Part 11

Heill'oli myös joukko tauluja seinissä -- enimmäkseen Washingtoneja ja Lafayettejä[6] ja sotatappeluja ja ylänkömaan Maryjä; yksi oli "Itsenäisyyden Julistuksen Allekirjoittaminen." Sitä paitse oli siellä muutamia "mustaliitu-piirroksia", kuten he sanoivat, ja ne oli piirtänyt yksi tyttäristä, joka jo oli kuollut, aivan omalla kädellään ainoastaan viidentoista vuoden ikäisenä. Ne oli näöltään aivan toisenkaltaisia kuin kaikki muut taulut, mitä milloinkaan olin nähnyt, ja paljon mustempia. Yksi kuvasi muutamaa naista hyvin ahtaassa mustassa leningissä, jonka liivi oli hyvin lyhyt ja hihat kyynärpäistä kuin kaalinpäät, ja julman suuressa hatussa mustine harsoineen ja valkoisissa sukissa ja terävänokkaisissa kengissä, joiss'oli mustat nauhat; ja hän nojasi vasemmalla käsivarrellaan lehtipuun alla seisovaa hautapatsasta vasten ja näkyi olevan hirveän pahoillaan, ja toisessa kädessä, joka riippui alaspäin hänen kupeellansa, piti hän valkosta nenäliinaa ja pientä naislaukkua; ja taulun alla seisoi: "Oi, Enkö Sinua Milloinkaan Mä Enää Nähdä Saa?" Toisessa taulussa oli nuori nainen, jonka kaikki hiukset oli kammattu ylös hänen päälaelleen ja pönkitetty kammalla kuin tuolinkarmilla, ja hänen toisessa kädessään oli kuollut lintu, töppöset ilmassa, ja taulun alla seisoi: "Oi, En Koskaan Suloista Viserrystäs Mä Enään Kuulla Saa." Muutamassa toisessa oli nuori rouvasihminen, joka istui ikkunassa katsellen kuuta, ja suuret kyynelkarpalot juoksivat pitkin hänen poskiaan, ja hällä oli toisessa kädessä avonainen kirjekotelo, jonka kaikissa nurkissa oli mustaa sinettilakkaa; ja taulun alla seisoi: "Ja Sinä Olet Mennyt, Niin, Olet Mennyt Ainiaaks!" N'oli kaikki hirveän kauniita tauluja tietysti, mutta minua ei kuitenkaan oikein haluttanut niitä nähdä, sillä kun vain olin vähänkään alakuloinen, niin ne aina saivat aikaan ikäänkuin kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni. Kaikki olivat kovasti pahoillaan, että hän oli kuollut, sillä hän oli jo tuumaillut kokoon koko joukon muitakin tauluja mukamas, ja jokainenhan näki niistä, jotka hän oli saanut valmiiksi, minkä suuren aarteen he olit menettäneet. Minä puolestani tuumasin, että kun hän luonnostaan oli noin surumielinen, hän kaikkein paraiten viihtyis juuri hautausmaalla, jossa hän nyt oli. Juur kun hän sairastui, oli hänellä tekeillä kaikkein muhkein taulunsa, sanoivat he, ja yöt päivät hän rukoili paratakseen sen verran, että sais sen valmiiksi, mutta hän ei onnistunut. Se taulu kuvasi nuorta naista pitkässä valkosessa leningissä, joka seisoi erään sillan käsipuulla valmiina hyppäämään jokeen; hänen hiuksensa olit hajallaan selän takana, ja hän tuijotti ylös kuuhun, ja isot kyyneleet pyörivät hänen poskillaan, ja hällä oli yksi pari käsivarsia ristissä rinnalla ja toinen pari riippumassa alaspäin, ja kolmas pari käsivarsia ojentui suoraan vasten kuuta -- tuumana tietysti oli nähdä mikä pari käsivarsia siinä näyttäis muhkeimmalta; toiset sitten tahrattais pois. Mutta, kuten sanoin, tyttö parka kuoli ennenkun oli saanut asian selville, ja nyt olivat he ripustaneet tuon taulun semmosenaan hänen sänkynsä pääpuolen ylle hänen huoneessaan, ja jokaisena hänen syntymäpäivänään koristelivat he sitä kukkaseppeleillä. Muulloin oli se peitettynä pienellä kartiinilla. Tuo nuori nainen taulussa oli korea kasvoiltaan ja näytti hyvin hyväluontoiselta, mutta siin'oli liian paljon käsivarsia, niin että hän kaukaa katsoen, mielestäni, näytti enemmän hämähäkiltä kuin ihmiseltä.

Sama tauluntekijä tyttö piti myös eläissään niin kutsuttua "albumia", johon hän ruukkasi liisteröidä kuolemanilmotuksia ja muita onnettomuuden-tapauksia ja kertomuksia hirveistä ruttotaudeista, joita hän oli leikannut saksilla "Kristillisestä Vartijasta"; ja niistä kirjotti hän sitten runoja, jotka hän keksi aivan omasta päästään. Ne oli oikein hyviä ja liikuttavia runoja. Tällä viisin esimerkiksi kirjotti hän eräästä pojasta, jonka nimi oli Stephen Dawling Batt ja joka putosi kaivoon ja hukkui:

Surulaulu Stephen Dawling Battin muistoksi.

Hän saiko kuolla tautihin, Nuor' Stephen Dawling Batt, Mukavasti sängyss', kuin Muut lapset kuolevat?

Ja vuosivatko kyyneleet Ees hänen vuoteellaan, Kun hänen nuori sielunsa Täält' muutti manalaan?

Hui, hai, ei kuollut sängyssään Nuor' Stephen Dawling Batt. Toisaalla hänen kuolemaa Vanhemmat parkuivat.

Ei tulirokkoo tuntenutkaan Se ruusukukkanen. Ei vienyt häntä poveen maan Luuvalo hirmuinen.

Ei engeltämme temmannut Pois sydämenhalvaus, Ei meritauti kamala, Ei vatsatulehdus.

Nyt kuulkaa kyynelposkella, Kuink' hänen käynyt on! Oi! tästä surun laaksosta Hän putos kaivohon!

Ne kyllä koittivat sitten Hänt' saada henkihin, Mutt' luokse autuitten Hän pääsi pilvihin.

Jos Emmeliina Grangerford pystyi tekemään tuommoisia runoja, kun hän vain oli neljäntoista vuoden vanha, niin kuka tietää, kuinka pitkälle hän olis tullut vanhempana? Buck sanoi, että hän voi veivata runoutta päästään yhdessä mylläkässä vaikka kyynärittäin. Hänen ei koskaan tarvinnut pysähtyä tuumatakseen. Hän mättäsi paperille rivin, ja jos hän ei keksinyt siihen mitään riimiä, niin paikalla pyyhkäsi hän sen pois ja paiskasi siihen toisen sijaan ja antoi sitten mennä yhtä kyytiä. Hän ei ollut mikään saivartelija, hän voi kirjottaa mist'ikinä hyvänsä, kunhan se vain oli jotain surullista. Heti kun joku mies kuoli, tai nainen kuoli, taikkapa kun joku laps kuoli, oli hän tuossa paikassa valmis munimaan "muistorunonsa", ennenkun kuolleen ruumis ennätti kylmetä. Hän kutsui niitä muistorunoiksi. Naapurit sanoivat, ett' ensinnä tuli tohtori, sitten Emmeliina, sitten hautausurakoitsija -- hautausurakoitsija ei ennättänyt ennen Emmeliinaa muuta kuin yhden ainoan kerran, kun tyttö parka joutui pussiin etsiessään riimiä vainajan nimelle, joka oli Whistler. Siitä löylystä hän sitten ei koskaan toipunut; hän ei valitellut, vaan ikääskuin hiutui ja kuihtui pois, ja viimein hän kuoli. Tyttö parka, monta kertaa voitin vastahakoisen luontoni ja nahjustin hänen pieneen suojaansa ja otin framille hänen "albuminsa" lukeakseni jonkun pätkän hänen runoistaan, kun hänen taulunsa oli suututtaneet minua ja minä ikäänkuin olin hälle nyrpeissäni. Minä tykkäsin kovasti koko perhekunnasta, vainajineen päivineen, enkä aikonut antaa minkään solkkujen tulla välillemme. Tuo Emmeliina raukka teki ahkerasti työtä eläissään kirjottamalla runoja kaikista kuolleista ihmisistä, ja s'oli minun mielestäni vääryyttä, ett'ei kukaan ruvennut runoilemaan mitään hänestä, nyt kun _hän_ oli kuollut; ja niinpä minä koin pusertaa päästäni pari värssyä hänen muistoksensa, mutta se ei luonnistunut. He pitivät Emmeliinan huonetta puhtaana ja siistinä ja kaikki kalut siellä sisässä samassa kunnossa kuin hänen eläissään, eikä kukaan siellä koskaan nukkunut. Vanha, rouva piti sitä siivossa itse, vaikka heill'oli koko joukko neekereitä, ja hän istui siellä toisinaan pitkät hetket neuloen ja lukien Raamattua.

Vierashuoneesta vielä puhuakseni, niin oli siellä myöskin erinomattain kauniit rullakartiinit ikkunoissa; ne oli valkoset, ja niihin oli maalattu linnat, joiden seinät oli täynnä köynnöskasvia, sekä lehmiä, jotka menivät joelle juomaan. Siinä huoneessa oli sitten myöskin vanha forttipiaano, jonka sisässä luullakseni oli pari kuparikastrullia, eikä mikään maailmassa ollut niin muhkeaa ja kaunista kuulla kuin se, kun nuoret fröökynät lauloivat "Jo katkes jänne viimeinen" tai soittivat sillä "Vaaterloon tappelua." Seinät kaikissa huoneissa oli maalatut liimavärillä, ja matot oli heillä myös lattialla melkein joka suojassa, ja ulkopuolelta oli koko talo valkoseksi rapattu.

S'oli semmonen vinkkelirakennus, ja avara kulma molempain siipien välillä oli osaltaan katettu ja varustettu lattialla -- verandaksi, ja toisinaan laittoivat he päivällispöydän sinne, kun siell' oli niin vilposta ja mukavaa. Ja paksusti me voitiin. Ruoka oli, suoraan sanottu, liian hyvää tämän maailman ihmisille; ja niin paljon kun sit' oli sitten!

Kahdeksastoista luku.

Översti Grangerford oli, tietäkääs, hieno ja siisteä herra, fiini herra kerrassaan. Hän oli fiini päästä kantapäähän; ja sitä samaa oli koko perhekunta. Hän oli myöskin isosta sukua, kuten sanotaan, ja semmonen hyvä rotu painaa yhtä paljon miehessä kuin hevosessa, ruukkasi rouva Douglas sanoa, ja kaikkihan tiesivät, että leskirouva kuului muhkeimpiin sukuihin siellä meidän seuduillamme; isäkin sitä aina sanoi, vaikka hän itse, Jumala paratkoon, ei ollut parempaa värkkiä kuin metsäkissa. Översti oli hyvin pitkä ja hyvin hoikka, ja kasvoiltaan oli hän mustaverinen ja kalvakka ilman vähintäkään punaa; hän ajoi partansa jokikinen aamu -- koko nuo ohuet kasvot aivan sileäksi; ja hällä oli myös ohuet huulet ja ohuet sieramet ja iso köyrynenä ja paksut kulmakarvat ja pikimustat silmät, jotka painuivat niin syvälle hänen päähänsä, että näytti siltä, kuin hän olis tirkistänyt ulos luolasta, niin sanoakseni. Hänen otsansa oli korkea, ja hiukset oli mustat ja suorat ja riippuivat alas olkapäihin asti. Hänen kätensä oli pitkät ja solakat, ja joka päivä puki hän päällensä puhtaan paidan ja valkosen puvun kaulasta kantapäähän asti, niin valkosen, että oikein teki kipeää silmiin sitä katsellessa; ja sunnuntaisin piti hän sinistä hännystakkia, joss'oli kiiltävät messinkinapit. Myös käytti hän mahonkikeppiä, jonka käsipäässä oli hopeinen nuppu. Hänessä ei ollut merkkiäkään hutiluksesta, eikä hän koskaan korottanut ääntänsä puhuessaan. Hän oli niin hyväluontoinen ja ystävällinen kuin ihminen ylimalkain saattaa olla -- sen jokainen heti tunsi, ja siksipä voikin häneen luottaa. Toisinaan hänen suunsa meni vähän muiluun, ja sitä vast' oli mieluista katsella; mutta kun hän ojensihe suoraksi kuin lipputanko ja hänen kulmakarvainsa alta ikäänkuin rupes salamoimaan, silloin olis teitä haluttanut kaikkein ensiksi kiivetä puuhun ja vasta perästä päin ruveta tiedustamaan, mist'oli kysymys. Hänen ei tarvinnut muistuttaa ketään sopivista tavoista -- kaikilla oli sopivat tavat hänen seurassaan. Ja kaikki pitivät myös kovasti siitä seurasta; hän oli kuin auringon paiste -- eli, toisin sanoen, hän ikäänkuin kuletti muassaan kaunista ilmaa. Jos niin sanoakseni meni pilviin, niin pimeni kaikki vain puoleksi minuutiksi, ja siin'oli kylliksi; sitten ei mikään enää käynyt hullusti ainakaan viikkokauteen.

Kun hän ja vanha rouva tulivat alas aamusin, nousivat kaikki muut paikoiltaan ja tervehtivät heitä eivätkä sitten painaneet puuta ennenkun vanhukset olivat istuneet. Tom ja Bob kävivät kaapille, joss'oli muutamia kauniita pulloja, ja sekottivat vähän karvasta lasiin, jonka sitten ojensivat överstille; ja översti piti sitä kädessään, kunnes Tom ja Bob olit saaneet omat lasinsa valmiiksi; ja sitten he kumarsivat ja sanoivat: "Teidän terveydeksenne, isä ja äiti!" ja he nyykähyttivät pikkusen päätään vain ja sanoivat "kiitos", ja sitten ne kaikki kolme ryyppäsit; ja sitten vielä Tom ja Bob kaasivat lusikallisen vettä sokeripalan päälle ja pari pisaraa omenaviinaa omien pikariensa pohjaan ja ojensivat ne mulle ja Buckille, ja me kumarrettiin myös ja juotiin vanhusten kunniaksi.

Bob oli vanhin pojista ja sitten Tom. Pitkiä, kauniita miehiä tukevine hartioineen ja ruskeine ihoineen ja mustine hiuksineen ja mustine silmineen. He kävivät myöskin Valkosissa liinavaatteissa kaulasta kantapäähän, aivan niinkuin vanha herra, ja päässä heill' oli suuret panamahatut.

Sitten tuli fröökynä Charlotte, jok' oli viidenkolmatta ja pitkä ja pulska ja ryhdikäs, mutta hyväluontoinen ja lempeämielinen, jos ei hän sattunut suuttumaan; mutta silloin ojensihe hän myöskin suoraksi ja kankeaksi, aivan kuin isä ukkonsa, ja oikein murhasi toisen raukan silmillään. Hän oli turkkasen kaunis.

Niin oli hänen sisarensa, fröökynä Sofia, myös, mutta toisella viisin. Hän oli, näättekös, hyvin pehmeä mieleltään ja niin sulavan suloinen kuin pikku kyyhkynen, ja hän on noin kakskymmentä vuotta.

Jokaisella oli oma neekerinsä passaamassa -- Buckillakin. Minun neekerilläni oli totta maarian hyvä olla, sillä minä tietysti en juur ollut tottunut pitämään passaajaa, mutta Buckin neekeri oli juoksulla melkein alinomaa.

Siinä olikin sitten koko perhekunta. Ennen oli heitä ollut enemmän, nimittäin kolme poikaa vielä lisää, mutta ne olit saaneet surmansa; ja Emmeliina oli kuollut.

Vanhalla herralla oli koko joukko maatiloja ja toista sataa neekeriä. Aika ajoin tuli sinne jokunen lauma vieraita, ratsastaen hevosen selässä kymmenen tai viidentoista virstan päästä, lähiseuduilta, ja he viipyivät kerrassaan viis kuus päivää. Silloin oli huviretkiä aamusta iltaan, joelle ja metsiin, ja pitoruokia syötiin ja leikittiin ja tanssittiin, usein öisinkin. Enin osa niistä vieraista oli Grangerfordien sukulaisia, ja kaikki he olivat isosta ja komeaa väkeä, ja kaikilla herroilla oli aina pyssyt muassaan.

Siell' oli toinenkin suuri suku sillä tienoolla -- viis kuus perhekuntaa -- enimmäkseen Shepherdson nimisiä. He oli yhtä isoja ja komeita ja rikkaita ja mahtavia kuin Grangerfordin suku. Shepherdsonnit ja Grangerfordit käyttivät samaa höyrylaivalaituria, jok' oli noin kolme virstaa meidän talostamme jokea ylöspäin; ja kun minä toisinaan kävin siellä muutamain meikäläisten kanssa, näin minä usein muutamia Shepherdsonnilaisia komeiden hevostensa selässä.

Eräänä päivänä oltiin Buck ja minä metsästämässä salolla, kun yhtäkkiä kuului kavioin kopsetta. Me oltiin juur menossa maantien poikki. Silloin sanoi Buck:

"Joudu! Mee piiloon pensastoon!"

Me tehtiin niin molemmat ja tirkistettiin sitten lehtien välistä. Kohta siltään siinä tulikin pulska nuori mies ajaen täyttä laukkaa pitkin maantietä ja istuen reippaasti hevosen selässä kuin turski sotilas. Häll' oli pyssy poikkipuolin satulannastassa. Olin nähnyt hänet ennen. S'oli nuori Harvey Shepherdson. Samassa paukahti Buckin pyssy ihan korvani juurelta, ja Harveyn hattu pyörähti päästä. Hän tempasi pyssynsä ja ratsasti suoraa päätä sitä paikkaa kohti, jossa me oltiin piilossa. Mutta me ei jääty häntä vartomaan, vaan pötkimme syvemmälle metsään minkä kintuista lähti. Metsä ei ollut erittäin tiheää, ja minä vilkasin olkapääni yli väistääkseni kuulia ja näin kaks kertaa Harveyn tähtäävän Buckia pyssyllään; sitten palasi hän takasin samaa tietä kuin oli tullut -- hattuansa noutamaan arvatenkin, mutt' en nähnyt häntä sen koommin. Me juostiin yhtä mittaa kotiin asti. Vanhan överstin silmät välkähtivät -- tyytymyksestä, päättääkseni -- mutta sitten näytti hän vakavammalta ja sanoi hiljaa:

"Minä en pidä tuosta tavasta, kun noin ammutaan pensaiden takaa. Olisit astunut suoraan maantielle, poikaseni."

"Niin eivät tee Shepherdsonnitkaan. He ampuvat aina piilosta."

Fröökynä Charlotte piti päätään pystyssä kuin kuningatar, Buckin kertoessa kertomustaan, ja hänen kulmakarvansa värähti ja silmänsä säkenöi. Ne kaks nuorta herraa näyttivät nyreiltä, mutt' eivät sanoneet mitään. Fröökynä Sofia kalpeni, mutta sai punansa jälleen kuullessaan, ett'ei nuorelle miehelle tullut mitään vahinkoa.

Tultuani kahden kesken Buckin kanssa viljakuhilaiden väliin puiden takana, kysyin minä:

"Tahdoitko sinä todellakin ampua hänet kuoliaaksi, Buck?"

"Tietysti, kuinkas muuten?"

"Mitä pahaa hän on sulle tehnyt?"

"Hänkö? Ei hän oo tehnyt mulle mitään pahaa."

"No, mutta miks sinä tahdoit hänet tappaa sitten?"

"Hä? Eihän mikskään -- sen sukuvihan tähden vain."

"Mitä laija se semmonen viha on?"

"Hä? Missä _sinä_ olet kasvanut? Etkö tiedä mitä on sukuviha?"

"En oikein ymmärrä. Kerroppa siitä jotain."

"No", sanoi Buck, "s'on tällä lailla. Joku mies joutuu jupakkaan toisen kanssa ja tappaa hänet; sitten sen toisen miehen veli tappaa _hänet_; sitten tulee toisten veljesten vuoro molemmin puolin, niin kauvan kuin niitä piisaa; sitten alkavat _serkut_ -- ja niin sitä kestää kunnes kaikki on tapettu, ja silloin on sukuviha loppunut tietysti. Mutta siihen menee aikaa, ymmärräkkös."

"No, onko _tätä_ sukuvihaa jo kestänyt kauvankin, Buck?"

"No, älähän nyt! Se alkoi noin kolmekymmentä vuotta sitten, luulen mä. Oli ensinnä jotain jupakkaa, ja sitten kuuluu tulleen tuommoinen 'prosessi' käräjissä, jonka joku heistä menetti, ja hän suuttui ja ampui tietysti sen, jok' oli voittanut, niinkuin tietysti jokainen toinenkin olis tehnyt."

"Mikähän jupakka s'oli, Buck? Riitelivät kenties maatilasta?"

"Kenties. Minä mar en tie."

"No, kuka sitten ampui ensiksi? -- Joku Grangerfordko vai joku Shepherdson?"

"Miten _minä_ sitä tietäisin? Siitähän on niin kovin kauvan."

"Tietääköhän sit' enää kukaan?"

"Kyllä kai pappa sen tietää, luulen mä, ja muutamat muut noista vanhemmista; mutta mistä silloin ensiksi kinattiin, sitä eivät he tiedä."

"Montakohan on tapettu, Buck?"

"Ooh, kyllähän niit' on koko joukko. Mutt' eihän ne aina osuneet sentään. Papalla on pari kuulaa ruumiissaan; mutta hän ei niistä paljoa välitä, sillä hän ei muutenkaan ole mikään saivartelija. Bobia on kerran puukotettu vähä rikki, ja Tom on saanut pari kolme haavaa nahkaansa."

"Onko kukaan tullut tapetuksi tänä vuonna, Buck?"

"On, me olemme tappaneet yhden ja he yhden. Siit'on nyt vähän neljättä kuukautta, kun serkkuni Bud -- hän oli vain neljätoista vuotias -- oli ratsastamassa metsässä toisella puolen jokea, ja hällä ei ollut mitään asetta muassaan, mikä tietysti oli hältä hirveän tyhmää. No, eräällä yksinäisellä paikalla sitten kuulee hän hevosen tulevan perästään ja näkee pian vanhan Baldy Shepherdsonin laukkaavan jälessään pyssy kädessä ja valkoset hiukset liehuen tuulessa. Budin olisi nyt pitänyt astua maahan ja mennä piiloon metsään, mutta hän oli liian uhkarohkea ja rupes ajamaan kilpaa. Ja he kiisivät eteenpäin viis kuus virstaa, mutta vanha mies voitti kaiken aikaa. Viimein näki Bud, ett'ei maksanut vaivaa jatkaa, ja silloin hän seisahtui, käänsi hevosen, saadakseen ainakin kuulain reiät rintaansa, ymmärrätkös. No, ukko ratsasti esiin ja ampui hänet. Mutta hällä ei ollut pitkää iloa onnestaan, sillä jo muutaman päivän päästä maksoi meidän väki hälle velkansa ja passitti hänet hautuumaalle."

"Minusta tuo ukko räyskä oli suuri pelkuri, Buck."

"Minusta hän _ei_ ollut mikään pelkuri. Tuhat vieköön! Shepherdsonneista ei ole kukaan pelkuri. Eikä Grangerfordeista liioin. Mitä sanotkaan! Tuo sama ukko piti kerran puoliaan koko puoli tuntia kolmea meikäläistä vastaan, ja hän jäi viimein voittajaksi, kuulekkos. He olivat kaikki ratsahin, mutta hän astui hevosen selästä ja meni pienen halkopinon taa, jossa hän piti hevostaan edessään suojaksi kuulia vastaan; mutta Grangerfordit istuivat hevostensa selässä ja laukkasivat ympäri ukon ampuen pamahuttaen, ja hän ampui pamahutti heitä minkä ennätti. Hän tuli hevosellaan kotiin, saatuaan, niinkuin hevonenkin, monta vuotoreikää, ja raajarikkona; mutta Grangerfordit _tuotiin_ kotiin -- toinen oli kuolleena, toinen kuoli seuraavana päivänä. Hohoo, ukkoseni -- jos tahdot nähdä pelkureita, niin pysy kaukana Shepherdsonneista; siellä ei kasvateta sitä sorttia."

Seuraavana sunnuntaina me kaikki mentiin ratsahin kirkkoon, johon oli noin neljä virstaa. Miehillä, jopa Buckillakin, oli pyssyt muassa, ja he ottivat ne sisään kirkkoon ja pitivät niitä kaiken aikaa polviensa välissä. Shepherdsonnit tekivät samoin. Saarna oli kovin ikävää -- pitkäpiimäistä "veljellistä rakkautta" ja muuta roskaa alusta loppuun; mutta kaikki muut sanoivat, että s'oli hyvin kaunis saarna, ja kotiin mennessä puhuivat he siitä pitkin matkaa. Heill' oli jos jotakin sanomista uskosta ja hyvistä töistä ja armovaalista ja kaikellaisista "välikappaleista" ja jumala ties mistä, niin että mulla ei vielä koskaan ole ollut niin surkean kuivaa sunnuntaita.

Päivällisten jälkeen nukahtivat he kaikki tyyni hetken aikaa, muutamat nojatuoleissaan, toiset huoneissaan, ja s'oli joteskin ikävää. Buck koiransa kanssa makas pitkällään päivänpaisteessa nurmella ja nukkui friskisti; ja niinpä minäkin menin ylös huoneeseemme levähtääkseni vähäsen. Mutta se sulonen fröökynä Sofia seisoi huoneensa ovessa, joka oli meidän ovemme vieressä, ja hän otti minut sisään kanssaan ja painoi oven kiinni hyvin hiljaa, ja sitten hän kysyi, pidinkö minä hänestä mukamas. Kyllä, oikein kovasti, vastasin minä; ja sitten hän kysyi, tahtoisinko tehdä jotakin hänelle mieliksi enkä sitten siitä hiiskua mitään kellekkään. Minä tietysti olin heti valmis. Sitten hän sanoi unohtaneensa Uuden Testamenttinsa kirkkoon, samaan penkkiin, jossa he olit istuneet, kahden muun kirjan väliin; ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän, olla niin kiltti ja pujahtaa ulos kenenkään huomaamatta ja mennä sinne ja tuoda hänen kirjansa kertomatta siitä kellekkään? Sanoin heti lähteväni. Ja tuossa paikassa luiskahin ulos ja lippasin tietä pitkin kirkolle. S'oli auki, ja siell'ei ollut ainoatakaan ihmistä, muuta kuin pari sikaa, sillä siat rakastavat kovasti poljettuja savilattioita kesän aikaan, niillä kun on niin viileä oljennella. Minun huomatakseni niin käyvät ihmiset kirkossa enimmäkseen vain kun heidän on pakko; mutta sikojen laita on toisin.

No, minä aattelin itsekseni, että tähän mahtaa olla koira haudattu -- eihän mikään tyttö ole tommosessa touhussa yksistään yhen Uuden Testamentin takia. Minä ravistelin vähäsen kirjaa, ja mitäs ollakkaan! siitä putosi paperipalanen, johon oli kirjotettu "_Puoli kolme_" lyijykynällä. Sitten tarkastelin koko kirjan, mutta mitään enempää ei siitä lähtenyt. Tuosta paperipalasesta en tullut hullua viisaammaksi, jonka tähden pistin sen takasin kirjaan, ja kun tulin kotia, seisoi Sofia fröökynä yhä ovessaan minua odottamassa. Hän veti minut sisään kamariinsa ja lukitsi oven; ja sitten hän nuuski läpi kirjan kunnes löysi paperipalan, ja luettuaan mitä siinä seisoi, näytti hän turkkasen iloseita; ja ennenkun ennätin aatellakkaan, kiepasi hän käsivartensa vyötäisilleni ja oikein pusersi minua ja sanoi, että minä mukamas olin kaikkein paras poika maailmassa ja ett'en varmaankaan mitään hiiskuisi kellekkään. Hän oli kovin punanen kasvoiltaan ja hänen silmänsä liekehtivät, ja hän oli hirveän kaunis. Olinhan vähän ällistyksissäni, mutta saatuani hetkisen hengähtää, kysyin hältä mikä paperi se oli, ja silloin hän kysyi, olinko mukamas lukenut mitä siinä seisoi, ja minä sanoin "en", ja silloin taas hän kysyi, osasinko mukamas lukea kirjotusta, ja minä sanoin taas "en, muuta kuin vähän isoja kirjaimia", ja silloin hän sanoi, että se mukamas vain oli kirjamerkki ja että minä nyt voin mennä ulos leikkimään.

Astelin alas joelle päin, mietiskellen tuota asiaa, ja silloin huomasin hetken päästä, että passaaja-neekerini seurasi jälestäni. Päästyämme talon näkyvistä, katsoi hän vähän taakseen ja ympärilleen ja tuli sitten juosten tyköni ja sanoi:

"Herra Joggi, jos hän tulloo alas tonne rämehelle, niin saa hän nähärä koko parven vesikäärmehiä."

Tuohan oli kummallista, tuumasin; hän puhui noista käärmeistä jo eilen. Pitäishän hänen tietää, ett'ei kukaan siksi tykkää vesikäärmeistä, että lähtis niitä asian alkain pyydystämään. Mitä hän oikeastaan meinaa? -- Minä sanoin:

"No, olkoon menneeksi Käyhän eeltä!"

Seurasin häntä hyvän matkaa; sitten hän ryntäsi rämeelle, ja me kahlattiin siinä eteenpäin toista virstaa ja vajottiin sääriä myöten liejuun. Viimein tultiin me ikäänkuin pieneen saareen, joss' oli kuivaa ja kasvoi puita ja pensaita ja köynnöksiä tiheässä. Silloin sanoi hän:

"Kas niin, herra Joggi, nyt hän vain astelee suoraan eteenpäin, vain muutaman askeleen, niin hän näkkee missä ne on. Min'oon ne jo nähäny, min'en ennää huoli niitä nähärä."

Samassa hän pyörähti syrjään ja katosi puiden väliin, ett'en häntä enää nähnyt. No, minä kulin sinneppäin ja tulin pian pienelle avonaiselle paikalle, jok'ei ollut tavallista makuuhuonetta isompi ja jota kaikilta puolin ympäröi köynnöskasvit, ja siellä makasi muuan mies nukkuen -- ja totta maarian! s'oli vanha Jimini!