Part 10

"Takasin, John, takasin!" sanoi heistä toinen. He käänsivät. "Pysy taampana, poika -- pysy tyvenpuolella. Tuhat tulimmaista! Kunhan ei vain jo tuullut tarttumaa päällemme. Sun isässäs on isorokko, s'on vissi se, ja sinä sen aivan hyvin tiedät, sinä lemmon penikka. Miks'et sanonut sitä heti, senki vietävä? Tahotko sinä tartuttaa koko kihlakunnan?"

"Niin", sanoin minä ja puhkesin poraamaan, "oonhan sen sanonut kaikille noille muille, ja sillon he korjasivat luunsa ja jättivät meidät kovan onnemme nojaan."

"Mies parka! onhan se saakulin ikävää, tietysti, ja meitin käy teitä sääli; mutt' eihän, hiis vieköön, me toki tahota isorokkoa nahkaamme, ymmärräthän sen. Kuules nyt mitä mä sanon. Älä yritäkkään maihin yksinäs, apua hakemaan, se ei maksa vaivaa. Antakaa lautan luistaa parikymmentä virstaa alaspäin, niin tuutte te pieneen kaupunkiin vasemmalla puolella. Sillon on jo selvä päivä, ja kun pyyät ihmisiä auttamaan, niin sano vain että isäs ja nuo muut makaavat vilutaudissa ja kuumeessa tai jossain semmotteessa. Älä sinä tyhmyyessäs anna heiän arvata asian laitaa. Ymmärräkkös? Tahotaanhan me parastanne. Kas niin, lähe nyt matkaas niin sukkelasti kuin suinkin. Ja -- kuuleshan, sun isäs on luultavasti köyhä, ja ootta tiukalla, arvaan mä. No, kas tässä -- tässä paan minä kahenkymmenen dollarin kultarahan tämän plankun päälle, tartu siihen kiinni, kun s'ajaa ohi, ja piä hyvänäs. Onhan se meiltä vähä huonosti, kun jätämmä sinut tällä lailla, mutta, herra hallikkoon, isorokon kanssa ei oo leikkimistä, sanon mä."

"Piätäppäs vähä, Parker", sanoi siihen toinen miehistä; "täss'on kakskymppinen multakin plankun päälle. Herran haltuun, poika naskali. Tee niinkuin Parker on sanonut, niin kyllä te vielä siitä selviättä."

"Kyllä te selviättä -- hyvästi, hyvästi. Jos satut näkemään mitään karanneita neekereitä, niin laita ettäs saat ne satimeen; siitä maksetaan hyvät rahat."

"Hyvästi", sanoin minä, "jos vain näen jotain karanneita neekereitä, niin kyllä panen parastani saa'akseni ne junkkarit kiinni."

He soutivat tiehensä ja minä menin lautalle jälleen. Olin kovasti alakuloinen ja pahoillani, sillä tiesinhän hyvin tehneeni väärin ja näin, ett'ei minun maksanut vaivaakaan kokea oppia _oikein_ tekemään tässä maailmassa; joka ei ole harjaantunut niin kutsuttuun hyveeseen pienestä pitäen, hänen on turha sitä vanhempana yrittääkkään; kun sitä jossain tärkeässä tilassa sitten toden perää kysytään, menee yritys kuitenkin penkin alle. Minä mietiskelin tuota punttia hetkisen; mutta sitten sanoin itselleni näin: kuules nyt -- oletappas ett'olisit kulkenut hyveen tietä ja tehnyt oikein, se tahtoo sanoa: ilmiantanut Jimin; luuletko että sun silloin olis ollut parempi olla kuin nyt? Hiiskään, sanoin mä, s'on valetta se, minun olis tuntunut kenties pahemmalta kuin nyt. No, aattelin sitten, mitä hyötyä siitä sitten on, ett' oppii harjottamaan tuota hyvettä mukamas ja tekemään oikein, kun yhtäkaikki oikein-tekeminen on niin vaivaloista ja väärin-tekemisestä ei ole vaivaa ollenkaan, ja palkka kumminkin on aivan sama, tehköön mitä hyvänsä? -- Siinä mä seisoin kuin pata ässä. Mahdotonta ratkasta tuota solmua. Viimein jäin siihen päätökseen, ett'en enää viitsis vaivata päätäni ollenkaan koko tuolla ongelmalla, vaan menettelisin miten milloinkin paraiten sopi.

Menin sisään mökkiimme; Jim ei ollut siellä. Hain häntä sitten joka paikasta, mutta häntä ei näkynyt. Viimein huusin:

"Jim!"

"Tääll' ollaan, Huck. Joko h'ovat näkyvistä? Älä puhu niin kovaa."

Hän oli joessa, aivan perämelan alla, josta hänen nokkansa pisti ylös. Sanoin hälle, että heitä ei enää näkynyt, ja hän kämpi ylös lautalle jälleen. Hän sanoi:

"Minä kuulin kaikki mitä he sanoivat, ja mä luiskahin jokkeen ja aioin uira rannalle, jos he tulisit lautalle. Sitten aioin uira takasin lautalle heirän mentyäns. Voi sinä turkin pippuri, kuin sä narrasit heitä, Huck! Kyllä jumaliste sinä pirät puolias tässä maailmassa. Jumala sua siunakkoon, hyvä laps, pelastithan totta maarian vanahan Jimin. En ikipäivinä sitä unohuta, tiiä se."

Näytin hälle sitten rahat, jotka olin saanut. Sehän totta maarian ei ollut mikään huono saalis, kakskymmentä dollaria mieheen. Jim sanoi, että me nyt voitais pulskasti ottaa kansipaikat höyrylaivassa, ja sittenkin päästäis me mukamas niin kauvas Vapaavaltioihin kuin meitä haluttais. Hän luuli, ett'ei lauttamatkaamme enää kestäis kuin parikymmentä virstaa, mutta kovasti hän toivoi että jo oltais perillä.

Päivän valetessa käytiin me maihin, ja Jim piti tarkkaa vaaria, että lautta tulis hyvin kätketyksi. Sitten hommasi hän koko päivän pakkaamalla kauskujamme kokoon ja valmistamalla lähtöämme lautalta.

Noin kello kymmenen aikaan illalla tuli näkyviimme valoja muutamasta kaupungista joenpolvessa vasemmalla puolen rantaa.

Minä meloin maihin tiedustelemaan mikä s'olis. Pian tapasinkin erään miehen, joka istui veneessä laskien ulos pitkää siimaa. Nousin seisomaan ja huusin hänelle:

"Kuulkaahan, onko tämä Cairon kaupunki?"

"Cairon? Ei. Lienet vähä väärä päästäs, mies."

"Mikä se sitten on?"

"Jos tahot sen kaikin mokomin tietää, niin meehän maihin kysymään. Älä seiso siinä kauvemmin kujeilemassa kanssani, jos selkäs syhyy."

Meloin takasin lautalle. Jim tuli kovin pahoilleen, mutta minä koin häntä lohduttaa sillä, ett' ens paikka, johon tultais, kaiketikkin olis Cairo.

Juur aamun koittaessa tultiin me taas muutaman kaupungin kohdalle, ja minä aioin mennä maihin kyselemään; mutta maa oli täällä ylänköä, niin ett'en mennytkään. Jim muistutti näet että Cairo on alankomaalla, jonka seikan minä olin unohtanut. Me mentiin muutamaan pieneen saareen lähellä vasenta rantaa. Min'olin ruvennut epäilemään, oltaisko me oikealla tolalla, ja Jim näkyi epäilevän samaa. Minä sanoin:

"Mitäs jos oltais kulettu Cairosta ohi sinä yönä sumussa?"

Jim sanoi:

"Älähän sanokkaan, hyvä Huck. Neekeri vaivasella ei saa konsaan olla mittään onnee. Min' oon aina oottanu, että toi pirun käärmeennahka vielä tekis meitille jottain kiusaa."

"Niin, kumpahan en koskaan olis nähnyt tuota käärmeennahkaa; kumpahan en olis sattunut sitä näkemään."

"Eihän s'ollu sinun syys, hyvä Huck; sinähän et sitä tienny. Älä siitä itteäs soimaa."

Päivän seletessä nähtiin me, että rannassa juoksi Ohion selvä vesi ja ulompana sitä vanhaa tunnettua savivelliä! Sinne jäi Cairo, kun jäikin.

Me punnittiin nyt sitä tilaa, johon oltiin jouduttu. Siin'ei ollut muu neuvona kuin koettaa pyrkiä takasin pitkin rantaa; mutta lauttaa me ei tietysti voitais kulettaa vastavirtaan. Meidän täytyi odottaa pimeään asti ja sitten lähteä ponnistamaan takasin kanootilla. Me maattiin koko päivän pensaikossa, kootaksemme voimia pitkään ponnistukseen. Mutta kun iltahämärässä astuimme lautallemme, oli kanooti päässyt irti ja mennyt matkoihinsa.

Me ei hiiskuttu sanaakaan pitkään aikaan. Siin'ei ollut mitään sanomista. Tiettiinhän me varsin hyvin, että kaikki tyyni tuli tuosta siunatusta käärmeennahasta; ei siis maksanut vaivaa siitä puhua. S'olis vain näyttänyt siltä, kuin oltais me tahdottu napista ja niskotella, ja sehän vain, kuten jokainen tietää, tekee pahan-onnen kahta pahemmaksi.

Hetken aikaa mietittyämme mitä nyt olis tehtävä, nähtiin me parhaaksi että kulettais lautalla eteenpäin myötävirtaan, kunnes jossakin saatais ostaa vene, jolla mentäis takasin päin. Me ei aiottu lainata sitä salaa, isä ukon tavalla, sillä semmoinen kauppa olis houkutellut ihmisiä ajamaan meitä takaa.

Pimeän tullen pistettiin me siis matkaan lautalla, kuten ennenkin.

Jos joku lukija ei vieläkään usko, kuinka hullua on käydä käpälineen käärmeennahkaan, niin tulee hän uskomaan sen, lukiessaan mitä kaikkia vielä meille teki tuo tuhannen nahka, jonka kimppuun minä olin käynyt.

Oli pilvinen ilma ja hyvin pimeä, mikä lähinnä sumua on kaikkien pahinta. Ei voinut oikein erottaa rantoja eikä laskea mitään välimatkaa. No, oli jo hyvin myöhänen ja kaikkialla aivan hiljaa, kun kuulimme höyrylaivan tulevan jokea ylöspäin. Me sytytettiin lyhtymme ja arveltiin, että he kyllä näkisivät sen. Ylöspäin menevät laivat kulkevat tavallisesti lähemmältä rantaa, jossa ei virta käy niin kovana; mutta pimeinä öinä niinkuin tämä käyvät ne turvallisuuden vuoksi keskeltä virranuomaa.

Me kuultiin ratasten ja koneiden kolisevan, mutta me ei voitu selvästi nähdä itse laivaa ennenkun s'oli meitä hyvin lähellä. Se näkyi ajavan suoraan päällemme. Sitä ne usein tekee nähdäkseen vain, kuinka likeltä voivat käydä törmäämättä yhteen. Toisinaan saattaa tapahtua että tuommoisen laivan ratas haukkaa palasen lautasta, ja silloin vain luotsi pistää päänsä ulos ja nauraa ja tykkää tehneensä jotakin turkkasen sukkelaa. No, tuossa se tuli, ja me nähtiin, että se aikoi ajaa partamme, niin sanoakseni, mutt'ei toki leikata palasta nahastamme. S'oli tavattoman iso laiva ja tuli viiltäen täyttä vauhtia, näyttäen suurelta mustalta pilveltä täynnä kiiltomatoja. Yhtäkkiä oli se aivan kuin kimpussamme, korkeana ja kolkkona, pitkä jono avonaisia tulisijoja konekannella irvistellen meitä vastaan kuin tulipunaiset hampaat ja musta keulankylki riippuen suoraan päämme päällä. He huusivat meille ja soittivat konekeliojaan ja sadattelivat ja päästivät hurisevaa höyryä ja elämöivät kuin tulipalossa -- ja samassa kuin Jim lensi lautalta toiselle puolen ja minä toiselle, survasi laiva suorastaan lautan halki.

Minä sukelsin -- ja koin parastani päästäkseni samassa pohjaan asti, sillä kolmenkymmenen jalan ratas kävis tuossa paikassa ylitseni, ja minä tahdoin antaa sille kylliksi tilaa, näättekös. Minä voin tavallisesti pysyä veden alla minuutin ajan, mutta tällä kertaa luulen mä viipyneeni puolitoista minuutia. Kun viimein tulin pinnalle jälleen, olin ihan puhkeemaisillani. Purskahutin veden nenästäni ja läähätin hetkisen. Virta oli kova, ja laiva, se pani tietysti koneensa käymään kymmenen sekuntia siitä kuin oli pysähyttänyt, sillä he eivät paljoa välittäneet lauttamiehistä. Ja niin he porhalsivat jokea ylös, enkä heitä enää paksussa ilmassa nähnyt, vaikka vielä hetken aika kuulin heidän kolinaansa.

Huusin Jimiä moneen monituiseen kertaan, mutta vastausta ei kuulunut. Sitten sain kiinni muutamasta lankusta, joka tuli ajaen ohitseni minun siinä "vettä polkiessani." Lykäten sitä edelläni, potkin ponnahutin rantaan päin. Mutta juuri siltä kohdalta sattui virranuoma menemään joen poikki, toisesta rannasta toiseen, ja minä olin joutunut risteykseen, joka kovasti esti etenemistäni, niin että multa meni hyvän aikaa ennenkun viimein pääsin rantaan. Siinä kapusin sitten jyrkkää rinnettä ylös. Oli niin pimeä, ett'en nähnyt juuri mitään, mutta kopeloinhan kuitenkin rosoista maata eespäin noin puoli virstaa, kunnes äkkiarvaamatta puskin pääni erään vanhan kakskertaisen herrastalon seinään. Aioin pujahtaa siitä tieheni, mutta samassa ryntäsi sieltä ulos koko parvi koiria haukkuen ja ulvoen kuin hullut, ja silloin on aina paras pysyä paikallaan vähintäkään liikkumatta -- ja niin mä teinkin.

Seitsemästoista luku.

Noin puoli minuutia meni. Silloin huusi joku ihminen ikkunasta, pistämättä ulos päätään:

"Hiljaa, rakit! Kuka siell'on?"

Minä sanoin:

"Minä vain."

"Kuka minä?"

"George Jackson."

"Mitä sinä tahdot?"

"Ei mitään, hyvä herra. Minun piti vain mennä tästä ohi, mutta nuo koirat rupes minua hätyyttämään."

"Mitä sinä täällä nuuskit keskellä yötä? Hä?"

"En minä mitään nuuski, hyvä herra. Putosin laivasta."

"Hooh, vai niin. Tuokaahan tänne kynttilä, joku siellä! Mikä olikaan nimes, mies?"

"George Jackson, hyvä herra. Minä olenkin vain poika."

"Kuules nyt; jos puhut totta, ei sun tarvitse mitään pelätä -- ei kukaan tee sulle mitään pahaa. Mutt' älä liikahda paikaltas; seiso siinä. Herättäkää Tom ja Bob, joku siellä, ja tuokaa tänne pyssyt! George Jackson, onko kukaan mukanas siellä?"

"Ei, ei kukaan."

Kuulin heidän liikkuvan siellä sisässä ja näin kynttilän valoa. Mies ikkunassa huusi:

"Ota pois kynttilä, Betsy, sinä vanha hupakko -- etkö nyt sen vertaa ymmärrä? Pane se porstuan lattialle oven taakse. Bob ja Tom, jos ootte valmiit, niin asettukaa paikoillenne."

"Valmiit ollaan."

"Kuules nyt, George Jackson, tunnetko sä Shepherdsonit?"

"En, hyvä herra -- en ole kuullut heistä puhuttavankaan."

"No jaa, se voi olla niin totta kuin valettakin. Olkaa valmiit nyt kaikki. Astu esiin, George Jackson. Ja muista ett'et hätäile -- tule hiljoilleen. Jos siell'on kukaan muassas, niin pysyköön kaukana -- jos hän näyttää naamansa, niin saa hän siihen kunnon kuulan. No, tule tänne nyt, mutta verkalleen. Saat itse painaa oven auki, vähän vain, juur että mahdut läpi, kuulekkos?"

Minä en pitänyt kiirettä enk' olis sitä voinutkaan. Astuin yhden askeleen kertaansa, ja niin oli hiljaa, että kuulin sydämmeni takovan. Koiratkin oli ihan ääneti, mutta hännystivät ihan kantapäissäni. Tullessani porstuan rappusille, kuulin heidän aukasevan reilit ja laskevan oviketjut. Tartuin lukkoon ja työnsin oven raolleen ja sitten taas vähän enemmän auki, kunnes sieltä joku sanoi: "Kas niin, se piisaa - pistä pääs sisään." Minä pistin pääni sisään, mutta luulin että he veisivät sen samassa.

Kynttilä seisoi lattialla, ja siinä he olivat kaikki tyyni ja tuijottivat minuun ja minä heihin noin neljäsosan minuutia. Heit' oli kolme vahvaa miestä, kaikilla pyssynsuu suoraan vasten naamaani. Tuntui vähän ilkeältä. Vanhin noista herroista oli harmaapäinen ja noin kuuskymmentä ijältään, toiset noin kolmekymmentä, mutta kaikki kookkaita, pulskia miehiä. Sitä paitse oli siinä mitä herttaisin vanha ja harmaapäinen rouva ja hänen takanaan kaks nuorempaa naista, joita en oikein voinut nähdä. Se vanha herra sanoi:

"Jaha -- näkyy niin olevan. Tule sisään."

Heti kun olin tullut sisään, veti vanha herra oven reiliin ja pani ketjut ja salvat eteen ja käski sitten näiden nuorten miesten mennä sisään pyssyineen. He menivät kaikki isoon, koreaan huoneeseen, joss' oli uusi matto lattialla. Siinä kokoutuivat kaikki tyyni yhteen nurkkaan, johon ei voinut nähdä ikkunoista. Ja he ottivat kynttilän ja loistivat päälleni ja syynäsivät minua hyvin tarkasti joka puolelta. Sitten sanoivat he kaikki: "Ei, eihän _hän_ ole mikään Shepherdson -- näkeehän sen." Sitten sanoi tuo vanha herra, ett'en panis pahakseni, jos he tarkastivat, olisko mulla aseita; he eivät mukamas meinanneet mitään pahaa, tarkottivat vain turvallisuuttaan. Hän tunnusteli sitten taskujani, mutta ainoastaan ulkopuolelta, ja sanoi sitten: "hyvä on." Hän pyysi mun olla huoletta ja kuin kotonani vain ja että kertoisin heille itsestäni; mutta silloin sanoi vanha ystävällinen rouva:

"No, mutta Saul, ukkoseni, poika parkahan on aivan läpi-märkänä, ja etkö arvaa, että hällä mahtaa olla nälkä?"

"Sin'oot oikeassa, Rachel -- unohdin aivan."

Sitten sanoi vanha rouva eräälle neekerinaiselle, joka siinä myös seisoi:

"Betsy, joudu ja laita hälle vähän syömistä, niin pian kuin suinkin, poika paralle; ja toinen teistä, tytöt, menköön herättämään Buck'in -- ooh, kas tuossapa hän on. Buck, ota tämä vieras poika mukaas ja auta häntä riisumaan nuo märät vaatteet ja anna kuivia hälle sijaan omistas."

Buck näkyi olevan minun ijälläni -- noin kolmen- tai neljäntoista paikkeilla, vaikka hän oli vähän isompi minua. Hällä ei ollut muuta yllään kuin yöpaita, ja hänen tukkansa oli hyvin takkuinen. Hän tuli sisään haukottaen ja hieroen silmiään toisella nyrkillään ja toisella haalaten perästään pyssyä. Hän sanoi:

"Onko Shepherdsonneja liikkeellä?"

"Ei", vastasit he, "s'oli vain väärää hälytystä."

"Hoo", sanoi hän, "kumpahan ei olis ollut; olis ainakin yks saanut köniinsä pyssystäni."

Kaikki he nauroivat, ja Bob sanoi:

"Hyvä toki, Buck! Hehän olis ennättäneet nylkeä päänahat meiltä kaikilta sinun nahjustaissas tänne."

"Niin, kun ei kukaan tullut minua herättämään. Voi, kuinka t'ootta ilkeitä! Mulla ei koskaan sais olla mitään hauskaa."

"No, älähän nyt, poikaseni", sanoi vanha herra, "kyllä sinun vuoros vielä tulee. No, kas niin, joudu nyt ja tee niinkuin mamma sanoi."

Tultuamme rappusia ylös hänen huoneeseensa, antoi hän mulle paidan ja mekon ja housut omistaan, ja minä puin ne päälleni. Sitä tehdessäni kysyi hän mikä nimeni oli, mutta ennenkun ehdin vastatakkaan, rupesi hän kertomaan mulle jäniksenpojasta, jonka hän toispäivänä oli ottanut kiinni metsässä, ja sitten hän kysyi multa, mihin Mooses tuli, kun kynttilä hältä sammui. Niin, sitähän minä en tietänyt; en ollut kuullut siitä mitään.

"Niin, mutta arvaahan", sanoi hän.

"Miten minä voisin sit' arvata, kun en koskaan ole siitä mitään kuullut."

"No, mutta etkö sinä osaa arvata? Eihän s'oo mikään konsti. Koitahan nyt."

"_Mikä_ kynttilä?" kysyin minä.

"No, mikä hyvänsä", sanoi hän.

"No, mutt' enhän minä voi tietää, mihin hän tuli", sanoin, "mihin hän tuli sitten?"

"No, hänhän tuli _pimeään_ tietysti! Ymmärräthän sen?"

"No, mutta jos sen nyt tiesit, miks sitä siis multa kysyit?"

"No, herranen aika, sehän on arvoitus, etkö sitä ymmärrä? Kuules, kauanko sin' aiot olla täällä? Voisit jäädä tänne kerrassaan. Meill'olis helkkarin hauskaa kahden -- ei ole koulua nyt. Mull'on koira -- se kantaa lastuja rantaan, kun heitän niitä veteen hälle. Kuules, etkö sä tykkää, että s'on hirveän ikävää, kun pitää kammata päänsä sunnuntaina? ja kaikkia tuota turhuutta? Mitä kiusaa niist' onkaan, mutta mamma ei anna mulle rauhaa. Äsh, nuo tuhannen housut! Täytyy kai pukea ne päälleen, vaikka ennen olisin ilman; on niin lämmin. No, ookko valmis nyt? Hyvä on -- mennään sitte, ukkoseni."

Leipää ja voita ja kirnupiimää ja palvattua lihaa olivat he panneet pöydälle mun eteeni siell' alhaalla. En ikinä ole syönyt mitään niin hyvää. Buck ja hänen mammansa ja kaikki polttelivat he papyrossia, pait ei toki nuo kaks nuorta naista, eikä neekerivaimo, jok'oli mennyt pois. Kaikki he polttelivat ja juttelivat, ja minä söin ja juttelin. Nuoret fröökynät olit käärineet sänkytäkit ympärilleen, ja heidän hiuksensa riippui hajallaan selässä. Kaikki he kyselivät ristin rastin asioitani, ja minä kerroin heille, miten mukamas isä ja minä ja koko perheemme eli eräällä maatilalla kaukana Arkansasin perukassa; ja sisareni Mary Ann juoksi tiehensä ja meni naimisiin eikä häntä sitten enää koskaan kuulunut, ja Bill lähti ajamaan heitä takaa ja hänkin katosi teille tietämättömille, ja Tom ja Mort kuolivat, ja isä ja minä vain jäätiin eloon, ja hänestä ei enää ollut mihinkään noiden kaikkein surujen tähden, ja kun hän viimein kuoli, otin minä sen vähän mitä sinne jäi, sillä maatila ei ollut meidän omaa, ja lähin sitten kansimatkustajana jokea ylöspäin, kunnes putosin laivasta ja nyt olin joutunu tänne. -- Niin heille kerroin, ja eihän siin' ollut paljo perää, mutta mitä se heitä haittas? Ja he sanoivat mulle, että saisin olla siellä kuin omassa kodissani niinkauan kuin minua halutti. Silloin rupesi jo aamu sarastamaan, ja me mentiin kaikki makaamaan. Minä makasin Buckin luona, ja kun aamulla heräsin, olin peräti unohtanut mikä oli nimeni. Loikoin siinä tuntikauden tuumaten kovasti, ja kun Buck viimein heräsi, sanoin:

"Kuules, Buck, osaatko sinä tavata?"

"Totta kai", sanoi hän.

"Panen vetoa, ett'et osaa tavata minun nimeäni."

"Panen vetoa, että osaan harmikseskin", sanoi hän.

"No, anna tulla sitten."

"G-o-r-g-e J-a-x-o-n -- no, siinä s'oli. Mitäs meinaat?"

"Kas peijakasta vain! Luulin panneeni sinut pussiin. S'on turkkasen ilkeä nimi tavata, jos ei ole saanut harjottaa."

Minä panin sen muistiin, itsekseni, siltä varalta, että joku junkkari pyytäis _minua_ sitä tavaamaan toiste, ja minä tahdoin että se silloin luistais multa sujuvasti, ikääskuin olisin siihen tottunut.

N'oli hyvin hyvää ja hauskaa väkeä, ja koko talo oli hyvä ja hauska. En ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin _tyylikästä_, kuten sanotaan. Siell'ei ollut mitään rautalinkkua porstuan-ovessa, eikä mitään puukalikkaa nahkanuorineen, vaan väännettävä messinkinappi, niinkuin kaupungintaloissa ruukataan. Siell'ei ollut mitään sänkyä vierashuoneessa, ei sängyn jälkiäkään; kaupungissakin on totta maarian joukottain vierashuoneita, joiss' on sängyt. Siell' oli iso, muhkea tiilitakka, ja tiiliä pidettiin puhtaina ja punasina kuuraamalla ja hankaamalla niitä toisella tiilellä; toisinaan pesivät he niitä punamullalla, aivan niinkuin tekevät kaupungissa. Siell' oli myöskin iso seinäkello, jonka viisaritaulun alapuoleen oli maalattu kaunis kaupunki, ja taulun keskelle aurinko, jonka ympäri siis viisarit liikkuivat; ja heilurin heleää tik-takkia oli myös oikein soma kuulla, mutta varsinkin tietysti itse tunninlyöntiä. Toisinaan, kun joku kiertelevä kelloseppä oli puhdistanut sisävärkit ja laittanut ne kuntoon, saattoi kello lyödä pulskasti sataviiskymmentä tai -kuuskymmentä lyöntiä väsymättä. He eivät olis myyneet sitä mistään hinnasta.

No, siell' oli myöskin, molemmin puolin kelloa, kaks ulkomaan papukaijaa liitusta tai jostain semotteesta, ja n'oli hyvin koreeksi maalattuja. Toisen papukaijan vieressä seisoi posliinista tehty kissa ja toisen vieressä posliininen koira. Kun niitä pusersi vähäsen, niin vinkuivat ne, mutt'eivät avanneet suutaan eivätkä näkyneet välittävän mistään. Ne vinkuivat altapäin. Ja noiden eläinten takana oli pari isoa viuhkaa kalkkonan sulista. Pöydällä keskellä huonetta oli hirveän korea posliinikori, johon oli ladottu omenia ja päärynöitä ja persikkoja ja viinirypäleitä, jotka olivat paljon keltasempia ja punasempia ja nätimpiä kuin oikeat hedelmät, mutta ne ei olleet oikeita, sillä niistä paikoista, joista väri oli lähtenyt, näkyi selvästi valkonen liitu, tai mitä lie ollut, josta n'oli tehty.

Pöydällä oli kaunis vaksituukki, ja siihen oli maalattu punasia ja sinisiä kotkia ja ympäri kävi ihana reunus. Se oli saatu Philadelphiasta asti, sanoivat he. Sen päällä oli nurkissa kirjoja hyvissä kansissa. Yks niistä oli iso Raamattu täynnä kuvia. Yks oli "Kristityn vaellus", ja siinä kerrottiin eräästä miehestä, joka lippasi tiehensä kotoaan, mutta minkä tähden hän niin teki, siitä ei seisonut mitään kirjassa. Minä luin siitä toisinaan pitkiä kappaleita. Jutut oli varsin hauskoja, mutta kauheita lukea. Toinen oli "Ystävyyden alttari", täynnä runoja ja sieviä asioita; mutta runoja minä en lukenut. Toinen oli Henry Clayn Esitelmät ja toinen vielä Tohtori Gunnin Kotilääkäri, jossa sanottiin miten kulloinkin piti menetellä, kun joku sattui sairastumaan tai kuolemaan. Siell' oli niinikään Virsikirja ja pari muuta kirjaa. Ja siell' oli vielä kauniita rottinkituolia, ja ne oli myös aivan eheitä -- eikä istuttuja kuopalle keskeltä ja rikkinäisiä kuin tavallisesti.