Part 5

Ja kohisten kiiti eteenpäin 30-hevosvoimainen auto...

12

Raivoten istui 35-hevosvoimaisessa autossa luutnantti Urho Kalpainkalske...

Hänen toisessa kädessään -- vasemmassa -- oli suuri rahakukkaro.

Hänen oikeassa kädessään oli vielä suurempi revolveri.

Hän helisteli rahakukkaroa autonajajan vasemman korvan juuressa. Mutta ajajan oikeata ohimoa vasten painoi hän revolverin kylmää piippua.

Nuoren soturin suu oli väärässä vasemmalle päin. Se oli väärässä vihanvimmasta.

Autonkuljettajan suu oli väärässä oikealle päin. Se oli väärässä pelosta. Sitäpaitse oli hänen vatsansa kipeä. Mutta hän ei uskaltanut pysähdyttää.

Sillä nuori soturi huusi lakkaamatta käheällä äänellä:

-- Nopeammin!

13

Ääneensä vaikeroiden istui 40-hevosvoimaisessa autossa matkailijakodin omistaja, rouva Cecilia Horttanainen.

Hänen kädessään oli sähkösanoma:

"Pakenen Päivikki Footsvettin kanssa Kolille, jossa meidät vihitään. Lähetä paljon rahaa Pielisjärven postitoimistoon.

Onnellinen poikasi".

-- Onneton poikani, itki rva Horttanainen. -- Sinä et tiedä, mitä teet!

Sitten huusi hän autonkuljettajalle:

-- Nopeammin, vielä nopeammin!

-- Kukas ne sakot maksaa hurjasta ajosta? kysyi autonkuljettaja.

-- Minä maksan! huusi rouva Horttanainen kiihkeästi.

-- Jahah! sanoi autonkuljettaja ja lisäsi vauhtia.

Hirmuista kyytiä syöksyi eteenpäin 40-hevosvoimainen auto, surmaten maantiellä olevia koiria, kanoja ja porsaita.

14

Suristen lensi pilvien halki kohti Pohjois-Karjalaa suuri lentokone.

Siinä istui matkustajana, turkkeihin käärittynä, vanha, punanenäinen herra.

Hän ryypiskeli.

Hän kohotti taskumatin huulilleen ja otti siitä mielihyvällä pitkiä siemauksia.

Sitten heitti hän tyhjän taskumatin alas lentokoneen laidan yli muistamatta, että se voisi pudota jonkun päähän.

Tämänjälkeen hätisteli hän näkymättömiä kärpäsiä nenältään.

Hän oli siis hovineuvos Footsvett.

-- Kolille, Kolille, mutisi hän, kaivaessaan turkin taskusta uuden taskumatin.

-- Häihin, hi hi hi...

Ja lentokone kiiti eteenpäin tuulen nopeudella kuin jättiläislintu...

15

Päivikki Footsvett ja Kaiho Kantelo seisoivat rinnakkain Kolin korkeimmalla huipulla.

Heidän edessään seisoi rovasti Josaphat Leukanen kirja kädessä.

Runoilijalla oli yllään hännystakki ja musta rusetti, joten häntä olisi voinut luulla tarjoilijaksi, ellei hänen tukkansa olisi ollut 8 cm pituinen.

-- Minä Kaiho Kantelo otan sinut Päivikki Footsvettin...

-- Seis! huusi läähättävä naisääni.

Rovasti Leukanen vaikeni, katsahti taakseen, missä rva Cecilia Horttanainen hengästyneenä ja hikisenä juuri kiipesi Ukko-Kolin korkeimmalle huipulle.

Rovasti Leukanen rypisti otsaansa.

Kumealla äänellä hän sanoi:

-- Vaimo, mitä meillä on tekemistä sinun kanssasi? Mene tällä haavaa matkaasi!

-- Minä selitän kaikki, huusi rva Horttanainen. -- Antakaa minun ensin puuskuttaa. Tänne oli kovin korkea vastamäki...

Taivaan korkeudesta valoi aurinko kultaansa.

Rovasti Leukanen pyyhki hieman likaisella nenäliinalla hikeä otsaltaan.

Päivikki Footsvettin polvet vapisivat.

Hän oli tuntenut hurmaa...

Nyt aavisti hän turmaa...

16

-- Jokos äiti on puuskuttanut tarpeeksi, kysyi runoilija synkästi.

-- Kuulkaa siis kaikki kaamea salaisuus, sanoi rva Cecilia Horttanainen.

-- Tämä avioliitto on mahdoton.

Runoilijan silmät leimahtivat. Hän tarttui Päivikin käsivarteen, uhmaten koko maailmaa.

Rva Horttanainen oli hirveän punainen.

Sitten hän jatkoi katkonaisesti:

-- Sinä tiedät jo... poikani... että olet ensi lemmen hedelmä... ja että minä olen äitisi, mutta... et tiedä vielä... kuka on isäsi...

Ja polvilleen vaipuen kuiskasi rva Horttanainen:

-- Sinun isäsi on... hovineuvos Footsvett... te olette siis sisarukset...

Kiljuen pyörtyi Päivikki. Ainoastaan hänen jalkansa potkivat.

-- Haa! huudahti runoilija Kaiho Kantelo. -- Kaikki on lopussa!

Runoilija kohotti molemmat kätensä ylös ja aikoi hypätä.

-- Pidättäkää hänet! parahti rva Horttanainen. -- Hän aikoo hypätä alas Ukko-Kolin huipulta!

Salaman nopeudella ja Salamonin älyllä tarttui rovasti Leukanen Kaiho Kantelon frakin kaulukseen.

-- Jos hyppäätte, niin menette mäskiksi! sanoi rovasti.

Samalla kiipesi raivoisa luutnantti Urho Kalpainkalske vuoren huipulle.

Hänen kohotetussa kädessään välkkyi revolveri...

17

-- Kuole, kurja! huusi soturi, tähdäten aseensa suoraan runoilijan sydäntä kohti.

-- Anna vain paukahtaa! sanoi Kaiho Kantelo, joka oli elämäänsä kyllästynyt.

Kaikki läsnäolijat olivat kauhusta jähmettyneet. Ei kukaan voinut liikauttaa kättään eikä jalkaansa. Pyörtynyt Päivikki Footsvettkin lakkasi sätkyttämästä hurmaavia, silkkisukkaisia sääriään.

Raivosta vääristynein kasvoin laukaisi upseeri revolverinsa.

Se ei paukahtanut.

Se pani vain "naps!"

-- Naps! toisti vanha hovineuvos Footsvett, joka vaivalloisesti kiipesi vuoren laelle. -- Ottakaamme siis napsu! Hi hi...

Ja hän otti napsun.

-- Minä olen unohtanut pistää patruunat revolveriin takaisin, puhdistaessani sen eilen, sanoi upseeri synkästi.

-- Sehän on nyt samantekevää, sanoi runoilija kylmästi. -- Minä en mene naimisiin Päivikin kanssa!

18

Ällistyneenä katsoi häneen luutnantti Urho Kalpainkalske.

-- Miksi? kysyi hän huohottaen.

-- Ei vaan passaa! vastasi runoilija tylysti.

Luutnantti katsoi ympärilleen.

Kaikki ympärilläseisovat nyökäyttivät päätään vakavasti ja myöntävästi. Myöskin Päivikki, sillä hänkin oli noussut seisomaan.

-- Te saatte nyt Päivikin, sanoi rva Horttanainen.

-- Kiitos, vastasi luutnantti lämpimästi.

Päivikki Footsvett vaipui luutnantti Kalpainkalskeen kaulaan ja kuiskasi:

-- Minä olen rakastanut vain sinua.

-- Pyydän anteeksi, että olin ampua teidät, sanoi luutnantti runoilijalle. -- Saanko esittää lähempää tuttavuutta... Urho.

-- Kaiho, vastasi runoilija.

Molemmat nuoret miehet puristivat toistensa kättä.

-- Tulkaa meille päivälliselle! sanoi rovasti Leukanen kaikille. -- Minulla on kuusi naimatonta tytärtä, kuiskasi hän sitten runoilijan korvaan.

Runoilijan silmissä leimahti uusi toivo. Aurinko paistoi, kukat tuoksuivat ja linnut lauloivat Kolin vehmaissa metsissä.

-- Nythän mekin voimme mennä naimisiin, arveli hovineuvos Footsvett.

Onnellisena vaipui hänen nuoruutensa lemmitty Cecilia Horttanainen hänen rinnoilleen.

-- Maljanne! sanoi hovineuvos riemuiten, kohottaen taskumatin huulilleen.

Sitten hän viittasi runoilijaan ja sanoi:

-- Pojallamme on frakkipuku ja musta rusetti... Phyi phaan!

-- Ha ha ha! nauroivat kaikki.

Mutta kukaan ei ollut sitä aikaisemmin huomannut!

IX

-- Se oli pitkä juttu, mutta se oli osittain jännittäväkin, sanoi hra Kenonen.

-- Minä otan tästä maksun etukäteen... niillä on kesän aikana aina puute käsikirjoituksista, ilmoitti kirjailija Sarvikas. -- Otaksun, että vakinainen toimittaja ja se paholaisen Pöllänen saavat kuristuskohtauksen lukiessaan tämän teoksen omasta lehdestään ja kuullessaan, että se on jo maksettukin.

-- Se on kaikki hyvin ja oikein, myönsi hra Kenonen. -- Mutta mistä on tuo kirottu kukko joutunut minun seuraani?

-- Itsehän sinä ostit sen toissapäivänä Porvoon torilla eräältä maalaiselta.

Herra Kenonen lakkasi pureskelemasta. Hän tuijotti kirjailija Sarvikkaaseen tuokion aikaa äänettömänä, ja hänen silmänsä pullistuivat, Sitten hän sanoi:

-- Kuule, sano minulle rehellisesti: olenko minä -- ja jo _toissa päivänä!_ -- ollut Porvoossa? Älä hätäile äläkä kiirehdi. Ajattele ensin tarkoin. Koeta muistella, etkö ehkä ole nähnyt vain unta.

-- Me olimme kaikki Porvoossa, vastasi hra Sarvikas yksinkertaisesti ja luonnollisesti, mikä ei voinut olla tekemättä vakuuttavaa vaikutusta. -- Eräs gulasseista putosi jokeenkin, mutta hänet saatiin heti ylös. Ja sinä ostit torilta kukon.

Hra Kenonen huokasi syvään ja sanoi sitten:

-- Minä näytän viime päivinä tehneen yhtä ja toista, mikä ei olisi ollut välttämättömän tarpeellista. Olen vieläkin sekaisin päästäni. Ties mitä hittoa ne ovat mahtaneet minuun ajaa. Mikä päivä nyt on?

-- Nyt on torstai heinäkuun 14 päivä, ilmoitti hra Sarvikas.

Herra Kenonen iski nyrkin pöytään, sanoi joukon karkeimpia voimasanoja, mitä sillä hetkellä sattui suuhunsa saamaan, ja huusi, että hän on joutunut paholaisten kelkkaan ja että hänellä olisi eilen ollut esillä tärkeä juttu Helsingin raastuvanoikeudessa.

-- Jos minä joskus tästä vielä selväksi pääsen, niin lähden suoraa päätä kotiin, enkä ryyppää ikänä! vakuutti hän. -- En ainakaan paljon, lisäsi hän silmänräpäyksen perästä.

-- Ennenkuin sinä selviät, ennätät sinä päästä Inariin asti, sanoi Sarvikas, -- Tehän olette päättäneet matkustaa Lappiin asti, ja minä kuulin gulassien keskenään puhuvan, että pitävät sinua koko matkan semmoisessa hönössä, että sinä todellakin joudut Lappiin.

-- Sehän on ihmisryöstöä! huusi hra Kenonen kauhistuen. -- Missä on tuomari Varpukallio? Minä nostan tästä senkaltaisen rymyn, että se kuuluu Utsjoelle asti!

-- Tuomari Varpukallio ei ole ollut mukana koko retkellä, ilmoitti kirjailija Sarvikas. -- Hän sanoi, kun sinä puuhasit Porvooseen lähtöä...

-- Minä puuhasin? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti.

-- Tietysti sinä... kukas sitten, sanoi kirjailija Sarvikas. -- Sinähän tämän retken alku ja juuri olet. Sinä olet ollut aivan tavattoman repäisevällä tuulella viime päivinä.

-- Siltä näyttää, murisi hra Kenonen synkästi. -- Mutta jos gulassit luulevat, että saavat minut Lappiin viedyksi, niin uskon niiden saavan pitkän nokan. Niin, Varpukallio sanoi mitä?

-- Sanoi, että hän ottaa Mattinsa pois teidän koulustanne hyvän sään aikana. Ei suostunut lähtemään edes Porvooseen, vaan karkasi.

-- Se oli viisas teko, myönsi hra Kenonen. -- Minä karkaan myöskin.

-- Minnepäin? kysyi hra Sarvikas.

-- Tietysti Helsinkiin! huusi hra Kenonen. -- Ei koskaan pitäisi lähteä pois Helsingistä.

-- Se on kyllä totta. Mutta ylipäänsä on tämä sentään ollut hauska matka.

-- Hauska... niin, ehkä sellaiselle, joka muistaa, mitä matkalla on tapahtunut. Mutta minä en tiedä koko matkasta mitään, paitsi mitä muilta kuulen. Ja se ei yleensä ole hauskaa. Esimerkiksi tämä kukkojuttu: mitä pahusta minä olen ajatellut ostaessani elävän, riivatun kukon... ja Porvoon torilta?

-- Sinä mielistyit siihen muuten vain. Sinä tulit liikutetuksi -- sinä olit muutenkin aika lailla liikutettu, mutta tulit vielä toisella lailla liikutetuksi, nähdessäsi tuon kukon. Sinä sanoit vedet silmissä, että sen katseessa oli jotain uskollista, ja että sitä odotti surullinen loppu paistinpannussa.

Hra Kenonen punastui huomattavasti ja alkoi kopeloida kenkiään ja sukkiaan sängyn alta.

-- Ja sitten sinä ostit tuon kukon ja lupasit valmistaa sille rauhallisen, huolettoman vanhuuden hyvässä kodissa... ja nyt on kukko jo toista vuorokautta ollut meidän matkassamme.

-- Hyvä, oikein hyvä! murahti hra Kenonen. -- Minulla on aina ollut hellä luonne. Mutta olisin kiitollinen jos voisit selittää senkin, kuinka minä jouduin tämä uskollinen elukka sylissä istumaan tuonne ruokasalin parvekkeelle.

-- Kukko rupesi kiekumaan klo kahdelta aamulla ja sinä sanoit, että tahdot antaa sen nauttia raitista ilmaa ja tervehtää laulullaan auringon nousua... sinä lienet sitten nukahtanut.

Eteisestä kuului askelia. Hotellissa alettiin tehdä nousua.

Herra Kenonen soitti kelloa, ja siivoojatar ilmestyi ovelle.

-- Minä lahjoitan tämän kukon teille, sanoi hra Kenonen. -- Saatte menetellä sen suhteen mielenne mukaan. Syökää se tai pankaa se eläkkeelle, jos haluatte. Se on hyvin miellyttävä kukko.

-- Sen katseessa on jotain uskollista! huomautti kirjailija.

-- Ja sitten minä haluan saada laskuni... meidän molempien laskun, lisäsi hra Kenonen.

-- Tukkukauppias Prätkylä käski minun ilmoittaa hänelle, jos hra Kenonen herää ennenkuin hän, sanoi siivoojatar, kiitettyään hra Kenosta lahjoituksesta.

-- Jos te hisahdatte Prätkylälle -- mikähän otus sekin on? -- tai kenelle muulle tahansa siitä, että minä olen hereillä ja lähdössä, niin en annakaan kukkoa teille, sanoi hra Kenonen ankarasti.

X

Tunnin kuluttua istuivat hra Kenonen ja Sarvikas laivassa, joka viiletti etelään päin.

-- Minä kävin "Untamoisen" toimituksessa ja kertomus "Elämän leukaluissa" tulee ensi numeroon, kertoi Sarvikas.

-- Maksoivatko ne pöllöt mitään? kysyi hra Kenonen joka punoitti vahvasti ja poltteli paksua sikaria.

-- Sain minä siitä kiristetyksi 80 mk., sikamaisen vähän se on, mutta olisin minä sen pahimmassa tapauksessa antanut ilmaiseksikin, saadakseni sen vain painetuksi "Untamoiseen". Otin rahat ja kesätoimittajalta lupauksen, että hän painattaa sen kokonaisuudessaan samassa numerossa.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että jos se pannaan lehteen jatkettavana, niin tulee toimittaja itse maalta kuin Impivaaran peikko, harjakset pystyssä, ja ehkäisee sen loppuosan painattamisen. Ja se olisi suuri vahinko, lausui kirjailija Sarvikas vakuuttavasti.

-- Epäilemättä! myönsi hra Kenonen syvällä vakaumuksella.

Laiva kynti tyyninä välkkyviä kesäisiä vesiä. Äsken niitetyn heinän tuoksu kantautui yli salmien ja sekoittui laivan koneöljyn hajuun.

-- Minä luulen, että minusta voi vähitellen tulla uusi ihminen, kunhan onnistun kätkeytymään noiden pirulta riivattujen gulassien kynsistä, sanoi hra Kenonen. -- Mikä se toinen kertomus oli, jonka sinä viime yönä kirjoitit?

Ja kirjailija Sarvikas otti povitaskustaan tukun papereita ja luki sointuvalla, mutta hillityllä äänellä ja silmissään lämmin, hieman surunvoittoinen katse, seuraavan kertomuksen:

1

Kumeasti kumahtelivat kirkonkellot... Osuuskaupan takana huoahti lauha tuuli vanhassa haavikossa...

Ja niinkuin aeroplaani kohahti leivonen riemurinta ylös taivon sineen...

"Oi Pohjola... Oi Pohjolan kesä...!!"

Näin huudahti Claurenzia Königsgrund, vetäessään nimettömät jalkaansa pappilan uimahuoneessa.

Kätketkö, Runottareni, punastuneen katseesi ruusun lehtien taakse...?

Et!!

Sillä Claurenzia Königsgrund oli yksin. Eikä apteekkari, joka muuten kukaties olisi hiipinyt salaa uimahuoneen luo ja kurkistanut seinän raosta, ollut saapuvilla.

Hän nukkui kotonaan.

Hän oli päissään...

Mutta korkealla ilmassa lauloi leivonen.

2

"Oi Pohjola... oi kesä... oi sydämeni", huokasi Claurenzia Königsgrund, painaen valkean kätensä poveaan vasten.

Hän oli nimittäin jo pukeutunut.

Hän oli hurmaava...

Hänen mustat silmänsä, jotka kiilsivät kuin hehkuviini arabialaisessa kristallimaljassa, säkenöivät kilpaa sen suuren timantin kanssa, joka hohti hänen rintaneulassaan. Se oli maksanut 18 mk. 50 p. Hänen tukkansa oli kastanjetin ruskea, ja vartaloltaan oli hän kuin Apollinaris. Hänellä oli lyhyt valkoinen hame, harsosukat ja valkeat kengät, joitten kärjet olivat liidutut.

Hänen suonissaan virtasi tulinen etelämaan veri.

Hänen äitinsä oli ollut Vera Crutz Armada del Alonzo, ja hänen isänsä Heinz Friedrich Königsgrund oli ollut Saksan konsuli Guanossa.

Mutta hänen äitinsä oli kuollut...

Intiaanit olivat hänet surmanneet ja skalppeeranneet...

Sillä hänelläkin oli ollut hurmaava kastanjetin ruskea tukka... toista kyynärää pitkä.

Intiaanit olivat myyneet sen parturi Jim Trotterille Creat Easternin kaupungissa ja ostaneet rahoilla 4 heelaa Whiskyä...

Mutta hänen isänsä, konsuli Heinz Friedrich Königsgrund, oli kaatunut maailmansodassa.

Ja kohtalo oli kuljettanut ihanan orpotytön Claurenzia Königsgrundin kauas Pohjolaan... hän oli nyt kotiopettajana Mölhösalmen pappilassa...

3

Aurinko säkenöi taivaalla kuin kultainen potkupallo.

Huikaiseva lämpö siivilöityi taivaalta ja kärpäset surisivat.

Pappilan suuri viljapelto aaltoili suvituulessa.

Mutta huoneessaan nukkui nojatuolissa rovasti Josaphat Leukanen.

Suuri hikihelmi päilyi hänen punaisella otsallaan.

Hän nukkui levottomasti, sillä hän ei ollut oikein terve.

Hänellä oli suuri hemoroidi...

Kirkontornissa kitisi kirkonkukko, tuulessa käännähdellen.

Se oli vähän ruosteessa.

Ja pappilan salissa opetti neiti Claurenzia, jota piiat sanoivat roilainiksi (!) -- moukkamainen väännös sanasta Fräulein -- saksaa lyseolaiselle Mikko Leukaselle.

-- Der, die, das...

Lyseolainen Mikko Leukanen haukotteli. Hän ajatteli... niin, hän ei ajatellut mitään.

Kimalainen surisi ikkunassa.

Sanaton ikävä nakersi neiti Claurenzia Königsgrundin sydänjuuria.

Hän loi synkän silmäyksen Mikko Leukaseen ja mutisi metallinkirkkaalla äänellä:

"Ach Sie... dummes Vieh... ein finnischer Ochse!"

Onneksi ei Mikko Leukanen ymmärtänyt mitään. Hänellä on saksassa nelonen.

Claurenzia Königsgrund huokasi raskaasti...

4

Hän oli syönyt aamiaiseksi liian paljon puuroa. Rovasti Josaphat Leukanen rakasti neiti Claurenzia Königsgrundia.

Hän ei olisi saanut sitä tehdä, jos ruustinna olisi ollut elossa. Mutta ruustinna oli kuollut...

Nyt oli rovasti leski. Mutta hänellä oli hemoroidi.

Ja kesä oli kukkeimmillaan. Mutta taivaan sinessä kiiriskeli satakieli niinkuin aeroplaani.

Äkkiä...

Sävelten hurma tulvahti luonnossa. Musiikki täytti pappilan pihan, ja soinnut vyöryivät aina tyhjään navettaan asti, jossa ei ollut yhtään lehmää, mutta monta kärpästä.

Lehmät olivat laitumella.

Posetiivinsoittaja oli tullut pihaan.

Rovasti heräsi.

Lyseolainen Mikko Leukanen juoksi ulos.

Posetiivari oli italialainen.

Hänellä oli musta tukka ja tummat silmät, jotka he kuivat kuin pikimustat öiset hiilet.

Hänen nimensä oli Parabello Borsalino.

Hänen oikea kätensä oli ammuttu sodassa.

Mutta hän soitti yhtä taitavasti vasemmalla kädellä.

Claurenzia Königsgrund katsahti ulos ikkunasta.

Samassa katsahti Parabello Borsalino ikkunaan.

Heidän katseensa yhtyivät.

Kiljahtaen vaipui neiti Claurenzia permannolle.

Mutta Borsalinon kasvoilla leikki julma hymy.

5

Apteekkari nukkui. Hän kuorsasi.

Mutta apteekissa expedeerasi farmaseutti Topias Plaastari Spirit. rect. resepteitä.

Kuitenkin olivat hänen ajatuksensa muualla...

Hän ajatteli Claurenzia Königsgrundia, jolla oli kastanjetin ruskea tukka ja Apollinariksen vartalo.

Sitten hän huokasi.

Apteekkari kuorsasi.

Topias Plaastarin silmissä välähti terästä.

Hän lävisti apteekkarin huoneen oven läpitunkevan katseellaan ja huudahti:

-- Sika!

Aurinko aleni länteen.

Parabello Borsalino soitti apteekin pihassa.

Hän soitti saksaa.

Hän soitti:

"Puppchen, du bist mein Augenstern..."

-- Kuinka omituista! ajatteli Topias Plaastari liikutettuna.

-- Hänkin soittaa saksaksi!!

Topias Plaastarin silmiin ilmestyi kostea kiilto.

Hän meni pihalle ja antoi Parabello Borsalinolle uuden nikkelimarkan.

Sitten heitti hän lentosuukkosen pappilaan päin.

Parabello Borsalino kiitti syvään kumartaen.

Mutta hänen mustista silmistään välähti uhkaava salama.

Topias Plaastaria värisytti.

Hän meni sisälle ja otti pitkän ryypyn.

Aleneva aurinko valoi pitkiä sädekimppuja tummuvalle maalle.

6

Aurinko laski säihkyvänä kiekkona järven tummiin laineisiin.

Yksi käki kukkui.

Yksi venhe lipui pitkin järven mustia laineita.

Venheessä istui nuorukainen ja neito.

Neito huokasi...

-- Ich liebe dich, Claurenzia Königsgrund! kuiskasi Topias Plaastari hiljaa.

Mutta neidon värähteleviltä huulilta ei kuulunut sanaakaan.

Hänen katseensa tähtäsi johonkin kaukaisuuteen.

Se katse oli kuin sinetillä lukittu.

Kaksi käkeä kukkui.

Pohjolan kesäyön ihmeellinen hämy kietoi vaippaansa tummuvat saaret...

Venhe töksähti rantaan.

-- Neiti menee vain edellä, minä päästän veden venheestä... verstehen Sie... Wasser ausgiessen...

Claurenzia Königsgrund poistui pää pystyssä.

Kaamea hiljaisuus vallitsi luonnossa.

Ei yhtään käkeä kukkunut.

Topias Plaastarin sydäntä kouristi nimetön tuska.

7

-- Hiljaa! huudahti rosvo käskevällä äänellä. -- Ei yhtään sanaa, jos henkesi on sinulle rakas!

Claurenzia Königsgrund vapisi.

Huudahdus kuoli hänen kalpeille huulilleen.

-- Tunnetko minut? kysyi rosvo kolkosti.

-- En! kuiskasi Claurenzia.

Hänen polvensa löivät yhteen.

Rosvo nauroi käheästi.

Metsä kohisi synkästi...

-- Tunnetko nyt?! huusi rosvo, temmaten mustan silkkinaamion kasvoiltaan.

-- Parabello Borsalino! huudahti Claurenzia kauhuissaan.

-- Hahahaa! nauroi italialainen julmasti. -- Se mies, joka osti äitisi tukan parturi Jim Trotterilta Creat Easternissa!

-- Ah! huudahti Claurenzia.

Mutta italialainen katsoi häneen synkästi.

-- Se tukka oli väärennetty! sanoi hän jäätävällä äänellä.

-- Se oli peruukki!

Kiljahtaen vaipui Claurenzia maahan.

Parabello Borsalinon rinta nousi ja laski kiivaasti.

-- Minä rakastin äitiäsi... kerran... mutisi hän.

Kaksi suurta kyyneltä vierähti hänen ahavoituneille poskilleen.

-- Mutta minä en tiennyt, että hänen tukkansa oli väärennetty...

Uhkaavana seisoi musta kuusisto.

Claurenzia Königsgrund oli pyörtynyt.

Silloin tempaisi italialainen tikarin vyöltään ja kumartui Claurenzia Königsgrundia kohti.

Rosvon mustissa silmissä paloi sammumaton tuli.

8

Kuu loisti taivaalla kuin suuri keltaiseen paperiin kääritty sähkölamppu.

Farmaseutti Topias Plaastari juoksi mielettömänä surusta ja kauhusta pitkin pimeätä metsäpolkua.

-- Claurenzia! huusi hän surunvoittoisella äänellä.

... rentsia! vastasi kaiku vuoresta, jota kutsutaan Pirunvuoreksi.

Topias Plaastarin tukka nousi kauhusta pystyyn.

Silloin tuli häntä vastaan Parabello Borsalino, kantaen posetiivia selässään.

-- Kurja! huusi Plaastari vihan tukahuttamalla äänellä. -- Missä on Claurenzia?

-- Minulla on kaksi intohimoa, huusi rosvo.

-- Mikä on toinen? kysyi Plaastari.

-- Raha! huusi rosvo.

-- Mutta toinen? huusi onneton farmaseutti väristen.

-- Posetiivi! huudahti rosvo ja katosi metsän pimeyteen.

Metsä huokasi kuin ihminen, jonka sydämellä on synkkä salaisuus.

Topias Plaastari juoksi mieletönnä kohti kirkonkylää.

Hänen hengityksensä tahtoi salpautua.

-- Missä on Claurenzia? huusi vaikeroiva ääni käsiään väännellen hänen sielunsa syvyydestä.

Mutta ei kukaan vastannut.

Ainoastaan hänen vatsansa kurahti.

Topias Plaastari muisti, ettei hän ollut syönyt illallista.

9

-- Apua! huusi Topias Plaastari apteekilla.

Hänen kurkkuaan kuristi sanomaton tuska.

-- Häh...? mutisi apteekkari. -- So-sopii antaa vaikka kalanmaksaöljyä...

Farmaseutti näki, että apteekkari oli enemmän päissään kuin koskaan ennen.

Synkkä viha leimahti nuorukaisen jalosta katseesta

-- Juopporatti! huusi hän vavahtelevalla äänellä.

Hän huusi sen niin hiljaa, ettei apteekkari sitä kuullut.

Apteekkari örisi kuin kuoleva puhveli.

Hän kääntyi seinään päin ja alkoi kuorsata.

Korkealta taivaalta loisti aavemainen kuu kalpean keltaisena.

Suru sydämessä kiiruhti nuorukainen pappilaa kohti.

Hän oli valmis uhraamaan henkensä rakastettunsa pelastamiseksi.

Pimeänä, salaperäisenä seisoi pappila maantien vieressä.

Mutta kuin näkymättömän käden pysähdyttämänä seisahtui hän portille. Portin takana murisi pappilan suuri koira uhkaavasti.

Koiran nimi oli Vahti.

Se oli hyvin vihainen yöllä.

Murtunein mielin kääntyi Topias Plaastari takaisin.

Hän ei voinut mennä eteenpäin, koska Vahti murisi, sillä hänellä oli jaloissaan uudet housut.

Ja Vahdilla oli julmat, valkoiset hampaat...

10

Seuraavana aamuna seisoi Claurenzia Königsgrund kalpeana rovastin edessä.

-- Missä on teidän kaunis, kastanjetinruskea tukkanne? kysyi rovasti Josaphat Leukanen raskaasti.

-- Ryöstetty! huusi neiti Claurenzia äänellä, joka olisi liikuttanut kiveäkin.

-- Kuka sen ryösti? kysyi rovasti.

Samassa häntä röyhtäytti.

Claurenzian silmät välähtivät kostonhimoisesti:

-- Sen teki Parabello Borsalino! kiljahti hän.

Ja sitten hän huudahti:

-- Olkoon hän kirottu!

-- Aamen, murahti rovasti.

Itkien vaipui Claurenzia sohvalle.

-- Kuka minusta nyt huolii? nyyhkytti hän.

Rovastin silmissä oli kostea kiilto.

-- Claurenzia! kuiskasi hän lempeästi. -- Tahdotko tulla ruustinnakseni?

Onnesta säteillen heittäytyi Claurenzia Josaphat Leukasen rinnoille.

-- Sinun ikuisesti! kuiskasi hän.

Mutta ovella seisoi kalman kalpeana Topias Plaastari.

Hän ymmärsi kaiken.

-- Siinä on tukkanne... löysin sen metsästä, sanoi hän jäätävän ivallisella äänellä, paiskaten ruskean tekotukan pöydälle ja kiiruhtaen katkeroituneena ulos.

-- Sittenhän on kaikki hyvin, sanoi rovasti.

-- Armaani, tahdotko seurata minua maailman ääreen? kuiskasi Claurenzia.

Rovasti huokasi kumeasti:

-- En voi... minulla on hyvin vaikea hemoroidi...

-- -- --