Part 4

-- Yksinkö se täällä hirnuu... ja uuninpellit on tietysti unohtanut auki! kuului vanhan naisen ääni ovelta.

Hovineuvos säpsähti ja vaipui kuin pienemmäksi.

Nauru jähmettyi hänen huulilleen.

Vanha nainen sulki uuninpellit, loi murhaavan katseen pöydällä olevaan lasiin, mutta ei nähnyt pulloa, koska hovineuvos piti sitä pöydän alla, ja meni siten muristen matkaansa.

Vanha hovineuvos oli vielä kuulevinaan suljettujen uuninpeltien vihaiset kurahdukset.

Häntä puistatti.

Hän siis maistoi jälleen.

Hän maistoi aina, kun häntä puistatti.

Useasti maistoi hän sitäpaitsi silloinkin, kun häntä ei puistattanut.

Silloin teki hän sen vanhasta tottumuksesta.

Kun häntä oli lakannut puistattamasta, vilkaisi hovineuvos, oliko ovi kiinni.

Sitten hän naurahti:

-- Hi hi hi!

Hänen oli taas hyvä olla.

Se vanha nainen ei ollut hovineuvoksetar.

Hovineuvoksetar oli kuollut jo kaksikymmentä vuotta takaperin.

Ei hän sitäpaitsi silloinkaan ollut mikään hovineuvoksetar, koska hänen miehensä ei vielä silloin ollut hovineuvos.

Se vanha nainen, joka oli käynyt sulkemassa uuninpellit, oli hovineuvoksen emännöitsijä.

Hän oli aika pöppö.

Mutta hän se piti yllä koko huushollin. Ja sen ohessa hovineuvosta tohvelin alla.

Ja vaikka rouva-vainaja ei ollut eläissään ennättänyt hovineuvoksettareksi, sanoi vanha palvelijatar kolmesti päivässä hovineuvokselle:

-- Jos hovineuvoksetar vielä eläisi...

Silloin hovineuvos aina ikäänkuin pieneni. Jollei hän vanhan Leenan mentyä olisi taas paisunut luonnolliseen kokoonsa, olisi hänelle lopuksi käynyt kuin pyylle maailmanlopun edellä.

Mutta nyt oli Leena taas keittiössä.

Hovineuvos ryyppäsi.

Ja sitten hän nauroi:

-- Hi hi hi...!

-- Hi hi hi!! ulvoi myrsky venttiilissä.

Tukka nousi pystyyn hovineuvoksen päässä -- jaa, niin, siinähän ei ollutkaan mitään tukkaa. Mutta se _olisi_ noussut, jos sitä olisi ollut.

Ja hänen alitajunnastaan pyrki esille mieletön kauhuhuuto:

-- _Olenko minä idiootti_...?!

Mutta hovineuvoksen onnistui tukahuttaa tämä huuto.

Hän pelkäsi vanhaa Leenaa.

Rauhoittuneena maistoi hän jälleen.

Hänen nenänsä loisti kuin lyhty.

Ja ulkona ulvoi myrsky:

-- Hu-huu-huu...!

3

Lyijynraskaina vaipuivat harmaat pilvet kohti maata...

Mutta ne eivät pudonneet.

Näkymätön voima ikäänkuin piteli niitä harjaksista.

Kaduilla oli kuraa...

Ajurit olivat uponneet sisälle märkiin kauhtanoihinsa.

Muodoton ikävyys astui sisälle poroporvarien koteihin ja jäi vanha hattukulu kädessä seisomaan ovenpieleen.

Porvarit eivät sitä huomanneet.

Ne luulivat, että heitä muuten vain nukuttaa.

Poroporvareita nukuttaa aina sateisella säällä...

-- -- --

Matkailijakodin kolakassa huoneessa seisoi nuori runoilija hiuksiaan raastaen.

Niitä olikin hyvä raastaa, sillä ne olivat noin 8 cm pituiset.

Kumeat huokaukset aaltoilivat runoilijan rinnasta.

Hänen sisässään kalvoi runouden sammumaton tuli, jonka hehku loi hänen silmiinsä fosforinkaltaisen loisteen.

Tämä ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että nuori runoilija raastoi 8 cm pituisia hiuksiaan.

Siihen oli syynä vaarallisempi tuli...

Se tuli, joka oli tuhonnut hänen elämäntyönsä.

Oli tapahtunut kauheata.

Nuori runoilija oli 6 kuukautta takaperin asunut tässä matkailijakodissa.

Mutta hänellä ei ollut rahaa maksaa.

Sillä hänen aikansa ei vielä ymmärtänyt häntä.

Varsinkaan eivät kustantajat, joilla oli kylmät otsat ja teräksenharmaat silmät, ymmärtäneet häntä.

Vihdoin tapahtui kohtaus...

Tapahtui kohtaus matkailijakodin omistajan rouva Cecilia Horttanaisen ja runoilijan välillä.

-- Maksakaa laskunne! huusi rouva Cecilia Horttanaisen jylhä ääni.

-- Ottakaa sydänvereni! huokasi runoilija katkerasti.

-- Veriplättyjäkö minä siitä paistaisin! sanoi rouva Horttanainen epäesteettisesti. -- En minä ole mikään ihmissyöjä.

Rouva Horttanainen ei ole syvemmin sivistynyt ihminen.

Hän oli käynyt vain kansakoulun ja 6 viikon keittokurssin.

Ja nuori runoilija poistui raskain askelin rouva Horttanaisen matkailijakodista.

Mutta hänen täytyi jättää käsilaukkunsa pantiksi.

Ja siinä laukussa olivat kaikki hänen käsikirjoituksensa.

-- Minä jätän tänne tämän laukun, joka sadan vuoden perästä maksaa mittansa kultaa -- tuota inhoittavaa kultaa -- teidän haltuunne, oli runoilija sanonut lähtiessään. -- Uskon teidän haltuunne paremman puolen itsestäni. Tallettakaa sitä huolellisesti... voi sitä, joka siitä hukkaa yhdenkään paperiliuskan!

Mutta rouva Horttanainen oli vihaisesti sulkenut oven hänen jälkeensä.

Ja sitten oli hän suurilla, punertavilla käsillään kantanut runoilijan käsilaukun, joka sisälsi runouden puhtaimpia helmiä, matkustajahuoneesta pimeässä eteisessä olevan penkin alle.

-- -- --

Mutta runoilija vaelsi tympeästä matkailijakodista ulos ihanaan, avaraan maailmaan, jossa tulipunaiset tulpaanit kasvoivat mustien vesien varsilla ja kuumeinen hehku sylkytti ihmisten valtimoissa ja palavien sydänten uhrisauhu kohosi taivaalle, joka oli kuin sinisenhohtava meri... hän nousi ylös autereisille kukkuloille ja näki oranssipuistoja ja perhoja ja valkeita purjeita ja kukkivia akaasialehtoja ja marmorisia pilareita -- elävissä kuvissa nimittäin -- ja hän kuuli kuinka linnut visersivät unessa ja kuinka hopeiset sävelet soutelivat joutsenkaulaisissa gondooleissa haaveiden laguuneilla... mutta hänen sydämessään kehräsi suuri kaipaus kultaisia rihmoja.

Ja joskus helähti kuuma, huumaava sävel...

-- -- --

Mutta nyt oli runoilija palannut takaisin ja vaatinut käsilaukkunsa ja paremman puolen itsestään, sillä hänellä oli rahaa 800 markkaa, eikä lasku ollut kuin 137 mk 20 p.

Ja runoilija astui rouva Cecilia Horttanaisen eteen kuin nuori jumala ja pyysi saada suorittaa laskunsa, ja käsikirjoituslaukkunsa takaisin.

Silloin, niin, silloin...

Langetkaa vuoret! Halkea, maa!! Luhistu, taivas!!!

Silloin... silloin...

4

Rouva Cecilia Horttanainen katsoi jäykästi runoilijaan.

Hän katsoi sillä tavoin kuin matkailijakodin pitäjätär katsoo runoilijaan, joka on ollut hänelle puoli vuotta velkaa 137 mk. 20 p. huoneesta, ruoasta ja siivouksesta.

Mutta nuoren runoilijan syvänsinisissä silmissä asui vääjäämätön uhma.

Olihan hänellä rahaa.

800 mk.

-- Jassoo, herra tuli viimeinkin takaisin, sanoi rouva Horttanainen kylmällä äänensävyllä.

-- Lasku! huudahti nuori runoilija ylpeällä äänellä. -- Tuokaa tänne se kirottu laskunne, taikka...

Runoilijan silmät säkenöivät.

Rouva Horttanainen vapisi.

-- Taikka... mitä...? änkytti rouva Horttanainen, katsoen turhaan taakseen peräytymistietä. Runoilija seisoi hänen ja oven välissä.

-- Taikka jätän sen maksamatta! täydensi runoilija maltillisemmalla äänellä.

Rouva Horttanainen kiiruhti hakemaan laskua. Hän juoksi.

Runoilija maksoi laskun.

Rouva Horttanainen sanoi:

-- Minun on vielä annettava takaisin 80 penniä, mutta minulla ei nyt ole pientä rahaa.

-- Pitäkää se 80 penniä! sanoi nuori runoilija jäätävän halveksivasti. -- Mitä välitän minä 80 pennistä!

Rouva Cecilia Horttanainen puri huultaan. Hän oli nolattu.

-- Mutta missä on minun _käsilaukkuni?_ kysyi nuori runoilija liikemiesäänellä, joka tällä hetkellä puki häntä. Käsilaukkuni, joka sisälsi käsikirjoitukseni ja julkaisemattomat teokseni, jotka te pidätitte maksun panttina...

Rouva Horttanainen poistui.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään vanha matkalaukku.

-- Oliko se tämä? kysyi hän.

-- Se on se! huusi runoilija kiihkeästi.

Vapisevin käsin, hienoin, valkein sormin, tempaisi hän laukun rouva Horttanaisen punertavista käpälistä.

Samassa runoilija kalpeni.

Kauhun ilme silmissään repäisi hän laukun auki.

Se oli tyhjä...

Siinä ei ollut yhtään paperiliuskaa.

-- Käsikirjoitukset... missä ovat käsikirjoitukset? kysyi hän käheästi.

Rouva Horttanainen kohautti olkapäitään.

-- En mie vaan tiijä! vastasi hän.

Nuori runoilija syöksähti ikkunaan.

Hän sysäsi ikkunan auki.

Hän pisti kalpean päänsä ulos ikkunasta ja huusi kadulle:

-- _Poliisi!_

Mutta ei mitään poliisia näkynyt.

-- Missä on poliisi? huusi nuori runoilija raivoten.

-- Ei tässä tarvita mitään poliisia, sanoi rouva Horttanainen, tarttui potkivaa runoilijaa kauluksesta kiinni ja veti hänet pois ikkunasta.

Sitten sulki rouva Horttanainen ikkunan.

Sitten painoi hän runoilijan istumaan rottinkisohvalle.

Runoilijaa värisytti.

-- Istukaa siinä rauhallisena! sanoi rouva Horttanainen uhkaavasti. -- Minä menen kysymään palvelijattarilta, mihin he ovat teidän roskapaperinne panneet.

Runoilija ajatteli, että rouva Horttanainen puhuu kuin raakalainen.

Sekunnit tuntuivat vuosisadoilta.

Kuudenkymmenen vuosisadan kuluttua palasi rouva Horttanainen ja ilmoitti:

-- Ne teidän paperinne on poltettu. Eräs palvelustytöistäni oli luullut niitä tarpeettomiksi ja käyttänyt ne uuninsytykkeiksi.

Runoilija ähkyi.

Tämä odottamaton isku huumasi hänet.

Sitten karkasi hän ylös.

Hänessä oli jotain tiikerimäistä.

Hän huusi:

-- Missä se tyttö on? Minä tahdon surmata hänet.

Rouva Horttanainen vastasi:

-- Minä ajoin sen tytön jo kuukausi takaperin pois... varasteli.

-- Teokseni, elämäntyöni...! vaikeroi runoilija.

Ilmassa oli jotain raskasta, tuskallista...

Rouva Horttanainen raapi nenäänsä.

-- Olikos ne nyt sitten minkään väärttejä, jos oikein totta puhutaan? kysyi hän vihdoin.

Nuori runoilija loi häneen musertavan silmäyksen.

Se ei kuitenkaan musertanut rouva Horttanaista.

Vimmastuneena potkaisi nuori runoilija tuolia.

-- Ei saa potkia minun mööpeleitäni! sanoi rouva Horttanainen.

Runoilijan huulilta kajahti kauhea nauru.

Mutta sitten se vaikeni.

-- Te, te... ähkyi runoilija.

-- Jaa, että minä...? kysyi rouva Horttanainen.

Nuori runoilija raastoi epätoivoissaan tukkaansa.

Se oli hänelle helppo tehtävä.

Sillä hän oli raivoisien ajatusten vallassa.

Ja hänen hiuksensa olivat 8 cm pituiset.

5

-- Te näette edessänne onnettoman ihmisen! voihkasi runoilija.

Rouva Cecilia Horttanaisen sydämessä vaihtelivat ristiriitaiset tunteet.

Ja raskaina vyöryivät harmaat pilvet taivaalla...

-- Ja että tämä tapahtui juuri nyt, huokasi runoilija. -- Juuri kun kalpean elämän ilmeettömät huulet alkoivat minulle hymyillä.

Rouva Horttanainen tunsi itsensä liikutetuksi.

Sillä hän oli kumminkin nainen.

Ja runoilija puhui kauniisti.

-- Minun käy teitä sääliksi, sanoi hän lempeällä äänellä. -- Minä en tahdo enää maksua siitä laskusta. Tässä on takaisin 137 markkaa.

-- Mitä välitän minä rahasta! sanoi runoilija kumealla äänellä, pistäen rahat liivintaskuunsa.

Rouva Horttanainen ajatteli.

Sitten hän kysyi:

-- Mutta miten olette saanut niin paljon rahaa, vaikka kaikki käsikirjoituksenne olivat tuossa laukussa?

Runoilija katsoi synkästi eteensä.

Hän kohautti olkapäitään ja vastasi:

-- Lainasin vanhalta äidiltäni...

Oli hiljaisuus.

Vihdoin lausui rouva Horttanainen:

-- Teillä on siis äiti elossa?

Runoilija kohotti käden silmilleen. Vihdoin hän sanoi väsyneesti:

-- On... hän on halpa nainen, hovineuvos Footsvetin palveluksessa...

Rouva Horttanainen vaipui kalman kalpeana istumaan lähimmälle tuolille. Tuoli ratisi uhkaavasti.

-- Hovineuvos Footsvett..., änkytti rouva Horttanainen.

Runoilija nyökäytti päätään.

Hänen katseensa harhaili ulos ikkunasta. Hän ei huomannut rouva Horttanaisen mielenliikutusta.

-- Mikä... mikä olikaan nimenne? kysyi rouva Horttanainen.

Hänen rintansa kohosi ja laski kuin meri... kaksi merta.

-- Kaiho Kantelo, sanoi runoilija miettiväisenä.

Rouva Horttanainen pudisti päätään.

Mutta sitten hän säpsähti.

Hänen silmäteränsä laajenivat.

Hän tuijotti runoilijaan ja huudahti läähättäen:

-- Mutta mikä... mikä... oli _äitinne_ nimi?

Nuori runoilija epäröi.

Sitten välähti hänen katseestaan salama.

Hän huusi:

-- Hänen nimensä on Leena. _Leena Matikainen_.

Kauheasti kiljahtaen vaipui rouva Cecilia Horttanainen kokoon. Hän ikäänkuin pieneni.

Mutta sitten hän ikäänkuin suureni.

Huutaen syöksähti hän ylös ja vaipui runoilija Kaiho Kantelon kaulaan.

-- Poikani, poikani...

6

Nuori runoilija seisoi kuin salaman iskemänä...

Tosin emme tiedä, voiko kukaan, edes nuori runoilijakaan, seisoa salaman iskemänä, mutta nyt, kun meistä on tullut kirjailija, tahdomme me kirjoittaa kirjallisuutta ja viljellä yleisesti hyväksyttyjä ja suosittuja vertauksia ja kuvia.

Rouva Horttanainen lepäsi hänen rinnoillaan.

Nuori runoilija tahtoi vaipua maan alle.

Rouva Horttanainen painoi nimittäin 112 kg ilman päällysvaatteita.

Runoilija Kantelo koetti irroittaa rouva Horttanaisen kädet kaulastaan, mutta rouva Horttanainen pani kätensä ristiin runoilijan niskan taakse ja suuteli häntä keskelle suuta.

Hra Kantelo oli vähän ällistynyt.

Ei siksi, että hän huomasi rouva Horttanaisen syöneen sipulia, vaan sentähden, että hänen mieleensä juohtui lapsuudenaikainen kertomus Joosefista ja Potifaarin emännästä.

-- Mahtoikohan Potifaarin emäntä painaa näin paljon? ajatteli runoilija.

Ei hän itsekään huomannut, että hän ajatteli niin proosallisesti, mutta hän ajatteli kumminkin.

-- Hyvä rouva, sanoi runoilija Kantelo viimein. -- Ehkä saan saattaa teidät sohvalle?

Huoneessa oli nimittäin sohvakin.

Sen hinta oli noin 65 markkaa, nyt, kun markka on niinkuin kymmenen penniä ennen sotaa.

Rouva Cecilia Horttanainen vaipui sohvalle.

Hänen rintansa nousivat ja laskivat kiivaasti. Mutta runoilijasta ei hän hellittänyt.

Runoilija seisoi siis hänen edessään osapuilleen niinkuin luokkipuu, joka on pantu painimeen.

-- Miksi sanot minua rouvaksi, huohotti rouva Horttanainen. -- Minähän olen sinun _äitisi!_

-- Oletteko järjiltänne! huudahti nuori runoilija kuohahtaen.

Raskas huokaus kohosi rouva Horttanaisen rinnasta.

Käytävästä tunkeutui huoneeseen paistetun sianlihan käry.

-- Minä en ole järjiltäni, lausui rouva Horttanainen uupuneena. -- Sinä olet minun poikani. Minä olen sinun äitisi... sinun äiti parkasi...

Runoilija katseli pelokkaasti ympärilleen.

Hän harkitsi, yrittäisikö hän paeta ovesta vai ikkunasta tätä yhtä hullua kuin lihavaakin... ei, vielä hullumpaa kuin lihavaa -- naista.

Mutta rouva Horttanainen sanoi värähtelevin äänin:

-- _Kuule siis, poikani, elämäsi salaisuus!_

Ja hänen huulensa vapisivat.

7

-- Minä olen sinun äitisi! sanoi rouva Horttanainen kumealla äänellä.

Sinä olet rakkauden hedelmä.

Sinä synnyit maailmaan silloin, kun minä vielä olin nimeltäni neiti Cecilia Hendunen.

Minä rakastin sinua.

Mutta jos rikas ukko Horttanainen, joka tarkasti minua, olisi tiennyt sinusta, ei minusta koskaan olisi tullut rouva Cecilia Horttanaista.

Leena Matikainen tuli avukseni.

Hän otti sinut omiin nimiinsä.

Minä olen suorittanut hänelle runsaan korvauksen.

Ja sinun nimesi piti olla Kalle Leenanpoika Matikainen...

-- Älkää mainitko minulle sitä inhoittavaa nimeä! huusi nuori runoilija jyrisevällä äänellä. -- Minä olen riistänyt sen ainaiseksi itsestäni. Minä olen nyt Kaiho Kantelo, runoilija.

-- Se on kaunis nimi, sanoi rouva Horttanainen lempeästi. -- Mutta jos sinä olisit meidän päiväkirjaamme kirjoittanut Kalle Leenanpoika Matikainen taikka vain Kalle Matikainen, niin olisin heti tiennyt sinut pojakseni, eikä mitään selkkausta olisi tapahtunut.

-- Onko tämä kaikki unta vai totta? kysyi nuori runoilija.

-- Tämä on totta, minä vannon sen! sanoi rouva Horttanainen juhlallisesti, laskien kaksi sormea pöydälle.

-- Entäs ukko Horttanainen? kysyi Kaiho Kantelo säikähtäen.

-- Ukko haudattiin viime viikolla! huudahti rouva Horttanainen.

Hänen äänensä oli murheellinen, mutta hänen silmistään loisti salattu riemu.

-- Mainio ukko! huusi runoilija.

-- Hän jätti jälkeensä 5 miljoonaa! sanoi rouva Horttanainen triumfeeraavalla äänellä.

-- Siunattu ukko! huusi runoilija, pyörällä päästään. -- Me pystytämme hänen haudalleen 10 sylen korkuisen kiven!

-- Jaa, se tulee yks meetteri 65 senttiä, se on jo tilattu, sanoi rouva Horttanainen.

-- Äitini! huusi runoilija.

Hänen 8 cm pitkä tukkansa leuhki.

-- Poikani! huusi rouva Horttanainen, levittäen kätensä.

He syleilivät toisiaan.

Mutta sitten sanoi rouva Horttanainen huolestuneen näköisenä:

-- Minua kovin surettaa, että sinulle tuli sellainen vahinko.

-- Häh, kysyi runoilija säpsähtäen. -- Mikä vahinko?

-- Se, että se piianlorvelo poltti sinun runosi, sanoi rouva Horttanainen käsiään väännellen.

Hänen äidillistä sydäntään raateli 1,001 tuskaa.

-- Palttua! sanoi nuori runoilija, viitaten kädellään.

Sanoi hän erään toisenkin sanan, mutta sitä ei voi tähän epärunollisuutensa vuoksi painattaa. Viittaamme vain, että se oli osittain maanviljelysteknillistä laatua.

Ja sitten hän lisäsi:

-- Eihän niitä kukaan kustantaja ottanut painattaakseen.

Rouva Horttanainen vaaleni.

-- Etkö sinä siis olekaan... oikea runoilija...? kuiskasi hän sammuvalla äänellä.

Ja hänen äidillistä sydäntään raateli 1,000 tuskaa.

-- _Minäkö!_ huusi runoilija. Enkö _minä_ olisi oikea runoilija! Katso minua, äiti!!

Nuori runoilija seisoi keskellä huonetta.

Hänen silmänsä säkenöivät.

Hänen 8 cm pitkä tukkansa pörrötti hirveästi.

Hänen kätensä olivat nyrkkiin puserretut.

Hänen housunlahkeensa lepattivat.

-- Näetkö, äiti! huusi hän leimuavalla äänellä.

-- Kyllä! huudahti rouva Horttanainen väristen.

-- Uskotko, että minä olen runoilija?! huusi Kaiho Kantelo kipenöiden.

-- Uskon! mutisi rouva Horttanainen.

Ihastuksesta uikuttaen hiipi rouva Horttanainen ylvään poikansa rinnoille, joka oli vaikuttava ilmiö.

-- Minä olen vain edellä ajastani, ilmoitti runoilija. -- Minua ei vielä ymmärretä. Mutta tuleva sukupolvi jumaloi sitä maata, jota jalkani ovat tallanneet. Minua ei vielä ole tunnustettu. Minua on jopa pilkattu. Mutta minä olen pilkkaajistani sepittänyt seuraavan uudenaikaisen ivarunon:

"Hau! haukkuvat hauvat, Haukkuvat hauvat, Haukkuvat, Hau! -- -- -- -- Hau! Haukkuvat. Haukkuvat hauvat, Hau! haukkuvat hauvat".

-- Kuinka kaunista! huudahti rouva Horttanainen. Hänen silmistään loisti äidillinen ylpeys.

-- Sellaisia runoja oli kokoelmassani monta! sanoi runoilija.

-- Ne ovat nyt tuhkana, lisäsi hän surumielisesti.

-- Jääthän nyt luokseni, poikani? kysyi rouva Horttanainen rukoilevalla äänellä.

Runoilija Kaiho Kantelo rypisti otsaansa.

Sitten hän huokasi.

-- Ehkä..., sanoi hän.

-- Mutta sitä ennen on minun suoritettava rohkea, ratkaiseva teko... nyt, kun minä olen rikas, lisäsi hän.

Vaan äkkiä hän epäröi:

-- Vai olenko minä rikas? kysyi hän rouva Horttanaiselta, ja hänen äänensä vavahti.

-- Olet, jos pysyt minun poikanani, sanoi rouva Horttanainen päättäväisesti.

-- Tahdon pysyä sinun poikanasi! sanoi runoilija varmasti. -- Mutta sitä ennen tahdon toteuttaa elämäni kauneimman unen... tahdon vapauttaa lumotun prinsessan louhikäärmeen linnasta!

Rouva Horttanainen katsoi pelästyneenä poikaansa.

Mutta runoilija Kantelon katseesta säkenöi yli-inhimillinen voima.

8

Jo vaikeni lintujen laulu, ja tuulen suhahdus sireenipensaissa oli kuin Yön Kuningattaren suutelo...

Taivaalla vilkutti yksinäinen tähti...

Valittaen haipui avaruuteen itkevän viulun ääni. -- Päivikki! kuiskasi Kaiho Kantelo kuumasti.

Päivikki Footsvett painoi päänsä alas.

-- Päivikki!! kuiskasi Kaiho Kantelo kiihkoisasti.

Päivikki Footsvett värisi.

-- Päivikki!!! huudahti Kaiho Kantelo intohimoisesti.

Neito vapisi.

-- Paetkaamme! Minä olen rikas! huudahti runoilija mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä.

-- Kuinka rikas? kuiskasi sammuva huokaus neidon vaalenevilta huulilta.

-- Viisi miljoonaa! sanoi runoilija syvästi kumisten.

Voihkaisten vaipui neito nuoren runoilijan syliin.

-- Vie minut minne tahdot! kuiskasi hän raueten.

Kaiho Kantelo nousi ylpeänä pystyyn.

-- Nyt ei mikään mahti maailmassa voi minua kukistaa! huudahti hän taivaalle.

Mutta se yksinäinen tähti iski hänelle silmää.

Äkkiä runoilijaa puistatti.

Kolea viima kohahti Kaivopuiston pensastoissa.

-- Entäs isäsi? kysyi hän äkkiä säpsähtäen.

-- Ukko on aina päissään, ei siitä ole väliä, sanoi neito, pusertaen huulensa yhteen kapeaksi viivaksi. -- Paetkaamme!

-- Paetkaamme! huusi runoilija Kaiho Kantelo ukkosenkaltaisella äänellä, ja kaiku Kaivopuiston kallioista ja Suomenlinnan saarista vastasi salaperäisesti:

-- -- aammen!...

9

Vanha hovineuvos Footsvett istui alakerran huoneessaan mukavassa nojatuolissaan. Hän ryypiskeli.

Ja sitten hän huiskautti kädellä kärpäsiä punaiselta nenältään.

Vaikka ei koko huoneessa ollut yhtään kärpästä.

Vanha Leena oli tappanut kaikki kärpäset kärpäslätkällään.

Hovineuvos näki vain muuten kärpäsiä.

Näki hän välistä pieniä ukkojakin. Ne olivat hyvin pieniä ja niitä oli hyvin paljon, ja hovineuvos pelkäsi niitä vähäisen, vaikka ne alkoivatkin olla tuttua väkeä. Mutta kärpäsiä ei hän pelännyt. Ne vain hieman vaivasivat häntä.

Silloin kuuluivat ruokasalista sotilaalliset askeleet.

Kannukset kilisivät. Miekka kalisi.

Luutnantti Urho Kalpainkalske astui sisään.

Hän oli liidunvalkea kasvoiltaan.

-- Missä on Päivikki? huusi hän, ääni vapisten.

-- Skool! sanoi vanha hovineuvos. -- Päivikki on lähtenyt ulos.

-- Haa! huusi Urho Kalpainkalske. -- Kenen kanssa?

-- Menipä tuo vaikka ukko mustalaisen kanssa! sanoi hovineuvos, maistaen jälleen. -- Skool, skool!

-- Missä ovat tunteenne? huusi luutnantti metallinsointuvalla äänellä.

-- Nenänpäässä! vastasi hovineuvos Footsvett valittavasta -- Kärpäset pyörivät siinä kauheasti. Eikö teidänkin mielestänne täällä ole hirveästi kärpäsiä, luutnantti?

Mutta nuori upseeri loi vanhaan herraan murhaavan silmäyksen ja kiiruhti kauheasti kiroten ulos huoneesta.

-- Paukahtaen sulkeutui ovi hänen jälkeensä.

-- Skool, skool! murahti hovineuvos Footsvett.

10

Salamoiden syöksyi nuori luutnantti keittiöön.

-- Missä on Päivikki? huusi hän vanhalle palvelijattarelle Leenalle.

-- Mistäs minä tierän! sanoi Leena, joka paistoi silliä hovineuvokselle.

-- Te tiedätte sen, vanha noita! huusi urhoollinen soturi vihan vimmassa.

Hänen kätensä hapuili miekan kahvaa ja hän huusi kauhealla äänellä:

-- Minä murskaan teidät, ellette sano totuutta. Päivikki on kirjoittanut minulle kuvapostikortin, jossa hän sanoo karkaavansa kotoa ja ettei kukaan muu kuin Leena tiedä asioista mitään...

-- Mitä te sitä puikkoanne näppäilette! huusi Leena uhkaavasti. -- Luuletteko, että minä pelkään sellaisia leluja! Tulkaa lähemmäksi, hyvä herra, jos haluatte!

Salaman nopeudella oli vanha palvelijatar tarttunut pitkävartiseen paistinpannuun.

Soturi peräytyi kaksi askelta taaksepäin.

Hän irroitti vaistomaisesti kätensä miekankahvasta.

-- Minäkö vanha noita? huudahti Leena Matikainen. -- Hyvä, minä olen siis noita, hä hä hä!

Leena Matikainen nauroi kaamealla, rääkkyvällä tavalla. Tulessakaraistun upseerin selkäpiitä karmi.

-- No hyvä, kuulkaa siis totuus vanhan noidan suusta:

Neiti Päivikki Footsvett on karannut kotoa.

Hän on karannut runoilija Kaiho Kantelon kanssa.

Kaiho Kantelo on nyt rikas.

Hänen oikea äitinsä on ottanut hänet julkisesti pojakseen.

Hänen oikea äitinsä on miljoonien omistaja.

He matkustavat nyt Kolille.

Siellä he menevät naimisiin.

Te ette saa koskaan Päivikkiä.

Minä olen auttanut heidän pakoaan. Sanokaa nyt minua vanhaksi noidaksi!

Hä hä hä hää!

Kauheasti kaikui vanhan akan räkättävä nauru. Tulelle jäänyt silli haisi ja kärysi hirmuisesti, sillä se oli puoleksi palanut.

-- Kirous ja kauhistus! huusi nuori sotilas. -- Minä teen tämän katalan juonen tyhjäksi!

Raivoissaan syöksyi luutnantti Urho Kalpainkalske keittiöstä rappukäytävään ja sitten alas portaita.

11

Kohisten kiiti eteenpäin 30-hevosvoimainen auto.

Sumuna häipyivät silmistä tuhatjärvien maan luonnonihanat maisemat.

Maantien varrella olevien talojen koirat avasivat suunsa, mutta eivät ennättäneet haukkua.

Niin nopeasti kiiti eteenpäin auto.

Hämillään pistivät koirat suunsa kiinni ja hännät koipiensa väliin.

Mutta neiti Päivikki Footsvett kiljahti äkkiä kauhusta.

-- Mikä sinun on, armas? kysyi runoilija Kaiho Kantelo säikähtäen.

-- Unohdin ottaa mukaani käherryssakset, vaikeroi nuori neito. -- Ne jäivät sinne toalettipöydälle.

Päivikin ilmehikkäät huulet vapisivat.

Mutta runoilija tuijotti eteensä mustin silmin.

Hänen katseestaan kuvastui ääretön väsymys.