Part 9

Eräänä päivänä ilmoitti rva Kenonen, että kylpyhuoneen kuumavesipannu on epäkunnossa.

Hra Kenonen laski ensin sikarin hampaistaan tuhkakuppiin, voidakseen esteettömämmin esiintuoda ajatuksensa, ja sanoi sitten haluavansa tietää, mikä tässä talossa _ei olisi_ epäkunnossa. Hän sanoi, ettei hänen kallis ja sisälmyksiä raatelevalla työllä kokoonhaalittu omaisuutensa kelvannut muutaman kuukauden perästä muuhun kuin romukauppaan, ja sinnekin vain suurella hinnanalennuksella. Tälle vandaalimaiselle perheelle, joka ties mistä oli ilmestynyt hänen ympärilleen, ei mikään ollut pyhää ja koskematonta, ja kaikki, mikä joutui sen läheisyyteen, murskautui ja mureni tomuksi. Sanotaan koin syövän ja ruosteen raiskaavan, mutta niin koi kuin ruostekin ovat viattomia kapalolapsia hänen perheeseensä verrattuina. Viime syksynä oli kaasukeittiö epäkunnossa, sitten oli talvella keittolaatikon kansi halki, sitten murskattiin Elias Lönnrotin kipsinen rintakuva...

Rva Kenonen pyysi hra Kenosta muistamaan, että hän itse oli pudottanut sen permannolle, etsiessään kadonnutta nappia.

Hra Kenonen sanoi, että kun esineet tässä huoneistossa ovat asetetut sillä tavoin kuin ovat, niin on tavallisen ruumiillisen olennon mahdoton lähestyä niitä, ilman että ne kaatuvat tai tippuvat permannolle. Viime kuussa annettiin tuulen särkeä ikkunaruutu, ja keittiössä huvitellaan aamusta iltaan posliinien murskaamisella. Hra Kenosen sateenvarjon varsi on poikki, pojat ovat reistailleet kirjoituspöydällä olevalla täytekynällä, niin ettei se kelpaa enää mihinkään, ja makuukamarin sähkölamput ja keittiön oven lukko ovat epäkunnossa. Ja nyt ilmoitetaan se ilosanoma, ettei kylpyhuonekaan ole säilynyt yleiseltä hävityksen kauhistukselta. Hra Kenonen kysyi, miksi ei yhtähyvin ole ostettu dynamiittia ja pamautettu kaikkea yhdellä kertaa ilmaan, että olisi päästy vähemmällä vaivalla? Mutta se olisi tietysti ollut hänelle liian helppo ja tuskaton loppu. Hänet on päätetty kiusata kuoliaaksi hitaasti, pala palalta. Hänet tahdotaan paistaa hiljaisella tulella...

Hra Kenonen pysähtyi hengähtämään ja kysyi sitten, mikä kylpyhuoneen kuumavesipannua siis vaivasi, ja kun rva Kenonen vastasi, ettei sen hanasta juokse vettä, niin sanoi hra Kenonen, että joku lyhytjärkinen taulapää on tietysti kääntänyt hanaa väärinpäin ja katkaissut sen.

Sitten pisti hra Kenonen sikarin hampaisiinsa ja lähti kylpyhuoneeseen ottamaan asiasta mieskohtaisesti selkoa. Hän väänsi jotain hanaa ja vesi alkoi virrata ammeeseen.

Hra Kenonen palasi takaisin ilmoittamaan, että kylpyhuoneen-vesipannu on kunnossa ja ettei hän ymmärrä, kuinka kukaan on voinut luulla, ettei se toimisi. Hän käski pistää vain surutta puita pesään pannun alle, vaikka puut olivatkin kalliita, sillä oli jokseenkin samantekevää, tuliko se suuri konkurssi, johon tällainen taloudenhoito joka tapauksessa johti, muutamaa päivää ennemmin taikka myöhemmin. Hän toivoi kuitenkin voivansa ottaa yhden ammekylvyn ennen taloudellisten asiainsa lopullista romahdusta.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tuli palvelijatar ilmoittamaan hra Kenoselle, että kylpyhuoneen pannu on kuuma ja että kylpy siis olisi muuten valmis, mutta pannusta ei tule tippaakaan vettä. Hra Kenonen sanoi, ettei siitä ennenkään ole tullut vettä, ellei asianomaisilla henkilöillä ole ollut älyä, kekseliäisyyttä ja yritteliäisyyttä vääntää vesihana auki. Hän pyysi palvelijattaren mukaansa ja sanoi tahtovansa näyttää sen ihmeellisen tempun, millä vettä saa pannusta, ja mikä vetää melkein vertoja Mooseksen ihmeelle, kun hän sauvallaan iski kallioon, niin että siitä puhkesi vesisuoni.

Hra Kenonen astui edellä kylpyhuoneeseen, väänsi hanaa ja katso: vesisuihku syöksi kohisten ammeeseen.

-- Näin se tapahtuu, sanoi hra Kenonen opettavaisella äänenpainolla.

-- Niin, vastasi palvelijatar. -- Se hana onkin kunnossa. Se on kylmävesihana.

-- Mitä! sanoi hra Kenonen ja pisti varovaisesti sormensa vesisuihkuun.

Totta oli. Vesi oli aivan kylmää.

Hra Kenonen painoi kämmenensä vesipannun kylkeen, mutta veti sen samassa ärjähtäen takaisin. Pannun kylki oli tulikuuma.

-- Kuumavesihana on siellä toisella puolen, neuvoi palvelijatar.

Hra Kenonen väänsi nyt sitä hanaa, hän väänsi sen auki ja tempoi sitä sitten kaikkiin suuntiin, mutta turhaan. Ei tippaakaan tirahtanut.

-- Ulos! huusi hra Kenonen. Pannu räjähtää!

Molemmat syöksyivät ylinniskoin ulos eteiseen, hra Kenonen huusi kokoon perheensä, sanoi, että vesipannu on tukkeutunut, ja kun se on jo tulikuuma, niin räjähtää se tuossa tuokiossa. Sitten tunki hra Kenonen perheensä rappukäytävään ja sieltä alas portille, minkä jälkeen kaikki jäivät pelosta kalpeina odottamaan räjähdystä.

Pelästyneitä naapureita, jotka olivat kuulleet, että Kenosen perheessä odotetaan räjähdystä, kokoontui portille kuulemaan hra Kenosen selostusta asiasta. Hra Kenonen sanoi, että jollei hän ajoissa olisi huomannut vaaraa, niin olisi koko perhe sortunut raunioihin.

Joku ehdotti, että mentäisiin soittamaan poliisikamariin, ja joku toinen esitti, että hälyytettäisiin palokunta paikalle. Kenosen naapuri Hyrylä kysyi, oliko hra Kenonen ehtinyt sammuttaa tulen pannun alta. Hra Kenonen sanoi, ettei hän ollut ehtinyt sitä tehdä, ja jätti sanomatta, ettei hän ollut muistanutkaan koko toimenpidettä.

Hra Kenonen katsahti sitten ympärilleen ja sanoi, että jos joku menisi sammuttamaan tulen kylpyhuoneen pesästä, niin maksaisi hän viisi markkaa. Talonmies Pikkarainen, joka oli tapaturmavakuutettu neljästätuhannesta markasta ja joka huomasi tässä olevan tilaisuuden ansaita kunniallisella ja urhoollisella tavalla koko tuon summan, jos pahoin kävisi, sanoi tahtovansa yrittää, jos hra Kenonen maksaa hänelle viisikymmentä markkaa. Hra Kenonen huomautti, ettei hän ole Rothschild, ja tarjosi neljääkymmentä markkaa. Talonmies Pikkarainen pyysi hra Kenosta ottamaan huomioonsa, että hän menee päätään kaupalle, jolloin hra Kenonen sanoi, että pannaan sitten riitarahat kahtia, ja lisäsi viisi markkaa sekä lupasi kustantaa ruumisarkun ja kuolemanilmoituksen, jos Pikkaraiselle kävisi hullusti. Pikkarainen hyväksyi nämä ehdot, jolloin Pikkaraisen muija rupesi huutamaan ja tarttui kiinni Pikkaraiseen, ja hra Kenonen tarttui Pikkaraisen muijaan ja piteli häntä kiinni siihen asti kunnes Pikkarainen oli ehtinyt ylös portaita Kenosen asuntoon.

Kaikki olivat nyt suuressa levottomuudessa Pikkaraisen puolesta, ja Pikkaraisen vaimo itki ja väänteli käsiään ja sanoi, että hän oli nähnyt viime yönä niin pahaa untakin, ja tätä se nyt ennusti. Hän sanoi Pikkaraisen nuoruudestaan pitäen olleen sellaisen huimapään, ettei se ymmärtänyt ensinkään pelätä henkeään eikä ajatellut, että hänellä oli vaimo ja kolme lasta.

Hra Kenonen lohdutti Pikkaraisen vaimoa sillä, että jos pannu räjähtää, niin menee Pikkarainen niin pieniksi palasiksi, ettei hänen hautajaisistaan ole paljonkaan vaivaa, mutta ei edes tämä käytännöllinen näkökohta voinut sanottavasti lieventää Pikkaraiskan surua. Samassa tuli talon isännöitsijä ulos portista ja nousi häntä kadulla odottavan ajurin rattaille. Nähdessään väkijoukon kysyi hän, mitä oli tapahtunut, jolloin kolme akkaa alkoi huutaa yhtä aikaa, saamatta siitä huolimatta asiaa kuitenkaan isännöitsijälle täysin selväksi. Senverran hän sentään tajusi, että oli kysymys Kenosen kuumavesipannun räjähtämisestä, ja sen kuullessaan suuttui hän ja sanoi, ettei hänelle tarvitse syöttää järjettömyyksiä. Huomauttaen, että Kenosten asunto on aina kaikenlaisten epäjärjestysten pesäpaikka ja ettei itse paholainenkaan voi tietää, milloin siellä on tosi käsissä ja milloin vain turha hälyytys, mihin hra Kenonen vastasi puristamalla nyrkkiään isännöitsijän nenän edessä, käski vihastunut isännöitsijä ajurin ajaa ja jätti akat voivottelemaan isännöitsijän tylyyttä ja kovasydämisyyttä.

Pikkarainen viipyi Kenosten huoneistossa ihmeteltävän pitkän ajan asian kiireellisyyteen katsoen, ja kun hän sieltä palasi, kysyivät akat, oliko hän vielä hengissä ja oliko pannu räjähtänyt.

Pikkarainen sanoi, että tuli on nyt sammutettu, ojensi kätensä ja karhusi hra Kenoselta 45 markkaa. Hra Kenonen maksoi sanoen, että kyllä se oli hyvin kallis palkka niin pienestä työstä, ja kun Pikkarainen oli pistänyt rahat taskuunsa, niin sanoi hän, ettei hän ymmärrä, minkätähden sillä tulen sammuttamisella oli niin kiire. Hän oli sitä mieltä, ettei pannu olisi räjähtänyt, vaikka se olisi kuumennettu niin, että se olisi sulanut, sillä se ei voisi räjähtää, vaikka se olisi vettä täynnäkin, koska höyry pääsee siitä putkea myöten ulos, ja sitäpaitsi ei Kenosen pannussa ollut vettä tippaakaan, siitä kun oli eräs juotos mennyt rikki, joten paras, minkä hra Kenonen voi tehdä, oli kutsua joku ammattimies korjaamaan pannua.

Pikkarainen meni tiehensä, taputellen sitä taskua, missä rahat olivat, ja hra Kenonen sanoi, että Pikkarainen on keinottelija, jolle mammona on tullut jumalaksi ja jonka tunnuslauseena on, että tarkoitus pyhittää välikappaleet.

Seuraavana päivänä tuli vaskiseppä korjaamaan hra Kenosen kylpyhuoneen pannun, ja kun hän työnsä päätyttyä esitti laskun, niin sanoi hra Kenonen, että kyllä talonmies Pikkarainen sen maksaa, ja neuvoi hänelle Pikkaraisen asunnon talon kellarikerroksessa.

Pikkarainen ei tietenkään maksanut, vaan oli hra Kenosen se tehtävä. Hra Kenonen maksoikin lopuksi ja sanoi sitten, että jos hänen asunnossaan vastaisuudessa rupeaa joku paikka räjähtämään, niin saa se ainakin hänen puolestaan rauhassa räjähtää. Sittenpähän hän pääsee eroon koko roskasta ja Pikkaraisesta.

HRA KENOSEN SUHTAUTUMINEN PÄIVÄN TAPAHTUMIIN

Kalle Kenonen paljastaa talonmies Pikkaraiselle perhesalaisuuksia

-- No kuinkas teillä nyt jaksetaan ja mitä isäsi arvelee nykyisistä oloista? kysyi talonmies Pikkarainen, joka halkovajassa sahasi keittiöpuita, Kalle Kenoselta, joka tapansa mukaan istui vajan kynnyksellä, koettaen houkutella luokseen pihalla lieruilevaa Hyrylän harmaata kissaa, sitoakseen nuoran sen häntään.

-- Te näytte haluavan urkkia perhesalaisuuksia, huomautti Kalle ja heitti kissaa tuohenpalasella, kun ei saanut sitä luokseen. -- Meillä jaksetaan aina hyvin, mutta isäukko on kehoittanut meitä noudattamaan varovaisuutta puheissamme, koska hän aikoo ruveta valtiomieheksi ja sanoo, ettei ole suinkaan mahdotonta, että hän päättää päivänsä senaatintorin varrella olevassa keltaisessa talossa. Meidän ukosta tulisikin vähän ponteva senaattori, vai mitä?

-- Kyllä kai, myönsi Pikkarainen ja kysyi, mitä hra Kenonen arveli, kun kuuli, että rosvot päästetään vapauteen.

-- Kun ukko sen kuuli, niin alkoi hän heti tutkia, oliko hänen brovninkinsa kunnossa. Sitten hän sanoi, että rosvotkin ovat ihmisiä ja veljiämme, ja että nyt tuli joukko uutta ja levännyttä apuväkeä uuden Suomen työmaalle, mutta meni iltapäivällä panettamaan tavaransa murtovarkausvakuutukseen. Ukko selitti, että koska on tapahtunut, että enkelitkin ovat langenneet, niin on mahdollista, että vanha rosvokin voi langeta kiusaukseen nähdessään hänen kultakellonsa ja hopeisen paperossikotelonsa. Sitten kyseli hän eräältä vanginvartijalta, millaista väkeä nykyaikaiset rosvot ovat, ja juteltuaan puoli tuntia vartijan kanssa oli isäukko hyvin vihaisen näköinen ja lähetti senaattiin kirjelmän, jossa hän esitti, että myöskin hullujenhuoneiden portit avattaisiin ja herrasväkeä pyydettäisiin käymään ulos, koska ne, jotka ovat siellä sisällä, eivät enää ole sanottavasti hullumpia kuin nekään, jotka ovat niiden ulkopuolella. Seuraavana päivänä sanoi hän tahtovansa laskea hieman leikkiä senaatin kustannuksella ja antaa sille pienen piikin, ja hiipi senaattiin täysi-istunnon aikana, pisti päänsä ovesta sisään ja kysyi, aikooko lautakunta ottaa hänen esityksensä heti käsiteltäväksi, vai asettaako se komitean, johon hänet kutsutaan puheenjohtajaksi. Kotimainen hallitus heitätti silloin kahdella suurimmalla vahtimestarillaan isän ulos torille, jolloin ukon henkselit katkesivat, ja isä järjesti heti kirkon portaille mielenosoitus- ja vastalausekokouksen, johon kerääntyi joutilasta väkeä satakunta henkeä. Ukko ilmoitti kokoukselle housujaan kannatellen, että maan hallituksen oli ottanut käsiinsä joukko epäilyttäviä ja väkivaltaisia aineksia, ja ehdotti, että mentäisiin heittämään ne sieltä ulos. Kansalaiset hyväksyivät tämän esityksen huutoäänestyksellä, mutta miliisit pidättivät isäukon ja veivät hänet alempien kansankerrosten hihkuessa poliisikamariin, jossa isä piti puheen kokoontumis- ja lausuntovapaudesta ja sanoi olevansa mielivallan uhri. Miliisit kysyivät silloin isältä, antaako hän kunniasanansa, ettei enää toimeenpane epäjärjestyksiä, ja isä sanoi antavansa sellaisen sitoumuksen kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, kahden viikon irtisanomisajalla kummaltakin puolen.

-- Vai pelkäsi isäsi, että irtipäästetyt rosvot ryhtyvät entiseen ammattiinsa, sanoi talonmies.

-- Kyllä kai hän vähän pelkäsi, myönsi Kalle. -- Mutta meidän ukko ei olekaan mikään jästipää. Hän sanoi äidille, että kyllä hän osaa järjestää asiansa niin, että rosvot jättävät ainakin hänet rauhaan, ja kun hän kuuli, että Kakolan vangit toimeenpanevat palatsissaan vapaus- ja veljestymisjuhlan vaihtelevalla ohjelmalla, jossa on sekä hengellisiä että isänmaallisia numeroita, niin matkusti hän heti Turkuun, toisessa taskussaan "Siionin Kannel" ja toisessa "Kokoelma Isänmaallisia Runoja". Juhlassa, jonka rosvot pitivät Kakolan pihalla, ja johon oli vieraiksi kutsuttu vartijat perheineen ja kaupungin valtuusmiehet, sanoi ukko tuovansa tervehdyksen aateveljiltä Helsingissä ja huomautti, että nyt, kun temppelit ovat muuttuneet ryöväreitten luoliksi, ovat ryöväreitten luolat muuttuneet aatteen temppeleiksi. Silloin alkoivat ryövärit kiristellä hampaitaan ja näyttivät aikovan hirttää ukon vankilan porttiin, mutta he rauhoittuivat, kun isäukko käsiään levitellen sanoi puhuvansa vain vertauksilla ja vakuutti Kakolan olevan ainoan paikan koko maassa, jossa nykyisin todellinen vapaudenhenki ja sopusointu vallitsi. Sitten pyyhki hän silmiään ja otti runokirjan taskustaan ja lausui sen runon Ilkasta, jonka hän vallankumouksen aikana paukutti suustaan meidän salissa. Ukko onkin hyvä lausuja, vaikka hän ei olekaan käynyt lausuntokursseilla, ja kun hän karjui runoaan, niin olivat rosvoilta korvakalvot haljeta. Ryövärit taputtivatkin käsiään oikein vimmatusti, kun lausunta oli päättynyt, ja silloin piti ukko vielä pienen puheen, jossa hän toivoi heidän noudattavan Ilkan esimerkkiä ja pyrkivän päättämään päivänsä yhtä kauniilla ja isänmaallisella tavalla. Rosvot olivat haltioissaan ja kantoivat isäukkoa juhlakulkueessa ympäri pihan, laulaen "Arvoa mekin ansaitsemme", ja ukko heilutti toisella kädellään hattuaan ja piti toista kättään sydämellään, koska hänen lompakkonsa oli vasemmanpuolisessa povitaskussa. Ennen poislähtöään puristi isäukko kuudensadan rosvon kättä ja kutsui heitä vapauteen päästyään käymään luonaan.

Kotiin palattuaan kertoi isä kaiken äidille ja sanoi, että rosvojenkin kanssa tulee kyllä toimeen, kun vain osaa kohdella heitä oikealla tavalla. Isä sanoi, että sympatiian osoitus vaikuttaa rosvon sydämeen niinkuin suloinen balsami, mutta äiti kalpeni, kuultuaan isän kutsuneen kuusisataa rosvoa vieraikseen, ja isä nauroi ja sanoi, että hän oli tietysti ilmoittanut väärän osoitteen, koska hän ei ole mielipuoli. Isä sanoo, että jos meidän hallituksella olisi sellainen kyky kuin Napoleonilla oli asettaa oikeat miehet oikeille paikoilleen, niin tehtäisiin hänestä jo huomenna vankeinhoitohallituksen ylipäällikkö.

-- Pelkäsikö isäsi tulipaloa, kun palokunta oli lakossa? kysyi talonmies.

-- En tiedä, mutta ei hän ainakaan antanut koko aikana tehdä tulta. Hän otti heti kaikki tulitikut takavarikkoon, eikä antanut edes ruokaa valmistaa, vaan sai palvelustyttö käydä ostamassa ruoan valmiina kansankeittiöstä. Isä sanoi lakon tarkoituksena olevan muuttaa Helsinki tuhkakasaksi, johon maan uudet vallanpitäjät saisivat kylvää nauriita. Ukko puuhasi koko ajan meidän pienen paloruiskun ääressä, ja kaikki astiat olivat vettä täynnä.

-- Ilmankos teillä olikin niin märkää ja vetistä, kun minä viimeksi toin teille puita, sanoi talonmies.

-- Vetistäkö! huudahti Kalle halveksivasti. -- Mitäs se nyt oli, mutta silloinhan meillä vetistä oli, kun vesijohtolaitoksen miehet uhkasivat tehdä lakon.

Isä tuli eräänä sunnuntaina kaupungilta paltto auki ja huusi, että vesijohtolaitoksella tulee nyt lakko ja että meidän täytyy varata itsellemme ajoissa vettä, ettemme kuolisi janoon ennen maallemuuttoamme. Isä sanoi, että hän muuttaa ensi tilassa Saimaan rannalle, jossa ei ainakaan vedestä tule puutetta, varsinkin jos hallitus varovaisuuden vuoksi antaisi tukkia Imatran, josta ei ole käytännöllistä hyötyä muille kuin itsensä hukuttajille ja joka tuhlaa äärettömät määrät Saimaan vesiaarteista.

Isä määräsi, että kaikki astiat on täytettävä vedellä, ja antoi täyttää ensin kylpyammeen ja sitten pienemmät astiat. Kun kaikki astiat olivat täynnä, niin ettei ollut edes yhtä tyhjää kahvikuppia, katseli isä ympärilleen ja täytti sitten rasvanahkaiset kalastussaappaansa varrensuita myöten. Sitten käski hän meidän kaikkien juoda vettä niin paljon kuin vatsaan mahtui ja sanoi toivovansa, että hän olisi erämaan laiva eli kameli, voidakseen juoda yhdellä kertaa kahden viikon tarpeen. Meidän oli pakko latkia vettä niin paljon, että pelkäsimme vesipöhöä, mutta seuraavana aamuna ukko ilmoitti, että vaara on vältetty ja vesijohtomiesten kanssa saatu sopimus aikaan, ja kun äiti sen kuultuaan nuhteli häntä siitä, että hän oli aiheuttanut perheessään sellaisen vedenpaisumuksen, niin sanoi isäukko vain, että parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa, ja lähti asioilleen kaupungille.

Isä sanoo kaikkien lakkorettelöiden johtuvan siitä, ettei kaupungin hallitus ymmärrä ajan henkeä ja vaatimuksia. Ukko on sitä mieltä, että sosialistienkin uusi kunnallislaki oli jo syntyessään aivan homeessa vanhoillisuudesta ja taantumuksellisuudesta, ja motkotti varsinkin siitä, että äänioikeuden ikäraja on määrätty kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Isä sanoo, että kaikki tuollaiset ikärajat ovat aivan mielivaltaisia, koska joku voi viidentoista vuoden ikäisenä olla viisaampi kuin jotkut toiset viidenkymmenen vuoden vanhoina. Jos kerran kaikki aiotaan päästää sorkkimaan kunnan asioissa, niin otettakoon arkailematta täysi askel ja annettakoon äänioikeus äskensyntyneille lapsillekin. Isä sanoo, että häntä itseään esimerkiksi pidettiin jo kymmenvuotisena erittäin teräväpäisenä poikana, mutta hän onkin syntynyt hammas suussa, mitä seikkaa isän väitöksen mukaan luonnonkansojenkin keskuudessa pidetään tulevan tietomiehen merkkinä. Jokaisella perheenisällä pitäisi olla kortti, samanlainen kuin sokerikorttikin, jotta hän saisi äänestää niin monella äänellä kuin hänellä on lapsia, ja äänestyskortin kupongit leikattaisiin irti ja pistettäisiin vaaliuurnaan. Isän mielestä olisi se varmin parannuskeino syntyneisyyden huolestuttavaa vähenemistä vastaan kaupungeissa.

-- Olikos isäsi kovin vihainen, kun elintarpeet määrättiin takavarikkoon? kysyi talonmies, pyyhkien hikeä otsaltaan ja istuutuen lepäämään.

-- Taisi olla, vaikka ei hän sentään siitä niin kovaa melua nostanut kuin olisi luullut. Vähän myrkyllinen hän kuitenkin oli, ja sanoi sosialismin kehittyvän rientomarssissa raakalaisuuteen ja olevan enää vain yhden päivämatkan päässä kannibalismista eli ihmissyönnistä. Isä sanoi maan valtapuolueen lopullisena tarkoituksena olevan porvarien muuttamisen ravintoaineiksi, ja lähti elintarvekansliaan kysymään, joko hänen vuoronsa piakkoin tulee ja teurastetaanko hänet teurastusnaamarilla vaiko juutalaiseen tapaan. Hän oli ottanut Heikin mukaansa ja sanoi olevansa valmis tekemään Aabrahamin uhrin, jos hallitus luulee sen pelastavan maan nälkäkuolemasta ja kahdeksantuntisen työpäivän seurauksista. Isäukko pyysi saada nöyrimmästi tiedustella, paljonko hänestä maksetaan kilolta ja oliko selkälihalla eri taksa. Sitten näytti hän Heikkiä ja sanoi arvelevansa Heikin maistuvan yhtä hyvältä kuin juottovasikan. Silloin ajettiin isä ulos, ja kotiin tultuaan sanoi hän virastojen muuttuvan yhä virkavaltaisemmiksi ja uuden myrskyn olevan siitä syystä välttämättömänä seurauksena.

-- Onhan sitä ukko Kenosella ollut viime aikoina silloin tällöin syytäkin tyytymättömyyteen, jatkoi Kalle, kun talonmies taas alkoi sahata puita, mutta kyllä hän osaakin olla tyytymätön, kun sille päälle sattuu. Hän on oikein mestari alallaan ja ansaitsisi kunniakirjan. Hän väittää silloin tämän maailman olevan niin nurinkurisen ja päin hiiteen, että hän katsoo suorastaan kansalaisvelvollisuudekseen olla huonolla tuulella aamusta iltaan. Äiti silloin välistä tuskastuu ja käskee hänen mennä lääkäriin tutkituttamaan vatsaansa. Isä lähteekin joskus, mutta tietysti vain sitä varten, että saisi syytä suuttua lääkäreihin. Lääkäri tutkii isäukkoa mitään pahaa aavistamatta ja ilmoittaa hänen ruoansulatuksensa olevan epäkunnossa sekä suurimpana syynä hänen synkkämielisyyteensä. Sitten kirjoittaa hän reseptin ja ottaa isältä viisi markkaa. Vaikka isä aivan hyvin tietää vatsansa olevan vähän rempallaan, repii hän kuitenkin ulostultuaan reseptin kappaleiksi ja kertoo jokaiselle etteivät lääkärit ymmärrä yhtään mitään.

Lääkärien ei kuitenkaan kannata vaipua epätoivoon sen johdosta, jos sattuisivatkin kuulemaan isän arvosteluja heistä, koska isä sillä tuulella ollessaan menettelee samalla tavoin kaikkia muitakin kohtaan.

Jos hän ajaa ajurilla, niin suuttuu hän sekä ajuriin että tämän hevoseen ja ajopeleihin. Raitiovaunujen konduktöörit hermostuttavat häntä ja autonajajat olisivat hänen mielestään teljettävät kuritushuoneeseen. Jos hän käy kirkossa, mikä tosin ei usein tapahdu, niin haukkuu hän kotiin tultuaan papin ja lukkarin, kirkon vahtimestarit, kirkonkellojen äänen, urut ja lopuksi sen arkkitehdin, joka on kirkon piirustanut. Sanomalehdissä ei ole uutisia hänen mielestään, ja jos sattuu olemaan, niin ovat ne ensiksikin kömpelösti laadittuja ja toiseksi aivan harhaanjohtavia. Meidän talon isännöitsijää hän pitää maailman suurimpana kitupiikkinä ja nylkyrinä, ja muut talossa asuvat vuokralaiset paitsi hän itse ovat hänen mielestään valikoitu kokoelma tämän kaupungin suurimpia heittiöitä.

-- Mutta isäsihän on viime päivinä ollut niin hyväntuulisen näköinen, huomautti talonmies.

-- Niin, sanoi Kalle. -- Se johtuu siitä, että hän on vihdoinkin löytänyt oikean elämänkutsumuksensa. Ollessaan vähän aikaa virkaatekevänä kuvernöörinä sanoi isä tulleensa huomaamaan, että hänellä on tavattomat taipumukset hallinnollisille aloille ja valtiolliseen toimintaan. Isä kertoi äidille, että hän olisi voinut kietoa kapinalliset joukot Hukkalassa vaikka pikkusormensa ympäri. Isä puuhaa nyt uutta puoluetta, joka voisi yhdistää yhteen kaikki viisaat ihmiset, vieläpä rauhalliset hullutkin, ja sanoo, että kun hän on saanut sen jättiläistyön tehdyksi, niin on hänen menestyksensä varma, eikä tällä hetkellä voi ehkä aavistaakaan, miten korkealle hän saattaa kohota.

Talonmies Pikkarainen sanoi olevansa vakuutettu siitä, että hra Kenonen pääsee vielä pitkälle valtiomiehenä, ja Kalle lähti kadulle katselemaan, olisiko siellä jotain toimittamista.

HRA KENOSEN PAASTO

Miksi se alkoi ja miten se loppui

Hra Kenonen sattui eräänä päivänä menemään kuuntelemaan jonkun luonnonparantajan esitelmää, ja vaikka hän ei ole uskonutkaan luonnonparannukseen eikä mihinkään muuhunkaan parannukseen, niin kuunteli hän kuitenkin melkoisella mielenkiinnolla luonnonparantajan esitelmää ja tuijotti hänen pitkään tukkaansa, ja kun esitelmöitsijä sanoi, että kaikki taudit johtuvat siitä, että ihmiset syövät liiaksi ja että kuolema vaanii ahnain silmin lihavaa miestä, mutta kiertää kaukaa ohi, nähdessään laihan, niin alkoi hra Kenonen tulla vähän levottomaksi ja vilkuilla sivuilleen, nähden silloin kaikkialla ympärillään vain laihaa kuulijakuntaa. Esitelmöitsijä itse oli kuin luuranko, jonka päälle oli pingoitettu nahka, ja hra Kenosen täytyi itsekseen myöntää se huolestuttava tosiasia, että hän oli paksumpi kuin kaksi hänen jälkeensä lihavinta kuulijaa yhteensä.