Part 1

HRA KENOSEN HARHA-ASKEL ELI MITÄ HUONO SEURA VOI MATKAANSAATTAA

Viinamyrkystä surullinen tarina

Kirj.

TIITUS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922.

I

Kaksi mahtavaa palloa oli kääntynyt toisiaan kohti, sillä hra Kenosen kuuluisat ja jalomuotoiset kasvot olivat päin aurinkoa.

Hra Kenosen ilmehikkäät silmät supistuivat äkkiä pieniksi rakosiksi, hänen päänsä kallistui jäykästi taaksepäin, hänen sieraimensa laajenivat, niiden seinämät vapisivat -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä tärisytti kauhea räjähdys ympäristöä...

Ikkunat helisivät, maa tuntui järkkyvän, luonnonmullistus oli tapahtunut: hra Kenonen oli aivastanut.

Tämän jälkeen vallitsi sekunnin pituinen kaamea hiljaisuus, niinkuin tulivuoren ensimmäisen purkauksen jälkeen. Sitten otti hra Kenonen nenäliinan taskustaan ja pärskähteli ja päristeli vielä hetken aikaa, niinkuin merellä, kun myrsky on tauonnut, mainingit vielä kotvasen pitävät vesimassoja levottomuudessa.

Pyyhittyään vihdoin nenänsä ja viiksensä sekä pistettyään nenäliinan takaisin taskuunsa tunnusteli hra Kenonen kaulustaan ja havaitsi vaistomaisen aavistuksensa toteutuneen. Hänen irtokauluksensa toinen napinraksi oli ratkennut auki, ja kauluksen toinen pää viipsotti irrallaan, suuntautuneena avaruutta kohti, ikäänkuin julistaakseen koko luomakunnalle hra Kenosen yli-inhimillisen aivastuksen mahtia ja voimaa.

Hra Kenonen kirosi. Todennäköisesti olisi hän kironnut muutenkin, mutta nyt oli hänellä mielestään sitä suurempi syy käyttää voimallista sanontatapaa, kun tämä oli ainakin kahdeskymmenes samalla tavoin napinreiän kohdalta revennyt kaulus.

Hra Kenonen oli nimittäin viime aikoina, hänelle itselleen tuntemattomasta ja käsittämättömästä syystä, tuntuvasti lihonut, ja samassa suhteessa oli hänen kaulansakin paisunut paksummaksi. Hänen irtokaulusvarastonsa oli alkanut käydä ahtaanlaiseksi, ja milloin hänelle aivastuksen hetki tuli, läheni myöskin onnettomuuden silmänräpäys kaulukselle, aivastuksen äkillisesti paisuttaessa hänen hyvinkehittyneitä kaulalihaksiaan.

Mutta nyt oli hra Kenosen kärsivällisyys loppunut, ja löydettyään vielä eheän kauluksen ja saatuaan sen äkkiä, tempoen ja kasvoiltaan uhkaavanpunaiseksi muuttuen kaulaansa, teki hän ratkaisevan päätöksen, minkä toteuttamisesta tuskin mikään mahti maailmassa olisi voinut häntä estää, ja lähti kaupungille ostaakseen riittävän määrän uusia, pari numeroa suurempia kauluksia.

Helsinki on ei ainoastaan Suomen tasavallan pääkaupunki, vaan myöskin sellainen kaupunki, jossa on runsaasti niitä liikkeitä, jotka myyvät herrain irtokauluksia, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia, yksin- ja kaksinkertaisia, korkeita ja matalia, kovia ja pehmoisia.

Hra Kenonen poikkesi ensimmäiseen tällaiseen matkan varrella olevaan kauppaliikkeeseen ja esitti asiansa.

-- Kuinka suuria? kysyi neiti tavalla, joka osoitti hänen ennenkin myyneen kauluksia.

Hra Kenonen ilmoitti haluamansa suuruuden.

Neiti vilkaisi muutamien lähimmillä hyllyillä olevien kaulusrasioiden päätyihin, pudisti päätään ja sanoi:

-- Ei meillä ole niin suuria.

Sitten hän kääntyi seuraavan asiakkaan puoleen tiedustellen, mitä tämä haluaisi.

Hra Kenonen tuijotti tuokion ajatuksettomasti hyllyihin, jotka olivat täynnä kauluksia sisältäviä pahvikoteloita, teki kokokäännöksen ja painui kadulle.

Seuraavassa kaupassa ei myyjätär edes vilkaissut koteloihin. Kuultuaan numeron hän sanoi lakoonisesti:

-- Ei ole.

Kolmannessa myymälässä kävi samalla tavalla.

Hra Kenonen veti syvään henkeään ja lähti etsimään neljättä.

Neljännessä myymälässä availi neiti neljä tai viisi kaulusrasiaa ja kysyi sitten, eikö hra Kenonen tulisi toimeen kahta numeroa pienemmillä kauluksilla.

Hra Kenonen vastasi, että hän voisi omistamillaan, kahta numeroa pienemmillä kauluksilla avata oman myymälänsä. Hän ei kuitenkaan maininnut, että siinä myymälässä voitaisiin myydä vain sellaisia kauluksia, joitten napinreiät olivat revenneet. Sitten kysyi hra Kenonen olosuhteisiin nähden maltillisesti, eikö neiti voisi neuvoa, mistä hän saisi ostaa tarpeeksi suuria kauluksia.

Neiti arveli, ettei niin suuria kauluksia todennäköisesti ole olemassakaan.

Hra Kenonen tuhautti sieraimiinsa kuin sonni, joka on nähnyt vilahduksen punaista vaatetta, ja sanoi, että jos neiti otaksuu, että hänen kaulansa on paksuin herrasmiehen kaula tällä taivaankappaleella, niin neiti varmasti erehtyy, sillä hra Kenonen on omin silmin nähnyt paljoa paksumpiakin. Ja mistäs ne paksumpien kaulain omistajat sitten saavat kauluksensa?

Hra Kenonen astui synkkänä ulos myymälästä ja jatkoi alakuloisena vaellustaan, tuntien olevansa maailman murjoma olento, sekä ajatellen, että hänen nähtävästi täytyisi kulkea loppuikänsä ilman kaulusta ja karttaa ravintoloita ja konsertteja ja teatterinäytäntöjä ja hopeahäitä ja muita moninaisia tilaisuuksia, joihin kulttuuri-ihminen ja tunnettu helsinkiläinen ei kernaasti voi saapua ilman kaulusta, ainoastaan sakilaistapainen kirjava huivi kaulassaan. Samassa hänen katseensa, hänen surunvoittoiset silmänsä keksivät viidennen muotitavaraliikkeen näyteikkunan, ja hän päätti tehdä vielä yhden yrityksen, ennenkuin jättäisi koko asian sille kannalle, jolle nurja kohtalo näytti sen määränneen.

Tässä kaupassa kysyi kohtelias nuori mies, lakaten vilkuttamasta silmää toisen myymälätiskin takana olevalle neidille, hra Kenosen asiaa, kumartuen samalla eteenpäin sennäköisenä kuin olisi hän valmistautunut hyppäämään tiskin yli ja kapsahtamaan hra Kenosen kaulaan.

Peräydyttyään kaiken varalta askeleen taaksepäin sanoi hra Kenonen, mitä häneltä puuttui, jolloin nuori mies syöksyi kuin ampiainen suorittamaan etsiskelyjä. Viiden minuutin kuluttua tiedusteli hän uudelleen hra Kenosen ilmoittamaa numeroa, ja kysyi sitten toisen myymälätiskin takana seisovalta neidiltä, luuliko tämä niin suuria numeroita olevan varastossa.

Neiti sanoi, että tietenkin niitä on, mutta ovat ne kai jossakin syrjemmällä, koska niitä vain harvoin kysytään.

Kuultuaan tämän ryhtyi nuori mies kaksinkertaisella tarmolla jatkamaan etsiskelyltä. Milloin hän sukelsi tiskien alle kuin hylje, milloin kapusi hamaan katonrajaan oravan nopeudella ja rohkeudella.

Ja muutaman minuutin kuluttua asetti hän hra Kenosen eteen parin tusinan kappaleen suuruisen varaston juuri sellaisia kauluksia, jollaisia hra Kenonen oli halunnut.

Kauluspaketin valmistumista odottaessaan lausui hra Kenonen aavistavansa nyt, että yhtä suuria kauluksia oli nähtävästi ollut jo ensimmäisessä myymälässä, josta hän oli niitä tiedustellut, samoin kaiken todennäköisyyden mukaan myöskin toisessa, kolmannessa ja neljännessä. Miksi ei hän ollut niitä saanut? Siksi, selitti hra Kenonen ääni harmista värähdellen, etteivät asianomaiset myyjät olleet viitsineet ottaa tarkempaa selkoa varastosta ja lähteä yhden kauluskaupan takia kapuamaan esimerkiksi katonrajaan, vaikka olisivat varmaan tienneetkin haluttua tavaraa siellä olevan.

Lausuttuaan lopuksi nuorelle miehelle auliin tunnustuksen hänen osoittamastaan palvelevaisuudesta sekä toivomuksen, joka osaksi oli ennustuksen luontoinen, että nuori mies kohoaisi alallaan yhdeksi yhteiskunnan tukipylväistä ja saisi 50 vuoden vanhana kauppaneuvoksen arvonimen ja 60 vuoden vanhana Valkoisen Ruusun ritarimerkin ja kuollessaan puolitoista palstaa elämäkertaa lehtiin ja kunnialliset hautajaiset Vanhassa kirkossa ynnä kaksi kohtalaista hevoskuormaa hautaseppeleitä kansalaisilta ja liiketuttavilta, lähti hra Kenonen ulos, riiputtaen kauluspakettiaan vasemman kätensä nimettömästä...

Kadulla tapasi hra Kenonen kauppias Joh. W. Ovelan ja kertoi hänelle, mitä vaikeuksia hänellä oli ollut voitettavanaan saadakseen Helsingin kaupungista irti pari tusinaa kovia kauluksia. Hän huomautti itsekin toimineensa nuoruudessaan kauppa-apulaisena ja olevansa siis asiantuntija tällä samoinkuin eräillä muillakin aloilla. Samalla hra Kenonen röyhisti rintaansa ja sanoi, ettei hän ikinä olisi voinut kohota nykyiseen asemaansa ja varallisuuteensa, jos hän olisi suhtautunut työhönsä vieraan palveluksessa sellaisella välinpitämättömyydellä, jollaisesta hän tänään oli nähnyt eräitä esimerkkejä. Kauppiaan kannattaisi maksaa hyville apulaisilleen kaksinkertainen palkka, sillä ne ne ovat, jotka asiakkaita hankkivat ja tekevät liikkeen suosituksi. Hra Kenonen löi Joh. W. Ovelaa olalle, niin että tämän polvet notkahtivat ja sanoi, että Ovelan olisi pitänyt olla näkemässä, kun hän, Kenonen, aikoinaan toimi liikeapulaisena. Siinä oli nimittäin eri vilske. Eikä hän tehnyt minkäännäköistä eroitusta tähän vilskeeseen nähden, olipa sitten kysymys märkänokkaisesta pojasta, joka pyysi kymmenellä pennillä makeisia, taikka paksumahaisesta rusthollarista, joka teki sadan markan ostokset. Mutta nytpä hän sitten onkin se mikä on. Sillä eiväthän ne hänen prinsipaalinsakaan voineet ajanpitkään olla huomaamatta, mikä mies hän oli ja millainen vetomagneetti liikkeellä hänessä oli, ei vähemmin naisväen suhteen. Sentähden oli häntä jo nuoruudestaan lähtien kohotettu kunniasta kunniaan, kunnes hänellä oli tilaisuus yrittää itsenäisenä liikemiehenä ja hämmästyttää velttoa maailmaa...

Ja hra Kenonen mullisti profeetallisesti silmiään ennustaen, että sellaisista nuorista miehistä kuin se, joka hänelle kaulukset etsi, tulee aikaa voittaen konsuleita, kauppaneuvoksia ja miljonäärejä, mutta hidasveriset ja kylmäkiskoiset luonteet, joiden sielussa ei ole sitä oikeata tulikipunaa, jäävät iankaikkisesti entisiin oloihinsa.

Joh. W. Ovela, joka ei hra Kenosen pitkähkön esityksen aikana ollut kertaakaan suutansa avannut, teki sen nyt ja lausui:

-- Joko sinä olet murkinoinut? Minä tiedän soveliaan paikan.

-- Siis sinne käykäämme, sanoi hra Kenonen.

II

Herra Kenonen heräsi. Vähitellen. Voisimmepa melkein sanoa, että hän heräsi pala palalta. Ensin heräsivät hänen oikea kätensä ja vasen jalkansa, jotka alkoivat liikahdella levottomasti. Sitten heräsi hänen suunsa, avautuen puoleksi, sitten hänen nenänsä, joka lakkasi kuorsaamasta ja alkoi pärskähdellä. Lopuksi heräsivät hänen silmänsäkin. Ensin avautui hitaasti toinen silmä, sitten toinen.

Aluksi tuijotti hra Kenosen valveutunut silmäpari jäykästi kattoon, joka nähtävästi oli aikoinaan ollut valkoinen, mutta jonka tupakansavu oli tummentanut. Jostakin ylhäältäpäin valunut kosteus oli sitäpaitsi muodostanut kattoon epämääräisen kuvion, jossa hra Kenonen oli huomaavinaan joitakin tutunomaisia piirteitä. Hän tajusi lopuksi tylsästi, että kuvio muistutti jossain määrin Euroopan karttaa, ei kuitenkaan tätä nykyaikaista, vaan esimerkiksi Ptolemaioksen aikuista. Välimeri, Punainen meri, Vähä-Aasia, Italia ja Onnellinen Arabia olivat vähän sinnepäin kuin pitikin, mutta muu maailma meni vallan löröksi, ajatteli hra Kenonen.

Samassa hän muisti, ettei hänen makuuhuoneensa katossa ollut mitään karttoja, ja käänsi päätään.

Ensimmäinen tämän liikahduksen aiheuttama huomio oli se, että hänen päänsä oli kipeä, vieläpä hyvin kipeä. Ja toinen huomio oli se, ettei hän nukkunut omassa kodikkaassa ja tutussa makuukamarissaan, vaan aivan oudossa, melkoisen yksinkertaisesti ja puisevasti kalustetussa huoneessa, jonka alaslaskettujen ikkunaverhojen lävitse valo -- oliko se nyt sitten aamu-, päivä- vai iltavaloa -- punertavana siivilöityi.

Hra Kenonen makasi jälleen jonkin aikaa liikkumattomana ja koetti ajatella. Mutta ajatteleminenkin lisäsi kipua päässä. Paras siis olla ajattelematta.

Jossakin seinän takana löi kello vähän käheällä äänellä. Vaistomaisesti laski hra Kenonen lyönnit ja sai tulokseksi 11. Siis oli aamu. Sillä klo 11:n aikaan illalla ei päivänvalo enää olisi punertanut ikkunaverhojen läpi, vaikka olikin kesäinen aika.

Äkkiä käännähti hra Kenonen sängyssään ja nousi istumaan.

Hän oli silminnähtävästi jossain hotellihuoneessa. Sen toisella seinämällä oli myöskin sänky, jossa näkyi nukkuvan joku mieshenkilö, seinään päin kääntyneenä ja peitteen reuna korvien tasalla. Nukkuja kuorsasi epätasaisesti.

Hra Kenonen näki yöpöydällä sänkynsä vieressä vihertävän, lasisen vesikarahvin ja tunsi samassa polttavaa janoa. Käsi vähän vapisten kaatoi hän lasin täyteen, joi sen yhdellä henkäyksellä, vaikka hän ei yleensä hyväksynytkään vettä juoma-aineena, ja totesi kummastuksella, ettei se sentään maistunut niin vastenmieliseltä kuin hän oli ajatellut.

Sitten ryhtyi hän vakavasti mietiskelemään, missä hän mahtoi olla, kuinka oli joutunut tähän paikkaan ja kuka tuo toisessa sängyssä nukkuva mies oli.

Vähitellen hän muisti, että oli viimeksi valveilla ollessaan mennyt ostamaan kauluksia ja poikennut sitten Ovelan kanssa aamiaiselle. Aamiaista tuli jatketuksi päivällisiin asti, senkin hän muisti. Sellaista sattuu, valitettavasti, huokasi hän ajatuksissaan. Mutta miten hiidessä sen loppuillan laita mahtoi olla?

Hra Kenonen muisteli, että oli ollut huone, mutta ei se huone, missä hän oli aamiaista syönyt. Huoneessa oli valoa kattolampussa, pianon tai jonkin sentapaisen soittokoneen räminää, paljon tupakansavua ja savun seassa useita tavallaan kuin tuttuja, mutta samalla jollaintavoin tuntemattomia naamoja, joista virtasi paljon puhetta.

Hra Kenonen hieroi pakottavia ohimoitaan ja jatkoi muisteloitaan. Hyvin hämärästi muisteli hän yhteen aikaan olleen jotain kiivasta väittelyäkin, mutta kutka väittelivät ja mistä, siitä ei hän voinut mitään muistaa. Loppu oli peittynyt yhä sakenevaan usvaan, joka äkkiä muuttui kerrassaan läpinäkymättömäksi.

Ja sitten ei ollut mitään, oli vain täydellinen tyhjyys, olemattomuus, kunnes hänelle tapahtui herääminen tässä huoneessa. Hra Kenonen kaatoi itselleen vielä lasin vettä, joi sen ja ähkäisi.

Siis oli satamoitu johonkin hotelliin yöksi, jatkoi hän tuskiatuottavaa ajatustyötään. -- Kirottu päähänpisto, ettei mennä kotiin nukkumaan! Se heittää elämänjärjestykseen epäsäännöllisyyden varjon. Täytyisi olla sellainen laki, että ravintolanpitäjien on pakko rangaistuksen uhalla pitää huolta siitä, että vieraat joutuvat kotiin ja omaan sänkyynsä.

Mutta kaikki oli tuon toisessa sängyssä nukkuvan Ovelan syy. Ovelahan hänet oli houkutellut murkinalle.

Hra Kenonen päätti tehdä asiasta huomautuksen Ovelalle ja hönkäsi:

-- Hoi!

Nukkuja lakkasi kuorsaamasta, mutta ei vielä kääntynyt.

-- Nous ylös vain, syntisille tolpillesi! karjaisi hra Kenonen, joka ei tuntenut mitään sääliä. -- Päivä on jo puolessa!

Nukkuja hieroi silmiään, maiskutteli suutaan, käännähti ja nousi istumaan. Hra Kenonen hönähti hämmästyksestä.

Ylösnousija ei nimittäin ollut Joh. W. Ovela. Eikä se ollut kukaan muukaan hra Kenosen tuntema henkilö. Se oli aivan uppo-outo, mutta kuitenkin herrasmieheltä näyttävä mies, jolla oli harvahko, harmaantuva tukka, leveähkö nenä, naurava suu ja valkoinen pieni arpi toisessa poskessa.

Hra Kenonen aikoi juuri asianmukaisella ponnella kysyä, millä oikeudella vieras oli tunkeutunut nukkumaan hänen huoneeseensa, mutta muisti samassa, etteihän hän tiennytkään, oliko tämä todella hänen huoneensa. Kukaties olikin huone tuon tuntemattoman ja hän itse vain niinsanottu kiinalainen, jolle tuntematon oli vieraanvaraisesti myöntänyt yösijan. Parasta oli esitellä aluksi itsensä ja sitten ryhtyä varovaisesti selvittämään tätä asuntokysymystä.

Mutta vieras, jolla oli naureskeleva suu, sanoi samassa:

-- Morning Post!

-- Moron... vastasi hra Kenonen epävarmasti.

-- Kuinkas se sitäpaitsi hurisee? tiedusteli tuntematon. -- Kupariseppiä, vai?

-- Sikäli, mikäli... vastasi hra Kenonen, joka oli päättänyt olla varuillaan.

-- Niistä on, mainituista käsityöläisistä, joskus vaivaa... aamupäivällä, selitti toinen opettavaisesti. -- Mutta niistä pääsee kyllä, kun osaa järjestää.

-- Hm, mutisi hra Kenonen, alkaen tehdä nousua.

-- Sinä näyt olevankin aika ratti, kun vauhtiin pääset, alkoi toisen sängyn asukki äkkiä ylistää. -- Huonompi mies olisi jo puolesta kepertynyt. Minä olen luullut kestäväni siinä kuin joku toinenkin, mutta kyllä minun täytyy tunnustaa sinut mestarikseni. Olikin se aikamoinen meritappelu.

Hra Kenonen vain kuunteli, korviaan höristellen, ja toinen jatkoi:

-- Oli hyvä, että sinä heitit sen rähjäävän tirehtöörin ulos...

-- Jassoo, jaa... sanoi hra Kenonen. Hän olisi sanonut samalla tavalla, jos toinen olisi kertonut hänen heittäneen ulos Abessinian neguksen anoppimuorineen.

-- Juu, jatkoi toinen naureskellen. -- Tirehtööri meni niin että hippulat vinkuivat ja pihtipielet rytisivät. Mistä teille oikeastaan riita tuli?

-- Niin... hm... minua harmitti... murahti hra Kenonen.

-- Harmittihan se muitakin. Sitten tuli paljon hauskempi olla, kun päästiin siitä. Mitäs pidät johtaja Siivilästä?

Hra Kenonen, joka olisi ollut kiitollinen, jos toinen olisi hänelle selittänyt, kuka senniminen herrasmies oli, mistä hän oli kotoisin ja miten hän ja hra Kenonen olivat joutuneet toistensa tuttavuuteen, vastasi kartellen:

-- Kyllähän se... mukiinmenevä mies...

-- Juu, minäkin pidän paljon siitä miehestä, ilmoitti toinen. -- Siinä on jotain semmoista reilua ja välitöntä.

-- Aivan niin, sen vaikutuksen minäkin sain, myönsi hra Kenonen.

-- Ja hänen rouvansa kanssa sinä myöskin tulit toimeen?

-- Häh? kysyi hra Kenonen, pysähtyen äkkiä kenkiensä vaivalloisessa pauloittamisessa.

-- Esitit sinunmaljatkin -- vaikka rouvanhan se oikeastaan olisi ollut tehtävä.

-- Enpähän! sanoi hra Kenonen jyrkästi, punastuen kovasti.

-- Älä kiistä! nauroi tuntematon. -- Tehän joittekin ne oikein vanhaan hyvään tapaan, käsikoukussa. Mutta sinä et taida enää oikein muistaa, mitä kaikkea siellä hommattiin?

-- Tietysti muistan! rähähti hra Kenonen loukkaantuneella äänellä. Mutta rouva Saviola...

-- Rouva Siivilä!

-- Siivilähän minä sanoinkin... paholaisen niskanappi kun on jäykkä!... rouva Siivilä sinutteli ensin minua erehdyksessä, niin että minä arvelin...

-- No, eihän se ollut mitenkään vaarallista, kun mieliala muutenkin oli niin korkealla, lohdutti naapurisängyn asukas. Ja olethan sinä sitäpaitsi niin paljon vanhempi, että sinulla on jo ikämiehen etuoikeuksia.

-- En minä kai vielä mikään ikäloppu silti ole! sanoi hra Kenonen, muljauttaen synkästi huonetoveriinsa, joka myöskin oli noussut ylös ja pistänyt päänsä pesuvatiin jäähtymään.

-- Etpä tietenkään, etpä tietenkään, myönteli toinen lepytellen. -- Sinähän olit nuorekkain meistä kaikista. Laulusikin...

-- Lauloinko minä? pääsi hra Kenoselta.

-- Etpäs muistakaan! ilkkui hyvämuistinen huonetoveri. -- Et kai muista sitäkään, kun tanssit balettia ja esitit "Joutsenlampea"? Rouva Siivilä nauroi niin että oli pakahtua.

Hra Kenonen ei halunnut kuulla enempää, vaan meni pesukaapin ääreen ja alkoi vettä kovasti loiskuttaen huuhdella kasvojaan.

Kun asuintoverit olivat siistiytyneet ja pukeutuneet, huokasi hra Kenonen, piteli päätään ja sanoi olevansa kipeä kuin esihistoriallinen plesiosaurus. Hän selitti, että nykyinen ihmissuku on vedenpaisumuksen jälkeen paljon heikompaa kuin ennen suurta luonnonmullistusta eläneet tervaskannot, ja huomautti tilaston osoittavan, että aika on sairaalloinen ja että kulkutaudit raivoavat useilla paikkakunnilla, eritoten pääkaupungissa, jonka raaka meri-ilmasto tekee pahaa herkästituntevalle elimistölle.

Nauravanaamainen herrasmies myönsi nämä näkökohdat paikkansapitäviksi, mutta kiinnitti samalla huomiota lääketaidon edistysaskeliin nykyajalla, arvellen hra Kenosenkin taudin olevan parannettavissa järkiperäisellä hoidolla, mikä soveliaasti ja taitavasti voitaisiin aloittaa silliaamiaisella tämän hotellin ruokasalissa.

Kun ei hra Kenosella voinut olla mitään muistuttamista tätä hyväätarkoittavaa ja vanhastaan koeteltua sekä asianmukaiseksi havaittua hoitotapaa vastaan, niin lähdettiin heti silliaamiaiselle.

Hra Kenosta vaivasi kuitenkin yhä se, ettei hän tiennyt, kuka hänen toverinsa oli. Mutta koska hra Kenonen ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, katsoi hän heidän ruokasaliin lähtiessään huoneen numeron. Se oli 17, ja ovenvartijan nimitauluun vilkaistuaan näki hän, että numerossa 17 asuivat herrat A.B. Kenonen, liikemies, ja V.J. Varpukallio, varatuomari.

Hra Kenonen tuli kohta keveämmälle mielelle todetessaan olevansa säädyllisessä ja laillisessa seurassa, ja raihnaisesta ruumiillisesta tilastaan huolimatta astui hän reippaasti ruokasaliin.

Siellä oli hra Varpukallio vallannut itselleen hyvän nurkkapöydän, mihin hra Kenosen saapuessa sitäpaitsi oli jo ennättänyt sijoittua pari muuta mieshenkilöä, toinen lyhyt ja paksu, naamaltaan hyvin näppyläinen, toinen hontelon näköinen nuori mies, jonka tukka ei näyttänyt olleen lähimpinä kuukausina tekemisissä saksien ja tuskin kammankaan kanssa.

-- Terve! mörähti näppylänaama, jota hra Kenonen ei muistanut koskaan nähneensä. -- Annappa pois minun taskuveitseni!

Hra Kenonen loi tähän röyhkeään puhuttelijaan jäykän silmäyksen -- minkä johdosta näppylänaama teki tiettäväksi luulonsa, ettei hra Kenoselle suoneniskentä tekisi pahaa -- ja koetteli sitten oikeata liivintaskuaan. Siellä oli aivan oikein vieras taskuveitsi ja ojentaen sen näppylänaamalle kysyi hra Kenonen:

-- Oliko se tämä?

-- Justiinsa! tokaisi paksu, pistäen veitsen taskuunsa. Sitten hän selitykseksi lisäsi:

-- En minä itse veitsestä lukua pidä, mutta siinä oleva korkkiruuvi on etevimpiä alallaan... korkkiruuvi, joka on yksi ihmishengen nerokkaimpia keksintöjä.

Hra Kenonen kävi lastaamassa voileipäpöydästä lautaselleen sekalaista kylmää ja suolaista, minkä jälkeen hymyilevä Varpukallio kaatoi kullekin lasiin melkoisen annoksen päänparannusta.

-- Kuinkas nyt on? kysyi tuomari Varpukallio hetken kuluttua hra Kenoselta. -- Eikö se ala jo ruveta vähitellen kuuntelemaan?

III

Hra Kenonen seurueineen oli taas siirtynyt rauhalliseen ja syrjäisiltä uteliailta suojattuun sivuhuoneeseen.

Hänen ankara päänkipunsa oli sopivalla hoidolla onnistuttu kokonaan karkoittamaan, mutta siinä toimituksessa oli kuitenkin kulunut niinpaljon aikaa, että hra Kenonen katsoi tämänkin päivän menneen vikaan ja lähetti kotiinsa sähkösanoman, missä hän ilmoitti joutuneensa tärkeälle ja kiireelliselle liikematkalle, jonka tähden ei ole syytä hätäillä, vaikka ei häntä lähipäivinä kotiin kuuluisikaan.

-- Miksi et yhtähyvin voinut ilmoittaa sitä puhelimella, koska kerran ollaan vielä samassa kaupungissa? kysyi tuomari Varpukallio.

Raavittuaan leukaansa selitti hra Kenonen, että sähkösanoma tekee vakuuttavamman vaikutuksen, jotapaitsi lennätinteitse ei joudu minkäänlaisen ristikuulustelun esineeksi.

-- Se on kyllä totta, myönsi lakimies. -- Ristikuulustelut voivat olla ikäviä.

-- Ne ovat lakijuristien keksintöjä ihmisten kiusaamiseksi, lausui hra Kenonen harmistuneena. -- Kaikki paha maailmassa on lähtöisin lakijuristeista, lisäsi hän.

-- Mitäs pahaa ne ovat sinulle tehneet? kysyi lakimies, tapansa mukaan naurussasuin, mikä jostakin syystä erityisesti harmitti hra Kenosta.

-- Mitäkö pahaa? ärähti hra Kenonen, alkaen sitten kaivaa kokemiaan vääryyksiä hampaankolosta.

Asianlaita on nimittäin se, että hra Kenonen kuuluu erään yhtiön johtokuntaan, ja eräänä iltana oli johtokunnalla tärkeä kokous. Johtokuntien kokoukset ovat tietysti kaikki tärkeitä, niin ettei tämä kokous siinä suhteessa ollut mikään poikkeus yleisestä säännöstä. Eikä siinäkään suhteessa, että kokouksen jälkeen mentiin syömään pieni illallinen, joka kesti verraten myöhäiseen hetkeen.

Mitä kaikkea kokouksessa ja sen jälkeen seuranneilla illallisilla keskusteltiin ja mistä kaikesta siellä päätettiin, se ei ole tiedossamme, eikä se sen puolesta asiaan vaikutakaan. Sen vain tiedämme, että herra Kenosen pää, hänen kulkiessaan pitkin autiota ja hiljaista, kaasulyhtyjen valaisemaa katua, tuntui jonkin verran kuumalta ja hänen keuhkonsa tuntuivat tarvitsevan raitista ilmaa, jonka tähden hän, antaakseen vilpoisen ja raikkaan ulkoilman hivellä kuumaa otsaansa, otti lakin päästään, ja kun ei saatavissa ollut mitään naulaa, mihin siksi aikaa ripustaisi lakkinsa, heitti hän sen huolettomasti ilmaan, ja saadakseen yksin tein ja samalla ponnistuksella keuhkonsa täyteen raitista ilmaa, joka on niin tärkeätä ihmisen terveydelle, hihkaisi täydellä miehisellä voimallaan niin että katu kajahti:

-- He -- hei!