Part 8

Hra Kenonen päästi helpotuksen huokauksen, lupasi pyytämättä tehdä voitavansa anarkistien ja provokaattoreiden paljastamiseksi, kumarsi syvään ja poistui nopeasti. Päästyään seuraavaan kadunkulmaan hän lähti juoksemaan, juosten yhtä kyytiä kotiinsa asti. Siellä ilmoitti hän taanneensa vallankumoukselliselle järjestölle ja tasavallan hallitukselle rauhan säilymisen siinä kaupunginosassa, missä hän asui, josta syystä hra Kenonen kielsi kenenkään poistumasta talosta ja oli vähällä saada talonmiehen pakoitetuksi lukitsemaan portit keskellä kirkasta aamupäivää.

Hra Kenonen asettui ikkunan ääreen pitämään silmällä, mitä kadulla tapahtui, ja jos hän huomasi epäilyttävännäköisen miehen kulkevan pitkin katua, alkoi hän huutaa: "Ottakaa kiinni provokaattori!" ja jos hän näki epäilyttävännäköisen naisen, huusi hän: "Ottakaa kiinni provokaattorska!" Epäilty lähti silloin pelästyneenä juoksemaan pakoon, ja lopuksi oli koko katu hra Kenosen asunnon läheisyydessä aivan tyhjä, koska hra Kenonen epäili jokaista tuntematonta ja useimpia tuntemiaankin henkilöitä provokaattoreiksi.

Samassa lähestyi kuitenkin taloa kaksi retkun näköistä miestä, jotka olivat juovuksissa, ja hra Kenonen huusi: "Provokaattoreita!" Retkut huomasivat silloin hra Kenosen ja toinen heistä sanoi:

-- Tuolla on oikein aika porvari, mennääs ja nitistetään se!

Hra Kenonen piiloutui silloin sängyn alle, huutaen rva Kenoselle, että jakobiinit olivat tulossa murhaamaan hänet, jolloin rva Kenonen meni alas ja ajoi retkut luudanvarrella pois portilta.

Kaupungin siviiliväestöön nähden sujui vallankumous onnellisesti ja rauhallisesti, ja hra Kenonen arveli sen melkoiseksi osaksi johtuneen hänen mieskohtaisesta vaikutuksestaan.

HRA KENOSEN LEIJONALIPPU

Hra Kenonen valmistaa leijonalipun ja nostaa sen talon katolle

Hra Kenonen, jonka hermot vallankumouspäivinä olivat tavattomasti kiihdyksissä, vaipui lopuksi monen valvotun päivän ja yön jälkeen syvään uneen ja nukkui neljäkolmatta tuntia raskaasti kuin synnin unessa.

Kun hän sitten heräsi virkistyneenä ja vahvistuneena sekä sielun että ruumiin puolesta, oli suuri vapauden riemu- ja juhlapäivä koittanut, ja nähdessään leijonaliput julkisten rakennusten katoilla ja kuultuaan, että leijonalipusta oli aikomus tehdä Suomen lippu, sanoi hra Kenonen hyväksyvänsä tämän päätöksen, vaikka ei sen suhteen oltu kysyttykään hänen mielipidettään. Hra Kenonen sanoi, että lippukysymyksen ratkaisemiseksi tarvitaan ennenkaikkea yksimielisyyttä, ja kotiin palattuaan ryhtyi hän kiireesti valmistamaan leijonalippua sanoen, ettei hänen kunniantuntonsa salli asua sellaisen katon alla, jonka harjalla tuo ylväs lippu ei tänä suurena päivänä hulmuaisi. Samalla huomautti hän, että leijonalipun ajoissa hankkiminen olisi ollut talon isännöitsijän tehtävä ja että isännöitsijälle olisi tämän laiminlyöntinsä johdosta annettava julkinen muistutus.

Hra Kenosen käskystä ryhdyttiin Kenosen perheessä valmistamaan suurella kiireellä leijonalippua, ja hra Kenonen ilmoitti suorittavansa sen kustannukset omasta kukkarostaan. Leijona valmistettiin hra Kenosen omakätisten piirustusten mukaan, ja kun se viimein oli saatu valmiiksi, nähtiin se maapallon merkillisimmäksi leijonaksi. Se muistutti jollain tavoin sekä vasikkaa, koiraa ja lammasta, että myöskin eräitä jo ammoin sukupuuttoon kuolleita esihistoriallisia eläimiä. Hra Kenonen oli kuitenkin itsepuolestaan hyvin tyytyväinen ja sanoi leijonan olevan taiteellisesti mieltäkiinnittävän sekä niin elävän näköisen, että voi melkein kuulla sen karjuvan.

Kenosen pojat hilasivat hra Kenosen leijonalipun lipputankoon, ja kun se siellä sitten hulmusi, avasi hra Kenonen samppanjapullon ja joi Suomen lakien leijonan maljan. Sitten joi hän vallankumouksen maljan, ja sitten vapauden maljan, tasavallan maljan ynnä eräitä muita maljoja, kunnes pullo oli tyhjä.

Hra Kenosen leijonalippu herätti lähimmässä ympäristössä hyvinansaittua huomiota, ja kaikki ohikulkevat, jotka sattuivat sen huomaamaan, osoittivat sitä sormellaan ja jatkoivat sitten nauraen matkaansa.

Iltapäivällä tuli talon isännöitsijä kotiin vapauden juhlasta, ja nähtyään lipun katolla ja kuultuaan sen olevan hra Kenosen hommia, soitti hän hra Kenoselle ja pyysi saada kysyä, mitä hän oikeastaan oli tarkoittanut, nostaessaan lipputankoon sellaisen kuvatuksen.

Siitä hra Kenonen suuresti loukkautui ja sanoi, että miehen, joka törkeästä laiminlyönnistä tai ehkäpä jostain vielä halpamaisemmasta syystä on jättänyt, ikäänkuin mielenosoituksellisesti, talonsa liputtamatta tällaisena päivänä, sietäisi puhua liputusasioista vähän varovaisemmassa äänilajissa.

Isännöitsijä vastasi siihen, ettei hänellä suinkaan ole mitään liputusta vastaan sinänsä ja että hän on kiitollinen hra Kenoselle tämän huomaavaisuudesta ja vaivoista, mutta valitti sitä, että leijona oli niin kummallisen näköinen. Isännöitsijästä oli se kaikkea muuta kuin luonnollinen leijona, ja saattaa koko talon naurunalaiseksi.

Suuttunut hra Kenonen sanoi epäilevänsä, onko luonnollisia leijonia olemassakaan ja kysyi, oliko isännöitsijän mielestä Suomen vaakunassa oleva laiha ruikelo luonnollisen näköinen. Se oli tietysti tyylitelty leijona niinkuin hra Kenosenkin leijona. Hra Kenonen väitti, että hänen valmistamassaan leijonankuvassa ilmenee todellisen villipedon raivo ja kiihko, jotavastoin esimerkiksi Aleksanterin patsaassa senaatin torilla ja muuallakin taideteoksissa olevat leijonat eivät luonteeltaan suinkaan ole mitään erämaan kauhua herättäviä jalopeuroja, noita eläinten kuninkaita, vaan muistuttavat esiintymisellään pikemminkin suuria, hyvinkasvatettuja newfoundlandilaisia koiria.

Hra Kenonen sulki puhelimen ja meni sitten vihapäissään omin käsin vetämään lippunsa alas.

HRA KENONEN KANSALAISKOKOUKSESSA

Hra Kenonen joutuu pulmalliseen asemaan, josta hän kuitenkin selviytyy tunnetulla taidollaan

Parin viikon kuluttua arveli hra Kenonen vallankumouksen korkeimpien aaltojen tyyntyneen sen verran ja kansan laajojen kerrosten mielialan rauhoittuneen siinä määrässä, että hän voisi lähteä matkustamaan maaseudulle hoitamaan liikeasioitaan, jotka olivat vallankumouksen aikana saaneet levätä. Näin ollen matkusti hän Hukkalaan, jossa hänellä oli tekeillä halonhankintasopimuksia.

Hra Kenosella ei kuitenkaan näkynyt olevan tarkkoja tietoja maaseudulla vallitsevista virtauksista, sillä kun hän saapui Hukkalan kulmakunnalle, joka on kuuden penikulman päässä rautatiestä, niin leimusivat siellä vallankumouksen liekit korkeimmillaan, sillä ne olivat syttyneet samana aamuna, koska Hukkalan väestöllä ei sitä ennen ollut aikaa ryhtyä vallankumoukseen, jotapaitsi he varovaisina valtiomiehinä päättivät ensin katsoa, miten vallankumous muualla sujui, ennenkuin itse antautuivat tuohon seikkailuun.

Kapinalliset olivat mökkiläisen Salamo Lötjösen johdolla vanginneet kylän viranomaiset, nimittäin lautamies Hovilan, poliisi Riikosen ja kuppari-Liisan ja teljenneet heidät Lötjösen perunakuoppaan, ryhtyen sitten pitämään kansalaiskokousta Lötjösen tuvassa, ratkaistakseen vangittujen kohtalon.

Hra Kenosen ajaessa kylään juoksi eräs Hukkalan kansalliskaartilaisista ilmoittamaan kokoukselle, että lihava porvaripösö oli saapunut kylään, ja kun kansalaiskokous sen kuuli, lähetti se kolmimiehisen komitean vangitsemaan hra Kenosta ja tuomaan hänet kansalaiskokouksen tutkittavaksi.

Vaikka hra Kenonen olikin kerran vallankumouspäivinä, jolloin hänen hermonsa olivat todistettavasti epäkunnossa, sattunut horjahtamaan miehekkäästä henkisestä tasapainostaan ja pakenemaan sängyn alle, niin oli hän, saavutettuaan jälleen tasapainonsa, sama peloton ja luja mies, jona me olemme oppineet häntä tuntemaan ja kunnioittamaan, ja kun komitea ryhtyi häntä pidättämään, niin tarttui hra Kenonen, joka ei suinkaan säikähdä kolmea miestä tavallisissa oloissa, ruoskanvarteen ja alkoi läimäytellä ympärilleen sellaisella raivolla, että komitea kiljuen ja kiroillen juoksi takaisin ilmoittamaan, että tuntemattomalla porvarilla oli piru nahassa ja että tarvittiin tuntuvasti lisäväkeä.

Silloin lähti kansalaiskokous, puheenjohtaja Lötjönen etunenässä, juoksemaan paikalle, ja kun hra Kenonen näki niin suuren miesjoukon tulevan, niin sanoi hän antautuvansa ylivoiman edessä.

Kansalaiskokous tarttui silloin hra Kenoseen käsistä ja jaloista ja lähti riepoittamaan häntä Lötjösen perunakuoppaan, ja hra Kenonen varoitti kokousta repimästä hänen vaatteitaan, koska se tulisi heille hyvin kalliiksi. Perunakuopan ovelle tultua avasi kansalaiskokous kuopan oven tai oikeastaan ne laudat, jotka peittivät kuopan suuta, tätä varten nostettuaan ensin syrjään lautojen painona olleet suuret kivet, ja syöksi hra Kenosen kuoppaan.

Samassa hetkessä kuin hra Kenonen katosi maa pinnalta, katosi siltä kuitenkin myös kansalaiskokouksen puheenjohtaja Salamo Lötjönen, sillä juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin kansalaiskokous syöksi hra Kenosen perunakuoppaan, tarrautui hra Kenonen, joka nähtävästi luuli, että julmurit aikoivat hänet elävältä haudata, epätoivon vimmalla Salamo Lötjösen tukkaan ja veti hänet mukanaan perunakuoppaan.

Lautamies, konstaapeli ja kuppari päästivät ihastuksen huudon, nähdessään hra Kenosen tempun, ja hyökkäsivät heti Lötjösen kimppuun sekä ajoivat hänet lyöden ja potkien perunakuopan perimmäiseen nurkkaan, jossa hänet kaadettiin vatsalleen, ja lautamies, joka oli suuri ja lihava mies, istuutui hänen päälleen, koska hänen oli mukavampi istua siinä kuin perunoilla ja koska Lötjönen siten varmemmin pysyi nurkassaan, samalla kun kuppari-Liisa teki innokkaita yrityksiä repiäkseen silmät kukistuneen Lötjösen päästä.

Kansalaiskokous oli hyvin hämillään kunnioitetun puheenjohtajansa odottamattoman ja salaperäisen katoamisen johdosta, sillä kuopan ovella hra Kenosen kanssa syntyneessä kiihkeässä käsikähmässä ei kukaan ollut ehtinyt oikein huomata, miten puheenjohtaja Lötjösen siirtyminen perunakuoppaan oikeastaan oli tapahtunut. Neuvoteltuaan asiasta päätti kokous ryhtyä keskusteluihin perunakuopassa olevien porvareiden ja viranomaisten kanssa puheenjohtaja Lötjösen vapauttamisesta, jossa tarkoituksessa perunakuopan ovilautoja siirrettiin vähän syrjään.

Aukosta pistivät heti esiin hra Kenosen suuttumuksesta leimuavat kasvot säkenöivine silmineen, ja hra Kenonen ilmoitti, että neuvottelut ovat hyödyttömiä ja Lötjönen tullaan pitämään perunakuopassa panttivankina ja lautamiehen tilapäisenä istuimena siihen saakka, kunnes kaikki vangitut ovat vapautetut ja heidän asiansa otettu kansalaiskokouksessa puolueettomasti tutkittavaksi.

Kansalaiskokous piti tämän tiedonannon johdosta uuden neuvottelun, jossa päätettiin tehdä rynnistys perunakuoppaan ja vapauttaa vangittu Lötjönen ahtaasta asemastaan ja porvarillisen virkavallan orjuudesta. Päätöstä ryhdyttiin heti toimeenpanemaan, mutta hra Kenosen, poliisin ja kupparin yhteislaukaukset perunoilla vasten hyökkääjien naamoja olivat niin tuhoisia, että rynnäkköön osaaottaneet joukot hajosivat epäjärjestyksessä.

Kun asema täten oli tullut yhä monimutkaisemmaksi, piti kansalaiskokous vielä yhden neuvottelun, jonka päätökseen ratkaisevasti vaikutti kuopasta kuuluva Lötjösen huuto, että hänen asemansa on "kriidillinen" ja pikaiset toimenpiteet siitä syystä välttämättömät. Neuvottelun päätyttyä poistettiin ovilaudat kuopan suulta ja kaikkia pidätettyjä pyydettiin käymään kansalaiskokouksen eteen, jossa heidän asiansa tulisi julkisen käsittelyn alaiseksi.

Tämän jälkeen menivät kaikki vangitsijat, vangitut ja vangittujen vanki yhdessä Lötjösen tupaan, jossa Salamo Lötjönen, senjälkeen kun poliisi ja lautamies olivat irroittaneet kouransa hänen takinkauluksestaan, ryhtyi raavituin kasvoin jälleen puheenjohtajaksi ja kehoitti valitsemaan kokoukselle pöytäkirjurin. Kun seppä Niilo Havukka oli yleensä tunnettu kirjoitustaitoiseksi, niin valittiin hänet yksimielisesti kokouksen sihteeriksi, ja hra Kenonen luovutti hänelle toimessaan tarvittavan lyijykynän ja paperin. Tästä lahjasta päätti kansalaiskokous merkitä pöytäkirjaan kansalaiskokouksen kiitollisuuden.

Puheenjohtaja Lötjönen ryhtyi senjälkeen tekemään selkoa valtiollisesta asemasta ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, mutta hänen puhuttuaan viisi minuuttia keskeytti hra Kenonen hänet ja sanoi, ettei Lötjösellä näkynyt olevan aavistustakaan nykyisestä asemasta. Hra Kenonen sanoi, että jos kokous suostuu siihen, niin tekee hän itse selkoa nykyisestä asemasta, koska hän on ainoa läsnäolevista, joka on mieskohtaisesti ottanut osaa vanhan hallitusjärjestelmän kukistamiseen, missä toimituksessa hänen osuutensa, vaikka hän ei tahtonutkaan sillä kerskata, saattoi olla suurempi kuin yleensä luullaankaan.

Puheenjohtaja esitti tämän jälkeen kokouksen ratkaistavaksi, eikö hra Kenosta olisi pidettävä porvarina hänen ilmeisen lihavuutensa takia, johon hra Kenonen pyydetyksi selitykseksi ilmoitti, että lihavuus on hänessä luonnon vika, johon hän itse on syytön, ja jonka vuoksi ei siis ole kohtuullista saattaa häntä kansalaisten halveksimisen ja poikottauksen alaiseksi. Sitäpaitsi huomautti hra Kenonen tuimasti, ettei hänen tietääkseen ollut missään määrätty maksimipainoa kansanvaltaisuuden harrastajille, minkä kiistämättömän ja terveen näkökohdan kokous hyväksyi. Kun hra Kenonen vielä oli kertonut alkaneensa uransa paimenpoikana ja saaneensa silloin kärsiä niin paljon vääryyttä ja riistoa tunnottomien manttaalijussien taholta, että hänen nuori ja tunteellinen sydämensä oli siitä iäksi päiväksi katkeroitunut, ja erään köyhän suutarin olleen kuolemaansa saakka hänen lapsuudenystävänsä, niin oli hra Kenonen valloittanut kokouksen jäsenten myötätunnon puolelleen. Hra Kenonen kysyi silloin, oliko kokouksen tarkoitus valita hänet myöskin puheenjohtajaksi, johon kokous vastasi yksimielisesti myöntävästi, ja Lötjöselle sanottiin:

-- Tule pois Lötjönen sieltä pöydän takaa ja päästä tämä vieras puhumaan!

Lötjönen kysyi varmuuden vuoksi, oliko se kansan tahto, ja kun kokous oli vakuuttanut sen sitä olevan, luopui hän vallastaan, ja hra Kenonen otti ohjakset heti lujiin ja hallitsemaan tottuneisiin käsiinsä.

Senjälkeen piti hra Kenonen ytimekkään puheen, jossa hän sanoi vanhan ajan ilta-auringon laskeneen ja uuden ajan aamuruskon kultaavan taivaanrantaa, sekä esitti käsiteltäväksi kysymyksen Hukkalan viranomaisten virkatointen laillisuudesta.

Aluksi ilmoitettiin, että eräs viranomaisista, kiertokoulunopettaja Sihvilä oli poistunut paikkakunnalta vallankumouksen puhjetessa, jonka johdosta päätettiin lausua hänelle halveksiminen ja julistaa hänet virastaan erotetuksi siihen saakka, kunnes hän on puhdistautunut kansalaiskokouksen edessä ja pyytänyt kansalaisilta anteeksi kieräilevän menettelynsä. Tehty ehdotus, että hänet merkittäisiin pöytäkirjaan provokaattoriksi, hylättiin hra Kenosen ehdotuksesta todistusten puutteessa huutoäänestyksellä.

Otettiin sitten käsiteltäväksi lautamies Hovilan asia. Kun ei hänen virkatoimiaan vastaan ollut mitään muistuttamista, niin lausuttiin hänelle vain kansalaisten surkuttelu sen johdosta, että hän oli vanhan järjestelmän aikana toiminut lautamiehen ammatissa.

Poliisi Riikosen suhteen ilmoitettiin, että hän oli toiminut liian virkavaltaisesti ja pitänyt kävellessään sunnuntaina kirkkomäellä kuonoaan liian korkealla muulloin paitsi tyttöjen seurassa, josta syystä hänen on erottava. Kun Riikoselta kysyttiin, mitä hänellä olisi asian johdosta lausuttavana, sanoi Riikonen, että hän antaa koko kokoukselle kanan hännän eikä missään tapauksessa tule eroamaan, elleivät viranomaiset erota häntä. Tämän johdosta lausuttiin Riikoselle kansalaisten surkuttelu, ja Riikonen sanoi, että jos kokous suostuu luopumaan eroamisvaatimuksesta ja tyytyy lausumaan hänelle vain halveksimisensa, niin alistuu hän tuomioon, jotapaitsi Hukkalan asukasten on näistä puolin valta hänen puolestaan tuulastaa niin paljon kuin tahtovat.

Hra Kenonen huomautti, tahtomatta millään tavoin vaikuttaa kokouksen vapaaseen päätösvaltaan, että jos Riikonen eroaa, niin saadaan Hukkalaan uusi, ehkä entistä ankarampi poliisi. Asiata harkittuaan päättikin kokous, että tyydytään vain halveksimisen lausumiseen. Riikonen kysyi, merkitäänkö se pöytäkirjaan, johon kansalaiskokous arveli, että mitä se siellä tekee... kuulithan sinä sen nyt omin korvin.

-- Paperikin voi loppua, lisäsi pöytäkirjan pitäjä, johon kokous vastasi, että kirjoita pienempiä puustaimia äläkä kirjoita kaikkea mitä kuulet.

Seuraava asia Hukkalan kansalaiskokouksen työjärjestyksessä oli kuppari-Liisan erottamista koskeva ehdotus, josta syntyi kokouksen kiivain väittely.

Sattuneesta syystä on tätä asiaa koskeva kohta kokouksen pöytäkirjasta ollut julkaistuna sanomalehdessä, joten voimme liittää sen tähän siinä muodossa, johon kirjuri Havukka oli sen pukenut:

"Viites pykälä esitettiin entiset mätännykset puhtistettua siirtämään kupparin toimi pois entiseltä kupparilta eräiten henkilöiten taholta esitettynä että kupparilla on kaksi eri tointa kupparin ja povarin joten kupparin ammatti olisi lakkautettava. Puheessa tuotiin esille raskauttavia surkutteluja häpeällisten y.m. syiten tähten mutta enemmistön pantua jyrkästi laitonta erottamisvaatimusta vastaan sanoen: provogaattoriksi sekä kupparin itsensä saapuvilla olleena pitettyä lyhyen valaisevan puolustuspuheen alkoi kiivas puheenvaihto, etesvastuun uhalla, johtuen vähä välin yleis mölinäksi, kun niinkutsutut puupuntarin aikuiset huuti alas puhujat, jonka kokoukseen saapunut eräs asiantunteva henkilö jota nimitettiin Herra kenoseksi sai vaikenemaan lyöten nyrkin pöytään ja tehten selvässä valossa tulevia huomautuksia lain perusteella. Äänestyksen perusteella jäi kupparin ammatti entiselleen, mille päätökselle nähtiin kansalaisten ja kupparin vienosti hymyilevän".

Kaikkien asiain tultua käsitellyiksi kiitti hra Kenonen kokouksen osanottajia ja julisti kansalaiskokouksen päättyneeksi.

HRA KENONEN KUVERNÖÖRINÄ

Hra Kenonen otetaan vastaan kuvernöörinä ja joutuu suurten kunnianosoitusten esineeksi

Seuraavana päivänä istui hra Kenonen junassa, lähestyen höyryn voimalla läänin pääkaupunkia. Hän oli erittäin tyytyväisellä mielellä muistellessaan, miten hän taitavasti ja valtioviisaasti oli osannut järjestää vallankumouksen kautta syntyneet sekavat olot Hukkalan kulmakunnalla. Sitäpaitsi oli hän yhtä taitavasti osannut järjestää omatkin yksityisasiansa ja saanut aikaan olosuhteisiin katsoen sangen arvokkaita halkosopimuksia. Hra Kenosen vilpittömästä sydämestä kohosi korkeuteen harras toivomus, että kaitselmus siunaisi hänen työnsä ja antaisi ensi talveksi oikein kovat ja kylmät ilmat.

Astuessaan läänin pääkaupungin asemalla ulos toisen luokan vaunusta, jonka ainoa matkustaja hän oli ollut tällä hiljaisella ja vähäliikenteisellä rataosalla, levisi hra Kenosen edessä suuri ihmismeri, joka ulottui aina asematalon taakse, ja kun hra Kenonen näyttäytyi, virittivät laulajat tervehdyksensä:

"Sua tervehdin..."

Hra Kenonen katseli ympärilleen nähdäkseen, keneen tämä kunnianosoitus oli kohdistettu, mutta hän ei nähnyt vaunusillalla ketään muita, niin että hänen täytyi pakostakin uskoa sen olevan tarkoitetun juuri hänelle itselleen. Hra Kenonen hämmästyi hieman, mutta arveli, että kaupunkilaiset tahtoivat osoittaa hänelle mieltään sen johdosta, että saivat keskuuteensa henkilön, joka oli ollut mukana pääkaupungissa vallankumouspäivinä ja itsekin ottanut osaa tuohon suureen historialliseen näytelmään. Hra Kenonen paljasti siis päänsä ja kumarteli oikealle ja vasemmalle, jolloin yleisö alkoi heiluttaa hattujaan ja nenäliinojaan ja huutaa:

-- Eläköön!

Samassa astui esiin eräs tuntematon, mutta tärkeännäköinen herra, jolla oli leuassaan pitkä parta ja kädessään melkein parran pituinen paperi, josta hän alkoi yskien ja köhien ja niiskuttaen lukea tervehdyspuhetta. Hän sanoi läänin asukkaiden olevan iloissaan siitä, että he olivat vihdoinkin saaneet maaherrakseen miehen, jonka taito, kokemus ja koeteltu kansalaiskunto teki hänet itseoikeutetuksi siihen korkeaan virkaan, joka hänelle oli uskottu, ja hän toivoi uuden maaherran hyvin viihtyvän paikkakunnalla ja käyttävän valtaansa lakien suojelemiseksi ja läänin asujamiston menestykseksi.

Hra Kenosen päätä huimasi hänen kuullessaan, että hänet oli maaseudulla matkustaessaan ja Lötjösen perunakuopassa ollessaan nimitetty kuvernööriksi. Mutta kun hän tiesi ja muisti, etteivät tällaiset tapaukset vallankumouksen jälkeen ja kansanvaltaisena aikana suinkaan olleet mahdottomia, niin päätti hän heti ilman muuta alistua kohtaloonsa, vaivaamatta asialla päätään sen enempää. Lakki kädessä piti hän siis pontevan isänmaallisen puheen, huomauttaen Jaakko Ilkasta ja sortovallan kukistamisesta, lupasi virassaan noudattaa lakia ja oikeutta sekä valvoa kansan, etenkin köyhän kansan etuja, ja kohotti sitten kolminkertaisen eläköönhuudon isänmaalle.

Kun jyrisevät eläköönhuudot olivat kaikuneet, lähti hra Kenonen asemalle häntä varten varatulla kuomureellä ajamaan lääninhallitukseen, missä koko virkakunta juhlapuvuissa otti hra Kenosen vastaan, ja lääninsihteerin esiteltyä uudelle kuvernöörille virkamiehet ja lausuttua hänet tervetulleeksi, karautti hra Kenonen kurkkuaan ja loi ympärilleen hallitsijamaisen silmäyksen, sanoen olevansa ankara, mutta oikeudenmukainen mies ja vaativansa alaisiltaan etusijassa ahkeruutta, täsmällisyyttä ja järjestystä.

Sitten hän astui kuvernöörin virkahuoneeseen, antoi määräyksen, ettei häntä saanut häiritä, istuutui komeaan tuoliin komean pöydän ääreen, otti eteensä arkin virallista paperia ja käteensä kynän sekä ryhtyi harjoittelemaan nimensä kirjoittamista uutta asemaansa vastaavalla tavalla. Siinä toimessa tuhersi hän parhaillaan, kun ovi aukeni ja uusi kuvernööri, nimittäin oikea kuvernööri, joka oli sattunut eräällä väliasemalla jäämään junasta ja jatkanut matkaansa tavarajunassa, astui sisään.

Hra Kenonen luuli häntä joksikin lääninhallituksen vahtimestariksi ja sanoi:

-- Kun vasta tulette sisään, niin koputtakaa ensin ovelle!

Uusi tulokas kumarsi ja pyysi anteeksi, jääden sitten seisomaan.

-- Mitä asiaa? kysyi kuvernööri Kenonen lyhyesti ja virallisesti.

-- Minä olen vain uusi kuvernööri, sanoi toinen.

-- Oletteko hullu! sanoi hra Kenonen. -- Kuvernööri olen minä. Te saatte kyllä pysyä vielä vahtimestarina, mutta oppikaa ymmärtämään asemanne. Minun kanssani ei leikitellä! Saatte mennä!

Uusi kuvernööri meni lääninsihteeriltä kysymään, kuka se hullu mies oli, joka istui kuvernöörin virkahuoneessa ja sanoi olevansa uusi kuvernööri.

Siitä syntyi suuri huuto ja hälinä ja juoksu ja ovien pauke koko lääninhallituksessa, ja hetken kuluttua selvisi asia. Oltuaan tunnin kuvernöörinä ja opittuaan juuri kirjoittamaan nimensä uudella, kuvernöörimäisellä tavalla, luovutti hra Kenonen vallan käsistään ja sanoi tekevänsä sen kaipauksetta. Hän sanoi, että tämän läänin asukkaat olivat maailman suurimpia tolvanoita, kun eivät osanneet erottaa kuvernööriä oikeasta kunnon ihmisestä, ja että häntä siitä syystä oli huvittanut laskea vähän leikkiä mainittujen tolvanoiden kustannuksella. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi haluavansa mieluummin olla tylsämielisten hoitolaitoksen johtajana kuin sellaisten pässinpäiden kuvernöörinä. Hra Kenonen oli sanallasanoen vähän vihainen, mutta kun oikea kuvernööri laski kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi, eikö hän saisi tarjota hra Kenoselle päivällistä seurahuoneella, niin leppyi hyväsydäminen hra Kenonen oitis, ja päivällisten lopulla tuli hän huomattavasti iloiselle tuulelle, veti kuvernööriä, jonka kanssa hän oli entisenä virkaveljenä juonut veljenmaljat, parrasta, lupasi Suomen tasavallan presidentiksi tultuaan koroittaa hänet kuvernööristä ministeriksi, ja lauloi jymeällä äänellä:

"Talvi on jo laannut raivoomasta..."

Nyttemmin saa hra Kenonen, tehdessään jonkun uuden tuttavuuden, puheeseensa ohimennen aina jollain tavoin sovitetuksi sellaisen lauseen kuin että:

-- Se oli jokseenkin samoihin aikoihin kuin minä väliaikaisesti hoidin kuvernöörinvirkaa...

RÄJÄHDYKSEN UHKA KENOSEN PERHEESSÄ

Hra Kenonen huomaa, että kylpyhuoneen kuumavesipannu on räjähtämäisillään