Part 3

-- Kynä olisi, ja kotona pöydällä vielä puolikas, mutta entäs paperi... ei sitä neljällä markalla saa niin paljoa, että se romaaniin riittäisi...

Näin ajatteli Paimenhuilu.

Hän käveli syvissä mietteissä pitkin Pohjois-Esplanadikatua.

Vastaantulijat tuuppivat häntä, mutta hän ei sitä huomannut.

Sillä elementtien purkauksen kaltaisella voimalla kumpusivat kohtaukset ja luonnonkuvat ylös hänen sielunsa sanomattomista syvänteistä.

Suuri romaani pyrki ilmoille tulivuorenpurkauksen vastustamattomuudella.

Kaksi vanhahkoa naista kulki hänen edellään. Toisella oli kädessään neliskulmainen paketti.

-- Tuo vee-see-paperikin maksaa nykyaikaan, sanoi se, joka pakettia kantoi. -- Tämmöinen nippu maksaa neljä markkaa...

Paimenhuilu hätkähti.

-- Deus ex maschinista! huusi hän, niin että ihmiset kääntyivät katsomaan häneen.

Paimenhuilu oli käynyt 4 luokkaa klassillista lyseota ja osasi siis latinaa.

Hän oli tehnyt päätöksensä.

Hän poikkesi Talouskauppaan ostamaan neljän markan paperinipun...

4

_'Oli ilta... taivas oli kuin sininen morsiuspeite, jonka reunoille auringonlasku brodeerasi intressantteja purppura-arabeskejä_', kirjoitti kirjailija Paimenhuilu.

_'Säteilevän iltaruskon rubiinivärisissä värähdyksissä soinnahteli tulevaisuuden ihanan aamuautereen heräävien huomenkellojen ensi hopeahelähdysten aavistelevia akordeja_...'

Paimenhuilu kirjoitti suurta rakkausromaaniaan lyijykynällä toalettipaperille.

Hän ei kiinnittänyt huomiota raakaan materiaan.

Hän tiesi, että ne vehnäjauhot, joista on leivottu suloisin kaakku, mikä koristaa kreivittären kahvipöytää, ovat kasvaneet pellosta, jota on mehustettu jollain muulla kuin oodekolongilla.

Miksi ei siis vuosisadan nerokkain rakkausromaani voisi syntyä toalettipaperille, joka maksaa neljä markkaa nippu?

Ja Paimenhuilu kirjoitti kirjoittamistaan.

Hänen silmänsä leimusivat intohimojen veripunaisia lieskoja...

Välistä hän nousi kiihtyneenä kävelemään ja raastoi luomisraivossa tukkaansa.

Sitten hän istuutui jälleen kirjoittamaan säihkyvin katsein:

'_Salaperäisenä lepäsi eljenluunvihreä meri heidän jalkainsa juuressa, kohoillen hiljaa kuin Luonnottaren neitseelliset rinnat_...!'

5

Kirjailija Helkiö Paimenhuilu asui puusepänleski Vilhelmiina Puutiaisen tykönä täysihoidossa.

Vilhelmiina Puutiainen ei ollut aivan nuori, mutta ei vallan vanhakaan. Hän oli 42 vuoden ikäinen.

Hänellä oli siniset silmät ja liinanvärinen tukka, ja hänellä oli kaksi osakehuoneistoa ja rahaa pankissa eikä yhtään lasta.

Kirjailija Paimenhuilu oli hänelle velkaa kolmen kuukauden ylöspidon, mutta Vilhelmiina Puutiainen ei hätyyttänyt häntä.

Sillä hän tiesi, että Paimenhuilu oli nero, ja että häntä odotti suuri tulevaisuus.

Hän tiesi sen varmasti, sillä Paimenhuilu itse oli sen hänelle ilmaissut.

Ja Paimenhuilu tiesi, ettei Vilhelmiina Puutiainen vielä tämänkään kuun viimeisenä päivänä puhuisi mitään maksusta. Hän tiesi sen varmasti, sillä hän tiesi Vilhelmiina Puutiaisen tietävän, että hän juuri nyt kirjoitti suurta romaaniaan, joka oli tuottava hänelle kultaa ja kunniaa, vaikka se kirjoitetaankin W.C.-paperille.

Mutta hän ei tietänyt, että Vilhelmiina Puutiaisen sydämessä oli syttynyt uusi tunne.

Ah, lukija arvaa!

Niin, se tunne oli _rakkaus!!_

Ja senkään tähden ei Vilhelmiina Puutiainen puhunut mitään vuokrasta.

6

Helkiö Paimenhuilun suuri romaani oli valmis.

Hän lähti tarjoamaan käsikirjoitusta kustantajalle.

Kustantaja katseli käsikirjoitusta kummastuneena. Hän piteli sitä varovaisesti näppiensä välissä ja kuin nuuhki jotain...

-- Onhan... onhan se vain puhdas... mutisi hän.

-- Ei, se on kirjoitettu täyteen, sanoi Paimenhuilu.

-- Annan teille vastauksen jonkun ajan kuluttua, luettuani käsikirjoituksen, sanoi kustantaja.

-- 'Se oli kuin sfeerien soinnun ikuinen lupaus avaruuden yössä vinkuen lentävälle maapallolle', siteerasi kirjailija kotiin palatessaan omaa romaaniaan, joka oli jäänyt kustantajan pöydälle.

-- -- --

Viikon kuluttua toi kustantajan juoksupoika paketin kirjailija Paimenhuilulle.

Paketissa oli rakkausromaanin käsikirjoitus.

Ensimmäisen liuskan ylälaitaan oli kustantaja sinikynällä kirjoittanut:

'Tämä paperi kelpaa mielestäni vieläkin alkuperäiseen tarkoitukseensa'.

Kirjailija Paimenhuilu tuijotti jähmettyneenä käsikirjoitusta, ja hänen silmänsä lukivat koneellisesti ensimmäistä eteensattunutta lausetta:

'Saatanallinen raivo istui ebenholtsinmustassa jalkapuussa hänen sydämessään ja kiristi kauheasti marmorinvalkeita hampaitaan...'

-- -- --

Helkiö Paimenhuilu meni naimisiin Vilhelmiina Puutiaisen kanssa.

Se suuri rakkausromaani ripustettiin huoneiston pienimmän ja salaisimman huoneen seinälle, ja herrasväki Paimenhuilu on nyt sen seitsemännessä luvussa. Paperi kelpasi todellakin vielä mainiosti alkuperäiseen tarkoitukseensa...

-- -- --

-- Hahaha! nauroi Kenonen, kun kirjailija Lempo Sarvikas oli pistänyt käsikirjoituksen taskuunsa ja ilmeisesti tyytyväisenä kirjoitukseensa ja sen esitykseen juonut lasinsa pohjaan. -- Se loppuniksi, mitä kustantaja vastasi, oli aivan paikallaan sille pirulle. Olisit pistänyt siihen sen haukkujasi oikean nimen!

-- Oikea siinä onkin, sanoi hontelo nuori mies käärmeellisesti hymähtäen. Siinä ei ole muuta eroa oikeasta, kuin että hänen nimekseen on pistetty Asarias Pöllänen, kun hänen oikea nimensä on Sakarias Pöllänen. Mutta jokainen, joka hänet tuntee, tietää kyllä heti, ketä tarkoitetaan.

-- Sinä olet kieltämättä ansainnut yhden ryypyn, sanoi hra Kenonen miettiväisesti, täyttäen hra Sarvikkaan lasin. -- No, hurun-lurun nyt sitten! Et sinä aivan niin tylsä ole kuin miltä näytät!

VI

-- _Kukkokiekaa!_

Jos hra Kenonen olisi tuomittu hirtettäväksi, ellei hän olisi voinut sanoa, kuinka ja koska ja missä olosuhteissa hän oli joutunut pienelle kellertäväksi maalatulle, vähäiseen puutarhaan antavalle parvekkeelle, niin olisivat tämän arvoisan, epäsäännöllisiin elämäntapoihin ja niistä johtuviin enemmän tai vähemmän outoihin tilanteisiin sortuneen kansalaisemme elinpäivät luetut. Hänellä ei nimittäin ollut vaaleanharmainta aavistustakaan siitä, miten hän oli voinut vaipua nykyiseen tilaansa.

Oli varhainen, lämmin ja kirkas kesäaamu. Edellämainitussa pikku puutarhassa kimaltelivat miljoonat kastehelmet. Ei tuulenhenkäystäkään.

Hra Kenonen istui paitahihasillaan ja avojaloin parvekkeella olevalla tuolilla. Hänellä oli sylissään pärekori, jonka kansi oli auki, ja pärekorissa oli elävä, jossain määrin kiivasluontoisen näköinen ja verraten komeahöyheninen kukko, joka oli rihmalla sidottu jaloistaan pärekorin pohjaan, niin ettei se päässyt karkaamaan korista.

Hra Kenosen sameassa katseessa oli ihmetystä, ällistystä, uteliaisuutta ja hiljalleen kohoavaa harmia, hänen tuijottaessaan sylissään olevaan siipikarjan edustajaan, jota joskus on esitetty turhamaisen pöyhkeyden vertauskuvana.

-- Missä minä olen? ajatteli hra Kenonen. -- Kuka minä olen? Kuinka olen joutunut tälle balkongille? Mitä seutua tämä on? Sillä tämä ei näytä Helsingiltä. Missä ovat kenkäni ja sukkani, missä on palttooni, takkini, liivini, hattuni...? Ja mikä on tämä kirottu kukko, jonka kiekaus herätti minut? Mistä se on kotoisin, ja kuinka se on joutunut minun syliini?

Hra Kenonen tunsi elävänsä salaperäisyyksien maailmassa, ja häntä värisytti.

-- Tämä kaikki on niinkuin satua, ajatteli hän edelleen. -- Tämä on niinkuin tuhatta ja yhtä yötä... höss, pakana!

Viime huudahdus oli tarkoitettu kirotulle kukolle, joka juuri kuroitti kaulaansa ja päästi korvia leikkaavan kukkokiekaan.

-- Jollet sinä riivattu pidä kitaasi kiinni, niin minä väännän niskasi nurin! uhkasi hra Kenonen synkeästi. -- Sinähän herätät koko talon... mikähän talo tämä oikein on?

Hra Kenosella oli paljon ajattelemista, mutta saivat hänen ajatuksensa samassa uuden suunnan, sillä pienestä puutarhasta läheni outo otus, jonka kaltaista hra Kenonen ei ollut koskaan nähnyt. Sen yläosa oli kuin ihmisen, mutta alaosa oli jotain sellaista, jota hra Kenonen ei aluksi osannut tarkemmin määritellä, ennenkuin ilmiö tuli kokonaan näkyville pensaitten takaa.

Olento pujahti puutarhaan sen perällä olevasta narisevasta portista, jonka se heti taas huolellisesti sulki. Sitten läheni se hra Kenosta omituisella tavalla hypähdellen lyhyin askelin.

Vihdoin tunsi hra Kenonen tulijan näppylänaamaiseksi paksuksi kauppamatkustajaksi, joka hyppi ja tepsutteli eteenpäin tynnyrissä, mitä hän kannatteli reunoista, joten tynnyri, josta molemmat pohjat olivat poissa, muodosti jonkinlaisen puisen pönkkähameen.

Päästyään hra Kenosen parvekkeen kohdalle ja huomattuaan Kenosen kohotti kauppamatkustaja tynnyrin päänsä yli ja heitti sen menemään, niin että tynnyri rysähtäen lensi talon kivijalkaa vasten.

Silloin näki hra Kenonen, että kauppamatkustaja oli miltei alasti. Vain värillinen paita oli hänellä yllään ja kaulus sekä kaulaliina kaulassa.

Huohottaen kohosi puolialaston näppylänaama hra Kenosen luo parvekkeen kaiteen yli, löydettyään maasta rakennuksen seinustalta pienet tikapuut, jotka yltivät parvekkeen reunalle, ja seisoessaan siinä sitten keveässä asussaan hra Kenosen edessä kirosi hän tervehdykseksi ja sanoi:

-- Tässä minä nyt sitten olen!

-- Niinpä näkyy, myönsi hra Kenonen ilmeisellä uteliaisuudella.

-- Minä sitä olen joutunut vähän h--tinmoiseenpolskaan, ilmoitti kauppamatkustaja. -- Jos joku toinen olisi sellaista kertonut, niin olisin pitänyt häntä oikein emävalehtelijana. Onpa niin ja näin, jaksanko edes uskoa, vaikka se on itselleni sattunut. Se on jotain niin ääretöntä.

-- Kerro! keskeytti hra Kenonen kärsimättömästi.

-- Kerro, kerro, p--kele, ärjähti kauppamatkustaja tavattoman mielenliikutuksen vallassa. -- Jos kielin voisi kertoa! Minä taisin olla eilen illalla vähän päissäni ja muistelen eronneeni teidän riivatusta seurastanne, joka varmaankin vie lopuksi minusta hengen, ja lähteneeni kaupungille hakemaan muka seikkailuja. Kirottu päähänpisto! Kyllä minä nyt olen seikkailuja saanutkin, voi sinun vietävän...

-- Jatka! sanoi hra Kenonen.

-- Kukkokiekaa! huusi kukko.

-- Kitasi kiinni! huusi hra Kenonen. -- Älä välitä tästä, vaan kerro, mitä olet hommannut. Kyllä minä tämän opetan!

Ja hra Kenonen painoi kukon vasuun ja paiskasi kannen kiinni.

-- Hommannutko? En minä ole mitään hommannut. Minä olen joutunut joidenkin rosvojen ja roistojen pariin, jotka ovat juottaneet minut täyteen kuin kiiliäisen ja sitten ryöstäneet minut sananmukaisesti alastomaksi. Heräsin tuolla rannassa halkopinojen välissä ja värisin vilusta. Tunnustelin maisemia ja huomasin, ettei minulla onneksi ollut kovin pitkä matka tänne hotelliin... -- Tämä on siis hotelli? sanoi hra Kenonen. -- Tietysti, mikäs tämä sitten olisi? Täällähän me asumme koko sakki. Niin, mutta joitakuita ihmisiä oli jo liikkeellä, enkä minä uskaltanut lähteä tässä asussani kulkemaan pitkin katuja. Siinä oli lähelläni tyhjä tynnyri, jossa ei ollut kuin toinen pohja. Hakkasin senkin irti, pujotin tynnyrin hameeksi ylleni ja lähdin kiiruhtamaan... herätin ansaittua huomiota. Enkä voinut kulkea kuin hyvin lyhyin askelin... alareunassa olevat naulat pistelivät kinttuihini heti kun yritin ottaa pitemmän harppauksen. Naisia tuli vastaani... voi voi seitsemäntuhatta vuotta vanha...

Paksu kauppamatkustaja puhkesi pitkällisiin sadatuksiin ja voivotuksiin, jotka olisivat liikuttaneet tunteellisempaa mieltä kuin hra Kenosen. Hra Kenonen vain nauroi. Kauppamatkustaja hieroskeli paljaita sääriään, joihin tynnyrin reunassa olevat naulat olivat raapineet ja pistelleet verinaarmuja, ja kysyi sitten Kenoselta:

-- Mutta mitäs sinä tässä istut? Ja mistä olet käsittänyt tuon kukon?

Hra Kenonen lakkasi äkkiä nauramasta. Sitten alkoi hän valittavalla äänellä kertoa eksyneensä entisistä säännöllisistä ja kunniallisista elämäntavoistaan sekä joutuneensa pilkkaajien seuraan ja lastuksi, jota turhuuden valtameren aallot nakkelevat. Hra Kenonen sanoi, ettei hän ymmärrä, mikä paha henki hänet on kytkenyt kiinni outoihin henkilöihin, joilla ei näytä olevan muuta yhteistä toistensakaan kanssa kuin loppumaton jano, joka tuntuu tarttuneen hra Kenoseen itseensäkin. Lopuksi hän vakuutti, että jos hänen elämänsä joskus vielä pääsee takaisin tasapainoon, niin hän perustaa raittiuden liiton ja nimittää itsensä sen suurmestariksi, ollakseen varma siitä, että liittoa tullaan johtamaan mitä suurimmalla ankaruudella.

-- Se on ajatus, jota kannattaa harkita, myönsi kauppamatkustaja. -- Minä alan pelätä, että me olemme kaltevalla pinnalla. Mutta meidän on mentävä sisään. Tuo huone, johon tämä parveke kuuluu, näkyy olevan ruokasali, ja siivooja saattaa tulla koska tahansa. Sinä asut numerossa 9 ja minä viereisessä huoneessa. Tämä alakerta on kokonaan meidän seurueemme hallussa.

-- Meidän seurueemme! huudahti hra Kenonen. -- Kuinka monta meitä sitten on, ja missä hornassa me olemme?

-- Meitä on yksitoista miestä, kaikki kunniallisia ja hyödyllisiä, mutta jossain määrin janoisia yhteiskunnan jäseniä. Nähtävästi on tämä jano synnynnäistä, sillä siitä ei näytä olevan helppo päästä eroon.

-- Puolisko olutta ja pieni sillivoileipä ja yksi pieni, hyvin pieni ja kylmä ryyppy ei kyllä tekisi pahaa, tunnusti hra Kenonen, -- mutta mikä paikkakunta tämä on, ja kuka paholainen minut on tänne riepoittanut?

-- Tämä on eräs luonnonkaunis pikkukaupunki maan sisäosissa, ja mitä siihen tulee, että sinut olisi tänne riepoitettu, niin saan ilmoittaa, että koko tämä turnee on sinun keksintöäsi. Valitettavasti me toiset olimme sellaisia aaseja, että annoimme sinun houkutella itsemme lähtemään hyvästä ja taatusta Helsingistä tähän vietävään kylään, jossa ei meillä ole oikeastaan mitään tekemistä. Onneksi on minulla kauppamatkustajana aina kaksi vaatekertaa mukanani, muuten tästä olisi tullut kaunis soppa, sanoi kauppamatkustaja äkäisesti.

Hra Kenonen ei vastannut siihen mitään, vaan pujahti kukkovasu kainalossa huoneeseensa.

VII

Sinä muistettavana iltana, jolloin kirjailija Lempo Sarvikas oli hra Kenoselle lukenut kertomuksensa "Rakkausromaani", missä herra Sarvikas teki pilkkaa kilpailijansa ja arvostelijansa Sakarias Pölläsen kirjallisista hommista, olivat herrat Kenonen ja Sarvikas lähteneet lopuksi Estonia-hotelliin ja joutuneet huoneistoon, joka oli yhdistetty kolmesta vierekkäin olevasta matkustajahuoneesta, avaamalla niiden välissä olevat ovet. Heidän sisäänastuessaan otettiin vieraat vastaan tavattomalla karjunnalla, joka tulkitsi sitä suurta iloa, mitä heidän saapumisensa herätti.

-- Käykää sisään myös, te Suomen runottaret! huusi Varpukallio, ja kolme rehevää gulassin näköistä miestä kiiruhti lausumaan hra Kenosen tervetulleeksi ja esittämään lähempää tuttavuutta.

Hra Kenonen huomasi heti joutuneensa seuraan, missä rahaa käsiteltiin kuin tuohta, ja arveli voivansa jonkin aikaa olla iloisessa ja vieraanvaraisessa ympäristössä, missä ei tuntunut olevan huolta enempää syömä- kuin juomatavaroistakaan.

Kaikki huusivat ja melusivat. Oli yleistä liikehtimistä pöydästä toiseen, eikä hra Kenonen päässyt oikein perille siitä, kutka olivat isäntiä ja kutka vieraita, kuka tilasi ja kuka maksoi.

-- Tämä näyttää vähän hirveältä, sanoi hra Kenonen Varpukalliolle. -- Saat nähdä, että hotellin isäntä tulee tuossa tuokiossa ja ajaa meidät kaikki pellolle.

-- Oho! vastasi tuomari Varpukallio. -- Niin minäkin aluksi luulin, mutta sitä saat kauan odottaa. Nämä ovat räiskineet täällä jo kolme viikkoa, kylväneet ympärilleen juomarahoja kourakaupalla ja tehneet isännästä varakkaan miehen.

-- Kolme viikkoa! sanoi hra Kenonen kummastuneena. -- Kuinka ne jaksavat?

-- Eivät ne ole jaksaneetkaan. Alkuperäisen seurueen muut jäsenet ovat aikoja sitten matkustaneet kotiinsa, lukuunottamatta tuota pientä ukkoa, joka istuu tuolla nurkassa silmiään väännellen ja päissään kuin suutari, ja jolla on ainakin kolme miljoonaa puhtaassa rahassa. Se ukko on alkuperäinen perustajajäsen, ha ha! Toiset ovat tulleet ja toiset menneet. Kaikki gulasseja, joilla on läjässä helpostisaatua rahaa niin että alimmaiset mätänevät. Aina kun kaupunkiin tulee joku gulassi remuamaan, joutuu hän ennemmin tai myöhemmin tähän klubiin, mässää rahansa, saatetaan asemalle ja lähetetään kotiinsa. Kaikki ne on tuo pieni ukko ryypännyt invaliideiksi...

Samassa koputettiin ovelle.

-- Sisään! karjui puoli tusinaa kovaa ääntä.

Se oli vain hotellin ovenvartija, joka kysyi, kuka herroista oli tilannut ajurin hotellin ovelle. Ajuri oli odottanut jo kaksi tuntia ja lähettänyt kysymään, vieläkö hänen piti odottaa.

-- Kuka on tilannut ajurin? huusi tuomari.

Kukaan ei muistanut tilanneensa.

-- Siinä on ajurille 50 mk. ja sinulle 20 mk., huusi eräs lihava, punatukkainen gulassi, heittäen seteleitä ovenvartijalle. -- Painukoon hiiteen, ei tästä nyt joudeta ajelulle.

-- Sillä tavalla! huomautti tuomari Varpukallio hra Kenoselle. -- Luultavasti ei ajuria ole kukaan tilannut, ellei ehkä ovenvartija itse. Sitäpaitsi on ajuripirssi viiden askeleen päässä ovelta. Nämä olisi pantava holhouksen alle joka sorkka ja passitettava kotipaikkakunnilleen.

Hra Kenonen maisteli likööriä, jota jostakin oli ilmestynyt hänen eteensä pöydälle kuin sadun hengen tuomana, ja arveli olevan oikein ja kohtuullista, että helpolla saatu omaisuus pannaan yhtä helposti menemään, ettei raha pysähdy yksiin käsiin. Sitten kilisti hän lasiaan ja metelin hieman hiljennyttyä nousi ylös pitämään puhetta arvoisalle isäntäväelle.

Tähän asti muisti herra Kenonen päivän tapahtumat. Sitten huomasi hän istuvansa kukko sylissä pieneen puutarhaan antavalla parvekkeella jossain pikkukaupungissa.

* * * * *

Hra Kenonen astui siis huoneeseensa kukkovasu kainalossa.

Huone oli suurehko kahden hengen huone, samalla tavalla sisustettu kuin ovat sadat ja tuhannet muutkin hotellihuoneet Suomenmaassa. Siinä oli kaksi sänkyä ja sohva sekä kaksi pöytää, suurempi ja pienempi. Pienemmällä pöydällä oli olut- y.m. pulloja sekä voileipiä, ja suuremman, ikkunan edessä olevan ääressä istui paitahihasillaan kirjailija Lempo Sarvikas. Kirjailija pörrötti toisella kädellään hiuksiaan, niin että hänen päänsä jossain määrin muistutti tuulenpesää, ja luki käärmeellisesti hymyillen ja silloin tällöin itsekseen murahdellen käsikirjoitusta, jonka hän kaikesta päättäen itse oli kirjoittanut.

Huomattuaan takkinsa ja liivinsä olevan tuolilla toisen sängyn vieressä ja kenkiensä pilkistävän esiin sängyn alta, teki hra Kenonen sen järkevän johtopäätöksen, että hän todellakin on asunut tässä huoneessa, laski pärekorin kukkoineen lattialle oven viereen, istuutui ruoka- ja juomatarpeilla varustetun pöydän ääreen ja otettuaan tukevan aamuryypyn alkoi kiireesti pistellä poskeensa lautasella olevia mainiolta maistuvia liha- ja kurkkuvoileipiä.

-- Ha ha! nauroi hra Sarvikas itsekseen, luettuaan loppuun käsikirjoituksen. Mikä hedelmällinen yö! Minä olen saanut valmiiksi ivallisen kertomukseni "_Elämän leukaluissa_", ja sitäpaitsi kirjoittanut tunnelmallisen ja viehättävän, herkästi aistitun ja terävästi havaitun, kirkkaan ja kuulakan maalaiskertomuksen "_Pohjolan kesäyön lumoissa_", missä olen mielestäni onnistunut tyylittelyn avulla saamaan esille sen synteettisen näkemykseni, joka...

-- Lorua, sanoi hra Kenonen, kaataen lasiin olutta ja tyhjentäen sen yhdellä henkäyksellä. -- Lue mieluummin, mitä olet kirjoittanut.

-- Tässä kaupungissa ilmestyy eräs esihistoriallinen, mukamas kaunokirjallinen viikkolehti-fossiili, jonka pääavustajia juuri Sakarias Pöllänen on. Tämän "Untamoinen"-nimisen palturipaperin palstoilla on se s--nan Pöllänen purrut ja kalvanut jokaista minun teostani. Nyt minä olen ottanut selville, että vakinainen toimittaja on kesälomalla ja hänen sijassaan on joku toinen jästipää, joka ei tiedä Pölläsestä tämän taivaallista. Minä painatan tämän "Elämän leukaluissa" nyt kiireesti "Untamoisen" palstoilla, ensi numerossa. Haluaisin nähdä Pölläsen naaman, kun hän lukee tämän äänenkannattajastaan.

-- Jos se tuntee siitä itsensä? kysyi hra Kenonen, tarttuen muikunmäähnävoileipään.

-- Tunteeko? Luulisinpa tuntevan. Olen tässä kertomuksessa kyllä muuttanut hänen nimensä Kaiho Kanteloksi -- jolla nimellä hän todellakin on kerran julkaissut runon eräässä kalenterissa -- mutta esimerkiksi rouva Horttanaisen sukunimi on oikea, ja Pöllänen on todella vieläkin velkaa rouva Horttanaiselle 137 mk. 20 p. Minä olen itse asunut rouva Horttanaisen matkailijakodissa, ja kertoi rouva Horttanainen minulle asiasta. Sitäpaitsi on Pöllänen saanut rukkaset tytöltä, jonka nimi oli Päivikki. Muu on enimmäkseen mielikuvitusta, etenkin se, että rouva Horttanainen muka olisi hänen äitinsä ja rikas, sekä se upseerijuttu y.m., mutta pitkin matkaa on useita Pöllästä ja hänen luonnettaan kuvaavia piirteitä Pölläsen eli Kaiho Kantelon pitkän tukan otin omasta päästäni, sillä hän pitää aivan lyhyttä tukkaa...

-- Anna kuulua! sanoi hra Kenonen järkähtämättömästi.

VIII

-- "_Elämän leukaluissa_", luki hra Sarvikas ponnekkaasti, ja jatkoi sitten:

1

Yllänne ruhjovan musta taivas!

Edessänne elementtien petomainen raivo...

Mouruten, murtuen Kaivopuiston kallioihin vyöryvät Suomenlahden vaahtopäiset ärjyt.

Ärjy, huuda...

Lujana kestää Kaivopuiston kallioperusta.

-- -- --

Vanhan huvilan yläkerrassa seisoi kaksi nuorta ihmistä, katsellen ulos meuruavalle merelle.

Sotilaan silmistä välähti tulta...

Hänen äänestään kalskahti rauta...

Mutta väräjävä neito, jolla oli hiusnutturassaan puolitoista korttelia korkea kampa, painoi maidonvalkean otsansa kylmää ruutua vastaan, ja hänen poskillaan hehkuivat ruusut.

Äärettömän kaihoisana värähteli hänen hopeankirkas äänensä, kun hän hiljaa hyräili:

"Meri on kaunis, kun mainingit päilyy..."

"Päilyy... häilyy... säilyy..." mutisi luutnantti loppusointuja. Soturi oli myös runoilija.

-- Tahtoisin jonnekin... kauas... missä pimeys ympäröi vielä ihmisiä, mutta missä kirkas, väräjävä elämä jo näkyy edessäpäin... sanoi neitonen kuin uneksien.

-- Jaa, että eläviin kuviin, lisäsi soturi. -- Mennään vain.

Neidon ylhäinen ylähuuli kääntyi tuskin huomattavan halveksivasti. Hänen suupielissään väreili omituinen, surumielinen hymy. Hänen suuret, selittämättömät silmänsä tuntuivat katsovan olevaisuuden tuolle puolen.

Soturi sytytti savukkeen.

Vanha kaappikello olisi vakavasti naksuttanut syntyneessä hiljaisuudessa, mutta ei mitään kaappikelloa ollut. Ei mikään naksuttanut.

-- Voivatkohan ihmiset koskaan ymmärtää toisiaan? kysyi neitonen harmaalta kissalta, joka kehräten torkkui sohvalla.

Kissa ei vastannut. Se ummisti silmänsä.

Luutnantti aikoi vastata kissan puolesta ja lausua sukkeluuden, mutta huomasi onneksi ajoissa itsekin, ettei hänen aikomansa sukkeluus ollut edes kaukaista sukuakaan sukkeluudelle, ja nielaisi sen siis vatsaansa. Hän ei tuntenut itsensä siitä paljoakaan täyttyvän.

Luutnantti tahtoi, että neito, jonka nimi oli Päivikki, pitäisi häntä sukkelana. Eikä luutnantti ollut mikään jästipää. Vaikka hän ei ollutkaan niin sukkela kuin olisi halunnut olla.

Mutta merellä pauhasi myrsky...

2

Alakerrassa istui mukavassa nojatuolissaan vanha hovineuvos.

Hänen päänsä oli paljas ja hänen nenänsä oli punainen.

-- Hu-huu-huu --! ulvoi myrsky ulkona.

Mutta vanhus ei siitä välittänyt.

Hän vain näpsäytteli luisevia sormiaan.

Ja sitten hän naurahti.

Ja sitten hän maisteli edessään pöydällä olevasta lasista.

Hu-huu-huu --! ulvoi myrsky.

Suomenlahden vaahtopäiset ärjyt murtuivat Kaivopuiston kallioihin.

-- Passaa niitä vastaan rynnistää... kyllä ne kestävät! lausui vanha hovineuvos tarpeettoman kovalla äänellä. Hän oli nimittäin yksin.

Hovineuvos maistoi taas lasistaan ja hymyili.

Hän ajatteli erästä nuorta, notkeata, kiehtovaa sirkustaiteilijatarta, joka milloin oli pehmeä kuin pumpulivasussa vöhnivä kissanpoikanen, milloin taas kimmoinen kuin teräsvieteri.

-- Hi hi hi... nauroi hovineuvos itsekseen.

Hän ei muistanut, että siitä oli vierähtänyt neljäkymmentä ajastaikaa, kun hän viimeksi oli nähnyt tuon kiehtovan sirkustaiteilijattaren.

Hovineuvos oli unohtanut paljon muutakin. Hän ei ollut muistanut sulkea uunin peltejä, vaikka puut olivat jo aikoja palaneet loppuun.