Part 7

Seuraavana aamuna tutki hra Kenonen tarkoin viime yönä tanssinutta kukkaa, sillä aamulla juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukasta mahdollisesti lähtisi hieno, musta lanka, joka kattoa myöten ja oven raosta johtaisi poikien huoneeseen. Mitään sellaista ei hän kuitenkaan löytänyt, ja hra Kenonen kertoi sitten tuttavilleen ainakin tuhat kertaa siitä yöstä, jolloin hän omin silmin näki kummittelevan. Hra Kenonen sanoo nyt aina, että taivaan ja maan välillä tapahtuu paljon selittämättömiä asioita, ja hän liittyi sittemmin jäseneksi spiritistiseen yhdistykseen ja toimeenpani joskus kotonaan suljetussa ja luotettavassa piirissä istuntoja, joissa henget liikuttelivat kirjaimia täyteen kirjoitetulla pyöreällä kukkapöydällä teevatia, jonka päällä istuntoon osaaottavat pitivät sormiaan, ja vastasivat täten kernaasti, vaikkakaan ei aina juuri viisaasti kaikenlaisiin kysymyksiin, joita heidän vastattavakseen esitettiin.

Täpärällä kuitenkin piti, ettei Kalle Kenonen sillä kertaa joutunut kiipeliin, sillä hra Kenonen heräsi tuskin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin Kalle oli saanut rihman irroitetuksi hra Kenosen makuukamarin kattolampussa olleesta paperikukasta.

HRA KENONEN HAUTAJAISISSA

Hra Kenonen lähtee hautaamaan suutaria, mutta hautaakin todellisen valtioneuvoksen

Oli kuollut eräs suutari, ja hra Kenosen pöydälle oli postissa saapunut surureunainen kirje, jossa mainitun suutarin kuolemasta ilmoitettiin.

Hra Kenonen sanoi, että jaa jaa, se on meidän kaikkien kohtalo. Ensin on elettävä miten kuten, ja sitten on kuoltava tavalla taikka toisella. Jokaisen täytyy kuolla, ihan joka ikisen, eivätkä suutaritkaan, lukuunottamatta mahdollisesti Jerusalemin suutaria, ole mitään poikkeuksia yleisestä säännöstä. Suutarinkin täytyy kuolla.

Hra Kenonen valitti kuitenkin tätä kuolemantapausta sanoen, että vainaja oli pohjaltaan ollut kunnon mies, vaikka olikin pysynyt koko ikänsä vain suutarina, jaksamatta kohota korkeampaan asemaan yhteiskunnassa.

Hra Kenosella oli täysi syy antaa vainajasta tällainen kiitoslausunto, semminkin kun he olivat olleet lapsuudenystäviä. Yhdessä olivat he paljasjalkaisina pikkupoikina paimentaneet kyläläisten lehmiä kotipuolessaan, saaden palkkaa 75 penniä viikossa ja ruoan. Yksiin aikoihin olivat he myöskin lähteneet maailmalle onneaan koettelemaan ja saapuneet lopuksi Helsinkiin, toinen Söörnäisten puolelle suutariksi, toinen keskikaupungille kauppa-apulaiseksi. Monta kertaa oli toinen tehnyt hänelle kengät velaksi, mutta hra Kenosella oli rauhallinen omatunto, sillä hän tiesi tämän synkän nuoruutensa aikaiset velat jo kauan sitten pennilleen suorittaneensa.

Mutta suutari oli jäänyt Söörnäisten linjoille suutariksi, jotavastoin hra Kenonen oli kohonnut sekä arvossa että varallisuudessa. Kuitenkaan ei hän ollut unohtanut suutaria, vaan nyökäytti kadulla vastaantulossaan hänelle päätään, jollei sattunut olemaan tavallista hienommassa seurassa, jolloin hän kohotti hattuaan, ja suutari kohotti hänelle nöyrästi vanhaa lakkiaan, vaikka hra Kenonen ei enää vuosikymmeniin ollut häneltä mitään tilannut, tämä suutari kun näet valmisti vain yksinkertaisia ja halpahintaisia työläisjalkineita.

-- Jaa, jaa! sanoi hra Kenonen. -- Suutaritkin kuolevat pois...

Hra Kenonen ei mielellään käynyt hautajaisissa, ne kun ovat niin surullisia tilaisuuksia, mutta tässä tapauksessa arveli hän olevansa velvollinen vanhan tuttavuuden vuoksi tekemään poikkeuksen, ja tilasi kukkaskaupasta komean seppeleen, jonka nauhakirjoitukseksi hän määräsi:

"Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle

_A.B. Kenoselta_".

Sitten alkoi hän arvella, että tuo viimeinen sana, "lapsuudenystävälle", oli siinä oikeastaan turha, mutta häpesi heikkouttaan ja päätti urhoollisesti tunnustaa suutarin avoimen haudan ääressä heidän vanhan tuttavuutensa.

Hautajaispäivänä ajoi hra Kenonen kiiltävä silinterihattu päässään ajurilla hautajaistaloon, polvillaan komea seppele. Hän saapui perille juuri kun surusaatto oli lähdössä asemalle, sillä suutari vietiin tietysti Malmille haudattavaksi. Suutari ajoi edellä yksinkertaisessa mustassa arkussaan, ja hänen perässään ajoivat suutarin lähimmät sukulaiset ja ystävät kolmella tai neljällä ajurilla. Viimeksi tullut hra Kenonen silinterihattuineen ja suurine seppeleineen ajoi viimeisenä, päättäen surusaattueen loistavalla ja huomiotaherättävällä tavalla ja tuntien, että suutarin sopi olla hänelle hyvin kiitollinen tästä viimeisestä palveluksesta.

Rautatientorille saavuttaessa tuli hra Kenosen matkalle pysähdys, sillä Mikonkatua pitkin kulki vanhaa hautausmaata kohden toinen surusaatto, yhtä suuri ja arvokas kuin suutarin kulkue oli pieni ja vaatimaton.

Se oli tuo kuuluisa isänmaan ystävä ja tiedemies, todellinen valtioneuvos, joka oli kuollut samana päivänä kuin suutarikin, taikka oikeammin, jonka kuolinpäivänä suutarikin oli rohjennut kuolla näinä tasa-arvoisuuden ja kansanvallan aikoina. Nyt olivat suutarin hautajaiset, vaikka se kieltämättä olikin vähän sopimatonta, sattuneet samaksi päiväksi, ja kohtalon oikku satutti lopuksi niinkin, että nuo molemmat hyvin eriarvoiset vainajat, jotka eivät olleet eläessään joutuneet kertaakaan minkäänlaisiin tekemisiin toistensa kanssa, tapasivat toisensa hautajaisissaan, vaikkakin vain ohimennen.

Suutari omaisineen ehti pääsemään juuri todellisen valtioneuvoksen nenän editse, jos niin saa sanoa, mutta hra Kenosen ajuri ei enää ehtinyt, vaan täytyi sen jäädä odottamaan, kunnes kulkue olisi ohi tai siihen ilmestyisi jokin sopiva aukko, josta he pääsisivät ajamaan suutarin perässä.

Siinä istui hra Kenonen silinterihatussaan, katsellen hitaasti ohikulkevaa ja puolen kilometrin pituista todellisen valtioneuvoksen saattuetta, joka olikin katselemisen arvoinen, sillä siinä oli m.m. ylioppilasosakunta lippuineen ja miltei loppumaton jono maan arvokkaimpia ja edustavimpia henkilöitä.

Hra Kenonen harmistui suutariin, joka oli pujahtanut tiehensä ja jättänyt hänet siihen seppeleineen. Hra Kenonen ajatteli, ettei suutari ollut koskaan eläessään ollut niin vikkelä kuin hän nyt oli kuoltuaan. Sitten alkoi hän ajatella todellisen valtioneuvoksen elämäntyötä ja arvella, että hänenkin, hra Kenosen velvollisuus isänmaallisena miehenä olisi ollut esiintuoda kunnioituksensa tuon suuren miehen muistolle, liittymällä hänen saattueeseensa. Sensijaan oli hän lähtenyt saattelemaan hautaan suutaria, joka kuin kiusalla livahti häneltä karkuun, jättäen hänet kalliine seppeleineen siihen ihmisten töllisteltäväksi.

Mitä kauemmin hra Kenonen asiaa ajatteli ja todellisen valtioneuvoksen kulkuetta katseli, sitä luonnollisemmalta alkoi hänestä tuntua, että hänen oikea paikkansa oli todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa eikä ajamassa takaa kuollutta, karkuun lähtenyttä suutaria, joka ei enää missään tapauksessa voisi nauttia siitä kauniista seppeleestä, jonka hra Kenonen oli häntä varten hankkinut, ja joka sitäpaitsi oli luultavasti nostettu jo junan ruumisvaunuun. Asematalon takaa kuului veturin vihellys -- epäilemättä oli se juuri ruumisjunan veturi, ajatteli hra Kenonen. Suutari ajaa nyt täyttä höyryä Malmille, ja hra Kenonen istuu siinä. Turha hänen olisi enää asemalle mennäkään.

Ja niin tapahtui, että kun todellisen valtioneuvoksen hautajaissaaton loppupää vihdoin tuli hra Kenosen kohdalle, oli hra Kenonen jo selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä, ja hän käski ajurinsa kääntää hevosen ja liittyä todellisen valtioneuvoksen saattueeseen.

-- Olipa hyvä, etten tullut panneeksi suutarin nimeä seppeleen nauhoihin, ajatteli hra Kenonen. -- Nythän tämä kelpaa todellisen valtioneuvoksenkin haudalle.

Eikä sillä ollut mikään kelvatessakaan, sillä vaikka todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa olikin paljon suuria ja kauniita seppeleitä, kykeni hra Kenosen seppele varsin hyvin kilpailemaan niiden kanssa.

-- Olisikin ollut suoranaista tuhlausta laskea näin komea seppele suutarin haudalle, ajatteli herra Kenonen. -- Se olisi ollut epäkohteliastakin omaisia kohtaan, kun heidän halvemmat seppeleensä olisivat joutuneet kokonaan varjoon.

Ajaessaan hautajaissaaton loppupäässä pitkin Aleksanterinkatua, hiljaisten väkijoukkojen seisoessa kunnioittavasti katukäytävillä, tunsi Kenonen, ettei hänellä ollut syytä katua päätöstään, ja hän oli hyvillään siitä, että suutarivainaja oli ajanut tiehensä ja jättänyt hänet yksin.

-- Oma syysi, suutari! ajatteli hra Kenonen. -- Kuka sinun käski pitää semmoista kiirettä.

Kun todellista valtioneuvosta lähdettiin kantamaan kappelista hautaan, alkoi eräs kantajista, vanha, valkopartainen ent. senaattori ja vainajan koulutoveri, voida pahoin. Hautausmenojen järjestäjä, joka ei tuntenut hra Kenosta, mutta oli hänen seppeleestään huomannut sanan "lapsuudenystävälle", pyysi silloin aivan arkun ääreen tunkeutunutta hra Kenosta astumaan tuon sairastuneen kantajan sijaan. Hra Kenonen punastui mielihyvästä, antoi seppeleensä jollekin takana olevalle herralle ja tarttui kantoliinaan. Ja niin kantoi todellisen valtioneuvoksen ja suuren tiedemiehen hautaan kolme professoria, kaksi valtioneuvosta, kaksi ent. senaattoria ja hra Kenonen.

Haudalla pidettiin paljon kauniita puheita ja laulettiin kauniita lauluja. Liikuttavimman vaikutuksen teki kuitenkin hra Kenosen esiintyminen. Sillä kun hän vuorostaan vihdoin murheen murtamana astui seppeleineen haudan partaalle ja yritti sanoa jotain, niin tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, niin ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Itkien laski hän haudalle seppeleensä, ja kun lähinnä hautakumpua olevat naiset ja herrat lukivat nauhoista sanat: "Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle", niin ei yksikään silmä pysynyt kuivana. Todellisen valtioneuvoksen lähimmät ystävät ja omaiset kävivät vuoronperään puristamassa itkevän hra Kenosen kättä ja lausuivat hänelle lohdutuksen ja osanoton sanoja.

Hra Kenosen nimi oli mainittuna kaikissa seuraavan päivän pääkaupungin lehdissä julkaistuissa pitkissä hautajaisselostuksissa, ja eräässä niistä kirjoitti lehden reportteri kauniisti, että suuren vainajan lapsuuden leikkitoverin hra Kenosen lohduton suru teki järkyttävän vaikutuksen.

Hra Kenonen valittiin sittemmin siihen komiteaan, joka sai tehtäväkseen patsaan suunnittelemisen todellisen valtioneuvoksen haudalle. Hra Kenosen ehdotuksesta luovuttiin aikaisemmasta yksityisen hautakiven aikeesta ja päätettiin pystyttää patsas yleisellä kansalaiskeräyksellä kootuilla varoilla.

HRA KENONEN JA VALLANKUMOUS

Vallankumous tapahtuu ja hra Kenonen ottaa siihen pontevasti osaa

Hra Kenonen oli vilustunut niin ankarasti, että hänen oli ollut laskeuduttava vuoteen omaksi, joten hän ei voinut tavallisella valppaudellaan seurata valtiollisia asioita, ja kun Kalle ja Heikki tulivat koulusta ja kuuluivat kovalla äänellä selittelevän jotain erikoista äidilleen, niin tuli hra Kenonen uteliaaksi, soitti kelloa, käski pojat eteensä ja kysyi, eikö heillä ollut minkäänlaisia inhimillisiä tunteita, esiintyessään kuin vapaaehtoisessa, paikan päällä pidettävässä huutokaupassa silloin, kun heidän isänsä makaa valjuna ja heikkona vuoteellaan, jolta hän ei ehkä enää milloinkaan ole nouseva.

Hra Kenonen kierautti silmiään, joista tuntui sentään säteilevän vielä hieman elinvoimaa, ja kysyi sitten, mitä he oikeastaan olivat äidille kiljuneet, jolloin pojat alkoivat hengästyneinä kertoa suuria uutisia, joista suurin oli se, että oli tulossa vallankumous.

Vaikkakin hra Kenonen lepäsi kalvavan taudin riuduttamana valkoisten lakanain välissä, oli hänellä kuitenkin vielä jäljellä sen verran entisten voimainsa tähteitä, että hän jaksoi nyrkillään iskeä sängyn vieressä olevan wieniläistuolin vähän rakoutuneen pohjan kokonaan halki ja vannoa, ettei hän tahdo, että hänen kenties viimeisiä hetkiään katkeroitetaan kaikenlaisilla järjettömyyksillä.

Huomattuaan tuolin pohjan olevan halki sanoi hra Kenonen toimeenpanevansa parannuttuaan, jos hän enää milloinkaan paranee, perusteellisen tutkimuksen siitä, kuka pojista on ottanut elämäntehtäväkseen hänen hienojen wieniläistuoliensa murskaamisen, ja ennusti hän synkästi sen hetken olevan verrattavissa viimeiseen tuomioon, jolloin pasuuna soi ja vuohet erotetaan lampaista, vaikka hra Kenonen sanoikin olevansa melkein varma siitä, että hänen laumassaan on vain pelkkiä vuohia.

Hra Kenonen veti syvään henkeään ja huusi rva Kenoselle, että kuume oli taas nousemassa, jonka vuoksi kuumemittari ja kylmät kääreet oli viipymättä tuotava paikalle, ja sanoi sitten pojilleen, että kaikki puheet vallankumouksesta ovat kirottuja järjettömyyksiä, joita ei kukaan valistunut kansalainen usko. Jos he, sanoi hän, olisivat koulussa oppineet jotain muutakin kuin vaatimaan taskurahoja ja pelaamaan potkupalloa, niin tietäisivät he, että vallankumouksia tapahtuu vain historian oppikirjoissa, ja että vallankumoukset ovat nykymaailmassa yhtä mahdottomia ja tieteellisestikin mahdottomiksi todistettuja kuin kolmikulman kahtiajakaminen tai ikiliikkujan keksiminen, joita eivät ole voineet suorittaa suurimmatkaan nerot julmasta ihmissyöjäkeisari Nerosta hra Kenosen synnyinpitäjässä aikoinaan eläneeseen toissilmäiseen puuseppä Neroseen asti, joka oli rakentanut ikiliikkujaa kolmattakymmentä vuotta, mutta ei ollut saanut sittenkään valmiiksi.

Tämän helppotajuisen luentonsa jälkeen karkoitti hra Kenonen vanhimmat poikansa häpeällä silmäinsä edestä sekä ryhtyi toimittamaan kuumemittausta, saaden tulokseksi lähes 37 1/2 astetta ja huomauttaen sitten rva Kenoselle taudin saaneen käänteen pahempaan päin ja testamentin olevan kassakaapissa siinä lokerossa, joka oli vedetty hiukan auki.

Illalla tuli rva Kenonen apteekista, jossa hän oli ollut noutamassa lisää lääkkeitä, jolloin hra Kenonen kysyi häneltä, kuinka myrkynsekoittajat jaksoivat ja luulivatko he, että he saisivat moskallaan hra Kenosesta hengen jo ensi yönä, vai jaksaisiko hänen ruumiinrakennuksensa pitää puoliaan vielä auringon nousuun asti. Vastaamatta näihin puoleksi alakuloisiin, puoleksi leikillisiin kysymyksiin ja viittauksiin sanoi rva Kenonen hämmentyneellä äänellä: "Kuulehan nyt, Aukusti, mitä on tapahtunut!" ja istuutui sitten hra Kenosen vuoteen reunalle kertomaan niin erinomaisia, merkillisiä ja ihmeellisiä asioita, että hra Kenonen, kuunneltuaan kaksi minuuttia, alkoi hikoilla ja sanoi hetken kuluttua niin hiljaisella ja nöyrällä äänellä, ettei rva Kenonen ollut luullut miehensä suusta voivan sellaista lähteä:

-- Kaikkivaltias kaitselmus, joka on ihmeellisesti ja armollisesti johdattanut heikkoa kansaamme korpivaelluksen aikana ja pois Israelin orjuudesta, torjukoon päältämme sellaisen onnettomuuden kuin vallankumous on... muistakaamme kiitollisin mielin olla uskollisia vähässä ja kantakaamme sydämen nöyryydessä edes hento huokauksemme, että hiljaisuus ja rauha maassa vallitsisivat ja että me voisimme lapsenlapsillemme jättää perinnöksi tämän ihanan maan, joss' auroin, miekoin, miettehin...

Kuultuaan tällaista puhetta hra Kenosen suusta nousi rva Kenonen ylös ja kiiruhti puhelimen ääreen soittaakseen lääkärille, että asema on vakava ja että sairas jo hourii, mutta hän rauhoittui suuresti ja luopui aikomuksestaan, kun hra Kenonen samassa sadatellen sylkäisi juuri ottamansa lääkkeen suustaan, väittäen apteekkarin olevan vesikauhun riivaaman ja sekoittaneen lääkepulloon oksennuspulveria, kamalaa ja pirunpihkaa, sekä sanoi toivovansa apteekkarin joutuvan eduskuntaan tai Kakolaan. Hra Kenonen sanoi mieluummin kuolevansa tai liittyvänsä kirottuihin kieltolain kannattajiin kuin suostuvansa nielemään lusikallistakaan tuosta ruskeasta pahannäköisestä pullosta, ja kysyi, mihin myrkynsekoittajat olivat unohtaneet pullon kyljestä etiketin, missä on pääkallonkuva ja kaksi sääriluuta ristissä. Sitten vannoi hän menettelevänsä niinkuin sotasankari von Döbeln ja ojensi kätensä pyyhkäistäkseen lääkepullot tuolilta lattialle, mutta kysyi ensin, paljonko ne olivat maksaneet. Ja kun rva Kenonen ilmoitti niiden maksaneen 17 markkaa 35 penniä, niin käski hra Kenonen nostaa lääkkeet kaappiin ja myydä ne naapureille, kun kuulee heidän tarvitsevan hyviä yskänrohtoja.

Hra Kenonen nukkui yönsä rauhallisesti, heräten aamulla terveenä ja virkeänä kuin pelimanni, sekä tarttui sanomalehteen, ottaakseen selon arvopaperipörssin eilisistä noteerauksista.

Silloin sattuivat hänen silmiinsä suurilla, lihavilla kirjaimilla ladotut otsakkeet, jotka ulottuivat koko sivun yli.

Hra Kenonen luki ne, heilutti käsiään sekunnin ajan ilmassa ja olisi nähtävästi pyörtynyt, ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään, jollei hän olisi samassa sattunut lyömään kyynärpäätään sängyn reunaan ja kironnut niin kauheasti, että herrasväki Kenosen uusi, eilen saapunut ja vakavamielinen palvelijatar kuuli sen keittiöön asti ja, luullen tulleensa ryöväriperheeseen, sanoi itsensä heti irti neljäntoista vuorokauden kuluessa irtisanomispäivästä lukien.

Tunnin kuluttua seisoi hra Kenonen mustassa juhlapuvussa salissa pianon ääressä, edessään perheensä, jonka hän oli käskenyt myöskin juhlapuvuissa saapumaan saliin, ja kun kaikki olivat paikoillaan kysyi hra Kenonen, missä palvelijatar Miina Karhunen oli. Rva Kenonen kiiruhti hakemaan keittiöstä Miinan, jonka polvet alkoivat vapista, hänen tultuaan saliin, niin että hänen täytyi pidellä kiinni ovenpielessä olevasta tuolista.

Hra Kenonen, joka kalpeana, mutta järkähtämättömänä oli odottanut juhlayleisön järjestäytymistä paikoilleen, avasi nyt kädessään olevan runokirjan ja lausui mahtavalla, järkyttävällä voimalla runon Ilkasta, joka tuli hirtetyksi.

Ja kun hra Kenonen oli silmät leimuten, tukka pystyssä, kirja oikeassa kädessä ylös kohotettuna ja vasen käsi nyrkkiin puserrettuna jyrisevällä äänellä huutanut loppusäkeet:

"Kauniimpi _orjan_ elämää On kuolo _hirsi_puussa!"

niin puhkesi rva Kenonen itkuun ja hra Kenonenkin pyyhkäisi silmäkulmaansa, ja Leena Kenonen säikähti ja alkoi parkua, jolloin Miina, hra Kenosen tehtyä ylevän, poistavan viittauksen, kiiruhti viemään lapsen ulos salista.

Mutta hra Kenonen rykäisi ja piti aivan odottamatta mitä pontevimman ja loistavimman puheen, jossa hän sanoi kukistaneensa sortovallan ja olevansa valmis vuodattamaan viimeisenkin veripisaransa vapauden ja isänmaan puolesta, ja viittasi Ilkkaan, joka myöskin tuli hirtetyksi perustuslaillisuutensa ja vapaamielisyytensä takia. Hra Kenonen heristi nyrkkiään, huudahti: "näin Suomen karhu elämöi, heristi nyrkkiään ja löi!" ja sanoi, että isänmaalla on onneksi vieläkin sellaisia miehiä, ainakin yksi, joka on valmis ennemmin hirtettäväksi kuin alistumaan enää sortovallan alaiseksi, ja kohottaen kätensä kohti kattokruunua, niin että siitä killuvat lasihelyt kimaltelevana sateena lankesivat hänen niskaansa ja päälaelleen, vannoi hra Kenonen hirvittävän valan, että niinkauan kuin tämä käsi kykenee liikahtamaan, ei sortovalta ole notkistava hiuskarvaakaan rva Kenosen ja Kenosen poikien päästä.

Silloin ratkesi rva Kenonen jälleen hillittömään itkuun ja lankesi miehensä kaulaan, sanoen häntä sankariksi, ja hra Kenonen punastui ylpeydestä ja mielenliikutuksesta, ja Kenosen pojat olivat nolon näköisiä ja häpesivät kovasti vanhempiensa hentomielistä käytöstä, johon he eivät huomanneet olevan mitään pakoittavaa tai edes järjellistä syytä, ja potkivat ja tuuppivat toisiaan. Mutta hra Kenonen huomasi sen ja sanoi heille ankarasti, että jos he väärinkäyttävät vapauttaan, niin ottaa hän sen heiltä pois pikemmin kuin he aavistavatkaan, sillä tällä hetkellä tarvitaan ennenkaikkea yksimielisyyttä, uhrautuvaisuutta ja sankarillista mieltä, mutta sen täytyy olla yhdistettynä kylmään päähän ja teräksiseen tahtoon.

Ja hra Kenonen tuli uudelleen innostuneeksi ja liikutetuksi omista sanoistaan ja pyysi arvoisia läsnäolijoita yhtymään yksimielisesti laulamaan paisuvista rinnoista tuon uljaan: "Kuullos pyhä vala", ja hra Kenonen avasi suunsa ja veti syvään henkeä ja sanoi:

-- Hyi hitto kun täällä haisee käry! Kuka juuttaan lorvi se taas on jättänyt keittiön oven auki? Täällä on aina niinkuin selluloosatehtaassa!

Mutta vallankumous kehittyi huimaavaa vauhtia muuallakin kuin Kenosen perheessä, ja kuultuaan mitä kaduilla tapahtui, sanoi hra Kenonen, että tämä on suurenmoisin hetki hänen seikkailurikkaassa elämässään, ja että kaikki oli käynyt juuri niinkuin hän oli laskenut. Hän vannotti rva Kenosta muistamaan, että hän, hra Kenonen, oli useita kertoja ennustanut vanhan rikoksellisen ja mielettömän hallitusjärjestelmän lopuksi johtavan tähän romahdukseen, ja lähetti Miinan ostamaan punaista vaatetta sekä käski hänen samalla haukkua kauppiasta niistä tunkkaantuneista ryyneistä, joita hän oli viime viikolla Kenoselle myynyt. Hra Kenonen käski Miinan huomauttaa kauppiaalle, että akanat erotetaan nyt nisuista, että nylkyrien ja huijarien aika on nyt lopussa ja että mainitun kauppiaan jalkainsa alle tallaama kansa nostaa nyt päänsä ylpeästi pilviin ja karistaa sorron ikeen niskoiltaan.

Miina lähti, höpisten mennessään hra Kenosen viimeisiä sanoja, ettei unohtaisi niitä matkalla, ja hra Kenonen juoksi vinnille noutamaan vanhan kaksipiippuisen haulikkonsa, jonka vasen piippu oli halki ja oikea hana poikki, ja sanoi, että kansan vapaus on vaarassa ja että on ryhdyttävä kiireesti rakentamaan katusulkuja, jotka ovat jokaisen hyvinjärjestetyn vallankumouksen ensimmäinen ehto.

Samalla alkoi hän huutaa Miinaa ja ilmoitti epäilevänsä mainitun henkilön lähteneen hakemaan punaista vaatetta Punaisen meren takaa, ja kun Miina palasi, tuoden kangasta, niin kysyi hra Kenonen, eikö kaupungissa tosiaankaan ole sen punaisempaa vaatetta, ollen sitä mieltä, että hänen omassa nenässään oli enemmän punaväriä.

Reväistyään itselleen puolen metrin pituisen suikaleen, josta solmi punaisen nauharuusukkeen rintaansa, sitoi hra Kenonen punaisen vaatteen lipuksi kävelykeppinä päähän, heitti pyssyn olalleen ja marssi päättäväisesti ulos puolustamaan äskensyntynyttä tasavaltaa. "Ukko läksi tekemään ihmeitä", ilmoittivat Kenosen pojat talonmies Pikkaraiselle ja juoksivat isänsä perässä.

Kadulla herätti hra Kenonen oitis huomiota, ja häneen liittyi, paitsi hänen omia poikiaan, ainakin kaksikymmentä muuta poikaa, joilla ei sillä haavaa sattunut olemaan muuta tekemistä ja jotka vihelsivät sormiinsa, hihkuivat ja hurrasivat.

Tämän johdosta marssi hra Kenosen joukkoa vastaan asestettu patrulli, joka pysäytti sen, epäillen sitä vastavallankumouksellisista hankkeista.

-- Haroosii tavaarists! huusi hra Kenonen, heilutti hattuaan ja hurrasi, mutta patrulli asetti hra Kenosen keskelleen ja marssi hänen kanssaan kasarmiin, jolloin hra Kenosen otsalle kohosi kylmä hiki ja hän kysyi, oliko aikomus asettaa hänet sotaoikeuteen, vai viedäänkö hänet suoraan ammuttavaksi, saamatta kuitenkaan vastausta.

Kasarmissa riisuttiin hra Kenonen aseista, mikä tapahtui siten, että hänen olaitaan otettiin haulikko, jonka toinen piippu oli halki ja toinen hana poikki, ja hänen liivintaskustaan kääntöpääveitsi, jossa oli hämmästyttävän pieni terä ja hämmästyttävän suuri korkkiruuvi. Sitten toimeenpantiin kuulustelu, missä hra Kenonen laajasti selitti, että oli tapahtunut suuri väärinkäsitys, ja ilmoitti nuoruudestaan saakka kannattaneensa vallankumouksellisia aatteita, mainiten joutuneensa siitä syystä vanhan hallitusjärjestelmän vihoihin, mikä vihamielisyys oli muun muassa ilmennyt hänen luonaan toimeenpannussa väkivaltaisessa kotitarkastuksessa.

Kun ei toimitetussa tutkinnossa ilmennyt mitään raskauttavaa hra Kenosta vastaan, päästettiin hänet vapaaksi, kuitenkin aseettomana, sekä kehoitettiin häntä noudattamaan hillittyä ja maltillista esiintymistä ja karttamaan tietämättömien kansankerrosten yllyttämistä ajattelemattomiin ja harkitsemattomiin tekoihin, koska vanha hallitusjärjestelmä ei vielä ollut lopullisesti muserrettu ja kaupungissa oli paljon provokaattoreita, jotka koettivat saada aikaan sekasortoa ja anarkiaa.