä viisin oli se mukamas tapahtunut. Ja paikalla veti kymmenkunta miestä pullot taskuistaan ja tarjos hälle kunnon ryypyt.

No, yht'äkkiä sanoi siinä joku, että Sherburn oikeimmittain olis paikalla "lynssattava." Ja tuskin oli se sanottu, kun he kaikki siihen yksin suin suostuivat; ja koko joukkokunta ryntäsi matkaan huutaen kuin hullut ja siepaten mukaansa jokaisen pyykkinuoran, joka sattui heidän tielleen, hirttääkseen mukamas pitkittä mutkitta murhaajan.

Kahdeskolmatta luku.

Koko joukkue ponnisti katua ylös kohden Sherburnin taloa, huutaen ja ulvoen ja kiljuen kuin pedot ja Intiaanit, ja siin' oli syrjäisen paras mennä pois tieltä, joll'ei tahtonut joutua heidän jalkoihinsa ja tulla poljetuksi mäsäksi. Sit' oli kamala katsoa. Lapset juoksivat edeltä, kirkuen pahanpäiväisesti ja pyrkien pakoon; ja jokaisesta ikkunasta pitkin matkaa kurkisti ulos naisten päitä, ja joka puussa istui neekeripoikaa, ja joka puutarhan aidan takaa tuijotti nuoria miehiä ja tyttöjä; mutta niin pian kuin rähisevä rynnäkkö-joukkue lähestyi heitä, hajosivat he kuin pelästynyt varpusparvi ja piiloutuivat mikä minnekkin. Useimmat vaimot ja tytöt itkeä porasivat, pelästyksissään kovin.

Ryntäävä joukko kasaantui Sherburnin puutarhan aidan eteen ja sulloutui siinä tiheästi yhteen; ja he huusivat ja melusivat niin hirveästi, että minä tuskin voin kuulla omaa ajatustanikaan. Pihamaa aidan takana oli vallan pieni, tuskin kahtakymmentä jalkaa leveä. Jotkut huusivat nyt: "Murtakaa aita alas! Murtakaa aita alas!" Silloin kuului rytinää ja ratinaa ja ritinää; aita kaatui kumoon, ja meluava joukko alkoi vyöryä pihaan kuin pauhaava aalto.

Samassa astui Sherburn ulos pienen kuistinsa katolle, kakspiippuinen pyssy kädessä, ja jäi siihen seisomaan tyynenä ja jäykkänä, sanomatta sanaakaan. Melu taukosi, ja tuo ihmisaalto vetäytyi vähän taakseppäin.

Sherburn oli aivan ääneti, seisoi siinä vain kankeana ja katsoi heitä. Hiljaisuus tuntui oikein kolkolta. Sherburn ikääskuin vain pyyhkäsi tuota joukkoa tyynesti silmällään; ja kun hänen katseensa hetkeksi iski kiinni johonkin, koki tämä tähystellä häntä terävästi takasin, mutt' eipä sitä kauvan kestänytkään -- loihan pian silmänsä alas ja näytti nolostuneelta. Kun tuota peliä oli kestänyt hetkisen, purskahti Sherburn nauramaan, mutta se ei ollut sitä herttaista naurun sorttia, vaan semmoista, joka tuntuu meille ikääskuin syötäis me hiekkaista leipää.

Sitten puhui hän, vitkalleen ja ivallisesti:

"Vai niin, _tekö_ siis aijoitte minut lynssata? Minua totta maar naurattaa. Kun aattelee että te uskaltaisitte käydä _miehen_ kimppuun! Ha, ha, ha! Sentähden, että te olette kylliksi röyhkeät rääkkäämään turvattomia nais-parkoja, jotka mieron-tiellään joutuvat tänne, sentähden luulitte te rohkenevanne ahdistaa _miestä_. Vai miten? Mutt' eihän _miehellä_ ole mitään pelkäämistä teiltä, vaikka teit' olis kymmenen tuhatta -- ei ainakaan päivällä ja jos te ette pääse hänen päälleen takaapäin. Eikös niin?

"Josko mä teidät tunnen? Minä tunnen teidät päästä kantapäähän. Min' oon syntynyt ja kasvanut täällä Etelässä ja elänyt kauvan Pohjois-valtioissa, niin että minä tiedän millaista kansa ylimalkain on. Useimmat on pelkureita ja raukkoja. Pohjassa antavat he kenen hyvänsä tallata itseään maahan ja menevät sitte kotiin rukoilemaan itsilleen nöyrää mieltä kestääkseen sortoa. Ja täällä Etelässä on tapahtunut, että yks ainoa mies, aivan yksinään, on keskellä päivää pidättänyt koko vaunullisen tuommoisia raukkoja kuin te ja ryöstänyt heidät paljaiksi. Teidän sanomalehtenne toitottavat alinomaa korviinne, että te mukamas olette urhoollista kansaa, niin että te todellakin luulette olevanne urhokkaampia kuin muut ihmiset -- ja yhtäkaikki ootte te juur yhtä urhokkaat kaikki tyyni. Minkähän tähden teidän valaoikeutenne eivät koskaan hirtätä murhaajia? Sentähden, että herrat valatuomarit pelkäävät saavansa kuulan selkäänsä murhaajan ystäviltä -- pimeässä, niinkuin he vissisti saiskin.

"Siispä he myös aina vapauttavat; ja sitten joku _mies_, sata maskeerattua pelkuria muassaan, menee yön aikana ja lynssaa pahantekijän. Te, hyvät ystävät, ootte tehneet tyhmästi siinä, ett'ette ottaneet jotain _miestä_ teitä johtamaan ja että tulette keskellä päivää ja ilman maskitta naamoillanne. Yks miehen _puolikas_ teill' on -- tuo Buck Harkness tuossa --, ja jos ei hän olis pannut teihin vauhtia, niin ei olis tuumastanne tullut muuta kuin tuulenpieksemistä.

"Teitä ei haluttanut tulla tänne, s'on vissi se. Raukat semmoiset kuin te eivät rakasta meteliä ja vaaroja. Mutta kun vain tuommonen miehen _puolikas_, kuin Buck Harkness tuossa, rupee huutamaan: 'lynssataan hänet! lynssataan hänet!' silloin häpeette te peräytymistä -- pelkäätte että nähtäis mitä te olette -- _pelkureita_ -- ja sentähden elämöitsette te ja huudatte ja tartutte turvaksenne kiinni johtajanne takinliepeeseen ja tulette rynnäten tänne ja kerskailette urotöistä, joita aiotte tehdä. Minä halveksin semmoista moskaväkeä kuin te -- ja armeijat on myös enimmäkseen moskaväkeä; sotamiehet eivät taistele rohkeudella, joka olis _heissä_ syntynyttä, vaan rohkeudella, jonka synnyttää heidän paljoutensa tai heidän upseerinsa. Mutta kaikkein enimmin voin minä halveksia moskaväkeä, joita ei ole johtamassa _mies_. Nyt kuulkaa, hyvät ystäväni, mitä _teidän_ tulee tehdä; -- pistäkää siivosti häntä koipien väliin ja menkää kotiin. Jos te täyttä totta tahdotte minut lynssata, niin tulkaa Herran tähden pimeässä, niinkuin täällä Etelässä on tapana; ja muistakaa myös panna maskit naamoillenne, ja ennen kaikkea: ottakaa _mies_ johtajaksi. _Nyt korjatkaa luunne_ -- ja ottakaa tuo miehen-puolikas mukaanne." Viimeiset sanat sanoessaan oikasi hän pyssynsä ja veti hanan pänninkiin.

Koko joukkue peräytyi sukkelasti ja hajosi sitten joka haaralle kuin pelästynyt kanaparvi, ja Buck Harkness pötki myöskin tiehensä toisten perästä, näyttäen jokseenkin nolatulta. Minä tietysti olisin voinut jäädä siihen, jos minua olis haluttanut, mutta minua ei haluttanut.

Minä menin sen sijaan sirkkus-teltalle ja kiertelin hetken aikaa peräseinän puolella, kunnes vahtimies oli mennyt ohi, ja sitten sukelsin sukkelasti sisään telttaseinän alta. Mulla kyllä oli kahdenkymmenen dollarin kultakolikkoni ja vähän muutakin rahaa taskussa, mutta minun mielestäni oli parasta säästää ne, sillä eihän koskaan tiedä milloin sattuu tarvitsemaan rahaa, kun on poissa kotoaan ja vieraiden ihmisten keskuudessa. Onhan aina hyvä olla huolellinen. Minä kyllä kernaastikin pistouaan itselleni rahaa sirkkus-teaaterin katsomiseen, jos ei muu neuvo auta; mutta turhaa tuhlaustahan olis ollut panna ropojaan menemään tarpeettomasti.

S'oli oikein muhkea sirkkus, oikein priima sorttia, sanon mä. S'on totta se, ett' oikein häikäisi silmiä, kun he kaikki tulit ratsastaen sisään, parittain, herra ja hieno rouva vieretysten, herrat alushousuissa vain ja alusröijyissä, ilman kengittä ja ilman jalustimitta, ja kädet reisillä, niin turkkasen tyylikkäästi ja notkeasti, ett' oikein -- heit' oli ainakin kakskymmentä -- ja jokainen rouva oli sanomattoman korea koko kasvoiltaan ja täydellisesti kaunis, kuin paraimmat patentti-rouvat mitä koskaan olen nähnyt, ja vaatteet oli heillä päällä, jotka maksavat monta miljoonaa dollaria, ja niissä oli suunnattoman kalliita jalokiviä ja helmiä ja päärlyjä sadottain. Sitä kelpas katsoa, jumaliste, ja minä en vielä koko elinaikanani ole mitään niin sakramenskatun fiiniä nähnyt. Ja sitten he toinen toisensa perästä nousivat seisomaan hevosenselkään ja laukkasit sävysästi ja somasti ja ikääskuin lainehtien ympäri ympyrän moneen kertaan; ja herrat näyttivät niin hurmaavan komeilta ja pulskilta ja suorilta, kun heidän päänsä tolla viisin helkkua hölkkyi ylös alas telttakaton alla; ja rouvien ruusunpunaiset leningit liipottelit niin pehmeästi ja luontevasti heidän lanteillaan, että heitä ilman liiottelematta voi verrata kaikkein kauniimpiin parasolleihin.

Sitten rupesit he kaikki tanssimaan, potkasten ensiksi toisella, sitten toisella jalalla ilmaan, samalla kun hevoset laukkasit yhä parempaa vauhtia ja kallistuivat kallistumistaan; ja kehämestari käveli ympäri keskellä kehää lätkähyttäen pitkällä piiskallaan ja huutaen "hei! hei!" ja klowni eli hulluttelija juoksi hänen jälestään tehden kaikellaista koirankuria. Yhtäkkiä päästivät he ohjakset käsistään, ja kaikki rouvat nojasivat rystöset lanteilleen, ja kaikki herrat panit käsivarret ristiin rinnoilleen, ja silloinkos hevosiin tuli vauhtia! Ja sitten yhtäkkiä -- koko komea pataljoona hyppäsi alas kehään, ja kukin kohdastaan teki niin sievän ja siistin kumarruksen, ett'en ikäpäivänä ole senkaltaista nähnyt; ja sitten he juoksit tiehensä, ja ihmiset taputtelit käsiään ja peuhasivat kuin pakanat.

No, siellä tehtiin sitten vielä mitä ihmeellisimpiä äksänpäksiä; ja kaiken aikaa tuo klowni nauratti ihmisiä niin, ett' olivat pakahtua siihen paikkaan. Kehämestari tuskin sai sanaa suustaan, ennenkun tuolla hulluttelijalla oli valmiina mitä vikkelin vastaus; miten hän _voi_ keksiä nuo kaikki kokkapuheet ja sattuvat sanasutkaukset, ja niin yhtäkkiä, sitä en minä kuolemaksenikaan saata ymmärtää. Minä en olis keksinyt niitä, vaikk' olisin tuumannut pitkin päätäni koko vuoden. No, yhtäkkiä alkoi muuan juopunut mies elämöidä ja pyrki päästä kehään; hän mukamas myöskin tahtoi ratsastaa ja sanoi osaavansa sen konstin yhtä hyvin kuin kukaan muu. He käskivät hänen tietää huutia, mutta hän ei kuullut sillä korvalla, vaan rähisi vain kuin riivattu, ja koko näytäntö taukosi tuokioksi. Silloin rupesit ihmiset häntä haukkumaan ja tekemään hänestä pilkkaa, ja siitä hän raivostui ja alkoi riehua kuin hullu, niin että muutkin suuttuivat ja toinen mies toisensa perästä ryntäs ylös penkeiltä ja karkas kehään päin antaakseen hälle selkään, huutaen: "Annetaan sille köniin! Heitetään ulos se roisto!" ja parilta kolmelta naiselta pääsi hätähuutoja. Viimein piti kehämestari pienen puheen ja sanoi toivovansa, ett'ei katsojat panis pahakseen tätä häiriötä, ja jos mies lupais olla siivolla, niin sais hän ratsastaa, jos luuli pysyvänsä hevosenselässä. Kaikki nauroivat, ja "hyvä"-huutoja kuului, ja pöhnäinen mies kapusi todellakin hevosenselkään. Hevonen rupesi heti rykäsemään ja nousemaan takajaloilleen ja pillastumaan, ja kaks sirkkusmiestä tarttui sen ohjaksiin kokien sitä pidättää, vetämällä minkä jaksoivat; humalainen hurjapää riippui käsillään sen niskassa, ja hänen koipensa huitoivat ilmassa, ja koko kansajoukko kohosi seisomaan paikoiltaan nauraen niin että vesi tuli heille silmiin. Ja viimein, huolimatta noiden miesten ponnistuksista, repäsi hevonen itsensä irti ja kiiti pitkin pyöreää rataa kuin tuuli, ja yhä vain tuo hullu riippui sen kaulasta kiinni, viruen välin toisella, välin toisella jalallaan maassa, ja ihmiset elämöivät ja nauroivat kuin toiset hullut. Minun mielestäni se ei enää ollut mitään naurun asiaa, vaan päin vastoin tuo jo oli oikein kamalaa nähdä. Mutta yhtäkkiä onnistui hän kämpimään ylös taas ja istui pystyssä ja sai ohjakset käsiinsä, vaikka hän vielä horjui sinne tänne; ja nyt hän kaikkein hämmästykseksi, ketterästi kuin apina, hypähti seisomaan hevosenselässä, suorana kuin kanki, vaikka hevonen juoksi täyttä laukkaa. Siinä seisoi hän jäykkänä ja varmana, kuin ei olis ollut päissään ijässään -- ja sitten hän alkoi riisua vaatteet päältään, viskellen niitä ympärilleen niin sakeasti, ett' oikein ilma ikääskuin musteni, ja yhteensä heitti hän sillä viisin päältään seitsemäntoista nuttua. Sitten seisoi hän siinä solakkana, pulskana ja komeana kuin perintöprinssi ja puettuna mitä paraimpaan ja loistavimpaan pukuun, ja hän antoi hevoselle läimäyksen siistillä piiskallaan, niin että se surisi ympäri kuin villikissa -- ja viimein hän äkkiarvaamatta hyppäsi alas ja teki pulskan kumarruksen katsojille ja pyörähti pois pukuhuoneeseen, ja kaikki ihmiset oikein ulvoivat ihastuksesta ja ihmetyksestä.

Nyt huomasi kehämestarikin, miten tuo vekkuli mieheksi oli vetänyt häntä nenästä, ja hän häpesi surkeasti; en ole koskaan nähnyt niin nolattua ihmistä. S'oli muuan hänen omia miehiään! Hän oli keksinyt tuon kepposen aivan omasta päästään, hiiskumatta sanaakaan muille. Minä häpesin kyllä pässinpäätäni, kun olin antanut narrata itseäni niin, mutta kehämestarin housuissa en olis tahtonut olla tuhannesta dollaristakaan. Niin no, s'oli kerrassaan hyvä sirkkus. _Voihan_ niitä tosin löytyä parempiakin maailmassa, mutta minä ainakaan en ole muhkeampaa nähnyt. S'oli kaikissa tapauksissa kylliks hyvä _minulle_, ja min' aion mennä sitä katsomaan miss' ikinä sen tapaan.

No, illemmalla oli _meillä_ näytäntömme; mutta sinne ei tullut muuta kuin noin tusinan täysi ihmisiä, niin että me töin tuskin kyettiin maksamaan kulut. Ja päälle päätteeksi nauroivat he ilkeästi kaiken aikaa, ja se suututti kovasti herttuaa; ja kaikki lähtivät he tiehensä ennen näytännön loppua, pait eräs poika ei, jok' oli nukahtanut. Herttua sanoi, että nuo Arkansasin moukat olit liian tyhmiä mukamas ymmärtääkseen Shakespearea; turhaa oli heittää semmoisia helmiä semmoisille sioille, sanoi hän. Niille sopis vain kaikkein krouvimmat kometiiat, meinasi hän, tavalliset markkinahuvit. Mutta hän arveli kyllä keksivänsä jotain, joka vetelis; ja seuraavana aamuna hankki hän itselleen muutamia isoja paperiarkkia ja vähän mustaa väriä ja maalasi muutamia kuulutuksia, jotka hän sitten liisteröi sinne tänne talonnurkkiin. Näin seisoi näissä kuulutuksissa:

_ILLANVIETTOA RAASTUVANSALISSA_!

Ainoastaan 3 iltamaa!

_Maailman mainiot näyttelijät_

DAVID GARRICK NUOREMPI! ja EDMUND KEAN VANHEMPI!

_Lontoon ja Euroopan mannermaan Teatereista_, antavat Pöyristyttävän Murhenäytelmän:

KUNINKAAN KAMELEONTTI eli KUNINKAALLINEN KUMMITUS!!!

Pääsymaksu 50 centtiä.

Sitten oli paperin alareunassa kaikkein isoimmilla kirjaimilla näin:

Huom.! Naisilta ja Lapsilta on pääsy kielletty. Huom.!

"Kas niin", sanoi herttua, "jos tämä ei vetele, niin minä en tunne Arkansaan kunnon kansaa."

TOINEN OSA.

Ensimmäinen luku.

No, kuningas ja herttua puuhasit koko päivän raastuvansalissa panemalla kuntoon teateria kaupunkilaisille. He rakensivat "näyttämön" ja hankkivat esiripun ja pystyttivät kynttilöitä sen eteen. Ja mitäs ollakkaan! Illalla oli koko sali aivan kukkuroillaan miehiä. Kun sinne ei mahtunut sorkkaakaan enään, luopui herttua pitämästä vahtia ovella, jossa hän oli perinyt pääsymaksut ihmisiltä, ja meni takatietä näyttämölle ja jäi sitten seisomaan esiripun eteen. Siinä piti hän pienen puheen yleisölle, kiitellen kovasti sitä murhenäytelmää, jota nyt saatais nähdä ja joka mukamas oli niin pöyristyttävä, että hiukset nousis heiltä pystyyn; ja hän puhui myös Edmund Kean vanhemmasta, jonka mukamas piti näyttää pääosaa tässä näytelmässä; ja kun viimein oli saanut heidän uteliaisuutensa oikein pinnistyksiin, veti hän ylös esiripun. Samalla hetkellä tuli kuningas harpaten sisään nelin kontin ja ihka alasti, ja hänen nahkaansa oli kaikkialle maalattu ruutuja ja rantuja ja renkaita kaikellaisilla väreillä, niin että hän oli kaunis ja korea justiin kuin vesikaari. Ja -- mutt' yks kaikki miten hän muuten koristettu; s'oli suorastaan mieletöntä kaikki tyyni, mutta hirveän hullunkurista. Ihmiset nauroi aivan pakahtuakseen; ja kun kuningas viimein oli lopettanut äksänpäksänsä ja harpannut kuin jänis kulissien taakse, rupesit he taputtamaan käsiään ja elämöimään ja hurraamaan, kunnes hän tuli sisään jälleen ja teki kaikki temppunsa toistamiseen; ja kun s'oli tehty, huusivat he hänet vieläkin sisään hulluttelemaan. No, totta puhuen olikin se niin koiranvietävää, että sill' olis lehmäkin nauranut nähdessään miten tuo vanha höpäkkö hassutteli.

Sitten herttua laski alas esiripun ja kumarsi yleisölle ja sanoi, että tätä suurenmoista murhenäytelmää näytettäis ainoastaan kahtena iltana enään, koska mukamas jo oli sovittu sen näyttämisestä Lontoossa, jossa paikat jo oli myyty sitä varten Drury Lane teaterissa, sanoi hän; ja sitten kumarsi hän uudestaan ja sanoi, että jos nyt suuri murhenäytelmä oli heitä miellyttänyt, hän olis erinomattain kiitollinen mukamas, jos he tahtoisivat kehotella ystäviään tulemaan sitä katsomaan toisina iltoina.

Nyt huusi noin parikymmentä miestä:

"Mitä? Mitä tämä tietää? Siinäkö s'oli kaikki?"

Herttua sanoi: "niin." Mutta silloinkos siellä elämää nousi. He huusivat että heit' oli "petetty" ja ryntäsit ylös paikoiltaan kiivetäkseen näyttämölle ja löylyttääkseen murhenäyttelijät pahanpäiväisiksi. Mutta samassa nousi muuan pulska ja vahva mies seisomaan penkille ja huusi: