Part 2

Tämä reippaan mielen, ryhdikkään luonnonlaadun ja hyväntuulisen hilpeyden kuultava ilmaus ei voinut olla herättämättä seuraavassa kadunkulmassa miettiväisen näköisenä seisovan järjestyksenvalvojan huomiota. Järjestyksenvalvoja teki puoli käännöstä vasempaan ja lähti kävelemään herra Kenosta kohti.

Jos hra Kenonen olisi huomannut tämän puolikäännöksen ja sitä seuranneet askeleet, joitten päämaalina oli hänen oman persoonansa välitön läheisyys, olisi hän kaiken todennäköisyyden mukaan painanut lakin päähänsä sekä alkanut mahdollisimman viattoman näköisenä ja ilman enempiä hihkauksia kävellä pitkin autiota katua. Mutta omaksi vahingokseen ei hra Kenonen sattunut sitä huomaamaan. Ja kun hänestä tuntui siltä, kuin tarvitsisivat hänen keuhkonsa vielä uuden annoksen raitista ilmaa, joka on niin tärkeätä ihmisen terveydelle, niin veti hän keuhkonsa niin täyteen tätä arvokasta ainetta, joka on ainoa tarvike, jota näinä kalliina aikoinakin on maksuttomasti saatavana, että hänen rintansa mahtavasti pullistui, ja sitten päästi hän ylimääräisen osan täten hankkimastaan ilmavarastosta takaisin vapauteen, jolloin se kurkkujänteiden läpi kulkiessaan muodosti raikkaasti helähtävän "heleijaa" huudon.

Järjestyksenvalvojan vauhti lisääntyi aivan ilmeisesti samassa hetkessä, jolloin hra Kenosen uusi huudahdus leikkasi öisen kadun hiljaisuutta, niinkuin päiväläisen viikate leikkaa nuorta heinää. Tuossa tuokiossa oli järjestyksenvalvoja aivan hra Kenosen ääressä ja hra Kenonen kuuli vakavan äänen sivultansa kysyvän:

-- Mitäs meteliä herra oikein pitää?

Hra Kenonen katsahti sivulleen, ja nähdessään vieressään univormupukuisen poliisin kuin pilvistä pudonneena, kulki hra Kenosen mahtavan ruhon läpi säpsähdys päälaelta kantapäihin asti.

Mutta sitten sai ylpeyden rietas henki hänessä vallan, ja tämä rietas henki kävi kuten tavallisesti lankeemuksen edellä.

Silmänräpäyksen ajan ajatteli hra Kenonen nöyryyttää itsensä maallisen esivallan edustajan edessä ja selittää noiden huomiota herättäneiden äännähdysten päässeen häneltä vahingossa, aivan tahtomattaan. Hra Kenonen aikoi selittää, että se on jonkinlainen tauti, joka aika ajoin on vaivannut häntä lapsuudesta asti ja jonka lääkärit tarkkojen ja laajojen diagnosien jälkeen ovat todenneet synnynnäiseksi ja parantumattomaksi. Sitten aikoi hän antaa vakavan lupauksen hillitä vastedes tämän taudin purkauksia kaduilla, toreilla ja muilla julkisilla paikoilla sekä jatkaa hiljaisuudessa ja äänettömänä kuin ahven matkaansa kotiin.

Jos hra Kenonen olisi toteuttanut tämän järkevästi harkitun ja viisaan suunnitelman, olisi hän todennäköisesti päässyt jatkamaan matkaansa saatuaan vakavan huomautuksen säädyllisen ja vaiteliaan esiintymisen tärkeydestä sivistyneessä yhteiskunnassa eritoten öiseen aikaan. Asianomainen poliisimies oli nimittäin luonteeltaan sävyisä ja maltillinen sekä kuului niihin ihmisiin, jotka ovat ottaneet onkeensa Lutheruksen katkismuksen ohjeen asioitten parhain päin kääntämisestä.

Ikävä kyllä meni kuitenkin hra Kenoseen, niinkuin edellä jo mainitsimme, ylpeyden henki, todennäköisesti kaikkien niiden henkien seuraamana, jotka olivat asuneet niissä korkeissa, pyöreävatsaisissa pulloissa, jotka johtokunnan jälki-istunnossa oli tyhjennetty, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän ajatteli, ettei se mitä ränttää tässä ruveta nöyristelemään ja keinottelemaan, sillä rohkeudella ja röyhkeydellähän tässä maailmassa muutkin näkyvät pisimmälle potkivan.

Hra Kenonen röyhisti siis rintaansa ja kysyi, millä oikeudella poliisi ryhtyy antamaan hänelle kysyvään muotoon puettuja alentavia huomautuksia pääkaupungin kadulla klo 3 jälkeen puolenyön?

Poliisi vastasi rauhallisesti tehtäviinsä kuuluvan pitää huolta siitä, ettei kukaan käytöksellään herätä pahennusta hänen vartioalueellaan.

Hra Kenonen nauroi ylimielisesti kovalla äänellä ja sanoi, ettei poliisi näytä olevan oikein perillä lakiasioista, jotka hän, hra Kenonen itse, tuntee kuin viisi sormeaan. Sillä pahennuksen herättämiseen kuuluu lain hengen ja kirjaimenkin mukaan, että on läsnä yleisöä, joka voi loukkautua. Ja koska ei kadulla tällä hetkellä ollut muita näkyvissä eikä kuuluvissa kuin hän ja poliisi, eikä heitä kahta voi sanoa yleisöksi, niin ei hra Kenonen mielestään saattanut tehdä itseään vikapääksi pahennuksen herättämiseen, vaikka huutaisi niinkuin palotorvi.

Poliisi vastasi, ettei aika eikä paikka ole sopiva lainopillisten kysymysten pohtimista ja selvittelemistä varten ja että viisainta, minkä hra Kenonen nykyhetkellä voi tehdä, on se, että hän pitää suunsa kiinni ja lähtee jatkamaan matkaansa ääneti kotiinsa. Poliisi lisäsi, ettei noin lihavan ja vanhan miehen arvonkaan mukaista ole käyttäytyä kuin katupoika.

Tästä hra Kenonen tunsi sydänjuuriaan myöten loukkaantuvansa ja alkoi rähisevällä ja riitaisella äänellä jatkaa lainopillisen puolen selvittelyä, äyhkäistyään ensin, ettei hänen lihavuutensa ensinkään kuulu esillä olevaan asiaan, ja mitä hänen ikäänsä tulee, niin on hän vielä kapalovauva Metusalemiin verrattuna.

Poliisin kärsivällisyys, joka todella oli ollutkin kunnioitettava, loppui viimeinkin, ja hän vei hra Kenosen poliisikamariin. Pahnoille hänen ei sentään tarvinnut joutua, kun ei edes horjunut, mutta hänen nimensä merkittiin kirjoihin, ja hänelle ilmoitettiin, että hänellä on tilaisuus seuraavana maanantaina raastuvanoikeuden edessä selvitellä kantaansa pahennuksen herättämiä kysymyksessä.

Raastuvassa hra Kenonen laajasti todisteli katsantokantansa oikeutta juriidiselta puolen katsottuna, jonka jälkeen hän sai sakkoa juopumuksesta ja rähinästä.

Hra Kenonen tuli raastuvanoikeudesta punoittaen kuin kukon heltta ja sanoi eteisessä istuville oikeudenetsijöille, että laki on tietysti niinkuin luetaan ja ettei hän viitsi mennä ylempiin oikeusasteisiin näin pienestä asiasta, koska hänen pöksynsä kyllä kestävät tällaiset kihnaukset.

IV

Lakimies, joka oli mielenkiinnolla kuunnellut hra Kenosen selostusta ylläkerrotusta oikeustapauksesta, raapi leukaansa ja sanoi, että hra Kenonen oli kyllä mennyt syyhymättä saunaan, mutta että hänen juttunsa olisi kuitenkin saanut toisen käänteen, jos lakimies olisi ollut ajamassa hra Kenosen asiaa. Samalla tarjoutui lakimies ottamaan ajaakseen hra Kenosen vastaiset tämäntapaiset jutut.

Hra Kenonen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, sanoi toivovansa, ettei hänelle enää koskaan ainakaan mitään poliisijuttuja tulisi. Hän sanoi olevansa koska tahansa valmis myöntämään, että aurinko nousee lännestä ja laskee itään, jos poliisi sitä vaatii. Ei ole mitään vaarallisempaa vapaalle kansalaistoiminnalle kuin poliisijärjestys, arveli hän vihaisen näköisenä.

-- Minä panen sitä vastaan jyrkän vastalauseen! huusi näppylänaamainen mies, joka keskustelun aikana oli ilmennyt kauppamatkustajaksi, intohimosta värisevällä äänellä. -- Minä väitän, että kaikki paha johtuu juutalaisista! Juutalaisille olisi annettava selkään kolmesti päivässä.

-- Se olisi aivan kohtuullista, myönsi hra Kenonen. -- Juutalaiset ovat suurena vaarana kaikkialla maailmassa. Poliisi ja juutalaiset...

-- Ja eduskunta! huusi hra Varpukallio.

-- Niin, poliisi, juutalaiset ja eduskunta ovat kolme yhteiskuntaa terrorisoivaa ryhmää, myönsi hra Kenonen.

-- Miksi antaa yhteiskunta sitten terrorisoida itseään? kysyi huolestuneen näköinen, isoleukainen mies, jonka varsinaisesta toimesta ei kukaan, tuskinpa hän itsekään, ollut oikein selvillä, ja joka kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä toiset puhuivat, mutta ei itse puhunut paljon mitään.

-- Yhteiskunta ei huomaa, että se on orjuudessa, selitti tuomari.

-- Sille pitäisi huomauttaa siitä, arveli isoleukainen sävyisästi.

-- Niin, sille olisi ehkä syytä huomauttaa siitä, myönsi hra Kenonen.

-- Ei se sitä uskoisi, vaikka sille siitä huomautettaisiinkin, sanoi tuomari Varpukallio -- ja mitä hittoa se meihin kuuluu? Tulkoon jokainen autuaaksi omalla tavallaan.

-- Minua ovat aina harmittaneet Heikinkadun juutalaiset, sanoi paksu kauppamatkustaja valittavalla äänellä.

-- Kun näen niiden seisovan myymäläinsä ovella aamusta iltaan, katukäytävälle syljeskellen, syttyy minussa miltei vastustamaton halu mennä iskemään heitä kuonoon.

-- Ymmärrän, myönsi hra Kenonen, sytyttäen sikarin, -- Minäkin haluaisin olla mukana sellaisessa pogromissa.

-- Ja mikä oikeus heidän on juosta myymälöistään kadulle ostajia pyydystelemään ja vetämään niitä puoliväkisin sisään? huusi kauppamatkustaja, iskien nyrkin pöytään. -- Se ei ole lojaalista kilpailua, eikä sitä saa suvaita järjestetyssä yhteiskunnassa. Olen usein nähnyt niiden vampyyrien kaltaisina kiskovan yksinkertaisia, kainostelevia maalaisia vasten tahtoaan luoliinsa. Miksi ei hallitus, eduskunta tai poliisi puutu asiaan?

-- Hallitus, eduskunta ja poliisi! huudahti hra Kenonen halveksivasti. -- Jos minä olisin ministeri...

-- Mitä et vielä ole, siksi voit tulla, sanoi tuomari. -- Mutta minä en sääli maalaisiakaan, lisäsi hän. -- Kyllä nekin osaavat, milloin heidän vuoronsa tulee. Siitä on hyvänä todistuksena eräs tuttavani Hosea Hukkanen. Jos herrat suvaitsevat pitää pienempää suuta ja malttavat kuunnella kymmenen minuuttia, niin kerron teille

Hosea Hukkasen kesähuvilasta ja runoilijan nimikirjoituksesta.

Maanviljelijä Hosea Hukkasella oli järven rannalla rappeutunut ja rähjäytynyt tuparakennus, jota ei voitu enää käyttää ihmisasunnoksi. Sitä varten olisi se täytynyt rakentaa melkein kokonaan uudestaan, mutta Hosea Hukkasen periaatteisiin eivät tämmöiset uudestirakentamissuunnitelmat kuuluneet. Hän sanoi vain, katsellessaan rötisköä, että maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Ja Hosea Hukkanen tajusi, ettei siihen jälleentulemiseen tarvittu enää kovinkaan pitkiä aikoja.

Joskus, kävellessään ruosteista heinää kasvavilla rantaniityillä, savisilla ja rapaisilla karjapoluilla, jotka sateisen sään aikana muuttuivat surkeiksi ja viheliäisiksi lokaviemäreiksi, ja pahaisen, puolihullun lampuodin mitä epäedullisimpaan paikkaan raivaamalla ja aikoja sitten oman onnensa nojaan jätetyllä ja nyttemmin pajupehkoja ja muita vähemmänarvoisia puu- ja kasvilajeja kasvavalla peltotilkulla, ja päätyessään lopuksi tuolle rappeutuneelle ja rähjäytyneelle tuparakennukselle, joka oli kuin laahattu syrjään elävän elämän tieltä tälle vuosi vuodelta madaltuvalle ja ruohottuvalle rannalle, johtui Hosea Hukkasen mieleen, että tämä ravistuneen harakanpesän kaltainen rötiskö, jossa tuskin on yhtään niin tervettä seinähirttä, että sitä kannattaisi kurjaa tientapaista myöten kuljettaa kartanolle talontarpeiksi käytettäväksi, olisi oikeastaan poltettava. Mieluimmin juhannusaattona. Siitä tulisi jokatapauksessa komea kokko, joka näkyisi aina järven toisella puolen olevaan Kurkkilan kylään asti ja täyttäisi Kurkkilan kyläläiset kateudella. Hosea Hukkanen oli, eikä syyttä, sitä mieltä, että siitä syntyisi kokko, jota vielä kymmenen vuoden päästä mainittaisiin kunnioitettavana ja ihailtavana esimerkkinä koko pitäjässä.

Jonkun kerran tuli Hosea Hukkanen, puheliaalla tuulella ollessaan, murahtaneeksi siitä emännälleenkin. Emäntä ei siihen vastannut muuta kuin:

-- Hyh.

Niinkuin hän vastasi kaikkiin muihinkin Hosean tuumailuihin, sekä kannatettaviin että töhlömäisiin.

Mutta eräänä kesänä -- pari vuotta ennen suuren sodan alkua -- tuli paikkakunnalle kesävieraita. Kauppias vuokrasi järven rannalla olevan tönön, jossa meijerin masinisti oli asunut ennenkuin meijeri paloi ja masinisti muutti muille maille, jollekin helsinkiläiselle konttoristiherrasväelle. Kauppias sai siitä vuokraa 115 mk. -- yhdeltä kesältä. Se oli melkein puolet siitä, mitä koko tönö olisi maksanut -- vaikka siinä oli kaksi kamaria ja katoksen tapainen ulkorapun yläpuolella -- jos joku olisi ostanut sen. Mutta kukapas sitä olisi ostanut.

Hosea Hukkasella oli aina ollut, ja on vieläkin, sillä hän elää tänä päivänäkin ja hyvissä voimissa onkin, suuri kunnioitus selvää rahaa ja Suomen Pankin seteleitä kohtaan. Kun konttoristin herrasväki tuli kauppiaan kesävieraaksi, mietiskeli hän usein, mahtoivatko he maksaa vuokraa 35 mk. kesältä, vai olisiko kauppias ahneuksissaan vaatinut 50 mk. Luonnollisinta olisi ollut, että kauppias olisi antanut pöksän ilmaiseksi, koska hän kumminkin hyötyi suuresti siitä, että herrasväki osti kaikki tarpeensa, jotka olivat suuret, moninaiset ja jokapäiväiset, kauppiaalta, mutta katsoen kauppiaan ahneuteen oli luultavinta, että kauppias otti vielä vuokrarahatkin... todennäköisesti 30-35 mk. kesältä -- tietysti mieluummin 35 kuin 30, jos kerran oli valinnan varaa, mutta juutas tiesi, eikö hänen päähänsä ehkä olisi pälkähtänyt pyytää viittäkymmentäkin markkaa. Ei sillä miehellä ollut häpyä eikä omaatuntoa, ja kaupunkilaiset, varsinkin pääkaupunkilaiset, nehän olivat semmoisia lapsia ja narreja näissä niinkuin muissakin käytännöllisissä asioissa. Tietysti ne maksavat mitä joku viitsii niiltä vaatia. Hosea oli langoltaan, joka oli kaupunkilainen, vaikkakaan ei pääkaupunkilainen, kuullut, etteivät ne helsinkiläiset ainakaan koskaan tingi, olivatpa kuinka köyhiä tahansa. Niillä on semmoinen muoti ja ylpeys, että maksavat mitä pyydetään, jos jaksavat tai haluavat; elleivät maksa, niin pyytävät anteeksi, että ovat vaivanneet, ja menevät matkaansa. Semmoisia omituisia ihmisiä. Mahtavia, mokomia.

Tämä asia, vaikka Hosea Hukkanen koettikin karkoittaa sen mielestään, vaivasi häntä lopuksi siinä määrin, että hän eräänä lauantai-iltana, kun ei puodissa ollut ketään muita saapuvilla, rohkaisi luontonsa ja ikäänkuin yksinkertaisuudessaan tiedusteli kauppiaalta, paljonko ne helsinkiläiset niinkuin hyyriä maksavat.

Ei se kauppias sitä sen enempää salaillut. Ihan asiallisesti, niinkuin mistä lehmänpoikimisesta tai muusta ehdonvallan asiasta ilmoitti, että senhän ne maksavat 115 mk., minkä hän oli määrännyt. Olisivat maksaneet 125 markkaakin, minkä kauppias ensin määräsi, mutta kun kauppias oli kuullut, että herrasväki ei ole kuin elokuun puoliväliin, niin oli vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan helpottanut 10 mk.

Tähän asti ei Hosea Hukkasella ollut ollut mitään varmaa tietoa siitä, että rahaa voisi laillisella tavalla haravoida noin läjittäin aivan ilmaiseksikin. Hän oli tietysti kuullut joitakin juttuja silloin tällöin samanlaatuisista, muilla paikkakunnilla sattuneista tapauksista, ja hän arvasi, että jotakin sellaista saattoi tapahtua kaupungeissa, joissa hallitsivat omat käsittämättömät taloudelliset lakinsa, mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan osannut juohtua, että hänen oma arkipäiväinen kyläkuntansa voisi millään tavoin tarjota sellaisia mahdollisuuksia.

Ja kuitenkin, siinä oli herrasväki, Helsingistä asti, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä parhaana heinäpoutana kuin maleksia puolialastomana järven rannalla keskipäivällä, leikkiä masinistin raivaamalla pihamaalla iltapäivällä ja juoda teetä kuistilla tai kävellä kevyissä, läpikuultavissa kesäpuvuissa illalla postikonttoriin postin tuloaikoina. Ja kauppamies itse oli sanonut, että 115 mk. maksoi. Semmoinen köyhänmoinen konttoristi.

Hosea Hukkasella ei ollut oikeastaan mikään vilkas mielikuvitus. Mutta tässä ei ylimalkaan paljon mielikuvitusta tarvittukaan.

Hosea Hukkanen puhui lopuksi emäntänsä kanssa.

Emäntä sanoi vain:

-- Hyh!

Joka merkitsi oikeastaan yhtä paljon kieltämistä kuin myöntämistäkin.

Ja niin siinä vain kävi sitten, että Hosea Hukkanen, aikansa asiaa harkittuaan, laittoi maatuvan tuparakennuksensa siellä Heterannalla "kesähuvilaksi", pani siihen puuttuvat ikkunaruudut, korjasi vähän ovia j.n.e., ja ilmoitti sitten lehdessä, että olisi vuokrattavana viihtyisä ja kodikas kesähuvila kauniilla paikalla järven rannalla puolentoista penikulman päässä lähimmältä rautatieasemalta.

Kaksi paikan päällä käynyttä kyselijää matkusti ilman muuta pois, toinen haukuttuaan Hosea Hukkasen ja hänen huvilansa pahanpäiväisesti. Mutta kolmas jäi. Tosin ei hänkään tuntunut olevan paikkaan oikein tyytyväinen, mutta jäi kumminkin, Hosea Hukkasen luvattua vuokrata asumuksen 65 markasta koko kesäksi. Samalla hinnalla olisi hän muuten nähtävästi myynytkin koko komeuden, jos niikseen olisi tullut.

Runoilija -- se kolmas oli nimittäin runoilija -- tappeli muutamia viikkoja rakennuksen lude- ja russakkalegionien kanssa ja matkusti sitten tiehensä, käymättä sanomassa hyvästi Hosea ja emäntä Hukkaselle. Mutta koska hän oli maksanut vuokransa etukäteen, niin ei hänen hyvästeillään ollut väliäkään.

Seuraavana kesänä ei Hosea Hukkanen saanut kesävieraita. Eikä sitä seuraavanakaan. Ikkunoista hän otti kaksi pois, pannen toisen navetan, toisen saunan seinään, taikka oikeastaan ei saunan seinään tarvittu muuta kuin kaksi ruutua.

Mutta sitä seuraavana keväänä tulla sipsutteli Hosean tupaan joku elähtänyt neiti-ihminen, laiha kuikelo, kaupunkilaishepenissään. Neiti sanoi kuulleensa, että Hosea Hukkasella on ollut kesäasunto vuokrattavana, ja Hosea myönsi tiedon paikkansapitäväksi, mainiten samalla, ettei rakennus ollut ihan asuttavassa kunnossa, mutta että sen pian voisi auttaa, jos kaupat syntyvät. Hosea ajatteli, ettei navetassa näin kesällä kuitenkaan tarvittaisi ikkunoita, joten ne voisi saada sieltä lainaksi.

Neiti lähti Hosean kanssa rannalle tutustumaan paikkaan. Hän pistäytyi joka paikassa, ja hänen kasvojensa ilmeestä arvasi Hosea kohta, ettei tästä taida tulla hänelle kesävierasta... ja Hosea arvasi kyllä aivan oikein.

Vanhapiika nuuski kuitenkin kaikki paikat, pistäytyipä vaivihkaa "pikkukamariakin", laudoista kyhättyä, kallellaan olevaa laitosta katsomassa.

Sieltä tullessaan oli neiti omituisen kiihkon vallassa ja kysyi, mistä kuuluisan runoilijan N.N:n nimikirjoitus oli "tuon noin", tuon laitoksen oveen ilmestynyt? Hosea sanoi, että kukapa sitä lie siihen muut räntänneet kuin herra itse. Koska se kerran täällä asui yhtenä kesänä. Aikaa sillä kumminkin näytti olleen.

Neiti ei vuokrannut itselleen kesäasuntoa Hosea Hukkaselta. Mutta hän oli suurten ja kuuluisien henkilöitten nimikirjoitusten intohimoinen kerääjä.

Neiti kysyi, myisikö isäntä "tuon noin" oven? Hosea raapi päätään ja sanoi sitten, että saattaisihan tuon ehkä myydäkin. Neiti kysyi hintaa. Hosea ajatteli sanoa pari markkaa, mutta kuinka lienee tullut sanoneeksi parikymmentä markkaa. Neiti maksoi kohta, ja pyysi sitten Hoseaa sahaamaan laitoksen ovesta irti ne laudat, joissa runoilijan nimikirjoitus oli.

Kun Hosea oli tämän tehnyt -- ja ottanut vanhurskaalla naamalla vielä 10 mk. sahauspalkkaa, lähti neiti kepsuttelemaan kylälle kaksi käymälän ovilautaa kainalossa.

Ja Hosea oli lopullisesti vahvistunut uskossaan, ettei inhimillisellä hulluudella ole mitään varmaa rajaa, mutta että mitä hullumpi joku herrasihminen on, sen enemmän siitä myös voi rahallisesti hyötyä, kun vain osaa katsoa eteensä.

V

Tuomari Varpukallion jossain määrin pitkäveteisen kertomuksen aikana oli hra Kenonen torkahtanut pöydän takana olevalla plyyshisohvalla. Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli huoneessa, paitsi häntä itseään, vain aikaisemmin aamiaispöydässä ollut hontelon näköinen nuori mies, joka näytti ryhtyneen kasvattamaan itselleen Absalomin tukkaa.

-- Minnekäs ne toiset äijät ovat kadonneet? kysyi herra Kenonen, hierottuaan silmiään ja täytettyään lasinsa.

-- Ne lähtivät vain pistäytymään Estonian hotellissa... Varpukalliolla kuuluu siellä olevan tuttavia, sanoi nuorimies, savuketta imeskellen ja surumielin tuijottaen edessään olevaan tyhjään lasiin.

Hra Kenonen rykäisi ja ilmoitti käsityksenään, että sellainen livistäminen säädyllisestä ja kunniallisesta seurasta oli erittäin sikamainen teko, mihin nuori mies nyökäytti murheellisena päätään.

-- Mikäs mies sinä oikeastaan olet? kysyi hra Kenonen. -- Mitä sinä hommaat? Onko sinulla jokin toimi tai elinkeino?

-- Minä olen kirjailija, vastasi nuori mies, heittäen hra Kenoseen uhmaavan silmäyksen.

-- Minä en yleensä lue kaunokirjallisuutta, ilmoitti hra Kenonen, täyttäen nuoren miehen lasin. -- Minusta se on enimmäkseen pötyä.

-- Sen minä kyllä uskon, myönsi nuori mies, ottaen siemauksen.

-- Kaunokirjallisuus on sellaista lirunlarua... varsinkin runot, selitti hra Kenonen. -- Salapoliisijutut ovat erikseen. Sherlock Holmesin olen lukenut kolmeen kertaan. Mutta pitkiä rakkausromaaneja minä kun en lue!

-- Minä en kirjoitakaan mitään tavallisia kaunokirjallisia teoksia, sanoi nuori mies. -- Minä olen kehittänyt itselleni erikoisalan: koko romaani mahtuu muutamille sivuille, jotka ovat täynnä kuohuvaa, tiivistettyä elämää. Kaikki epäoleellinen, sivulukua lisäävä loru on jätetty pois. Luonnonkuvaukset ovat lyhyitä, mutta nasevia ja sattuvia... kieli on lyhyttä, iskevää... satiiri purevaa...

-- Tuo kaikki kuulostaa hyvin lupaavalta, sanoi Kenonen. -- Haluaisin kernaasti tutustua sinun tekeleihisi.

-- Minulla on täällä taskussani juuri eräs käsikirjoitus. Se on oikeastaan murhaavaa ivaa eräästä musteentuhrijasta, joka kuvittelee olevansa kirjailija, ja joka on saanut eräisiin maaseutulehtiin painetuksi häpeämättömiä arvosteluja minun teoksistani, arvosteluja, jotka eivät ole olleet muuta kuin kykenemättömän ja epäonnistuneen, mutta pahansisuisen kilpailijan siivotonta sapenpurkausta. Mutta minäpä hänet vielä peipottelen. Minä olen jo laatinut hänestä kaksi murskaava kertomusta, joista toisen nimi on "Rakkausromaani" ja toisen, puolivalmiin nimi "Elämän leukaluissa", ja minä kokoilen paraillaan aineksia suureen jättiläisromaaniin, jossa minä hänet lopullisesti masennan maan tasalle. Hän saakoon nähdä, ketä hän on pistänyt! huusi kirjailija Lempo Sarvikas silmät salamoiden.

-- Älä kilju, sanoi Kenonen, vaan anna kuulua, mitä sinulla siellä taskussasi on.

Hontelon näköinen nuori mies kaivoi kerkeästi taskustaan muutamia käsikirjoitusliuskoja ja luki suurella taidolla ja milloin verhotun, milloin säkenöivän ivallisella äänenpainolla seuraavan tekeleen, jota hra Kenonen näytti kuuntelevan kohtalaisella mielenkiinnolla:

Rakkausromaani

1

Valkoinen aamuvalo lepäsi kuin siivilöity lehmänmaito heleällä rantahiekalla.

Kivellä istui suuri kirjailija.

Hän painoi 103 kg netto.

Mutta hänen painonsa ei rasittanut kiveä, sillä se itse painoi ainakin kolmatta tonnia.

Suuren kirjailijan nimi oli Helkiö Paimenhuilu.

Se ei kuitenkaan ollut hänen alkuperäinen nimensä. Niin suuria idiootteja eivät hänen vanhempansa olleet olleet.

Helkiö Paimenhuilu oli hänen kirjailijanimensä.

Hänen alkuperäinen nimensä oli Asarias Pöllönen.

Mutta kun hän oli kirjoittanut ensimmäisen novellinsa ja saanut sen julkaistuksi Nurkkalan kaunokirjallisessa viikkolehdessä, ilmoitussivun täytteenä petiitillä ilman välikkeitä, ja oli pyhällä liikutuksella lukenut sen alta harvennetun salanimensä Helkiö Paimenhuilu, oli hän pannut viikkolehden seuraavaan numeroon ilmoituksen

Nimeni,

joka tähän asti on ollut Asarias Pöllönen, on tästä lähin oleva Helkiö Paimenhuilu.

_Helkiö Paimenhuilu_.

2

Kirjailija Paimenhuilun katse tuijotti liikkumattomana äärettömyyden horisonttiin.

Hänen polvillaan lepäsi kirja, jonka hän juuri oli lukenut.

Se oli rakkausromaani.

Kirjailija Paimenhuilu oli sitä lukiessaan useita kertoja pyyhkinyt silmiään ja niistänyt nenäänsä sormiinsa. Sillä hänellä ei ollut nenäliinaa.

Ja nyt tuijotti hänen katseensa jonnekin kauas...

Hänessä oli syntynyt ajatus...

Se oli tullut äkisti kuin salamanisku. Se oli huumannut hänet.

_Hänenkin oli kirjoitettava suuri rakkausromaani!_

Sellainen, joka tekisi nimen Paimenhuilu kuolemattomaksi.

Ja joka sitten filmattaisiin, niin että hän saisi määrättömästi rahaa...

Uusi laulu tulipunaisesta kukasta...

Hän tiesi, että hän kykenisi siihen.

Hän ei ollut koskaan epäillyt kykyään.

Mutta äkkiä jähmettyivät hänen ajatuksensa liikkumattomaksi graniittipatsaaksi.

Mistä saisi hän riittävästi _paperia_...?!

Sillä hänellä oli lyijykynä, mutta paperi maksoi rahaa.

Ja rahaa hänellä oli vain 4 mk.

-- Kangastusko...? Fata Morganaatusko? mutisi Paimenhuilu.

3

Hurjaa vauhtia kieppui maapallo napansa ympäri.

Miljaardit ihmisolennot hyörivät sen pinnalla.

Mutta kirjailija Paimenhuilu tunsi itsensä yksinäiseksi.